Eräänä iltapäivänä ... muutamia kuukausia tuon kaksoislaukauksen
jälkeen, joka saattoi koko Pietraneran seurakunnan kauhistuksen
valtaan, kuten sanomalehtien on tapa sanoa, ratsasti eräs vasenta
kättänsä siteessä kantava nuori mies ulos Bastian kaupungista.
Hevosensa ohjasi hän lähteestänsä kuuluisaa Cardon kylää kohti, joka
keväisin tarjoaa kaupungin hienomakuisille asukkaille erittäin hyvää
juomavettä.
Seurassansa oli nuorella miehellä solakkavartaloinen ja huomattavan
kaunis nainen, joka istui pienen, mustan ratsun seljässä;
asiantuntija ihaili epäilemättä ratsun voimaa ja siroutta, mutta
huomasi kai ikäväksensä samalla sen toisen korvan omituisella tavalla
vioittuneeksi.
Kylään tultua hyppäsi nuori nainen keveänä maahan ja auttoi
seuralaisensa alas satulasta; sitten irroitti hän satulannupista
riippuvat raskaat haarapussit ja antoi ratsut erään talonpojan
halttuun. Kantaen nahkaista haarapussia mezzaronsa alle piiloitettuna
lähti hän sitten 2-piippuisella pyssyllä aseestetun nuoren miehen
kanssa astumaan vuoristoon päin erästä sangen kapeaa polkua myöten,
joka ei näyttänyt vievän millekään ihmis-asunnolle. Kun matkailijamme
olivat saapuneet eräälle Quercion vuoren korkealle kukkulalle,
pysähtyivät he ja istuutuivat kumpikin nurmikolle. Tässä näyttivät
he vartoovan jonkun tuloa, sillä alinomaa tähystelivät he vuoristoon
päin ja nuori nainen katsoi usein kaunista kultakelloansa, jonka hän
nähtävästi oli äskettäin saanut ja jonka kuoressa olevaa jalokiveä
hän aina muisti ihailla, kun tahtoi tietää oliko sovitun yhtymyksen
hetki jo käsissä.
Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkun metsästä ensin
ilmausi vuoristolaiskoira, joka nuoren naisen kutsusta heti
kiiruhti heitä hyväilemään, ja kohta sen jälkeen kaksi parrakasta
miestä, pyssyt olalla ja patruunalaukku sekä pistooli vyössä.
Heidän repaleiset ja paikkaiset pukimensa eivät suinkaan olleet
sopusoinnussa heidän erinomaisten aseittensa kanssa, jotka nähtävästi
olivat jonkun tunnetun tehtaan tekoa mantereelta. Huolimatta selvästä
erotuksesta heidän yhteiskunnallisessa asemassansa lähestyivät tämän
kohtauksen neljä henkilöä toisiansa tuttavallisesti kuin vanhat
ystävät.
-- Kas, nyt on juttunne päättynyt, Ors' Anton', sanoi vanhempi
ryöväreistä nuorelle miehelle. Päätös kuului: maanpako. Onnittelen.
Ikävä, ett'ei kylävouti enää ole saarella, muuten näkisimme hänen
raivonsa. Entäs käsivartenne?
-- Parin viikon kuluttua voin jättää siteen pois, sanoi nuori mies.
Niin, kunnon Brando, huomenna matkustan Italiaan. Sitä ennen halusin
jättää hyvästit sinulle ja hra pastorille. Sen vuoksi pyysin saada
tavata teitä täällä.
-- Onpas teillä kiire, sanoi Brandolaccio; vasta eilen teidät
vapautettiin ja huomenna matkustatte te jo pois.
-- Asiat niin vaativat, sanoi nuori nainen iloisesti. Teille, herrat,
toin minä illallista tullessani: syökää, elkääkä unhottako ystävääni
Bruscoa.
-- Aivan te hemmottelette koiraparan, neiti Colomba, mutta
kiitollinen eläin se on. Saattepa nähdä. Kas niin, Brusco, sanoi hän
asettaen kiväärinsä vaakasuoraan asentoon, hyppääpäs Barricineille.
Koira ei liikahtanut paikaltaan, nuoli vain kuonoansa ja katsoi
isäntäänsä.
-- Mutta hyppää nyt della Rebbioille! Heti hyppäsi se pari jalkaa
korkeammalle kuin tarpeellista oli.
-- Kuulkaas, ystäväni, sanoi Orso, ammattinne on minusta huono.
Ell'ei teidän onnistu päättää uraanne tuolla alhaalla -- hän viittasi
Bastian mestaus-kentälle päin -- niin on parhain kohtalonne kaatua
metsässä santarmisotilaan luodista.
-- Entä sitten? sanoi Castriconi, kuolema kuin kuolema; parempiko,
että kuumetauti tappaa teidät sänkyynne vilpillisten tai vilpittömäin
perijäinne vaikeroidessa? Kun on tottunut vapaaseen ilmaan niin
kuin me, ei mikään tunnu hauskemmalta kuin saada kuolla omissa
kengissänsä, kuten kyläkansan on tapa sanoa. Salolla olen minä
käskijä ja rankaisen vääryydet. Se on sangen siveellistä ja
miellyttävää hupia, josta ei tee mieli luopua, hra della Rebbia.
Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin tällainen vaeltavan ritarin
elämä, jos vain on paremmin aseestettu ja järkevämpi kuin Don
Quichote? Tuonottain sain tietää, että pikku Lilla Luigin eno,
se vanha saituri, ei aikonut antaa sisarensa tytölle mitään
myötäjäisiä; silloin kirjoitin minä hänelle, ilman uhkauksia, kuten
tapani on. Ja tiedättekös, mies tuli heti järkiinsä ja naittoi
tytön, tietysti myötäjäisten kanssa. Näin tein minä kaksi nuorta
ihmistä onnelliseksi. Uskokaa minua, Orso herra, mikään ei vedä
vertoja ryövärin elämälle! Ja kyllä te meihin liittyisitte, ell'ei
teitä houkuttaisi tuo englantilainen kaunotar, jonka näin vain
vilahdukselta, mutta josta kaikki bastialaiset puhuvat ihastuksella.
-- Tuleva kälyni ei tosiaankaan pidä metsäläis-elämästä, nauroi
Colomba; hän pelkää sitä kovin.
-- No, sanoi Orso, te tahdotte siis jäädä tänne? Olkoon menneeksi!
Mutta sanokaa nyt, voinko minä tehdä mitään hyväksenne?
-- Ette mitään muuta, sanoi Brandolaccio, kuin että joskus
muistelette meitä. Olettehan te jo pannut kukkuran hyville töillenne
antamalla myötäjäiset pikku Chilinalle; hänen naittamisensa vuoksi ei
ystäväni pastorin tarvitse kirjoitella kirjeitä -- ilman uhkauksia.
Pehtorinne antaa meille kyllä, hädän tullen, sekä leipää että ruutia.
-- Minä näkisin mielelläni, että te jättäisitte koko Korsikan, jatkoi
Orso, ja alkaisitte muualla rauhallisen elämän. Miksi ette te voisi
siirtyä esim. Sardiniaan niinkuin monet muut tovereistanne? Pääsyänne
sinne voisin minä rahalla auttaa.
-- Sardiniaan! huudahti Brandolaccio. _Istos Sardos!_ Vieköön lempo
heidät ja heidän sekamelskansa! Sardinialaiset ovat meille liian
huonoa seuraa.
-- Sardiniassa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, lisäsi teoloogi.
Minä puolestani halveksin sardinialaisia. Ryövärein kanssa sotaa
käydessä käyttävät he hevoisväkeä. Se on paras todistus sekä heidän
ryövärilaitoksestansa että koko maasta. Lempo vieköön koko Sardinian!
Mutta minua kummastuttaa, hra della Rebbia, ettette te, joka olette
sekä viisas että tietorikas mies, voinut viihtyä metsissämme, vaikka
jo saitte kokea tätä vapaata elämää.
-- Niin kyllä, mutta ollessani teidän ateriakumppalinanne en
minä ollut siinä tilassa, että olisin voinut nauttia elämänne
viehättävistä puolista; kylkiäni pakottaa vieläkin muistellessani
retkeä, jonka tuona kauniina yönä sain tehdä poikkipäin heitettynä
ystäväni Brandolaccion ohjaaman ratsun selkään.
-- Mutta ettekö te ota lukuun sitä nautintoa, joka seuraa
pelastumista ahdistajain käsistä? Ja kuinka voitte te olla
välinpitämätön sille viehätykselle, jonka tarjoo täydellinen vapaus
sellaisessa ihanassa ilmanalassa kuin meidän on? Tällä pelvon aseella
-- hän näytti pyssyänsä -- olen minä kaikkialla kuningas sillä
alueella, jonka yli luotini kannattaa. Ei siis muuta kuin jääkää
hyvästi, Ors' Anton'. Toivon pian tapaavani teidät täällä Korsikassa.
-- Hädän hetkellä voivat muutamat kultarahat olla suureksi hyödyksi,
sanoi Orso. Nyt kun me jo olemme vanhoja tuttavia, ette suinkaan
kieltäytyne vastaanottamasta tätä pientä patruunakoteloa, jolla
voitte hankkia monta muuta.
-- Ei rahaa meidän kesken, hra luutnantti! sanoi Brandolaccio
päättävästi.
-- Rahalla saa muualla maailmassa mitä tahansa, sanoi Castriconi,
mutta maquis-metsissämme ei muu ole mistään arvosta kuin uljas sydän
ja pyssy, joka ei petä.
-- Kuitenkaan en tahtoisi erota teistä jättämättä teille mitään
muistoa itsestäni. Mietipäs, enkö minä voisi antaa mitään sinulle,
Brando!
Ryöväri kynsi korvallistansa ja heitti syrjäsilmäyksen Orson
kivääriin:
-- No perhana, hra luutnantti, ... jos minä vain uskaltaisin ...
mutta ei ... te pidätte itse siitä niin paljo.
-- Mitä sinä siis tahtoisit?
-- En mitään ... itse kapine ei merkitse mitään ... ell'ei sitä
myöskin osaa käyttää. Minä muistelen vain yhä tuota lemmon
kaksoislaukausta ... ja ainoastaan toisella kädellä... Sitä ei tehdä
toistamiseen.
-- Sen pyssynkö sinä tahtoisit? Sinä olet sen saapa; mutta käytä sitä
niin vähän kuin suinkin.
-- Yhtä hyvin minä en lupaa sitä käsitellä kuin te. Mutta voitte olla
varma siitä, että jos se jollakin toisella tavataan, niin on Brando
Savelli luopunut aseita käyttämästä.
-- Mitäs antaisin minä teille, Castriconi?
-- Jos te välttämättä tahdotte jättää jotakin aineellista muistoa
itsestänne, niin pyytäisin teitä kursailematta lähettämään minulle
kappaleen Horatiusta mahdollisimman pienessä koossa. Se huvittaisi
minua ja estäisi minua unhottamasta taitoani latinan kielessä.
Bastian satamassa on eräs pikku hempukka sikaarinmyyjättärenä;
jättäkää se hänelle ... hän kyllä toimittaa sen minulle.
-- Te saatte elzevir-painoksen siitä, hra tietoniekka; sellainen
löytyykin niiden teosten joukossa, jotka aioin ottaa mukaani.
Mutta nyt on meidän erottava, ystäväni. Lyökäämme kättä! Ja jos
joskus mietitte muuttoa Sardiniaan, niin kirjoittakaa vain minulle;
asianajaja N:ltä saatte tietää, mikä on osoitteeni mantereella.
-- Hra luutnantti, sanoi Brando, kun te huomenna lähdette satamasta,
niin vilkaiskaa tänne vuoristoon päin. Me seisomme tällä samalla
paikalla ja huiskutamme teille nenäliinoja jäähyvästiksi.
Sitten erosivat he eri tahoille; Orso lähti Cardoon päin ja ryövärit
palasivat takaisin vuoristoon.