Pian sen jälkeen, kun Orso oli lähtenyt matkalle, sai Colomba
vakoilijainsa kautta tietää, että nuoret Barricinit olivat asettuneet
väijyksiin; siitä hetkestä alkaen ei hän voinut levottomuuttansa
karkoittaa. Hän juoksenteli ympäri taloa rientäen keittiöstä
saapuville vieraille varattuihin huoneisiin, oli alinomaa puuhassa
eikä kuitenkaan tehnyt mitään ja pysähtyi alinomaa akkunaan
nähdäkseen oliko kylässä mitään meteliä tekeillä.
Noin klo 11:n tienoissa saapuivat Pietraneraan ratsain eversti Nevil,
hänen tyttärensä, näiden palvelijat ja oppaat. Mennessänsä heitä
vastaan kysyi Colomba ensi sanoiksensa:
-- Oletteko ehkä nähneet veljeäni?
Sitten tiedusteli hän oppaalta, mitä tietä he olivat tulleet
ja milloin lähteneet matkalle. Vastaukset kuultuansa oli hänen
mahdotonta ymmärtää, ett'eivät he olleet kohdanneet Orsoa.
-- Ehkä on veljenne matkustanut ylätietä? sanoi opas; me taas tulimme
alatietä.
Mutta Colomba pudisti päätänsä tehden uusia kysymyksiä. Huolimatta
luonteensa lujuudesta, jota lisäsi halu peittää vierailta
kaikki heikkouden tunteet, oli hänen mahdotonta salata näiltä
levottomuuttansa, joka myöskin valtasi everstin ja neiti Lyydian,
niin pian kuin nämä olivat Colombalta kuulleet sovintoyrityksen
onnettomasta lopusta.
Miss Nevil tunsi itsensä aivan hermostuneeksi ja tahtoi, että
tiedustelijoita lähetettäisiin joka taholle; eversti taas tarjousi
heti paikalla nousemaan satulaan lähteäksensä oppaan seurassa
Orsoa etsimään. Vieraiden pelko muistutti Colombaa emännän
velvollisuuksista. Koettaen hymyillä pakotti hän everstin istumaan
aamiaispöytään ja keksi kymmeniä mahdollisia syitä veljensä
viipymiselle, jotka kaikki hän kuitenkin samassa aina kumosi. Luullen
velvollisuutensa miehenä olevan rauhoittaa naisia, esitti everstikin
oman selvityksensä.
-- Lyönpä vetoa, sanoi hän, että hra della Rebbia on tavannut
metsän otuksia eikä jaksanut vastustaa houkutusta, vaan palaa
kotiin jahtilaukku pullollansa. Saakeli, sanoi hän, kuulimmehan
matkalla neljä selvää pyssynlaukausta. Pari näistä kuului tavallista
kovemmin ja silloin sanoin minä tyttärelleni: lyönpä vetoa, että hra
della Rebbia on metsästämässä ... sillä niin kovaääninen voi olla
ainoastaan minun entinen Manton-kiväärini.
Colomba kalpeni ja Lyydia, joka tarkasti häntä huomaavaisesti,
aavisti helposti, mitä epäilyksiä hänessä everstin arvailu herätti.
Hetken vaitiolon jälkeen kysäsi Colomba vilkkaasti ammuttiinko nuo
kaksi kovempaa laukausta ensin vaiko vasta heikompain jälkeen. Mutta
tätä tärkeintä seikkaa eivät eversti ja hänen tyttärensä eivätkä
heidän oppaansakaan olleet tulleet tarkanneeksi.
Vaikka yksikään Colomban lähettämistä tiedustelijoista ei vielä klo
1:n tienoissa ollut palannut takaisin, kokosi Colomba kaikki voimansa
ja pyysi vieraitansa käymään aamiaiselle. Mutta ruoka ei maistanut
muille kuin everstille. Jos torilta kuului hiukankaan ääntä, juoksi
Colomba akkunaan ja palasi sitten surullisena istumaan koettaen
vieläkin murheellisemman näköisenä ylläpitää ystäviensä kanssa
vähäpätöistä keskustelua, jota kukaan ei kuitenkaan seurannut ja jota
pitkät vaitiolot yhtämittaa keskeyttivät.
Äkkiä kuului joku tulevan täyttä laukkaa ratsastaen.
-- Ah, nyt se on veljeni, huudahti Colomba hypähtäen ylös.
Mutta tulija olikin Chilina, joka kahareisin ratsasti Orson hevosella.
-- Veljeni on siis kuollut! huusi hän sydäntä vihlovalla äänellä.
Everstiltä putosi lasi kädestä, miss Lyydia kirkasi hänkin ja kaikki
kiiruhtivat he talon ovelle.
Ennenkuin Chilina ehti alas satulasta, nosti Colomba hänet ilmaan
kuin höyhenen ja ravisti häntä niin rajusti, että pikku poloinen oli
tukehtua. Lapsi ymmärsi hänen hirmuisen katseensa ja hänen ensimäiset
sanansa olivat: Hän elää!
Colomba päästi hänet irti kovasta syleilystänsä ja Chilina viskausi
maahan notkeana kuin kissan poikanen.
-- Entäs toiset? kysyi Colomba painuneella äänellä.
Chilinä teki ristinmerkin peukalolla ja pitkällä sormellansa.
Samassa saivat Colomban kuolonkalpeat kasvot elävän ruusun värinsä
takaisin. Heittäen säihkyvän katseen Barricinien taloa kohti sanoi
hän vieraillensa hymyillen:
-- Menkäämme sisään juomaan kahvia!
Ryövärein suojatilla oli paljo kertomista.
Hänen kansanmurteella annetun kuvauksensa käänsi Colomba semmoisenaan
italiaksi, josta miss Nevil sen taas käänsi englannin kielelle;
eversti kirosi tuon tuostakin sitä kuullessaan, miss Lyydia taas
säesti sitä huokauksilla. Colomba kuunteli tarinaa järkähtämättömän
kylmäverisesti ... mutta punoi damastiruokaliinaansa niin
armottomasti, että se näytti repeävän.
Viisi kuusi kertaa keskeytti hän tyttösen vaatien tämän aina
uudelleen kertomaan, ett'ei haava Brandolaccion mielestä ollut
vaarallinen ja että tämä oli sanonut nähneensä paljo pahempiakin.
Lopuksi kertoi Chilina Orson pyytäneen saada heti paikalla
kirjoituspaperia ja jättäneen sisarensa tehtäväksi rukoilla, ett'ei
eräs nainen, joka ehkä jo oli saapunut taloon, matkustaisi pois
paikkakunnalta ennen kuin oli saanut kirjeen häneltä.
-- Se Orso herraa enin huoletti, lisäsi tyttönen; minä olin jo pitkän
matkan päässä, kun hän taas kutsui minut takaisin, teroittaakseen
mieleeni tämän asian, josta hän jo kaksi kertaa sitä ennen oli
puhunut.
Veljensä menettelyn kuultuaan hymyili Colomba hiukan ja puristi
lujasti englantilaisen neitosen kättä, joka vuodatti runsaita
kyyneliä voimatta keksiä sopivaa tapaa kääntää isällensä tätä
erityiskohtaa tytön kertomuksessa.
-- Niin, jäättehän te minun luokseni, rakas ystävättäreni! huudahti
Colomba syleillen miss Lyydiaa. Ja sitten autatte te meitä.
Ottaen sitten eräästä kaapista esille joukon vanhoja liinavaatteita
alkoi hän repiä niitä siteiksi ja hasuiksi. Ken näki hänen säihkyvät
silmänsä, vilkkaan värinsä, syvämielisyytensä ja kylmäverisyytensä,
sen olisi käynyt vaikeaksi sanoa, oliko hän enemmän liikutettu
veljensä haavasta kuin hän iloitsi vihamiehensä kuolemasta.
Milloin kaatoi hän everstille kahvia ja kehui tälle taitoansa
kahvinkeittäjänä, milloin jakoi hän työtä neiti Nevilelle ja
Chilinalle kehoittaen näitä ompelemaan siteitä yhteen ja käärimään ne
kerälle. Kahdennenkymmenennen kerran kysyi hän Chilinalta näyttikö
Orso kovin kärsivän haavastansa. Alinomaa keskeytti hän työnsä
puhutellakseen everstiä tähän tapaan:
-- Kaksi niin viekasta ja pelottavaa miestä! Orso yksin ...
haavoitettuna ... ja ainoastaan yhdellä kädellä ... teki kuitenkin
lopun molemmista. Mikä uljuus, hra eversti!... Eikö se ole
sankarillista? Voi, hyvä neiti Nevil, kyllä te olette onnellisia
eläessänne niin rauhallisessa maassa kuin teidän on!... Olen
varma, ett'ette te vielä tuntenut veljeäni!... Ennustinhan minä
jo, että kerran on haukka siipensä levittävä!... Te olette
erehtynyt hänen vienosta katsannostansa ... mutta siihen vaikutti
teidän läheisyytenne, neiti Nevil... Oi, jospa hän näkisi teidän
työskentelevän tällä tavoin!... Orso parka!
Miss Lyydia voi tuskin ottaa osaa työhön eikä löytänyt sanaakaan
vastaukseksi. Eversti kysyi, miksi ei jo kiirehditty tekemään
valitusta viranomaisille. Hän puhui kruununmiehen toimitettavasta,
laillisesta tutkistelusta[30] ja muista korsikalaisille yhtä oudoista
asioista. Lopuksi tahtoi hän tietää, oliko tuon kunnon Brandolaccion
maalaistalo kaukanakin Pietranerasta, ja kysyi eikö hän voisi
matkustaa itse sinne tapaamaan haavoittunutta ystäväänsä.
Tähän vastasi Colomba tavallisella kylmäverisyydellänsä, että Orso
oli nyt maquis-metsässä, missä mainittu ryöväri häntä hoiti, ja että
hänen oli vaarallista näyttäytyä, ennenkuin oltiin selvillä prefektin
ja tuomarein mielipiteistä; Colomba vakuutti pitävänsä huolen siitä,
että taitava haavuri pujahtaisi jalkaisin hänen luoksensa.
-- Ennen kaikkea, hra eversti, on teidän muistettava, että kuulitte
nuo neljä laukausta ja että sanoitte minulle Orson ampuneen vasta
kahden ensimäisen jäljestä.
Eversti ei ymmärtänyt mitään koko jutusta. Miss Lyydia taas huokaili
pyyhkien kyyneliä silmistänsä.
Päivä oli jo kulunut sangen myöhään, kun eräs surullinen saattue
saapui kylään. Vanhalle Barricinille ilmoitettiin hänen molempien
lastensa kuolema; ... kumpikin lepäsi poikkipäin muulin seljässä,
jota eräs talonpoika talutti. Joukko talon alustalaisia, suojatteja
ja muita joutilaita seurasi surusaattoa. Viimeisinä tulivat
santarmit, jotka aina saapuvat liian myöhään, ja kylänvoudin
apulainen, joka vähän väliä kohotti kätensä taivasta kohti ja
alinomaa toisteli: "mitähän hra prefekti tästä sanonee?" Eräät
naiset, joiden joukossa Orlanduccion vanha imettäjä, repivät
hiuksiansa ja parkuivat kuin hurjat.
Mutta heidän meluava murheensa ei tehnyt samaa vaikutusta kuin
erään henkilön sanaton epätoivo, johon kaikkien katseet kiintyivät.
Tarkoitan onnetonta isää, joka toisen ruumiilta toisen luo vaappuen
nosti ylös heidän mullalla tahratut päänsä, suuteli heidän sinertäviä
huuliansa ja kannatti vainajien jo jäykistyneitä jäseniä ikäänkuin
olisi hän tahtonut vielä suojata heitä kuljetuksen kolahduksilta.
Joskus näytti hän avaavan suunsa sanoakseen jotakin, mutta ei saanut
suustansa ainoatakaan sanaa eikä huudahdusta. Silmät yhäti vainajiin
luotuina hoipertui hän kiviä, puita ja kaikkia esteitä vastaan, jotka
sattuivat hänen tiellensä.
Naisten vaikerrukset ja miesten sadattelut vain kasvoivat
kahdenkertaisiksi Orson taloa sivuutettaessa. Kun muutamat
rebbialaiset paimenet uskalsivat puhjeta riemunhuutoihin, eivät
heidän vastustajansa voineet enää hillitä itseänsä.
-- Kostoa, kostoa! huusivat muutamat ja samassa heitettiin
taloa kohti kiviä ja ammuttiin pari pyssyn laukausta sen salin
akkunoita kohti, missä Colomba vierainensa istui; kuulat lävistivät
akkunapielet ja viskasivat puun pirstoja aina sille pöydälle saakka,
jonka ääressä molemmat neitoset istuivat.
Miss Lyydia kirkasi kauhistuen, eversti tempasi pyssynsä ja Colomba
hyökkäsi, ennen kuin kukaan ehti häntä pidättää, talon ovelle, jonka
hän rajusti avasi. Seisten siinä korkealla kynnyksellä kohotti hän
molemmat kätensä vihamiestensä kiroukseksi:
-- Te konnat! huusi hän, kuinka voitte te ampua naisia ... ja
muukalaisia! Oletteko te muka korsikalaisia? ... muka miehiä?...
Tuollaiset raukat, jotka murhaavat takaapäin... Tulkaa esiin ... minä
manaan teidät astumaan esiin!... Vaikka olenkin yksin kotona ...
veljeni on kaukana täältä ... niin tappakaa vain minut ja muukalaiset
vieraani ... se olisi teidän tapaistanne. Mutta sitä ette te uskalla,
pelkurit raukat! Ja tiedättehän, että me kostamme ilkityön ... kas
niin, ruikuttakaa nyt kuin naiset ja kiittäkää meitä, ett'emme
enempää verta vaadi!
Colomban äänessä ja asennossa oli jotakin pelottavaa ja mahtavasti
vaikuttavaa: nähdessänsä hänet peräytyi kansajoukko peljästyneenä
ikäänkuin pahansuovan syöjättären tieltä, jollaisista Korsikassa
kerrotaan paljo kamalia juttuja talvisina iltapuhteina. Kylävoudin
apulainen, santarmit ja joukko naisia käyttivät tätä vaikutusta
hyväksensä astuaksensa rauhoittamaan riitapuolia, sillä rebbialaiset
paimenet olivat jo tarttuneet aseihinsa ja tuokiossa voi torilla
alkaa yleinen ottelu.
Mutta molemmilta puolueilta puuttui johtajia ja korsikalaiset, jotka
hurjuuksissaankin noudattavat jonkunlaista järjestystä, käyvät
harvoin käsikahakkaan, ell'eivät sisällisten sotien päämiehet
ole läsnä. Menestyksestänsä viisastuneena pidätti Colomba pientä
puolustusjoukkoansa:
-- Antakaa noiden ihmisparkojen itkeä, puhui hän paimenille ...
ja sallikaa tuon vanhuksen viedä rauhassa ruumiit kotiinsa.
Miksi tappaisitte tuon vanhan ketun, jolla ei enää ole hampaita
purrakseen?... Giudice Barricini!... Muista elokuun 2:sta päivää!
Muista sitä veristä lompakkoa, johon sinä väärentäjän kädellä olit
kirjoittanut!... Isä vainajani kirjoitti siihen velkasi; nyt ovat
poikasi sen maksaneet. Sukumme puolesta minä sen kuittaan, vanha
Barricini!
Kädet rinnallensa ristien ja ylenkatseelleen hymy huulillansa katseli
Colomba, kun vainajien ruumiit kannettiin hänen vihamiestensä taloon
ja odotti siinä siksi, että väkijoukko oli vähitellen hälvennyt.
Sitten sulki hän oven ja palasi takaisin saliin.
-- Pyydän teiltä maamiesteni puolesta anteeksi, hra eversti. En ikinä
olisi uskonut, että korsikalaiset ampuisivat taloa, jossa tietävät
löytyvän muukalaisia. Syntymämaani puolesta hävettää minua tuollainen
menettely.
Kun miss Lyydia illalla vetäytyi leposuojaansa, seurasi eversti hänen
mukanansa ja kysyi eikö heidän olisi viisainta lähteä jo huomenna
tiehensä tällaisesta kylästä, missä joka hetki täytyy peljätä
saavansa luodin otsaansa, ja jättää mitä pikimmin mokoma maa, joka
vilisee murhamiehiä ja pettureja.
Miss Nevil ei kotvaan vastannut mitään. Nähtävästi saattoi isän
ehdotus hänet melkoiseen pulaan.
-- Kuinka voisimme me jättää tuon onnettoman tytön juuri nyt, kun hän
tarvitsee lohdutusta? sai hän vihdoin sanotuksi. Eikö se teidänkin
mielestänne, isä, olisi sydämetön teko?
-- Tyttäreni parastahan minä ajattelen, sanoi eversti; ja jos
tietäisin sinun olevan turvassa Ajaccion hotellissa, niin ole varma
siitä, ett'en mielelläni jättäisi tätä kirottua saarta, ennenkuin
olen saanut puristaa urhoollisen hra della Rebbian kättä.
-- Vartokaamme vielä, isä, ja ottakaamme ennen lähtöämme selko siitä,
voimmeko tehdä heille mitään palvelusta.
-- Sinulla on hyvä sydän! sanoi eversti suudellen tytärtänsä otsalle.
Pidän siitä, että näin uhraudut muiden onnettomuuksia lieventämään.
Jääkäämme siis!... Hyvää työtä ei koskaan tarvitse katua.
Miss Lyydia heittelihe vuoteellansa saamatta unta silmiinsä. Milloin
oli hän kuulevinansa epämääräistä melua torilta ja säikähti, että
siellä valmisteltiin hyökkäystä taloa vastaan, milloin ajatteli
hän -- omasta turvallisuudestansa rauhoittuneena -- tuota poloista
haavoittunutta, joka tällä hetkellä ehkä lepäsi kylmällä kankaalla
ilman muuta hoitoa kuin mitä ryövärin ihmisrakkaus voi hänelle
toimittaa. Mielikuvituksessansa näki hän Orson verisenä taistelevan
hirmuisten tuskien kanssa. Ja mikä omituista, aina kun hän oli
Orson kuvan näkevinään, esiytyi tämä juuri siinä asennossa, missä
hän eron hetkellä oli neitosen mieleen jäänyt: vieden huulillensa
sen taikakalun, jonka hän oli urhollensa antanut. Sitten ajatteli
hän Orson uljuutta miettien, että tuo hengenvaara, josta tämä oli
pelastunut, oli kohdannut miespoloista hänen, Lyydian, takia, sillä
siihen joutui Orso ainoastaan sentähden, että saisi pikemmin hänet
tavata. Eikä paljoa puuttunut, ettei hänen onnistunut vakuuttaa
itseänsä siitäkin, että Orso oli haavoittunut häntä puolustaessansa.
Sankarinsa haavoittumisesta syytti hän siis itseänsä, mutta ihaili
Orsoa sitä enemmän. Ja vaikka tuo mainio kaksoislaukaus ei hänen
mielestänsä ollutkaan niin suuri ihmetyö kuin se Brandolaccion ja
Colomban silmissä oli, niin luuli hän sentään harvan romaanisankarin
tuollaisessa hengenvaarassa voivan osoittaa sellaista pelvottomuutta
ja kylmäverisyyttä kuin Orso tässä oli osoittanut.
Makuuhuoneeksensa oli miss Lyydia saanut Colomban kamarin.
Jonkunlaisen tammesta veistetyn rukoustuolin yläpuolella riippui
seinällä, siunatun palmunlehden vieressä, Orson muotokuva
pienoiskoossa ja aliluutnantin univormussa. Neiti Lyydia otti
kuvan alas, katseli sitä kauvan aikaa eikä ripustanutkaan sitä
enää paikoillensa, vaan laski sen vuoteensa viereen. Vasta päivän
koettaessa nukahti hän eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli
korkealla yli taivaan rannan. Vuoteensa vieressä huomasi hän
Colomban, joka liikkumattomana odotti siinä hetkeä, jolloin nukkuja
avaisi silmänsä.
-- Hyvää huomenta, neiti Nevil! sanoi Colomba. Te olette tainnut
viihtyä huonosti matalassa majassamme? Pelkään, ett'ette ole saanut
ensinkään unta silmiinne?
-- Oletteko saanut tietoja hänestä, rakas ystävättäreni? kysyi miss
Nevil istuallensa nousten.
Samassa huomasi hän Orson muotokuvan ja heitti nenäliinansa sen
päälle.
-- Olen kyllä, sanoi Colomba hymyillen ja otti muotokuvan käteensä;
-- Onko tämä teistä näköinen? Mielestäni ei tämä ole oikein
onnistunut.
-- Hyvä Jumala! huudahti miss Nevil vallan häpeissään... Niin, aivan
ajatuksissani ... otin minä kuvan ... tuolta seinältä. Heikkouteni on
kajota kaikkeen ... eikä, panna mitään paikoillensa... Mutta kuinka
on veljenne laita!
-- Varsin hyvin. Giocanto saapui tänne jo klo 4 aamulla ... tuoden
kirjeen teille, miss Lyydia. Minulle hän ei mitään kirjoittanut.
Tosin on se osoitettu: Colomballe, mutta alempana on lisäys: neiti
Nevileä varten. Vaan sisaret eivät saa olla mustasukkaisia. Giocanto
kertoi, että hän tunsi kovia tuskia käsivarressa kirjoittaessansa
tätä kirjettä. Giocanto, jonka käsiala on mainio, oli kyllä
tarjoutunut kirjoittamaan, mitä Orso sanelisi. Mutta siihen ei tämä
suostunut, vaan kirjoitti tämän itse lyijykynällä ... seljällänsä
maaten. Paperia piti hänen edessänsä Brandolaccio. Alinomaa oli
veljeni yrittänyt nousta ylös, mutta hiukankaan liikahtaessaan tunsi
hän ankaria kipuja käsivarressansa. Oikein se kävi sääliksi, sanoi
Giocanto. Kas, tässä on kirje!
Miss Nevil luki kirjeen, joka oli kirjoitettu englanninkielellä,
nähtävästi varovaisuuden vuoksi. Kirje kuului seuraavasti:
Arvoisa neiti!
Ikävä onnettomuus on minua kohdannut. Mitä vihamielieni
sanonevat ja millaisia panetteluja he voinevat keksiä, en tiedä.
Enkä siitä välitäkään, ell'ette vain te, arvoisa neiti, usko
noita panettelijoita. Teidät nähtyäni olin tuudittanut itseni
mielettömiin unelmiin. Tällainen tapaus tarvittiin näyttämään,
kuinka höperö olen ollut. Mutta nyt olen minä tullut järkiini.
Tiedän, mikä tulevaisuus minua vartoo enkä tahdo ponnistella
kohtaloani vastaan. Sitä sormusta, jonka te minulle lahjoititte
ja jonka uskoin onnea tuottavaksi taikakaluksi, en minä rohkene
enää pitää. Pelkään teidän katuvan, miss Nevil, että niin
arvottomalle olette lahjan uskonut; itse pelkään sen muistuttavan
minulle liiaksi usein hulluuteni aikoja. Colomba on antava sen
teille takaisin... Jääkää hyvästi, neitini! Luultavasti jätätte
te pian Korsikan enkä minä teitä vast'edes nähne. Mutta sanokaa
sisarelleni, että pidätte minua vielä jossakin arvossa; minä
puolestani vakuutan teille yhäti ansaitsevani sen.
O. d. R.
Miss Lyydia oli kääntynyt poispäin lukeaksensa ylläolevan kirjeen;
Colomba tarkasti häntä koko ajan tutkivasti ja ojensi sitten hänelle
egyptiläisen sormuksen kysyen katseellansa, mitä se merkitsi. Mutta
miss Lyydia ei uskaltanut kohottaa päätänsäkään, katseli vain
surullisena sormusta, pani sen sormeensa ja kuljetti sitä siinä edes
takaisin.
-- Rakas neiti Nevil, ettekö voi sanoa minulle, mitä veljeni teille
kirjoittaa? kysyi Colomba. Kertooko hän mitään tilastansa?
-- Ei, sanoi neiti Lyydia punastuen, ei hän siitä mitään virka...
Kirje on kirjoitettu englannin kielellä... Hän pyytää minun sanomaan
isälleni, että ... ja toivoo, että prefekti selvittää kaikki...
Hieman ilkeämielisesti hymyillen istahti Colomba sängyn laidalle,
otti miss Lyydian molemmat kädet omiinsa ja katsoi häneen
läpitunkevilla silmillänsä:
-- Ettekö tahdo olla niin hyvä, kysyi hän, että vastaatte
veljelleni?... Se ilahduttaisi häntä suuresti. Ensi hetkellä
ajattelin herättää teidät heti, kun kirje saapui, mutta ... en
uskaltanut sitä tehdä.
-- Siinä teitte väärin, sanoi miss Nevil, sillä jos minun sanani
voisivat jotakin...
-- Tällä hetkellä minä en voi toimittaa hänelle kirjettä. Prefekti on
näette saapunut ja Pietranera vilisee nyt hänen väkeänsä. Saa nähdä,
mitä myöhemmin voin tehdä. Oi, jos te tuntisitte veljeni, miss Nevil,
niin rakastaisitte te häntä niinkuin minä teen... Hän on niin hyvä ja
niin uljas. Ajatelkaahan, mitä hän teki. Yksin ja haavoitettuna kahta
vastaan!...
Prefekti olikin palannut... Kuultuansa kylävoudin lähettämältä
viestiltä, mitä tapahtunut oli, saapui hän santarmein, sotilasten,
yleisen syyttäjän, notarion y.m. kanssa ottamaan selkoa asiasta
ja siitä kamalasta tapahtumasta, joka vaikeutti taikka jos niin
tahdomme, päätti sukuvihat Pietranerassa. Melkein heti tultuansa
tapasi hän eversti Nevilen tyttärinensä eikä salannut heiltä
pelkoansa, että juttu näytti saavan huonon käänteen.
-- Tiedättehän, että ottelu tapahtui ilman todistajia, sanoi hän.
Molempien onnettomain nuorten miesten kekseliäisyys ja rohkeus oli
niin yleisesti tunnustettu, ett'ei kukaan ota uskoaksensa hra della
Rebbian voineen yksinänsä tappaa heitä molempia ilman ryövärien apua,
joiden luo hän kuuluukin paenneen.
-- Mahdotonta! huudahti eversti. Luutnantti Orso della Rebbia on
varma kunnian mies, minä vastaan hänestä.
-- Minä uskon sen, myönsi prefekti, mutta ... yleinen syyttäjä ei
näytä olevan myötätuntoisella tuulella; tiedättehän, että herrat
viskaalit aina epäilevät. Hänellä on käsissänsä ystävällenne varsin
ikävä todistus, nim. Orson kirjoittama uhkauskirje Orlanducciolle,
jota hän vaatii kaksintaisteluun... Yleisen syyttäjän mielestä
näyttää tämä todistavan Orson asettuneen väijyksiin.
-- Orlanduccio kieltäysi kaksintaistelusta... Aatelismies sekin!
huudahti eversti.
-- Kaksintaistelut eivät ole maan tavan mukaisia, hra eversti.
Täällä asetutaan väijyksiin ja murhataan takaapäin ... sellainen on
korsikalaisten tapa. Tosin löytyy eräs todistus hänen hyväksensä.
Eräs tyttönen vakuuttaa nim. kuulleensa neljä laukausta, joista
kaksi viimeistä olivat edellisiä paljoa kovemmat ... ja ammutut siis
suurireikäisellä pyssyllä, jommoinen hra della Rebbialla juuri on.
Paha vain, että tämä tyttönen on erään ryövärin veljentytär, jonka
vuoksi häntä epäillään kanssarikollisuudesta s.o. puhuvan niinkuin
ryövärit ovat käskeneet hänen puhua.
-- Hra prefekti, keskeytti neiti Lyydia punastuen silmävalkuaisiinsa
saakka, mehän olimme matkalla silloin, kun nuo laukaukset ammuttiin,
ja kuulimme ne samoin kuin tuo tyttönenkin.
-- Todellakin? Sepä on tärkeä todistus. Ja tietysti teitte te saman
huomion, hra eversti?
-- Kyllä, vastasi miss Nevil vilkkaasti isänsä puolesta; isäni, joka
ymmärtää aseiden käyttöä, huomautti meitä siitä: kuulitteko, sanoi
hän, siellä ampuu hra della Rebbia minun pyssylläni.
-- Te huomasitte siis erityisesti molemmat jälkimäiset laukaukset?
Eversti Nevil ei ollut mikään tarkkamuistoinen mies; mutta hän
kavahti väittämästä tytärtänsä vastaan.
-- Tämä pitää minun heti paikalla kertoa viskaalille, hra eversti.
Muuten odotamme tänne lääkäriä, jonka pitäisi saapuman vielä tänä
iltana tutkimaan ruumiita ja antamaan todistuksensa siitä, ovatko
vainajat todellakin ammutut puheina olevalla aseella.
-- Kiväärin olen minä Orsolle lahjoittanut, sanoi eversti, mutta
toivoisin sen olevan meren syvyydessä... Toisin sanoen ...
oikeastaan oli hauskaa, että tuolla kunnon pojalla oli sellainen ase
käytettävänänsä. Sillä enpä tiedä, kuinka hän olisi suoriutunut ilman
minun Manton-kivääriäni?