Lääkäri myöhästyi hiukan. Matkalla oli hänelle sattunut eräs
seikkailu. Giocanto Castriconi oli tavannut hänet tiellä ja pyytänyt
häntä kohteliaimmin antamaan hoitoa eräälle haavoittuneelle. Niin
vietiin hänet Orson luo, jonka haavan hän sitoi. Ryöväri oli sitten
saattanut lääkäriä pitkän matkaa ja huvittanut häntä juttelemalla
Pisan kuuluisimmista professoreista, jotka olivat hänen hyviä
ystäviänsä, kuten hän vakuutti.
-- Hra tohtori, oli teoloogi erotessa sanonut, minä olen saanut teitä
kohtaan niin suuren kunnioituksen, että luulen täytyväni huomauttaa
teille eräästä seikasta: lääkärin tulee olla yhtä hienotunteisen kuin
ripittäjän. Sitten ampui hän pari kertaa pyssyllänsä lisäten: Paikan,
missä meillä oli kunnia tavata toisemme, olette te unhottanut, eikö
totta?... Jääkää hyvästi ... sangen hauskaa oli tutustua teihin, hra
tohtori!
Colomba pyysi eversti Nevileä olemaan läsnä ruumiintarkastuksessa.
-- Te tunnette veljeni pyssyn paremmin kuin kukaan muu, sanoi hän;
sen vuoksi olisi teidän läsnäolonne suureksi hyödyksi. Sitä paitse
löytyy täällä niin paljo pahoja ihmisiä, että voisimme menettää
paljo, ell'ei meillä olisi ketään puolustamassa etujamme.
Jäätyänsä yksin miss Lyydian kanssa valitti Colomba päänkivistystä
ehdottaen, että he tekisivät pienen kävelyn kylän laiteille.
-- Vapaa ilma tekisi minulle hyvää, sanoi hän, kun en ole sitä
pitkään aikaan saanut hengittää.
Matkalla puhui hän miss Lyydialle veljestänsä; aine huvitti tätä niin
suuresti, ett'ei hän huomannutkaan, ennenkuin oltiin pitkän matkan
päässä Pietranerasta. Aurinko meni jo mailleen, kun hän huomautti
Colomballe, että nyt olisi aika jo palata takaisin. Tämä sanoi
tietävänsä erään oikotien, joka melkoisesti lyhentäisi palausmatkaa.
Niin jättivät he sen tien, jota olivat tulleet, ja poikkesivat
toiselle nähtävästi sangen vähän käytetylle polulle.
Pian sen jälkeen alkoi hän kavuta ylös niin jyrkkää vuoren rinnettä
myöten, että hänen alinomaa täytyi -- eteenpäin päästäkseen --
tarttua toisella kädellänsä kiinni puiden oksiin; toisella veti hän
taas miss Lyydiaa jäljessänsä... Runsaan neljännestunnin kavuttuansa
saapuivat he myrttejä ja arbuusipuita kasvavalle, pienelle
tasangolle, joka sijaitsi suurten graniittikallioiden keskellä.
Miss Lyydia tunsi itsensä sangen väsyneeksi, kylää ei näkynyt ja
vähitellen alkoi yö jo olla käsissä.
-- Tiedättekös, rakas Colomba, minä pelkään meidän eksyneen tieltä,
sanoi hän.
-- Elkää peljätkö, vastasi Colomba. Käykäämme vain eteenpäin...
Seuratkaa minua.
-- Mutta minä vakuutan teille, että erehdytte suunnasta; kylä ei voi
olla siellä päin. Lyönpä vetoa, että me nyt menemme päinvastaiseen
suuntaan. Katsokaas, nuo valot tuolla kaukana tuikkavat ihan varmaan
Pietranerasta.
-- Rakkahin ystävätär, sanoi Colomba levottoman näköisenä, te olette
oikeassa; mutta parin sadan askeleen päässä täältä ... tuossa
maquis-metsässä on...
-- On?
-- Veljeni Orso. Minä saisin siis nähdä hänet ja syleillä häntä, jos
te tekisitte seuraa hänen luoksensa.
Miss Nevil hämmästyi.
-- Niin, sanoi Colomba, minä pääsin poistumaan Pietranerasta
kenenkään huomaamatta sen vuoksi, että te olitte mukana ... muuten
olisi minua vakoiltu... Olla näin lähellä häntä eikä saada nähdä
häntä olisi... Mutta miksi ette tekin voisi tulla katsomaan poloista
veljeäni? Se ilahduttaisi häntä niin kovasti!
-- Mutta, Colomba, se ei ole soveliasta nuorelle tytölle.
-- Minä ymmärrän. Te kaupunkilaiset olette aina levottomia siitä,
mikä soveltuu, mikä ei; me maalaisnaiset emme ajattele muuta kuin
että se on hyvää.
-- Mutta nyt on jo myöhäistä... Ja mitä ajattelisikaan veljenne
minusta?
-- Hän ajattelisi, että ystävät eivät toki ole häntä aivan
unhottaneet ... ja se tieto rohkaisisi häntä kärsimyksissä.
-- Mutta isäni kävisi levottomaksi...
-- Eversti tietää teidän olevan minun seurassani... Kas niin,
päättäkää! Te tarkastitte hänen kuvaansa tänä aamuna, lisäsi hän
hymyillen ilveilevästi.
-- Ei ... Colomba, minä en todellakaan uskalla... Sitä paitse on
siellä ryöväreitä...
-- Entä sitten? Nuo ryövärithän eivät tunne teitä? Eikö teidän tee
mielenne nähdä ryöväreitä?...
-- Jumala paratkoon!
-- Kas niin, neiti Lyydia, tehkää nyt ratkaiseva päätös. Yksin
minä en voi teitä tänne jättää, sillä mahdotonta on tietää, mitä
täällä voisi tapahtua. Meidän on joko mentävä Orsoa katsomaan taikka
palattava yhdessä kylään takaisin... Jumala tietää, milloin saan
nähdä veljeni... Ehkä en näe häntä koskaan...
-- Mitä sanotte, Colomba? No, menkäämme sitten! Mutta ainoastaan
muutamaksi minuutiksi ... ja sitten palaamme heti takaisin.
Colomba puristi hänen kättänsä ja lähti mitään vastaamatta astumaan
niin nopeasti, että miss Lyydian oli vaikea häntä seurata.
Onneksi pysähtyi Colomba äkkiä sanoen seuralaisellensa:
-- Elkäämme menkö edemmäs, ennen kuin annamme heille merkin. Muuten
voisi käydä, että meidät vastaanotetaan pyssynlaukauksilla.
Sitten vihelsi hän sormiensa avulla. Pian sen jälkeen kuultiin koiran
haukahtavan eikä viipynyt kauvan ennenkuin tämä ryövärein etuvartija
näyttäysi tulijoille. Se oli vanha tuttavamme Brusco-koira, joka heti
tunsi Colomban ja suostui oppaaksi. Kun oli jonkun aikaa seurattu
moninaisissa mutkissa kierteleviä metsäpolkuja, ilmestyi äkkiä pari
hampaihin asti aseestettua miestä heidän eteensä.
-- Tekö se olette, Brandolaccio? kysyi Colomba. Missä on veljeni?
-- Tuolla noin! vastasi ryöväri. Mutta menkää hiljaa; hän nukkuu ...
ensi kerran tuon tapahtuman jälkeen. Hyvä Jumala, mistä piru kerran
pujotteleikse, siitä pääsevät aina naisetkin, sanotaan. Ja niin se
näkyy olevan.
Naiset lähestyivät varovasti heille osoitettua paikkaa ja näkivät
nuotiolla, jonka liekki oli viisaasti piiloitettu ympäri rakennetulla
kiviaidalla, Orson lepäävän sanajalkapensaista tehdyllä vuoteella,
levätti peittonansa. Miesparka oli kovin kalpea ... ja hänen
hengityksensä kuulusti raskaalta. Colomba istahti hänen viereensä ja
katseli häntä äänetönnä ja kädet ristissä ikäänkuin olisi itseksensä
rukoillut. Peittäen kasvonsa nenäliinallansa likistyi miss Lyydia
häntä vastaan, nostaen silloin tällöin päänsä katsellaksensa
haavoitettua Colomban olkapään yli. Neljännestuntiin ei kukaan
puhunut mitään. Teoloogin antaman merkin johdosta oli Brandolaccio
hävinnyt metsään edellisen kanssa suureksi iloksi miss Lyydialle,
jonka mielestä ryövärein suuret parrat ja asepuvut ensi kerran
tuntuivat liiaksi "paikallisvärisiltä".
Vihdoin Orso liikahti. Colomba kumartui heti hänen ylitsensä ja
syleili häntä useampia kertoja tehden lukemattomia kysymyksiä hänen
haavastansa, kärsimyksistänsä ja puutteistansa. Orso vastasi, ett'ei
hänellä täällä ollut mitään suurempaa hätää; sitten tiedusteli
hän, oliko miss Nevil vielä Pietranerassa ja oliko hän lähettänyt
mitään kirjettä hänelle. Kumartumalla veljensä ylitse esti Colomba
ruumiillansa tätä näkemästä hänen seuralaistansa, jota haavoitettu
muutenkaan tuskin olisi voinut tuntea pimeän vuoksi. Pitäen toisella
kädellänsä miss Nevileä kädestä kohotti hän keveästi toisella
veljensä päätä.
-- Ei hän teille mitään kirjettä lähettänyt... Mutta ajatteletteko
aina vain neiti Nevileä?... Te rakastatte siis häntä?
-- Josko minä häntä rakastan, Colomba!... Mutta hän ... hän ehkä
halveksii nyt minua?
Samassa koetti miss Nevil vetää pois kätensä, mutta se ei ollut
niinkään helposti tehty, sillä vaikka Colomban kätönen olikin pieni
ja sievä, niin oli se sangen voimakas, kuten muutamista todisteista
jo olemme huomanneet.
-- Hänkö halveksisi teitä sen jälkeen, mitä on tapahtunut!...
Päinvastoin puhuu hän teistä hyvää... Ah, Orso, minulla olisi teille
paljo kerrottavaa hänestä.
Miss Nevil ponnisteli yhä saadakseen kätensä irti, mutta Colomba veti
häntä yhä lähemmäs Orsoa.
-- Mutta miksi hän ei vastannut minulle, sanoi haavoitettu. Vain yksi
ainoa rivi häneltä olisi riittänyt tyydyttämään minua.
Vetäen miss Nevilen kättä yhä lähemmäs onnistui Colomban vihdoin
laskea se veljensä käteen. Sitten ratkesi hän äkkiä nauramaan
huudahtaen:
-- Orso, kavahtakaa puhumasta pahaa neiti Lyydiasta, sillä hän
ymmärtää sangen hyvin korsikan kieltä.
Miss Lyydia vetäisi äkkiä kätensä pois ja sopersi muutamia
käsittämättömiä sanoja. Orso luuli uneksivansa.
-- Te täällä, neiti Nevil! Hyvä Jumala! Kuinka olette te uskaltanut
tänne... Ah, kuinka onnelliseksi te teitte minut!
Vaivoin istualle noustuansa koetti Orso siirtyä häntä lähemmäksi.
-- Minä saatoin sisartanne, selitti miss Lyydia, ett'ei kukaan
voisi arvata, minne hän menee ... niin, ja sitäpaitse halusin saada
varmuuden tilastanne... Voi, kuinka paha teidän on olla täällä!
Colomba oli istahtanut Orson taakse ja nosti tätä varovasti sen
verran, että sai veljensä pään polvillensa. Sitten kiersi hän kätensä
tämän kaulaan ja viittasi miss Lyydiaa lähemmäs.
-- Lähemmäs, lähemmäs! pyysi hän, sillä sairaan ei pidä liiaksi
vaivata ääntänsä. Ja kun miss Lyydia empi, otti hän tätä kädestä ja
pakotti tämän istumaan niin lähelle, että hänen pukunsa kosketti
Orsoa ja että hänen kätensä, jonka Colomba jälleen oli vallannut,
lepäsi haavoitetun olkapäällä.
-- Näin ei se hullummalta näytä, sanoi Colomba iloisena. Orso,
eihän ole niinkään ikävä olla maquis-metsässä ja öitsiä nuotiolla
tällaisena ihanana yönä?
-- Oi, niin, todellakin ihana on tämä yö! sanoi Orso. Tätä minä en
ikinä unhota!
-- Kai te kärsitte nytkin? sai miss Nevil sanotuksi.
-- En enää ... oi, jospa saisin kuolla täällä ... nyt!
Ja hänen oikea kätensä lähestyi miss Lyydiaa, jota Colomba yhä piti
vankinansa.
-- Teidän pitää välttämättä päästä pois täältä jonnekin, missä teitä
voidaan hoitaa, hra della Rebbia, sanoi miss Nevil. Minä en saisi
enää unta nähtyäni teidän makaavan täällä näin huonolla vuoteella ...
paljaan taivaan alla...
-- Ell'en olisi peljännyt tapaavani teitä, miss Nevil, olisin
koettanut palata Pietraneraan ja ilmoittanut itseni vankeuteen.
-- Ja miksi pelkäsitte te tavata neiti Lyydiaa, Orso? kysyi Colomba.
-- Minä en ollut totellut teitä, miss Nevil ... enkä sentähden
uskaltanut tulla näkyvillenne tuon tapahtuman jälkeen.
-- Tiedättekö, neiti, että te voitte saada veljeni tekemään, mitä
vain tahdotte? nauroi Colomba. Mutta minäpä estän teitä tapaamasta
häntä.
-- Toivottavasti selviää tämä onneton juttu niin, ettei teidän enää
tarvitse peljätä mitään... Minä olisin sangen tyytyväinen, jos
lähtiessämme täältä voisin viedä varmuuden siitä, että te saatte
oikeutta ja että tuomioistuinkin tunnustaa teidän laillisuutenne ja
urhoollisuutenne.
-- Aiotteko te siis matkustaa pois, miss Nevil!... Elkää toki vielä
noin sanoko!
-- Mutta isäni ei voi aina metsästääkään... Hän tahtoo jo pois täältä.
Orso antoi vaipua kätensä, joka samalla kosketti miss Lyydian kättä.
Vasta jonkun vaitiolon jälkeen sanoi Colomba:
-- Mitä vielä! Mepä emme laske teitä niin pian matkalle. Meillä on
Pietranerassa teille vielä paljo näytettävää... Sitä paitse olette
te luvannut maalata muotokuvani ettekä ole vielä aloittanutkaan
sitä... Ja minä taas olen luvannut kirjoittaa teille serenatan, joka
käsittäisi 75 värssyä!... Ja sitten... Mutta Brusco, mitä sinä siellä
muriset?... Kas, Brandolaccio juoksee jo Bruscon jälkeen!... Minäpä
riennän katsomaan mitä siellä tapahtuu...
Siirtäen kursailematta Orson pään miss Nevilen syliin hyppäsi hän
ylös ja juoksi ryövärein luo.
Hämmästyneenä huomasi miss Nevil pitävänsä nuorta, kaunista miestä
sylissänsä ... keskellä metsää ... vallan kahden kesken ... ja
tietämättä mitä tehdä, sillä jos hän nyt äkkiä vetäytyi pois,
pelkäsi hän tuottavansa häiriötä haavoitetulle. Mutta Orso siirtyi
itse pois tämän pehmoisen tukijan huomasta, jonka sisar oli hänelle
toimittanut, ja nousi oikean kätensä nojaan.
-- Te matkustatte siis pian pois, miss Lyydia? Enkä minä ikinä
olekaan toivonut, että te tässä onnettomassa maassa enemmän aikaa
viihtyisitte... Ja kuitenkin ... siitä asti kun te tulitte tänne ...
kärsin minä sata kertaa enemmän ajatellessani eroa teistä... Olenhan
minä vain köyhä luutnantti ... ilman tulevaisuutta ... ja nyttemmin
koditon poloinen... Mikä hetki onkaan tämä sanoakseni teille, että
rakastan teitä, miss Lyydia! Mutta tämä on epäilemättä ainoa kerta,
jolloin minä voin sen teille tunnustaa... Ja nyt ... nyt tunnen minä
itseni onnellisemmaksi, kun olen saanut keventää sydämeni.
Miss Lyydia käänsi poispäin päänsä ikäänkuin yön hämärä ei olisi
riittänyt peittämään hänen punastumistansa.
-- Hra della Rebbia, sanoi hän väräjävällä äänellä, kuinka minä
muuten olisin tullut tänne, ell'en teitä...
Puhuessansa laski hän egyptiläisen taikasormuksen Orson käteen.
Sitten koetti hän ponnistaa kaikki voimansa saadakseen takaisin
tavallisen naljailevan puhetapansa ja naurahti:
-- Oikeastansa teette te väärin, hra Orso, puhuessanne minulle
näin... Sillä tiedättehän, ett'en minä edes uskaltaisi suuttua teihin
... täällä keskellä metsää ... ja ryövärijoukkoa.
Orso liikahti suudellaksensa kättä, joka antoi hänelle taikakalun
takaisin; ja kun miss Lyydia vetäsi kätensä pois vähän nopeammin,
menetti hän tasapainonsa ja lankesi Orson haavoitettua käsivartta
vastaan. Tämä ei voinut pidättää kivun voihkausta.
-- Voi, loukkasitteko te itsenne? huudahti hän nousten ylös. Antakaa
anteeksi, rakas ystäväni, minun vikani se oli...
Sitten kuiskivat he vielä jonkun aikaa hiljaisella äänellä ja
vallan lähellä toisiansa. Colomba, joka jonkun ajan kuluttua sitten
vikkelästi juosten lähestyi heitä, tapasi nuoret aivan samassa
asennossa, mihin hän oli nämä jättänytkin.
-- Sotamiehet tulevat! huusi hän; Orso, koettakaa nousta ylös ja
paeta! Kyllä minä autan.
-- Antakaa minun olla, sanoi Orso. Sano ryöväreille, että he
pelastavat itsensä... Vähät siitä, jos he minut vangitsevatkin! Mutta
saata miss Lyydia täältä pois, ett'ei häntä täällä tavata, jumala
paratkoon!
-- Minäpä en jätä teitä, vakuutti Brandolaccio, joka oli seurannut
Colombaa. Sotilasosaston kersantti on kylävoudin kummipoika. Sen
sijaan että vangitsisi teidät, voi hän ottaa hengen teiltä ja sanoa
kuitenkin, ett'ei hän tahallansa sitä tehnyt.
Orso koetti nousta seisoallensa ja astuikin jo muutamia askelia;
mutta pian hän seisahtui sanoen:
-- Minä en jaksa kävellä. Paetkaa te toiset! Jääkää hyvästi, miss
Nevil. Antakaa minun puristaa kättänne!... Kas niin, hyvästi!
-- Me emme voi jättää teitä! huusivat molemmat tytöt.
-- Ell'ette voi käydä, kannan minä teidät, sanoi Brandolaccio. Hiukan
rohkeutta vain, hra luutnantti. Me ehdimme kyllä pakoon ... tuon
luolasolan kautta takananne. Hra pastori pidättää sotilaita sen aikaa.
-- Ei, ei, antakaa minun jäädä tänne, sanoi Orso laskeutuen taas
pitkällensä maahan. Mutta vie, Herran tähden, miss Lyydia pois,
Colomba!
-- Te olette vahva, neiti Colomba, sanoi Brandolaccio. Tarttukaa te
hra luutnanttia olkapäistä, minä nostan jaloista. Kas noin! Eteenpäin
mars!
Huolimatta hänen vastaväitteistänsä lähtivät he kantamaan Orsoa ja
heitä seurasi miss Lyydia hirveästi peljästyneenä, sillä samassa
kuului pyssyn paukaus, johon viisi, kuusi laukausta heti vastasi.
Miss Lyydialta pääsi pelvon huudahdus ja Brandolacciolta kirous,
mutta sitä nopeammin he pakenivat, Colomba pujottelihe kiiruusti
maquis-pensaston läpi välittämättä vähääkään oksista, jotka löivät
häntä kasvoihin ja repivät hänen pukuansa. -- Kyykistykää alas, rakas
neiti Lyydia, sanoi hän, muuten voi luoti helposti sattua teihin.
Noin viisisataa askelta oli menty tai oikeammin juostu tällä tapaa,
kun Brandolaccio ilmoitti, ettei hän jaksa kauvemmas, ja laski taakan
maahan Colomban kehoituksista ja moitteista huolimatta.
-- Missä neiti Nevil on? kysyi Orso.
Laukauksista säikähtyneenä ja tiheän pensaston alinomaa pidättämänä
oli miss Nevil joutunut pois pakenevien jäljiltä ja jäänyt yksin
metsään kovan ahdistuksen valtaan.
-- Hän on jäänyt jälkeen, sanoi Brandolaccio, mutta kadota hän
ei ole voinut, sillä naiset kyllä aina tien löytävät. Kuulkaas,
Ors' Anton', millaista melua pastori pitää teidän pyssyllänne. Sen
pahempi, ei pimeässä voi nähdä mitään eikä tuollainen umpimähkäinen
ammuskeleminen vahingoita ketään.
-- Hiljaa! huudahti Colomba. Minä kuulen hevosen askelia... Nyt
olemme me pelastetut.
Eräs laitumelle laskettu hevonen, joka oli peljästynyt laukauksista,
sattui todellakin tulemaan heitä kohti.
-- Pelastetut! toisti Brandolaccio.
Juosta hevosen luo, tarttua sitä otsajouhista ja suitsia se nuorasta
solmituilla suitsilla, oli ryövärille ainoastaan hetkisen työ,
olletikin kun Colomba häntä auttoi.
-- Antakaamme nyt merkki pastorille, sanoi hän viheltäen pari kertaa.
Tähän merkkiin vastasi etäinen vihellys, jonka jälkeen
Manton-kiväärin kova-ääninen pauke lakkasi. Brandolaccio hyppäsi
ratsun selkään, Colomba auttoi veljensä istumaan ryövärin eteen,
joka toisella kädellänsä varasi häntä tukevasti ja toisella hallitsi
suitsia.
Raskaasta taakastansa huolimatta lähti ratsu, jota Brandolaccio
pari kertaa kannusti kylkeen, keveästi liikkeelle laskeutuen täyttä
laukkaa alas vaaran rinnettä, missä jokainen muu hevonen, paitse
korsikalainen, olisi sata kertaa menettänyt henkensä.
Colomba palasi sitten jälkiänsä myöten takaisin huutaen miss Nevileä,
minkä jaksoi; mutta mitään vastausta ei kuulunut. Kuljettuansa jonkun
aikaa aivan umpimähkään ja etsiessänsä sitä tietä, jota hän oli
tullut, sattui hän eräällä polulla kahta sotamiestä vastaan, jotka
heti huusivat hänelle: "ken siellä?"
-- Herratpa pitivät aika melua, sanoi Colomba leikillisesti. Montako
kaatui?
-- Te kuulutte siis ryövärein seuraan, sanoi toinen sotilaista;
teidät viemme me mukanamme!
-- Vallan mielelläni, sanoi Colomba, mutta minulla oli täällä eräs
ystävätär, joka olisi ensin löydettävä.
-- Ystävättärenne on jo tallessa ja te saatte nukkua hänen kanssansa
vankilassa.
-- Vankilassa? Sen saanemme nähdä. Mutta saattakaahan minut kuitenkin
hänen luoksensa.
Sotamiehet saattoivat sitten Colomban ryövärein äskeisille
tulisijoille, minne he olivat keränneet voitonmerkit retkestänsä,
nimittäin Orson levätin, vanhan pataranin ja vedellä täytetyn
saviruukun. Siellä istui myöskin neiti Nevil, jonka sotilaat olivat
tavanneet metsässä puolikuolleena pelvosta; kun sotilaat kyselivät
häneltä ryövärein lukumäärää ja pakoretken suuntaa, vastasi hän
näille aina uudistuvilla itkuntyrskeillä.
Colomba heittäysi hänen syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa, "he
pelastuivat!"
Sitten kääntyi hän sotilas-osaston kersanttiin päin:
-- Hra kersantti, sanoi hän, näettehän, ett'ei tämä neiti tiedä
mitään siitä, mitä te häneltä olette tiedustellut. Antakaa siis
meidän palata takaisin kylään, missä meitä levottomuudella odotetaan.
-- Kyllä teidät sinne saatetaan ja pikemmin kuin toivottekaan,
kaunokaiseni, sanoi kersantti. Ja siellä on teidän tehtävä selkoa,
mitä teillä tähän aikaan oli tekemistä ... täällä metsässä ...
ja ryövärein kanssa, jotka pääsivät pakoon. Lempo tietköön, mitä
taikakeinoja nuo veitikat käyttänevät, mutta tytöt ne vain noituvat
mukaansa, sillä missä ikinä ryövärejä lienee, siellä tapaat aina
myöskin kaunottaria.
-- Te olette kohtelias mies, hra kersantti, sanoi Colomba, mutta
tuhmasti ette tee, jos meitä uskotte. Tuo neiti on prefektin (=
kuvernöörin) sukulaisia eikä hänen kanssansa pidä leikitellä, sanon
minä.
-- Prefektin sukulaisia! sanoi eräs sotilaista kersantille. Taitaa
olla totta, sillä hän käy hattu päässä.
-- Minä en välitä hänen hatustansa, sanoi kersantti. Molemmat
neitoset olivat täällä pastorin kanssa, joka on maan suurin naisten
viettelijä, ja minun velvollisuuteni on korjata heidät talteen.
Yhtäkaikki, meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä. Jos ei
kirottu Taupin, se juoppo ranskalainen korpraali, vain olisi
näyttäynyt ennen kuin ehdin kiertää tämän metsikön, niin olisimme
korjanneet ne kuin apajasta.
-- Seitsemänkö teitä on? kysyi Colomba. Tiedättekös, että jos
veljekset Gambini, Sarocchi ja Teodor Poli olisivat olleet
Brandolaccion ja pastorin kanssa täällä Pyhän-Kristinan ristillä,
olisivat he antaneet teille aikalailla tekemistä. Jos te tahdotte
keskustella salon herran kanssa,[31] en minä haluaisi olla mukana.
Luodit eivät tunne ketään yön pimeydessä.
Mahdollinen yhteentörmäys Colomban mainitsemien kuuluisain ryövärein
kanssa näytti tekevän vaikutuksen sotamiehiin. Kiroillen yhäti
korpraali Taupin'ia, tuota ranskalaista koiraa, antoi kersantti
miehistöllensä palauskäskyn ja pieni joukkue lähti valloittamiensa
tavarain, levätin ja pataranin kanssa marssimaan Pietraneraan vievää
tietä myöten. Vesiruukun potkasi kersantti kengällänsä kumoon. Eräs
sotilaista yritti tarttua miss Lyydiaa käsivarresta, mutta Colomba
tyrkkäsi hänet pois sanoen:
-- Häneen ette saa kajota! Vai luuletteko meidän haluavan pa'eta?
Kas niin rakas Lyydia, nojautukaa minuun elkääkä itkekö kuin lapsi.
On tämä todellakin koko seikkailu, mutta onnetonta päätöstä tämä ei
saa. Puolen tunnin kuluttua syömme me illallista Pietranerassa. Minä
puolestani tunnenkin hirmuista ruokahalua.
-- Ja mitähän ihmiset minusta ajattelevat? sanoi miss Nevil hiljaa.
-- Ei muuta kuin että olette eksynyt metsään, siinä kaikki.
-- Entäs prefekti? Ja olletikin isäni?
-- Prefekti? Hänelle voitte sanoa, että pitäköön hän huolta
virastansa. Ja isänne?... Päättäen siitä asennosta, jossa te
olitte Orson kanssa puhellessanne, luulisin teillä olevan jotakin
ilmoittamista isällenne.
Miss Nevil likisti hänen käsivarttansa mitään vastaamatta.
-- Veljeni Orso ansaitsee tulla rakastetuksi, eikö totta? kuiskasi
Colomba hänen korvaansa. Rakastattehan te häntä hiukan verran?
-- Oi, Colomba, hymyili miss Nevil hämmennystilastansa huolimatta, te
petitte minut, vaikka minä luotin teihin niin sokeasti!
Colomba otti häntä vyötäisistä ja suuteli häntä otsalle:
-- Suotteko sen minulle anteeksi, pikku siskoni? kysyi hän hiljaa.
-- Kai minun täytyy se tehdä, hirmuinen sisareni, vastasi Lyydia
suudellen vuorostansa Colombaa.
Prefekti ja yleinen syyttäjä asuivat Pietraneran kylävoudin apulaisen
luona. Näiltä lähetti tyttärensä vuoksi levottomaksi käynyt eversti
kysymään uutisia jo kahdennenkymmenennen kerran, kun eräs kersantin
lähettämä kuriirisotilas vihdoinkin saattoi heille tiedon tästä
hirmuisesta taistelusta ryövärein kanssa, jossa tosin ei ollut
ketään kaatunut eikä haavoittunut, mutta jossa sotamiesten saaliiksi
kuitenkin joutui 1 pata, 1 levätti ja 2 tyttöä, jotka nähtävästi
olivat ryövärein rakastajattaria tai heidän vakoilijoitansa, kertoi
viesti. Näin ilmoitettuina saapuivat molemmat naisvangit kylään
sotilaallisen saattueen keskellä. Voitte arvata Colomban loistavan
katsannon, miss Nevilen häpeäntunteen, prefektin ällistyksen ja
everstin iloisen hämmästyksen! Yleinen syyttäjä oli kyllin ilkeä
huvitteleidaksensa pitämällä jonkunlaisen kuulustelun miss Lyydian
kanssa, joka päättyi vasta, kun poloinen vanki oli kaiken ryhtinsä
menettänyt.
-- Minun ymmärtääkseni voimme laskea heidät vapaiksi, sanoi prefekti.
Nämä nuoret neitoset ovat olleet kävelemässä niinkuin ihmiset
kauniilla ilmalla tavallisesti tekevät. Sattumalta ovat he tavanneet
nuoren ja rakastettavan miehen haavoitettuna ... no, mitäs kummaa
siinä on?
Kutsuen sitten Colomban esille sanoi hän:
-- Neiti della Rebbia, voitte ilmoittaa veljellenne, että hänen
asiansa näyttävät saavan paremman käänteen, kuin olen uskaltanut
toivoakaan.
Ruumiintarkastuksesta ja everstin todistuksesta on käynyt ilmi, että
hän on ainoastaan puolustautunut, ja taistellut yksin kahta vastaan.
Kaikki on siis selviävä, mutta hänen on jätettävä piileksiminen
maquis-pensastossa ja antauduttava vangiksi.
Kello oli jo lähes 11, kun eversti, miss Lyydia ja Colomba
kävivät jäähtyneen illallisen kimppuun. Colomba söi hyvällä
ruokahalulla laskien leikkiä prefektistä, yleisestä syyttäjästä ja
etsijä-sotilaista. Eversti söi sanaakaan virkkamatta ja tarkastaen
tytärtänsä, joka ei kohottanut katsettansa lautasesta.
Vihdoin puhutteli eversti tytärtänsä hellällä, mutta vakavalla
äänellä kysyen englannin kielellä:
-- Lyydia, oletko sinä siis kihlautunut Orso della Rebbian kanssa?
-- Olen, isäni, vastasi hän punastuen, mutta varmalla äänellä ...
tänä iltana.
Sitten loi hän katseensa isäänsä ja kun tämän kasvoilla ei näkynyt
minkäänlaista paheksumisen ilmettä, nousi hän ylös ja heittäysi
hänen syliinsä suudellen häntä niinkuin hyvin kasvatetut tyttäret
tällaisissa tapauksissa tekevät.
-- Onneksi olkoon, sanoi eversti, sillä hra della Rebbia on kunnon
poika. Mutta tänne hänen kirottuun kotimaahansa me emme jää, sen
vaadin; muussa tapauksessa en anna suostumustani.
-- Minä en tosin ymmärrä englannin kieltä, sanoi Colomba, joka oli
tarkastanut heitä tavattoman uteliaasti, mutta luulenpa arvaavani,
mistä te puhuitte.
-- Tässä oli kysymys siitä, vastasi eversti, että otamme teidät
matkatovereiksemme Irlantiin.
-- Hyvin mielelläni minä siihen suostun ja lupaan olla _surella
Colomba_. Onko se päätetty, hra eversti? Lyömmekö kättä siitä?
-- Tällaisissa tapauksissa on tapana syleillä, sanoi eversti.