Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JEAN-CHRISTOPHE PARIISISSA I
V. Markkinatori
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.
KIRJAILIJAN KESKUSTELU VARJONSA KANSSA.
_Minä_. Varmaankin olet lyönyt vetoa, Christophe? Olet ottanut
rikkoaksesi välini koko maailman kanssa?
_Christophe_ Älä sitä ihmettele. Tiesithän alusta alkaen, mihin sinut
johdin.
_Minä_. Sinä arvostelet liian paljon asioita. Sinä ärsytät vihamiehesi
ja saatat ystäväsi ymmälle. Kun säädyllisessä talossa sattuu joku
kommellus, on sopimatonta siitä puhua.
_Christophe_. Mitäpä tehdä? Minulla ei ole makua.
_Minä_. Tiedän sen: olet moukka. Onneton kömpelyys! He pitävät sinua
kaikkien vihollisena. Omassa maassasi olet jo hankkinut itsellesi
saksalais-vastaisen nimen. Minun maassani saat ranskalais-vastaisen,
tai -- mikä vaarallisempaa -- juutalais-vastaisen nimen. Ole
varovainen. Älä puhu juutalaisista...
_He ovat tehneet sinulle niin paljon hyvää, ettei sinun tule puhua
heistä pahaa_...
_Christophe_. Miksi en sanoisi heistä kaikkea hyvää ja kaikkea pahaa,
mitä heistä ajattelen?
_Minä_. Varsinkin puhut heistä pahaa.
_Christophe_. Hyvä tulee myöhemmin. Pitäisikö heitä säästää enemmän
kuin kristityitä? Jos annan heille hyvällä mitalla, annan siksi, että
se maksaa vaivan. Minun pitäisi antaa heille kunniasija, koska he
ovat sen vallanneet meidän Läntemme etunenässä, jossa valo sammuu,
ja koska eräät heistä uhkaavat kuolemalla meidän sivistystämme.
Mutta tiedän myöskin, että toiset heistä ovat meidän rikkautemme
toiminnan ja ajatuksen alalla. Tiedän kyllä, että heidän rodussaan
on vielä suuruutta. Tiedän heidän kiintymyksensä voiman, heidän
ylpeän epäitsekkyytensä, heidän rakkautensa ja paremman toivonsa,
heidän herpoumattoman tarmonsa, tuhansien heikäläisten sitkeän ja
huomaamattoman työn. Tiedän, että heissä on jumala. Ja sentähden olen
vihoissani niille, jotka ovat siitä luopuneet, niille, jotka alentavan
menestyksen ja halvan onnen vuoksi pettävät kansansa tarkoitusperän.
Taistelu heitä vastaan on heidän kansansa asian puoltamista, samoinkuin
hyökätessäni turmeltuneita ranskalaisia vastaan puolustan Ranskaa.
_Minä_. Poikani, sinä sekaannut asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.
Muista Sganarelle'in vaimoa, joka halusi selkäsaunaa. "_Kahden
kauppa_..." Israelin asiat eivät ole meidän. Ja mitä Ranskan asioihin
tulee, on Ranska Martine'in kaltainen, se antaa piestä itseään; mutta
se ei salli siitä kenenkään hiiskuvan.
_Christophe_. Heille täytyy kuitenkin sanoa totuus, ja sitä
suuremmalla syyllä, kun sitä rakastaa. Kuka sen sanoisi, jollen minä?
-- Et ainakaan sinä. Teitä sitoo kaikkia toisiinne seurapiirien
suhteet, hienotunteisuus, arkailu. Minua ei sido mikään, minä en ole
teidän maailmastanne. Minä en ole koskaan ollut osallisena teidän
nurkkakuntiinne enkä riitoihinne. Minun ei tarvitse yhtyä yhteen
nuottiin teidän kanssanne, eikä ottaa osaa teidän vaitioloonne.
_Minä_. Sinä olet muukalainen.
_Christophe_. Niin, sanotaanhan, eikö totta? ettei saksalaisella
muusikolla ole oikeutta teitä tuomita ja ettei hän ymmärrä teitä. --
Hyvä, ehkä erehdyn. Mutta ainakin sanon teille, mitä teistä ajattelevat
eräät suuret ulkomaalaiset, jotka sinä tunnet yhtä hyvin kuin minäkin,
-- suurimmat meidän kuolleitten ystäviemme ja elävien joukossa, -- Jos
he erehtyvätkin, maksaa kuitenkin vaivan tuntea heidän ajatuksensa, ja
siitä saattaa olla teille hyötyä. Se on teille suuremman arvoista kuin
uskottelunne, että koko maailma teitä ihailee, tai itseihailunne, --
tai -- vuoron perään -- itseparjauksenne. On aivan hyödytöntä huutaa
aika ajoin, kuten teillä on tapana, että te olette maailman suurin
kansa, -- ja sitte, että latinalaisten kansojen rappeutuminen on
auttamaton, -- että kaikki suuret ajatukset tulevat Ranskasta, -- ja
sitte, että te ette pysty kunnolla muuhun kuin Euroopan huvittamiseen.
Teidän ei tule sulkea silmiänne siltä taudilta, joka teitä jäytää, eikä
lannistua, vaan päinvastoin innostua siitä tunnosta, että on ryhdyttävä
taisteluun rotunne elämän ja kunnian puolesta. Ken on saanut tuntea
tämän rodun sitkeähenkisyyttä, rodun, joka ei tahdo kuolla, hän voi ja
hänen täytyy rohkeasti paljastaa sen viat ja heikkoudet, taistellakseen
niitä vastaan, -- taistellakseen varsinkin niitä vastaan, jotka
käyttävät niitä hyödykseen ja elävät niistä.
_Minä_. Älä kajoa Ranskaan, älä edes sitä puolustaaksesi. Älä tee
levottomaksi tuota kelpo väkeä.
_Christophe_. Kelpo väkeä, -- epäilemättä, -- kelpo väkeä, jonka
on paha mieli siitä, ettei havaita kaiken olevan erinomaisessa
kunnossa, että heille näytetään niin paljon surullista ja rumaa! Heitä
itseänsäkin on käytetty hyväksi; mutta sitä he eivät tahdo tunnustaa.
He ovat niin huolissaan havaitessaan muissa virheitä, että ovat
mieluummin uhreja. He tahtovat, että heille vähintään kerran päivässä
toistetaan, että kaikki on mitä parhaiten parhaimman kansakunnan
keskuudessa, ja että
"... sinä, Ranska, ain' olet ensimäinen..."
Minkä jälkeen tuo kelpo väki rauhoittuneena antautui unen valtoihin,
-- ja muut ryhtyivät liiketoimiin... Hyvää ja oivallista väkeä!
Olen tuottanut heille mielipahaa. Ja tuotan sitä heille yhä lisää.
Pyydän heiltä anteeksi... Mutta jolleivät he tahdo, että heitä auttaa
niitä vastaan, jotka heitä sortavat, ajatelkoot ainakin, että toisia
sorretaan niinkuin heitäkin, eivätkä he omaa näiden resignatsioonia
ja heidän illusiooninsa voimaa, -- toisia, jotka juuri tämä
resignatsiooni ja tämä illusioonin voima jättää sortajien käsiin.
Miten he kärsivätkään, nuo toiset! Muista, miten paljon me olemme
kärsineet! Ja niin moni muu meidän kerallamme, kun me näimme joka
päivä ilmakehän käyvän yhä raskaammaksi ja kerääntymistään kerääntyvän
turmeltunutta taidetta, moraalitonta politiikkaa, raukeita ajatuksia,
jotka heittäytyvät tyhjyyden henkäykseen, tyytyväisinä nauraen... Me
olimme siellä, painautuen toisiamme vasten ahdistuksen tuntein, tuskin
hengittäen. Ah! me olemme viettäneet ankaria vuosia yhdessä. Meidän
mestarimme eivät epäile niitä tuskia, joiden kautta meidän nuoruutemme
on taistellen käynyt heidän varjossaan!... Me olemme säilyneet. Me
olemme pelastuneet... Emmekö pelastaisi muita! Mekö jättäisimme heidät
vuorostaan samoihin kärsimyksiin, ojentamatta heille kättä! Ei,
heidän kohtalonsa on sidottu meidän kohtaloomme. Meitä on tuhansia
Ranskassa, jotka ajattelemme sitä, minä minä puhun ääneen. Tiedän
puhuvani heidän puolestaan. Pian tulen puhumaan heistä. Tahdon niin
pian kuin suinkin näyttää todellisen Ranskan, sorretun Ranskan, syvän
Ranskan: -- juutalaisia, kristityitä, vapaita henkiä, kaikenuskoisia,
kaikenverisiä. -- Mutta päästäkseen sen luokse täytyy ensin raivata tie
niiden keskitse, jotka vartioivat talon ovea. Ravistakoon tuo kaunis
vanki yltään apatiansa ja kaatakoon vankilansa seinät! Hän ei tunne
voimaansa eikä vastustajiensa keskinkertaisuutta.
_Minä_. Olet oikeassa, rakkaani. Mutta mitä tehnetkin, varo vihaamasta.
_Christophe_. En tunne mitään vihaa. Ajatellessani kaikkein
ilkeimpiäkin ihmisiä, tiedän hyvin, että he ovat ihmisiä, jotka
kärsivät niinkuin mekin, ja jotka kerran kuolevat. Mutta minun tulee
taistella heitä vastaan.
_Minä_. Taistella, se on tehdä pahaa, vaikka tarkoittaisikin hyvää.
Vastaako sitä tuskaa, minkä saattaa tuottaa yhdelle ainoalle elävälle
olennolle, se hyvä, minkä vakuuttaa tekevänsä kauniille epäjumalilleen:
"taiteelle" -- tai "ihmisyydelle"?
_Christophe_. Jos niin ajattelet, hylkää taide ja hylkää myöskin minut.
_Minä_. Ei, älä luovu minusta! Mitä minusta tulee ilman sinua? -- Mutta
koska tulee rauha?
_Christophe_. Kun olet sen voittanut! Kohta... kohta... Katsokaa,
päittemme yllä liitää jo kevään pääskynen.
_Minä_.
Nyt tullut on jo kera viestin
kesän pääsky kaunis Pohjaan päin,
ma sen näin...
_Christophe_. Älä haaveile, anna minulle kätesi, tule,
_Minä_. Minun on kai pakko seurata sinua, varjoni.
_Christophe_. Kumpi meistä kahdesta on toisensa varjo?
_Minä_. Miten suureksi olet tullut. Enhän tunne sinua enää.
_Christophe_. Aurinko on laskemassa.
_Minä_. Rakastin sinua enemmän lapsena.
_Christophe_. Lähtekäämme! meillä ei ole enää kuin muutamia tunteja
päivästä jäljellä.
_Romain Rolland_.
Maaliskuulla 1908.
I
Sekamelskaa keskellä järjestystä. Tungettelevia rautatienvirkailijoita
huolimattomissa pukineissa. Matkustajat, jotka napisivat määräyksiä
vastaan alistuen niihin. -- Christophe oli Ranskassa.
Tyydytettyään tullin uteliaisuuden hän nousi jälleen Pariisiin
menevään junaan. Yö peitti sateen liottamat kentät. Asemien räikeässä
valaistuksessa pisti loputtomien, pimeän verhossa levittäytyvien
lakeuksien surullisuus vielä selvemmin silmään. Yhä useammin ohi
kiitävien junien vihellykset vihloivat ilmaa, herättäen uniset
matkustajat horroksestaan. Lähestyttiin Pariisia.
Tuntia ennen perille tuloa oli Christophe valmiina astumaan junasta:
hän oli painanut hatun syvälle päähänsä; hän oli napittanut takkinsa
kaulaa myöten varkaitten pelosta, joita oli hänelle sanottu Pariisin
olevan täynnä; hän oli parikymmentä kertaa noussut paikaltaan
ja jälleen istuutunut; hän oli parikymmentä kertaa muuttanut
matkalaukkunsa verkosta penkille ja penkiltä verkkoon, tuskastuttaen
naapureitaan, joita hän tavallisella kömpelyydellään joka kerta
töykkäsi.
Juuri kun oltiin asemalle saapumassa, juna pysähtyi äkkiä keskelle yön
pimeyttä. Christophe litisti kasvonsa ruutua varten, koettaen turhaan
nähdä. Hän kääntyi matkakumppaneihinsa etsien katsetta, joka antaisi
tilaisuuden ryhtyä puheisiin ja kysyä, missä oltiin. Mutta kaikki
nukkuivat tai olivat nukkuvinaan, kaikki olivat jörön ja ikävystyneen
näköisiä. Kukaan ei tehnyt pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut
heidän ihmettelevän pysähdyksen syytä. Christophea hämmästytti tämä
elottomuus: nämä ynseät ja untuneet olennot muistuttivat sangen vähän
hänen uneksimiaan ranskalaisia! Vihdoin hän istuutui masentuneena
matkalaukkunsa päälle ja oli vähällä kellahtaa nurin junan joka
heilahduksella. Hänkin jo torkkui vuorostaan, kun vaunun ovien
avaaminen hänet herätti... Pariisi!... Hänen matkakumppaninsa olivat jo
poistumassa vaunusta.
Tuuppien ja tuupittuna hän tungoksen keskellä pyrki ovea kohti
ja torjui luotaan kantajat, jotka tarjoutuivat kantamaan hänen
matkatavaroitaan. Epäluuloisena kuin talonpoika hän epäili
kaikkien aikovan varastaa häneltä. Hän oli nostanut kallisarvoisen
matkalaukkunsa harteilleen ja meni menojaan välittämättä
huudahduksista, joita hän aiheutti raivatessaan itselleen tietä
väkijoukossa. Vihdoin hän huomasi olevansa Pariisin niljakoilla
katukivillä.
Hänen huomiotaan askarrutti niin kokonaan kantamus, ajatukset
asunnon valitsemisesta ja alituinen ajoneuvojen väistäminen, ettei
hän ehtinyt lainkaan katsahtaa ympärilleen. Ensimäisenä huolena oli
hankkia itselleen huone. Hotelleista ei ollut puutetta: ne piirittivät
aseman joka puolelta; niiden nimet hohtivat tulikirjaimin. Christophe
etsi vähimmän loistavaa: mikään ei näyttänyt hänestä tarpeeksi
vaatimattomalta hänen kukkarolleen. Vihdoin hän huomasi eräällä
sivukadulla likaisen majatalon, jonka maakerroksessa oli siivoton
ruokala. Majatalon nimi oli: _Hôtel de la Civilisation_. Paksu mies
paitahihasillaan poltti piippua erään pöydän luona. Nähdessään
Christophe'in astuvan sisään hän hypähti ylös. Hän ei ymmärtänyt
mitään Christophe'in mongerruksesta, mutta heti ensi silmäyksellä
hän oli selvillä kömpelöstä ja lapsellisesta saksalaisesta, joka ei
antanut kantaa matkalaukkuaan ja parhaansa mukaan puhui hänelle jotakin
käsittämättömällä kielellä. Isäntä vei hänet löyhkääviä portaita myöten
tukahduttavaan huoneeseen, joka oli pihalle päin. Hän kehui huoneen
hiljaisuutta, jota ei häirinnyt melu kadulta, ja pyysi siitä häneltä
hyvän hinnan. Christophe, joka ei oikein ymmärtänyt, eikä tuntenut
Pariisin elämän ehtoja ja jonka olkapää oli kantamuksen runtelema,
suostui kaikkeen: häntä halutti niin pian kuin suinkin saada olla
yksin. Mutta tuskin hän oli jäänyt yksin, kun huoneen likaisuus ällötti
häntä; ja jotta ei joutuisi kokonaan surullisuuden valtaan, joka alkoi
häntä vaivata, hän kiiruhti ulos kastettuaan ensin päänsä pesuvadin
tomuisessa ja tahmaisessa vedessä. Hän koetti kaikin voimin olla
näkemättä ja tuntematta mitään, ettei joutuisi inhon valtaan.
Hän astui kadulle. Lokakuinen sumu oli sakeata ja raakaa; siinä oli
tuo tympäisevä Pariisin haju, jossa ympäristön tehtaitten savu ja
kaupungin raskas hengitys ovat sekoittuneet toisiinsa. Ei nähnyt
kymmentä askelta eteensä. Kaasuliekit lepattivat kuin sammumaisillaan
olevat steariinikynttilät. Hämärän verhossa vyöryi kaksi ihmisvirtaa
vastasuuntiin. Ajoneuvoja parveili edes takaisin, kolahti toisiansa
vasten ehkäisten liikennettä ja sulkien tien elävänä muurina. Hevoset
lipesivät liukkaassa loassa. Ajajien huudot ja raitiovaunujen
toitotukset ja kellonkilkatukset sekaantuivat huumaavaksi meluksi.
Tämä hälinä, kuhina ja haju hämmensi Christophe'in pään ja valtasi
hänen sydämensä. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jäljessä kulkijat
tuuppivat häntä eteenpäin ja virta vei hänet mukaansa. Hän kulki
_Boulevard de Strasbourgia_, näkemättä mitään ja töykkäili kömpelösti
päin vastaantulijoita. Hän oli ollut syömättä aamusta lähtien.
Kahvilat, joita oli tuhka tiheässä, aristuttivat ja etoivat häntä
väenpaljoudellaan. Hän kääntyi erään poliisin puoleen; mutta hänen
oli niin vaikea keksiä sanoja, ettei tämä edes viitsinyt kuunnella
häntä, vaan käänsi hänelle selkänsä kesken puhetta kohauttaen
olkapäitään. Hän jatkoi koneellisesti kulkuaan. Erään kaupan eteen oli
kerääntynyt väkeä. Hänkin pysähtyi koneellisesti. Se oli valokuva-
ja postikorttikauppa, jossa oli näytteillä puolialastomia tai
alastomia naisten kuvia ja kuvalehtiä, joissa oli rivoja pilakuvia.
Lapset ja nuoret naiset katselivat niitä kaikessa rauhassa. Muuan
laiha, punatukkainen tyttö tarjoutui hänelle. Hän katsoi tyttöä
käsittämättä häntä. Tämä tarttui hänen käsivarteensa hymyillen
ällistyneenä. Christophe irroittautui ja jatkoi matkaansa punastuen
vihastuksesta. Konserttikahviloita oli yhä tiheämmässä. Niiden
ovilla komeili tusinataiteilijattarien merkillisiä ilmoituksia.
Väentungos yhä taajeni. Christophe'ia hämmästytti irstaiden kasvojen,
epäilyttävien kadunmittaajien, alhaisten halunkkien ja maali-ihoisten,
tympäiseville hajuvesille lemuavien tyttöjen paljous. Hän tunsi
jähmettyvänsä. Väsymys, heikkous ja kauhea, yhä kasvava inho aiheutti
hänelle pyörtymyksen tunteen. Hän puri hampaansa yhteen ja joudutti
askeleitaan. Sumu tiheni, kuta lähemmäksi Seine'iä hän tuli.
Ajoneuvojen vilinä kävi yhä sekavammaksi. Muuan hevonen lipesi ja
kaatui kyljelleen; ajuri koetti piiskaniskuilla saada sitä nousemaan.
Onneton elukka, jota valjaat kuristivat, koetti reuhtoa, mutta
vaipui jälleen surkean näköisenä maahan ja makasi liikahtamatta kuin
kuollut. Tämä tavallinen näytelmä oli Christopheille se vesipisara,
joka sai hänen sielunsa tulvimaan yli reunojen. Kun hän näki tuon
kurjan olion kouristuksenomaiset ponnistukset välinpitämättömien
silmäyksien ympäröimänä, herätti hänessä hänen oman mitättömyytensä
tunto keskellä näitä miljoonia olennoita sellaisen ahdistuksen, --
se inho, jota hän jo kotvan oli koettanut tukahduttaa nähdessään
tämän elukkalauman, liikkuessaan tässä saastaisessa ilmapiirissä,
tässä hänelle moraalisesti vihamielisessä maailmassa, tulvahti esille
sellaisella voimalla, että hän oli pakahtua. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.
Ohikulkijat silmäilivät ihmeissään tuota suurta poikaa, jonka kasvoja
tuska kouristi. Hän harppaili pitkin askelin kyynelten valuessa pitkin
hänen poskiaan, ilman että hän koetti niitä kuivata. Jotkut pysähtyivät
hetkiseksi katsomaan häntä; ja jos hän olisi kyennyt näkemään tämän
joukon sieluun, joka tuntui hänestä vihamieliseltä, olisi hän ehkä
voinut nähdä yhdellä ja toisella veljellistä myötätuntoa, -- tosin
epäilemättä sekoitettuna pienellä pariisilaisella ironialla, joka näkee
huvittavan puolen naivissa tuskan purkautumisessa. Mutta hän ei nähnyt
enää mitään: itku sokaisi hänet.
Hän huomasi olevansa jollakin torilla suuren suihkukaivon luona.
Hän huuhteli siinä kätensä, hän kasteli siinä kasvonsa. Pieni
sanomalehtienmyyjä katseli häntä uteliaana, pilat mielessä, mutta
vailla ilkeyttä; hän nosti maasta Christophe'in hatun, jonka tämä
oli antanut pudota. Kylmä vesi virkisti Christophe'ia. Hän malttoi
mielensä. Hän palasi entisiä teitään ja karttoi katsomasta minnekään;
hän ei enää ajatellut ruokaakaan: hänen olisi ollut mahdotonta
puhutella ketään; pieninkin seikka olisi riittänyt avaamaan jälleen
kyynelten vuon. Hän oli aivan nääntynyt. Hän eksyi tieltä, harhaili
umpimähkään ja huomasi olevansa asuntonsa edessä, kun hän jo luuli
joutuneensa aivan harhaan: -- hän oli unohtanut sen kadun nimenkin,
jonka varrella hän asui.
Hän astui viheliäiseen asuntoonsa. Nälkäisenä, silmät kuumottavina
ja sydän ja koko ruumis kuin piestyinä hän vaipui huoneensa nurkassa
olevalle tuolille. Siinä hän istui kaksi tuntia kykenemättä liikkumaan.
Vihdoin hän riistäytyi tästä tylsyydentilasta ja kävi levolle. Hän
vaipui kuumeenomaiseen horrokseen, josta hän vähän väliä heräsi
luullen nukkuneensa useita tunteja. Huone oli tukahduttava ja hänen
koko ruumistaan kuumotti; häntä janotti kauheasti; ilkeä painajainen
ahdisti häntä, eikä se jättänyt häntä rauhaan valveillakaan. Tuima
tuska viilsi häntä kuin puukonpistot. Keskellä yötä hän heräsi niin
kauheaan epätoivoon, että oli parkaisemaisillaan; hän työnsi lakanaa
suuhunsa, ettei hänen äänensä kuuluisi: hän tunsi tulevansa hulluksi.
Hän kohoutui istumaan vuoteelleen ja sytytti valkean. Hän oli märkänä
hiestä. Hän nousi ja avasi matkalaukkunsa etsiäkseen nenäliinan. Hänen
käsiinsä sattui vanha Raamattu, jonka hänen äitinsä oli pistänyt
alusvaatteiden joukkoon. Christophe oli lukenut sangen vähän tätä
kirjaa; mutta tänä hetkenä tuntui sen löytäminen hänestä sanomattoman
hyvältä. Tämä Raamattu oli kuulunut iso-isälle ja iso-isän isälle.
Perheen päämiehet olivat kirjoittaneet siihen viimeiselle, valkoiselle
lehdelle nimensä ja merkittävimmät tapahtumat elämänsä varrelta:
syntymät, naimiset, kuolemat. Iso-isä oli merkinnyt lyijykynällä
muistiin karkealla käsialallaan ne päivämäärät, jolloin hän oli lukenut
ja yhä uudelleen lukenut eri lukuja. Kirja oli täynnä kellastuneita
paperinpalasia, joille vanhus oli kirjoittanut naiveja mietelmiään.
Tällä Raamatulla oli ollut paikkansa hyllyllä hänen vuoteensa
yläpuolella; pitkinä unettomuuden hetkinään oli hän usein ottanut sen,
keskustellen sen kanssa enemmän kuin lukien sitä. Se oli ollut hänen
seuranaan kuolinhetkeen saakka niinkuin se oli ollut jo hänen isänsä
seurana. Kokonainen vuosisata perheen suruja ja iloja huokui tästä
kirjasta. Christophe tunsi itsensä sen seurassa vähemmän yksinäiseksi.
Hän avasi sen synkimmät sivut:
Eikö ihmisen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen
päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?...
Koska minä levätä panin, sanoin minä: koskasta minä nousen?
ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu
kävellyksistä hamaan pimeyteen asti...
Koska minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun
kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun; niin
sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua nävyillä...
Miks'et minusta luovu, ja päästä minua siihen asti, että minä
sylkeni nielisin? -- Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää
sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia?...
Kaiken käy samoin: Jumala lyö niin hyvin vanhurskaan kuin
syntisenkin...
Kuolettakoon hän minun! Silti en heitä toivoani häneen...
Matalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle
tämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut
huippunsa, vaikuttaa se vapauttavasti. Sielun mataloittaa, lamauttaa
ja auttamattomasti tuhoaa keskinkertainen suru ja ilo, itsekäs,
pikkumainen kärsiminen, joka on voimaton riistäytymään irti menetetystä
nautinnosta ja valmis kaikkiin alennuksiin uuden pienen nautinnon
vuoksi. Christophe'in elvytti jälleen se tuima tuulahdus, joka huokui
tästä vanhasta kirjasta: Sinain, erämaan ja mahtavan meren tuulenhenki
lakaisi pois kaikki taudinaiheet. Christophelta hävisi kuume. Hän
kävi uudelleen levolle rauhallisempana ja nukkui yhtä päätä seuraavaan
aamuun saakka. Kun hän avasi silmänsä, oli jo täysi päivä. Hän näki
vielä selvemmin huoneensa viheliäisyyden; hän tunsi kurjuutensa
ja yksinäisyytensä; mutta hän katsoi niitä kasvoista kasvoihin.
Alakuloisuus oli poissa; jäljellä oli vain miehekäs surumielisyys. Hän
toisti Jobin sanat:
_Vaikka Herra kuolettaisi minun, en heitä toivoani häneen_.
Hän nousi ja alotti taistelun rauhallisin mielin.
Hän päätti heti samana aamupäivänä ryhtyä ensi toimiin. Hän tunsi koko
Pariisissa ainoastaan? kaksi henkilöä, kaksi nuorta maalaistansa:
vanhan ystävänsä Otto Dienerin, joka oli setänsä, vaatekauppiaan,
liikekumppanina Mailin korttelissa; ja Mainzista kotoisin olevan
pienen juutalaisen, Sylvain Kohnin, jonka piti olla jonkun suuren
kustannusliikkeen palveluksessa, jonka osoitettakaan hän ei tiennyt.
Neljän-, viidentoista vuotiaana hän oli ollut hyvin läheinen ystävä
Dienerin kanssa. [Ks. Jean-Christophe, II. Aamu.] Hän oli omistanut
tälle sellaisen lapsuudenystävyyden, joka edeltää rakkautta, joka
jo on rakkautta. Dienerkin piti hänestä. Tätä paksua, arkaa ja
jäykkää nuorukaista oli viehättänyt Christophe'in raju itsenäisyys;
hän oli koettanut jäljitellä tätä naurettavalla tavalla, mikä oli
harmittanut Christophe'ia ja samalla imarrellut häntä. Siihen aikaan he
suunnittelivat maailman mullistamista. Sittemmin oli Diener matkustanut
liikeopinnoille, eivätkä he olleet senjälkeen nähneet toisiaan; mutta
Christophe oli toisinaan saanut hänestä tietoja maalaisiltaan, joiden
kanssa Diener oli ollut alituisessa kirjeenvaihdossa.
Mitä Sylvain Kohniin tulee, oli hänen tuttavuutensa Christophe'in
kanssa ollut aivan toisen luontoista. He olivat tunteneet toisensa
pienestä pitäen koulussa, jossa tuo pieni apina oli tehnyt joitakin
metkuja Christophe'ille, joka vuorostaan oli rökittänyt hänet perin
pohjin huomattuaan kepposen. Kohn ei lainkaan puolustautunut; hän
antoi löylyttää itseään ja hieroa naamaansa maata vasten, itkeskellen
hiljalleen; mutta hän jatkoi yhä kepposiaan, -- kunnes hän eräänä
päivänä alkoi pelätä Christophe'ia, kun tämä oli vakavasti uhannut
iskeä hänet hengiltä.
Christophe läksi aikaisin liikkeelle. Hän poikkesi matkallaan
erääseen kahvilaan syömään aamiaista. Tukahduttaen itserakkautensa
päätti hän käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuksia ranskan puhumiseen.
Koska hän aikoi elää Pariisissa ehkä vuosikausiakin, oli hänen niin
pian kuin mahdollista mukauduttava sen elämänehtoihin ja voitettava
vastenmielisyytensä. Hän ei niin muodoin, vaikka kärsikin kauheasti,
ollut lainkaan huomaavinaan viinurin virneitä, tämän kuunnellessa hänen
mongerrustaan; ja menettämättä rohkeuttaan hän rakensi vaivalloisesti
muodottomia lauseita, joita hän itsepintaisesti toisti, kunnes sai
toisen ymmärtämään.
Hän ryhtyi etsimään Dieneriä. Tapansa mukaan, kun hänellä oli joku
ajatus päässään, hän ei nähnyt mitään ympärillään. Pariisista sai
hän tällä ensimäisellä vaelluksellaan vanhan, huonosti hoidetun
kaupungin vaikutelman. Christophe oli tottunut noihin uuden saksalaisen
keisarikunnan kaupunkeihin, samalla sangen vanhoihin ja sangen
nuoriin, joissa ylpeys uudesta voimasta tuntuu kohoavan ilmoille.
Häneen vaikutti epämieluisasti auki revityt kadut, lokaiset ajotiet,
ihmistungos, ajopelien sekamelska, -- kaiken laatuisten ja kaiken
muotoisten kulkuneuvojen: kunnioitettavien hevos-omnibusvaunujen
ja monenlaista järjestelmää olevien höyry- ja sähköraitiovaunujen
hälinä, -- katukäytävillä olevat kauppakojut, toreilla sijaitsevat
ratsastusradat puuhevosineen (tai pikemmin kummituksineen,
lohikäärmeineen) ahdinkoon asti täynnä redingoteihin puettuja
kuvapatsaita: -- ties mikä keskiaikaisen kaupungin markkinakorttelin
leima, kaupungin, joka oli tehty osalliseksi yleisen äänioikeuden
eduista, mutta joka ei voinut irtautua vanhalta kulkuripohjaltaan.
Eilinen sumu oli muuttunut vihmovaksi sateeksi. Useissa kaupoissa paloi
kaasu, vaikka kello oli jo yli kymmenen.
Harhailtuaan jonkun aikaa Place des Victoires'ia ympäröivissä
katusokkeloissa Christophe saapui sen kaupan luo, jota hän etsi Rue de
la Banque'in varrelta. Astuessaan sisälle luuli hän näkevänsä pitkän
ja hämärän puodin perällä Dienerin järjestämässä kauppa-apulaisten
keskellä tavarapakkoja. Mutta hän oli hieman likinäköinen, eikä
luottanut oikein silmiinsä, vaikka niiden intuitsiooni hänet harvoin
petti. Kaupan perällä olevien kesken syntyi liikettä, kun Christophe
oli sanonut nimensä sille apulaiselle, joka kääntyi hänen puoleensa; ja
salakähmäisen neuvottelun jälkeen erkani muuan nuori mies joukosta ja
sanoi saksaksi:
-- Herra Diener on lähtenyt ulos. -- Lähtenyt ulos? Pitkäksikin aikaa?
-- Luultavasti. Hän on juuri lähtenyt. Christophe mietti hetkisen ja
sanoi sitte:
-- Hyvä. Minä odotan.
Hämmästynyt kauppapalvelija kiirehti lisäämään:
-- Hän ei luultavastikaan palaa, ennenkuin parin kolmen tunnin kuluttua.
-- Oh! se ei tee mitään, vastasi Christophe levollisena. Minulla ei
ole mitään tehtävää Pariisissa. Voin odottaa vaikka koko päivän, jos
tarvitaan.
Nuori mies katsoi häntä ällistyneenä luullen, että hän laski leikkiä.
Mutta Christophe ei enää ajatellutkaan häntä. Hän oli istuutunut
rauhallisena erääseen soppeen selkä kadulle päin; ja hän näytti
päättäneen majoittua siihen.
Apulainen palasi kaupan perälle ja puhui kuiskaillen tovereidensa
kanssa; he koettivat koomillisen hämmästyneinä keksiä keinoa, millä
päästä erilleen tungettelijasta.
Oli kestänyt hetkisen neuvottomuutta, kun konttorin ovi avautui.
Herra Diener ilmaantui. Hänellä oli leveät, punakat kasvot, sinerviä
arpia poskessa ja leuassa, vaaleat viikset, sileäksi kammattu tukka,
jossa oli jakaus sivulla, kultakehyksinen silmälasi, kultanapit
paidanrinnuksessa ja sormuksia paksuissa sormissaan. Hänellä oli
hattu ja sateenvarjo käsissään. Hän tuli Christophe'in luo luontevin
ilmein. Christophe, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuolillaan,
hätkähti hämmästyksestä. Hän tarttui Dienerin käsiin ja huudahti niin
äänekkään sydämellisesti, että kauppapalvelijat salavihkaa naurahtivat
ja Diener punastui. Tällä majesteetillisella henkilöllä oli omat
syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut uudistaa vanhaa tuttavuuttaan
Christophe'in kanssa; ja hän oli päättänyt heti alusta alkaen
mahtavalla esiintymisellään pitää hänet loitolla. Mutta tuskin oli
hän kohdannut Christophe'in katseen, kun hän tunsi itsensä uudelleen
pieneksi poikaseksi hänen edessään, mikä raivostutti ja hävetti häntä.
Hän sammalsi nopeasti:
-- Minun työhuoneessani... Voimme paremmin keskustella.
Christophe havaitsi taas tässä hänen tavallisen varovaisuutensa.
Mutta työhuoneessa, jonka ovi huolellisesti suljettiin, ei Diener
pyytänyt häntä edes istumaan. Hän seisoi itsekin, lausuen sangen
kömpelösti:
-- Sepä hauskaa... Olin juuri lähdössä... Minun luultiin jo
lähteneen... Mutta minun täytyy nyt lähteä... Minulla on tuskin
minuuttiakaan aikaa... Kiireellinen kohtaus...
Christophe ymmärsi, että kauppa-apulainen oli koko ajan valehdellut
hänelle, ja että Diener, joka tahtoi siten päästä hänestä, oli neuvonut
valehtelemaan. Veri syöksähti hänen päähänsä; mutta hän hillitsi
itsensä ja sanoi kuivasti: -- Ei ole kiirettä.
Diener hätkähti. Hän vimmastui sellaisesta kursailemattomuudesta.
-- Mitä! eikö kiirettä! sanoi hän. Liikeasia... Christophe katsoi häntä
suoraa silmiin:
-- Ei.
Paksu poika loi katseensa alas. Hän vihasi Christophe'ia tuntiessaan
itsensä niin miehuuttomaksi hänen edessään. Hän sammalsi suuttuneena.
Christophe keskeytti hänet:
-- Katsos, sanoi hän, sinä tiedät...
(Tämä sinutteleminen loukkasi Dieneriä, joka heti ensi sanoista saakka
oli koettanut pystyttää heidän välilleen raja-aidan sanomalla: te.)
-- ... Sinä tiedät, miksi olen täällä?
-- Kyllä tiedän, sanoi Diener.
(Hän oli saanut kirjeenvaihtajiltaan tietää Christophe'in hyökkäyksestä
ja kanteen nostamisesta häntä vastaan.)
-- Tiedät siis, jatkoi Christophe, etten ole täällä huvin vuoksi. Minun
täytyi paeta. Minulla ei ole mitään. Minun täytyy elää.
Diener odotti tätä pyyntöä. Hän tunsi sen johdosta tyydytystä, sillä se
antoi hänelle tilaisuuden osoittaa jälleen ylemmyyttään Christopherin
nähden, mutta samalla se saattoi hänet pulaan, sillä hän ei uskaltanut
näyttää tätä ylemmyyttään hänelle, niinkuin olisi tahtonut.
-- Ah! sanoi hän mahtailevasti, se on ikävä juttu, ikävä juttu. Elämä
on täällä vaikeata. Kaikki on kallista. Meillä on suunnattomat menot.
Kaikki nämä apulaiset...
Christophe keskeytti hänet halveksivasti:
-- En pyydä sinulta rahaa. Diener nolostui. Christophe jatkoi:
-- Sinun liikkeesi menestyy hyvin? Sinulla on paljon liiketuttavia?
-- Kyllä, kyllä, eipä huonostikaan, Jumalan kiitos... sanoi Diener
varovasti. (Hän oli varuillansa.)
Christophe loi häneen julmistuneen katseen ja jatkoi:
-- Sinä tunnet paljon saksalaisen siirtokunnan väkeä?
-- Kyllä.
-- No, puhu minusta. He ovat kai soitannollisia. Heillä on lapsia. Minä
antaisin tunteja. Diener näytti olevan hämillään.
-- No, mitä nyt taas? sanoi Christophe. Epäiletkö ehkä, etten ole
kyllin kykenevä sellaiseen ammattiin?
Hän pyysi palvelusta, aivankuin hän olisi sitä tarjonnut. Diener, joka
ei koskaan ollut muuten tehnyt Christophe'in hyväksi mitään, kuin
saadakseen tuntea hänen kiitollisuuttaan, oli päättänyt olla panematta
kortta ristiin hänen hyväkseen.
-- Sinä olet tuhat kertaa kykenevämpi, kuin mitä siihen vaaditaan...
Mutta...
-- No, mitä?
-- Niin, se on vaikeata, sangen vaikeata, katsos, sinun tilanteesi
vuoksi.
-- Minun tilanteeni?
-- Niin... Tuo juttu, tuo haaste... Jos siitä saataisiin tietää... Se
on tukalaa minulle. Se voisi tuottaa minulle paljo vahinkoa.
Hän keskeytti nähdessään Christophe'in kasvojen vääntyvän vihasta; hän
kiiruhti lisäämään:
-- Omasta puolestani en pelkäisi... Jospa olisin yksin!... Mutta setäni
tähden... Sinä tiedät, että liike on hänen, enkä minä voi mitään ilman
häntä.
Häntä pelotti yhä enemmän Christophe'in kasvojen ilme ja lähenevä
mielen purkaus ja hän lisäsi kiireesti -- (hän ei ollut pohjaltaan
ilkeä; saituus ja turhamaisuus taistelivat hänessä: hän olisi tahtonut
tehdä Christophe'ille palveluksen, mutta hyvästä hinnasta): tahdotko
viisikymmentä frangia?
Christophe'in kasvot punehtuivat. Hän astui Dieneriä kohti niin
uhkaavan näköisenä, että tämä peräytyi kiireen kaupalla ovelle saakka,
avaten sen, valmiina huutamaan apua. Mutta Christophe, jonka päähän
veri oli noussut, pysähtyi aivan hänen nenänsä eteen:
-- Sika! -- sanoi hän jyrisevällä äänellä. Hän työnsi Dienerin syrjään
ja astui ulos kauppapalvelijain välitse. Kynnyksellä hän sylkäisi
inhosta.
Hän harppaili katua pitkin askelin. Viha oli hänet huumannut. Sade
selvitti hänet jälleen. Minne hän meni? Sitä hän ei tiennyt. Hän ei
tuntenut ketään. Hän pysähtyi miettimään erään kirjakaupan eteen
ja katseli näytteillä olevia kirjoja näkemättä mitään. Sattumalta
kiintyi hänen huomionsa erään kirjan kansilehdellä olevaan kustantajan
nimeen. Hän ihmetteli miksi. Hetken kuluttua hän muisti, että se oli
sen liikkeen nimi, jossa Sylvain Kohn palveli. Hän pani osoitteen
muistiin... Mitäpä hän sillä? Hän ei suinkaan sinne menisi... Miksi ei
menisi?... Jos tuo Diener roisto, joka oli ollut hänen ystävänsä, oli
ottanut hänet siten vastaan, mitä saattoikaan hän odottaa veijarilta,
jota hän oli kohdellut armottomasti, ja joka tietenkin häntä vihasi?
Hyödytöntä nöyrtymistä? Hänen verensä nousi kapinaan. -- Mutta
synnynnäinen pessimistinen puoli hänessä, joka luultavasti oli peruisin
hänen kristillisestä kasvatuksestaan, kannusti häntä koettelemaan
pohjia myöten ihmisten ilkeyttä.
-- Minulla ei ole oikeutta kursailla. Täytyy koettaa kaikkia keinoja,
ennenkuin läkähtyy.
Ääni hänen sisässään lisäsi:
-- Enkä minä läkähdy.
Hän painoi osoitteen uudelleen mieleensä ja läksi Kohnin luo. Hän oli
päättänyt iskeä tätä vasten kasvoja, jos huomaisi hänessä nenäkkyyttä.
Kustannusliike sijaitsi Madeleine'in korttelissa. Christophe astui
erääseen ensi kerroksen saliin ja kysyi Sylvain Kohnia. Joku
livreapukuinen virkailija vastasi, ettei hän "tuntenut sen nimistä
henkilöä". Christophe hämmästyi ja luuli lausuneensa nimen huonosti.
Hän toisti kysymyksen, mutta virkailija vakuutti, kuunneltuaan
tarkkaavasti, ettei sen nimistä henkilöä ollut liikkeen palveluksessa.
Christophe joutui aivan ymmälle, pyysi anteeksi ja teki jo lähtöä,
kun ovi avautui erään käytävän päästä, ja hän näki itse Kohnin, joka
seurasi jotakin naista. Vereksessä muistissaan se loukkaava käytös,
jolla Diener oli häntä kohdellut, hän epäili tällä hetkellä kaikkien
pitävän häntä pilkkanaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli siis, että
Kohn oli nähnyt hänen tulevan ja käskenyt vahtimestarin sanoa, ettei
häntä ole siellä. Tällainen hävyttömyys saattoi hänet kuohuksiin. Hän
oli juuri harmistuneena lähtemässä, kun kuuli nimeänsä huudettavan.
Kohnin terävä katse oli etäältäkin tuntenut hänet, ja hän riensi hänen
luokseen hymyillen, kädet ojennettuina ja osoittaen kaikin tavoin
liioittelevaa iloa.
Sylvain Kohn oli pieni ja tanakka, amerikkalaiseen tapaan aivan
sileäksi ajeltu. Iho oli liian punakka, tukka liian musta, kasvot
leveät, täyteläiset ja lihavapiirteiset, silmät pienet, sirrattavat
ja vaanivat, suu hieman vino, hymy typerä ja pahansuopa. Hän oli
hienoissa pukineissa, joiden avulla hän koetti peittää vartalonsa
epäsuhtaisuutta, korkeita olkapäitään ja leveitä lanteitaan. Se olikin
ainoa seikka, joka haavoitti hänen itserakkauttaan. Hän olisi keveällä
mielellä sietänyt jonkun potkun takalistoonsa, jos vain olisi saanut
pari, kolme tuumaa pituutta lisää ja vartalonsa suhdallisemmaksi.
Muuten hän oli perin tyytyväinen omaan minäänsä ja piti itseänsä
vastustamattomana. Kumma kyllä, hän ei siinä erehtynytkään. Tämä pieni
Saksan juutalainen, tämä tomppeli oli tehnyt itsestään Pariisin hienon
maailman kronikoitsijan ja arvostelijan. Hän kirjoitteli mauttomia,
keikailevan monimutkaisia hienoston-kronikoita. Hän oli ranskalaisen
kaunotyylin, ranskalaisen sirouden, ranskalaisen hienon käytöksen ja
ranskalaisen espriin esitaistelija, -- vanhan kuninkuuden, punaisten
kantojen, Lauzunin aikalainen. Hänestä tehtiin pilaa, mutta se ei
estänyt häntä menestymästä. Ne, jotka väittävät, että naurettava
tappaa nälkään Pariisissa, eivät tunne Pariisia: kaukana siitä, että
se veisi hengen, se elättää päinvastoin monta. Naurettava tuottaa
Pariisissa kaikkea, tuottaa mainetta, tuottaa menestystä naisten
keskuudessa. Sylvain Kohn oli jo päässyt niin pitkälle, ettei hän enää
ehtinyt lukea kaikkia niitä tunnustuksia, joita hänen frankfurtilainen
marivaudage'insa hänelle joka päivä tuotti.
Hän puhui kömpelön murteellisesti ja falsettiäänellä.
-- Ah! sepä yllätys! huudahti hän iloisesti puristaen Christophe'in
kättä makkaranpyöreillä käsillään, joiden lyhyet sormet näyttivät
tungetuilta liian ahtaan nahkan sisälle. Hän ei voinut irroittua
Christophe'ista. Olisi voinut luulla, että hän oli kohdannut jälleen
parhaan ystävänsä. Hämmästyneenä tästä Christophe kysyi itseltään,
tekikö Kohn hänestä pilaa. Mutta Kohn ei tehnyt pilaa. Tai jos tekikin,
ei ainakaan enempää kuin tavallista. Kohn ei kantanut kaunaa: hän oli
liian älykäs siihen. Hän oli jo aikoja sitten unohtanut Christophe'in
kovakouraisen kohtelun; ja vaikkapa olisi muistanutkin, ei hän siitä
välittänyt. Hän oli ihastunut siitä, että sai näyttäytyä vanhalle
toverilleen uuden virka-asemansa mahdissa ja pariisilaistapojensa
hienoudessa. Hän ei valehdellut ilmaistessaan hämmästystään:
Christophe'in vierailu oli tapaus, jota hän kaikkein vähimmin oli
saattanut odottaa; ja vaikka hän olikin liian ovela ollakseen jo
ennakolta tietämättä, että sillä oli joku käytännöllinen tarkoitus, oli
hän valmis ottamaan hänet hyvin vastaan siitä yksinkertaisesta syystä,
että se kääntyi kunnianosoitukseksi hänen mahdilleen.
-- Ja te tulette suoraa kotimaasta? Miten äiti jaksaa? kysyi hän
tuttavallisuudella, joka muulloin olisi loukannut Christophe'ia, mutta
joka nyt tässä vieraassa kaupungissa tuntui hänestä hyvältä.
-- Mutta miten on laita, kysyi Christophe vielä hieman epäluuloisena,
kun minulle äsken juuri vastattiin, ettei täällä ole lainkaan herra
Kohnia?
-- Herra Kohnia ei täällä olekaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen. Nimeni
ei ole enää Kohn. Nimeni on Hamilton.
Hän keskeytti puheensa.
-- Anteeksi, sanoi hän.
Hän astui erään naisen luo, joka kulki ohi, antoi hänelle kättä ja
väänsi suunsa hymyyn. Sitte hän palasi takaisin ja kertoi, että se
oli muuan kirjailijatar, joka oli kuuluisa tulisen nautinnokkaista
romaaneistaan. Tällä uudenaikaisella Sappholla oli vyötäisillään
violetti ruusuke, hänen muotonsa olivat täyteläiset, hänen hiuksensa
vaaleanpunertavat iloisten ja ihomaalisten kasvojen yllä; hän puhui
vaateliaasti miesmäisellä äänellä ja yläburgundin murteella.
Kohn alkoi jälleen kysellä Christophe'ilta. Hän tiedusteli kotimaassa
olevien kuulumisia, kyseli mitä oli tullut siitä, mitä tästä,
ja keimaili sillä, että näytti muistavansa kaikki. Christophe
oli unohtanut vastenmielisyytensä; hän vastasi kiitollisella
sydämellisyydellä, kertoen joukon yksityisseikkoja, jotka eivät
kiinnittäneet lainkaan Kohnin mieltä. Hän keskeytti uudelleen
keskustelun.
-- Anteeksi, sanoi hän taas.
Ja hän riensi tervehtimään erästä toista vierailijatarta.
-- Ohoo! naisetko Ranskassa vain kirjailevatkin? kysyi Christophe.
Kohn naurahti ja sanoi itserakkaasti:
-- Ranska on nainen, hyvä ystävä. Jos tahdotte menestyä, niin käyttäkää
sitä tietä hyväksenne.
Christophe ei kuunnellut selitystä, vaan jatkoi omaa esitystään.
Tehdäkseen siitä lopun kysyi Kohn:
-- Mutta tuhat tulimmaista, kuinka te olette täällä?
-- Kas! ajatteli Christophe. Hän ei tiedä mitään. Siksipä hän on niin
ystävällinen. Kaikki muuttuu, kun hän saa tietää.
Hän piti kunnia-asianaan kertoa Konnille kaikesta, mikä saattoi
asettaa hänet huonoon valoon: tappelusta sotilaitten kanssa, hänen
takaa-ajostaan ja paostaan kotimaasta.
Kohn nauroi katketakseen.
-- Hyvä! huudahti hän, hyvä! Ah, mikä mainio juttu!
Hän puristi lämpimästi Christophe'in kättä. Hän ihastui aina
tavattomasti, kun joku veti nenästä virkavaltaa; ja tämä juttu huvitti
häntä sitäkin enemmän, kun hän tunsi kaikki sen sankarit: hän havaitsi
sen koomilliset puolet.
-- Kuulkaa, jatkoi hän. Kello on yli kahdentoista. Tehkää minulle se
ilo... Syökää kanssani aamiaista.
Christophe otti tarjouksen kiitollisuudella vastaan. Hän ajatteli:
-- Sepä kunnon mies, totta tosiaan. Olen kokonaan erehtynyt.
He läksivät yhdessä. Matkalla rohkeni Christophe esittää pyyntönsä:
-- Näette siis tilanteeni. Olen tullut tänne etsimään työtä,
musiikkitunteja, kunnes olen ehtinyt tulla tunnetuksi. Voisitteko te
suositella minua?
-- Tietenkin! vastasi Kohn. Kenelle vain tahdotte, Minä tunnen täällä
kaikki. Olen palveluksessanne.
Hän oli onnellinen saadessaan näyttää vaikutusvaltaansa.
Christophe kiitti kiittämästä päästyään. Hän tunsi suuren painon
vierähtäneen sydämeltään.
Aterioitaessa ahmi hän pöydänantimia sellaisella ruokahalulla, kuin
hän olisi ollut kaksi päivää syömättä. Hän oli solminnut lautasliinan
kaulansa ympäri ja söi veitsellä. Kohn-Hamiltonia kiusasi kauheasti
hänen ahmattimaisuutensa ja talonpoikaiset tapansa. Yhtä suuresti
loukkasi häntä se välinpitämättömyys, jolla hänen vieraansa suhtautui
hänen kerskumiseensa. Hän koetti häikäistä Christophe'in kertomalla
ylhäisistä tuttavuuksistaan ja menestyksistään naisten keskuudessa.
Mutta se oli turhaa vaivannäköä: Christophe ei kuunnellut häntä
ja keskeytti hänet muitta mutkitta. Hänen oma kielensä pääsi
siteistä; hän tuli tuttavalliseksi. Hänen sydämensä oli tulvillaan
kiitollisuutta ja hän ikävystytti Kohnia uskoessaan hänelle naivisti
tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kohnia harmitti varsinkin hänen
hellittämätön tapansa tarttua pöydän alitse hänen käteensä ja puristaa
sitä avosydämisesti. Kukkuroilleen kohosi Kohnin suuttumus, kun
hän lopuksi tahtoi kilistää laseja saksalaiseen tapaan ja kohottaa
tunteellisin sanoin maljan kotimaassa olevien ja _Vater Rheinin_
kunniaksi. Kohn odotti jo kauhistuksella hetkeä, jolloin hän pistäisi
lauluksi. Pöytänaapurit katselivat heitä iroonisesti. Kohn kiirehti
lähtemään sanoen syyksi ylen kiireelliset asiat. Christophe ei
päästänyt häntä irti niin vähällä; hän tahtoi tietää, koska hän saisi
suosituksen, voisi esittäytyä jollekin, alottaa tuntien antamisensa.
-- Otan toimittaakseni asian -- vielä tänään -- jo tänä iltana, lupasi
Kohn. Puhun siitä heti. Voitte olla levollinen.
Christophe ei hellittänyt.
-- Milloin saan tietää?
-- Huomenna... Huomenna... tai ylihuomenna.
-- Hyvä. Tulen uudelleen huomenna.
-- Ei, ei, kiirehti Kohn sanomaan. Annan teille siitä tiedon. Älkää
vaivatko itseänne.
-- Oh! eihän siinä mitään vaivaa. Päinvastoin! Eikö niin? Minulla ei
ole täällä mitään tekemistä odotellessani.
-- Hitto vieköön! ajatteli Kohn. -- Ei, sanoi hän, kirjoitan
mieluummin. Ette tapaisi minua lähipäivinä. Antakaa minulle osoitteenne.
Christophe sanoi sen hänelle.
-- Oivallista. Kirjoitan teille huomenna.
-- Huomennako?
-- Huomenna. Voitte luottaa siihen.
Hän irroitti kätensä Christophe'in lujasta kourasta ja pakeni.
-- Uh! ajatteli hän. Siitäpä vastus!
Palattuaan toimistoon käski hän vahtimestarin sanoa, ettei hän ole
tavattavissa, jos "saksalainen" tulee häntä kysymään. -- Kymmenen
minuutin kuluttua oli hän jo unohtanut hänet.
Christophe palasi hökkeliinsä. Hän oli aivan liikutettu.
-- Kunnon poika! Kunnon poika! ajatteli hän. Miten kohtuuton olenkaan
ollut hänelle! Eikä hän kanna kaunaa minua kohtaan!
Omatunto vaivasi häntä. Hän olisi halunnut kirjoittaa Kohnille, miten
häntä suretti se, että hän oli ennen tuominnut häntä väärin, ja että
hän pyytää anteeksi hänelle tekemänsä vääryydet. Kyyneleet kihosivat
hänen silmiinsä, kun hän niitä ajatteli. Mutta häneltä sujui paremmin
partituurin kuin kirjeen kirjoittaminen; ja noiduttuaan kymmenisen
kertaa majatalon mustetta ja kynää, jotka olivat todellakin kurjia,
tuhrittuaan, pyyhittyään yli ja revittyään neljä, viisi paperiarkkia
hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi palttua koko puuhalle.
Loppuosa päivää kului hitaasti; mutta Christophe oli niin uupunut
kehnon yönsä ja aamullisen juoksunsa jälkeen, että hän vihdoin nukahti
tuolilleen. Hän ei herännyt horroksestaan ennenkuin illalla käydäkseen
levolle, ja hän nukkui kaksitoista tuntia yhteen menoon kertaakaan
heräämättä.
Seuraavana aamuna alkoi hän jo kello kahdeksalta odottaa luvattua
vastausta. Hän ei epäillyt Kohnin täsmällisyyttä. Hän ei hievahtanut
huoneestaan ajatellen, että Kohn ehkä pistäytyisi majatalossa
ennen toimistoon menoa. Ollakseen koko ajan kotosalla antoi hän
kantaa aamiaisensa alhaalta ruokalasta omaan huoneeseensa. Sitte
hän odotti uudelleen varmana siitä, että Kohn tulisi lähdettyään
ravintolasta. Hän kulki huoneessaan, istuutui, nousi taas kävelemään
ja avasi oven, kuullessaan askeleita portaista. Häntä ei lainkaan
haluttanut kuljeskella Pariisissa lyhentääkseen odotusaikaa. Hän
paneutui vuoteelleen. Hänen ajatuksensa suuntautuivat yhä uudelleen
vanhaan äitiin, joka myös ajatteli häntä, -- joka oli ainoa, joka
häntä ajatteli. Hän tunsi häntä kohtaan ääretöntä hellyyttä ja
omantunnonvaivoja sen vuoksi, että oli hänet jättänyt. Mutta hän ei
kirjoittanut hänelle. Hän odotti aikaa, jolloin voisi ilmoittaa hänelle
jotakin saavuttamastaan asemasta. Syvästä rakkaudestaan huolimatta ei
heille kummallekaan olisi pälkähtänyt päähän kirjoittaa vain sanoakseen
yksinkertaisesti rakastavansa toisiansa: kirjeessä tuli olla jotakin
asiallista. -- Hän makasi vuoteellaan kädet ristissä pään alla ja
haaveili. Vaikka hänen huoneensa oli etäällä kadusta, täytti Pariisin
jymy hiljaisuuden; talo tärisi. -- Tuli jälleen yö, eikä kirjettä ollut
saapunut.
Alkoi uusi päivä, samanlainen kuin edellinenkin.
Kolmantena päivänä Christophe, jota tämä vapaaehtoinen vankinaolo alkoi
raivostuttaa, päätti lähteä ulos. Mutta Pariisi oli ollut hänelle heti
ensi illasta lähtien vaistomaisesti vastenmielinen. Häntä ei haluttanut
mitään nähdä, hän ei ollut lainkaan utelias; häntä askarrutti liiaksi
hänen oma elämänsä, jotta hän olisi voinut nauttia toisten elämän
katselemisesta;. ja entisaikain jäljet, kaupungin muistomerkit eivät
olleet koskaan kiinnittäneet hänen mieltänsä. Niinpä häntä, tuskin
ulos tultuaan, jo niin ikävystytti, että hän, vaikka oli päättänyt
olla käymättä Kohnin luon kahdeksaan päivään, läksi suoraa päätä häntä
tapaamaan.
Vahtimestari, joka oli saanut määräyksen, sano herra Hamiltonin
matkustaneen Pariisista liikeasioille. Se oli ankara isku
Christophe'ille. Hän kysyi sammaltaen, milloin herra Hamilton palaisi.
Virkailija vastasi umpimähkään:
-- Noin kymmenen päivän päästä.
Christophe palasi hämmentyneenä takaisin ja sulkeutui seuraaviksi
päiviksi huoneeseensa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä työhön. Hän näki
kauhukseen, että hänen vähäiset varansa -- se pieni rahasumma, jonka
hänen äitinsä oli pannut huolellisesti nenäliinaan, käärittynä
hänen matkalaukkunsa pohjalle, hupeni nopeasti. Hän ryhtyi
ankarasti säästämään. Hän laskeutui ainoastaan iltaisin syömään
alas kapakkaan, jossa hän oli pian tullut tunnetuksi ruokavieraiden
kesken "Preussilaisen" tai "Hapankaalin" [saksalaisen pilanimitys]
nimellä. -- Suurella vaivalla kirjoitti hän pari kolme kirjettä
eräille ranskalaisille säveltaiteilijoille, joiden nimet hän hämärästi
muisti. Yksi heistä oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Hän pyysi
päästä heidän puheilleen. Oikeinkirjoitus oli perin kummallista ja
kirjoitustapaa koristi tuo pitkä, käännetty lausejärjestys ja nuo
seremonialliset lauseparret, jotka ovat saksalle ominaisia. Hän osoitti
kirjeet "Ranskan Akatemian palatsiin". -- Se ainoa, joka sai kirjeen,
nauroi sille makeasti ystävineen.