XVIII.

Pian sen jälkeen, kun Orso oli lähtenyt matkalle, sai Colomba

vakoilijainsa kautta tietää, että nuoret Barricinit olivat asettuneet

väijyksiin; siitä hetkestä alkaen ei hän voinut levottomuuttansa

karkoittaa. Hän juoksenteli ympäri taloa rientäen keittiöstä

saapuville vieraille varattuihin huoneisiin, oli alinomaa puuhassa

eikä kuitenkaan tehnyt mitään ja pysähtyi alinomaa akkunaan

nähdäkseen oliko kylässä mitään meteliä tekeillä.

Noin klo 11:n tienoissa saapuivat Pietraneraan ratsain eversti Nevil,

hänen tyttärensä, näiden palvelijat ja oppaat. Mennessänsä heitä

vastaan kysyi Colomba ensi sanoiksensa:

-- Oletteko ehkä nähneet veljeäni?

Sitten tiedusteli hän oppaalta, mitä tietä he olivat tulleet

ja milloin lähteneet matkalle. Vastaukset kuultuansa oli hänen

mahdotonta ymmärtää, ett'eivät he olleet kohdanneet Orsoa.

-- Ehkä on veljenne matkustanut ylätietä? sanoi opas; me taas tulimme

alatietä.

Mutta Colomba pudisti päätänsä tehden uusia kysymyksiä. Huolimatta

luonteensa lujuudesta, jota lisäsi halu peittää vierailta

kaikki heikkouden tunteet, oli hänen mahdotonta salata näiltä

levottomuuttansa, joka myöskin valtasi everstin ja neiti Lyydian,

niin pian kuin nämä olivat Colombalta kuulleet sovintoyrityksen

onnettomasta lopusta.

Miss Nevil tunsi itsensä aivan hermostuneeksi ja tahtoi, että

tiedustelijoita lähetettäisiin joka taholle; eversti taas tarjousi

heti paikalla nousemaan satulaan lähteäksensä oppaan seurassa

Orsoa etsimään. Vieraiden pelko muistutti Colombaa emännän

velvollisuuksista. Koettaen hymyillä pakotti hän everstin istumaan

aamiaispöytään ja keksi kymmeniä mahdollisia syitä veljensä

viipymiselle, jotka kaikki hän kuitenkin samassa aina kumosi. Luullen

velvollisuutensa miehenä olevan rauhoittaa naisia, esitti everstikin

oman selvityksensä.

-- Lyönpä vetoa, sanoi hän, että hra della Rebbia on tavannut

metsän otuksia eikä jaksanut vastustaa houkutusta, vaan palaa

kotiin jahtilaukku pullollansa. Saakeli, sanoi hän, kuulimmehan

matkalla neljä selvää pyssynlaukausta. Pari näistä kuului tavallista

kovemmin ja silloin sanoin minä tyttärelleni: lyönpä vetoa, että hra

della Rebbia on metsästämässä ... sillä niin kovaääninen voi olla

ainoastaan minun entinen Manton-kiväärini.

Colomba kalpeni ja Lyydia, joka tarkasti häntä huomaavaisesti,

aavisti helposti, mitä epäilyksiä hänessä everstin arvailu herätti.

Hetken vaitiolon jälkeen kysäsi Colomba vilkkaasti ammuttiinko nuo

kaksi kovempaa laukausta ensin vaiko vasta heikompain jälkeen. Mutta

tätä tärkeintä seikkaa eivät eversti ja hänen tyttärensä eivätkä

heidän oppaansakaan olleet tulleet tarkanneeksi.

Vaikka yksikään Colomban lähettämistä tiedustelijoista ei vielä klo

1:n tienoissa ollut palannut takaisin, kokosi Colomba kaikki voimansa

ja pyysi vieraitansa käymään aamiaiselle. Mutta ruoka ei maistanut

muille kuin everstille. Jos torilta kuului hiukankaan ääntä, juoksi

Colomba akkunaan ja palasi sitten surullisena istumaan koettaen

vieläkin murheellisemman näköisenä ylläpitää ystäviensä kanssa

vähäpätöistä keskustelua, jota kukaan ei kuitenkaan seurannut ja jota

pitkät vaitiolot yhtämittaa keskeyttivät.

Äkkiä kuului joku tulevan täyttä laukkaa ratsastaen.

-- Ah, nyt se on veljeni, huudahti Colomba hypähtäen ylös.

Mutta tulija olikin Chilina, joka kahareisin ratsasti Orson hevosella.

-- Veljeni on siis kuollut! huusi hän sydäntä vihlovalla äänellä.

Everstiltä putosi lasi kädestä, miss Lyydia kirkasi hänkin ja kaikki

kiiruhtivat he talon ovelle.

Ennenkuin Chilina ehti alas satulasta, nosti Colomba hänet ilmaan

kuin höyhenen ja ravisti häntä niin rajusti, että pikku poloinen oli

tukehtua. Lapsi ymmärsi hänen hirmuisen katseensa ja hänen ensimäiset

sanansa olivat: Hän elää!

Colomba päästi hänet irti kovasta syleilystänsä ja Chilina viskausi

maahan notkeana kuin kissan poikanen.

-- Entäs toiset? kysyi Colomba painuneella äänellä.

Chilinä teki ristinmerkin peukalolla ja pitkällä sormellansa.

Samassa saivat Colomban kuolonkalpeat kasvot elävän ruusun värinsä

takaisin. Heittäen säihkyvän katseen Barricinien taloa kohti sanoi

hän vieraillensa hymyillen:

-- Menkäämme sisään juomaan kahvia!

Ryövärein suojatilla oli paljo kertomista.

Hänen kansanmurteella annetun kuvauksensa käänsi Colomba semmoisenaan

italiaksi, josta miss Nevil sen taas käänsi englannin kielelle;

eversti kirosi tuon tuostakin sitä kuullessaan, miss Lyydia taas

säesti sitä huokauksilla. Colomba kuunteli tarinaa järkähtämättömän

kylmäverisesti ... mutta punoi damastiruokaliinaansa niin

armottomasti, että se näytti repeävän.

Viisi kuusi kertaa keskeytti hän tyttösen vaatien tämän aina

uudelleen kertomaan, ett'ei haava Brandolaccion mielestä ollut

vaarallinen ja että tämä oli sanonut nähneensä paljo pahempiakin.

Lopuksi kertoi Chilina Orson pyytäneen saada heti paikalla

kirjoituspaperia ja jättäneen sisarensa tehtäväksi rukoilla, ett'ei

eräs nainen, joka ehkä jo oli saapunut taloon, matkustaisi pois

paikkakunnalta ennen kuin oli saanut kirjeen häneltä.

-- Se Orso herraa enin huoletti, lisäsi tyttönen; minä olin jo pitkän

matkan päässä, kun hän taas kutsui minut takaisin, teroittaakseen

mieleeni tämän asian, josta hän jo kaksi kertaa sitä ennen oli

puhunut.

Veljensä menettelyn kuultuaan hymyili Colomba hiukan ja puristi

lujasti englantilaisen neitosen kättä, joka vuodatti runsaita

kyyneliä voimatta keksiä sopivaa tapaa kääntää isällensä tätä

erityiskohtaa tytön kertomuksessa.

-- Niin, jäättehän te minun luokseni, rakas ystävättäreni! huudahti

Colomba syleillen miss Lyydiaa. Ja sitten autatte te meitä.

Ottaen sitten eräästä kaapista esille joukon vanhoja liinavaatteita

alkoi hän repiä niitä siteiksi ja hasuiksi. Ken näki hänen säihkyvät

silmänsä, vilkkaan värinsä, syvämielisyytensä ja kylmäverisyytensä,

sen olisi käynyt vaikeaksi sanoa, oliko hän enemmän liikutettu

veljensä haavasta kuin hän iloitsi vihamiehensä kuolemasta.

Milloin kaatoi hän everstille kahvia ja kehui tälle taitoansa

kahvinkeittäjänä, milloin jakoi hän työtä neiti Nevilelle ja

Chilinalle kehoittaen näitä ompelemaan siteitä yhteen ja käärimään ne

kerälle. Kahdennenkymmenennen kerran kysyi hän Chilinalta näyttikö

Orso kovin kärsivän haavastansa. Alinomaa keskeytti hän työnsä

puhutellakseen everstiä tähän tapaan:

-- Kaksi niin viekasta ja pelottavaa miestä! Orso yksin ...

haavoitettuna ... ja ainoastaan yhdellä kädellä ... teki kuitenkin

lopun molemmista. Mikä uljuus, hra eversti!... Eikö se ole

sankarillista? Voi, hyvä neiti Nevil, kyllä te olette onnellisia

eläessänne niin rauhallisessa maassa kuin teidän on!... Olen

varma, ett'ette te vielä tuntenut veljeäni!... Ennustinhan minä

jo, että kerran on haukka siipensä levittävä!... Te olette

erehtynyt hänen vienosta katsannostansa ... mutta siihen vaikutti

teidän läheisyytenne, neiti Nevil... Oi, jospa hän näkisi teidän

työskentelevän tällä tavoin!... Orso parka!

Miss Lyydia voi tuskin ottaa osaa työhön eikä löytänyt sanaakaan

vastaukseksi. Eversti kysyi, miksi ei jo kiirehditty tekemään

valitusta viranomaisille. Hän puhui kruununmiehen toimitettavasta,

laillisesta tutkistelusta[30] ja muista korsikalaisille yhtä oudoista

asioista. Lopuksi tahtoi hän tietää, oliko tuon kunnon Brandolaccion

maalaistalo kaukanakin Pietranerasta, ja kysyi eikö hän voisi

matkustaa itse sinne tapaamaan haavoittunutta ystäväänsä.

Tähän vastasi Colomba tavallisella kylmäverisyydellänsä, että Orso

oli nyt maquis-metsässä, missä mainittu ryöväri häntä hoiti, ja että

hänen oli vaarallista näyttäytyä, ennenkuin oltiin selvillä prefektin

ja tuomarein mielipiteistä; Colomba vakuutti pitävänsä huolen siitä,

että taitava haavuri pujahtaisi jalkaisin hänen luoksensa.

-- Ennen kaikkea, hra eversti, on teidän muistettava, että kuulitte

nuo neljä laukausta ja että sanoitte minulle Orson ampuneen vasta

kahden ensimäisen jäljestä.

Eversti ei ymmärtänyt mitään koko jutusta. Miss Lyydia taas huokaili

pyyhkien kyyneliä silmistänsä.

Päivä oli jo kulunut sangen myöhään, kun eräs surullinen saattue

saapui kylään. Vanhalle Barricinille ilmoitettiin hänen molempien

lastensa kuolema; ... kumpikin lepäsi poikkipäin muulin seljässä,

jota eräs talonpoika talutti. Joukko talon alustalaisia, suojatteja

ja muita joutilaita seurasi surusaattoa. Viimeisinä tulivat

santarmit, jotka aina saapuvat liian myöhään, ja kylänvoudin

apulainen, joka vähän väliä kohotti kätensä taivasta kohti ja

alinomaa toisteli: "mitähän hra prefekti tästä sanonee?" Eräät

naiset, joiden joukossa Orlanduccion vanha imettäjä, repivät

hiuksiansa ja parkuivat kuin hurjat.

Mutta heidän meluava murheensa ei tehnyt samaa vaikutusta kuin

erään henkilön sanaton epätoivo, johon kaikkien katseet kiintyivät.

Tarkoitan onnetonta isää, joka toisen ruumiilta toisen luo vaappuen

nosti ylös heidän mullalla tahratut päänsä, suuteli heidän sinertäviä

huuliansa ja kannatti vainajien jo jäykistyneitä jäseniä ikäänkuin

olisi hän tahtonut vielä suojata heitä kuljetuksen kolahduksilta.

Joskus näytti hän avaavan suunsa sanoakseen jotakin, mutta ei saanut

suustansa ainoatakaan sanaa eikä huudahdusta. Silmät yhäti vainajiin

luotuina hoipertui hän kiviä, puita ja kaikkia esteitä vastaan, jotka

sattuivat hänen tiellensä.

Naisten vaikerrukset ja miesten sadattelut vain kasvoivat

kahdenkertaisiksi Orson taloa sivuutettaessa. Kun muutamat

rebbialaiset paimenet uskalsivat puhjeta riemunhuutoihin, eivät

heidän vastustajansa voineet enää hillitä itseänsä.

-- Kostoa, kostoa! huusivat muutamat ja samassa heitettiin

taloa kohti kiviä ja ammuttiin pari pyssyn laukausta sen salin

akkunoita kohti, missä Colomba vierainensa istui; kuulat lävistivät

akkunapielet ja viskasivat puun pirstoja aina sille pöydälle saakka,

jonka ääressä molemmat neitoset istuivat.

Miss Lyydia kirkasi kauhistuen, eversti tempasi pyssynsä ja Colomba

hyökkäsi, ennen kuin kukaan ehti häntä pidättää, talon ovelle, jonka

hän rajusti avasi. Seisten siinä korkealla kynnyksellä kohotti hän

molemmat kätensä vihamiestensä kiroukseksi:

-- Te konnat! huusi hän, kuinka voitte te ampua naisia ... ja

muukalaisia! Oletteko te muka korsikalaisia? ... muka miehiä?...

Tuollaiset raukat, jotka murhaavat takaapäin... Tulkaa esiin ... minä

manaan teidät astumaan esiin!... Vaikka olenkin yksin kotona ...

veljeni on kaukana täältä ... niin tappakaa vain minut ja muukalaiset

vieraani ... se olisi teidän tapaistanne. Mutta sitä ette te uskalla,

pelkurit raukat! Ja tiedättehän, että me kostamme ilkityön ... kas

niin, ruikuttakaa nyt kuin naiset ja kiittäkää meitä, ett'emme

enempää verta vaadi!

Colomban äänessä ja asennossa oli jotakin pelottavaa ja mahtavasti

vaikuttavaa: nähdessänsä hänet peräytyi kansajoukko peljästyneenä

ikäänkuin pahansuovan syöjättären tieltä, jollaisista Korsikassa

kerrotaan paljo kamalia juttuja talvisina iltapuhteina. Kylävoudin

apulainen, santarmit ja joukko naisia käyttivät tätä vaikutusta

hyväksensä astuaksensa rauhoittamaan riitapuolia, sillä rebbialaiset

paimenet olivat jo tarttuneet aseihinsa ja tuokiossa voi torilla

alkaa yleinen ottelu.

Mutta molemmilta puolueilta puuttui johtajia ja korsikalaiset, jotka

hurjuuksissaankin noudattavat jonkunlaista järjestystä, käyvät

harvoin käsikahakkaan, ell'eivät sisällisten sotien päämiehet

ole läsnä. Menestyksestänsä viisastuneena pidätti Colomba pientä

puolustusjoukkoansa:

-- Antakaa noiden ihmisparkojen itkeä, puhui hän paimenille ...

ja sallikaa tuon vanhuksen viedä rauhassa ruumiit kotiinsa.

Miksi tappaisitte tuon vanhan ketun, jolla ei enää ole hampaita

purrakseen?... Giudice Barricini!... Muista elokuun 2:sta päivää!

Muista sitä veristä lompakkoa, johon sinä väärentäjän kädellä olit

kirjoittanut!... Isä vainajani kirjoitti siihen velkasi; nyt ovat

poikasi sen maksaneet. Sukumme puolesta minä sen kuittaan, vanha

Barricini!

Kädet rinnallensa ristien ja ylenkatseelleen hymy huulillansa katseli

Colomba, kun vainajien ruumiit kannettiin hänen vihamiestensä taloon

ja odotti siinä siksi, että väkijoukko oli vähitellen hälvennyt.

Sitten sulki hän oven ja palasi takaisin saliin.

-- Pyydän teiltä maamiesteni puolesta anteeksi, hra eversti. En ikinä

olisi uskonut, että korsikalaiset ampuisivat taloa, jossa tietävät

löytyvän muukalaisia. Syntymämaani puolesta hävettää minua tuollainen

menettely.

Kun miss Lyydia illalla vetäytyi leposuojaansa, seurasi eversti hänen

mukanansa ja kysyi eikö heidän olisi viisainta lähteä jo huomenna

tiehensä tällaisesta kylästä, missä joka hetki täytyy peljätä

saavansa luodin otsaansa, ja jättää mitä pikimmin mokoma maa, joka

vilisee murhamiehiä ja pettureja.

Miss Nevil ei kotvaan vastannut mitään. Nähtävästi saattoi isän

ehdotus hänet melkoiseen pulaan.

-- Kuinka voisimme me jättää tuon onnettoman tytön juuri nyt, kun hän

tarvitsee lohdutusta? sai hän vihdoin sanotuksi. Eikö se teidänkin

mielestänne, isä, olisi sydämetön teko?

-- Tyttäreni parastahan minä ajattelen, sanoi eversti; ja jos

tietäisin sinun olevan turvassa Ajaccion hotellissa, niin ole varma

siitä, ett'en mielelläni jättäisi tätä kirottua saarta, ennenkuin

olen saanut puristaa urhoollisen hra della Rebbian kättä.

-- Vartokaamme vielä, isä, ja ottakaamme ennen lähtöämme selko siitä,

voimmeko tehdä heille mitään palvelusta.

-- Sinulla on hyvä sydän! sanoi eversti suudellen tytärtänsä otsalle.

Pidän siitä, että näin uhraudut muiden onnettomuuksia lieventämään.

Jääkäämme siis!... Hyvää työtä ei koskaan tarvitse katua.

Miss Lyydia heittelihe vuoteellansa saamatta unta silmiinsä. Milloin

oli hän kuulevinansa epämääräistä melua torilta ja säikähti, että

siellä valmisteltiin hyökkäystä taloa vastaan, milloin ajatteli

hän -- omasta turvallisuudestansa rauhoittuneena -- tuota poloista

haavoittunutta, joka tällä hetkellä ehkä lepäsi kylmällä kankaalla

ilman muuta hoitoa kuin mitä ryövärin ihmisrakkaus voi hänelle

toimittaa. Mielikuvituksessansa näki hän Orson verisenä taistelevan

hirmuisten tuskien kanssa. Ja mikä omituista, aina kun hän oli

Orson kuvan näkevinään, esiytyi tämä juuri siinä asennossa, missä

hän eron hetkellä oli neitosen mieleen jäänyt: vieden huulillensa

sen taikakalun, jonka hän oli urhollensa antanut. Sitten ajatteli

hän Orson uljuutta miettien, että tuo hengenvaara, josta tämä oli

pelastunut, oli kohdannut miespoloista hänen, Lyydian, takia, sillä

siihen joutui Orso ainoastaan sentähden, että saisi pikemmin hänet

tavata. Eikä paljoa puuttunut, ettei hänen onnistunut vakuuttaa

itseänsä siitäkin, että Orso oli haavoittunut häntä puolustaessansa.

Sankarinsa haavoittumisesta syytti hän siis itseänsä, mutta ihaili

Orsoa sitä enemmän. Ja vaikka tuo mainio kaksoislaukaus ei hänen

mielestänsä ollutkaan niin suuri ihmetyö kuin se Brandolaccion ja

Colomban silmissä oli, niin luuli hän sentään harvan romaanisankarin

tuollaisessa hengenvaarassa voivan osoittaa sellaista pelvottomuutta

ja kylmäverisyyttä kuin Orso tässä oli osoittanut.

Makuuhuoneeksensa oli miss Lyydia saanut Colomban kamarin.

Jonkunlaisen tammesta veistetyn rukoustuolin yläpuolella riippui

seinällä, siunatun palmunlehden vieressä, Orson muotokuva

pienoiskoossa ja aliluutnantin univormussa. Neiti Lyydia otti

kuvan alas, katseli sitä kauvan aikaa eikä ripustanutkaan sitä

enää paikoillensa, vaan laski sen vuoteensa viereen. Vasta päivän

koettaessa nukahti hän eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli

korkealla yli taivaan rannan. Vuoteensa vieressä huomasi hän

Colomban, joka liikkumattomana odotti siinä hetkeä, jolloin nukkuja

avaisi silmänsä.

-- Hyvää huomenta, neiti Nevil! sanoi Colomba. Te olette tainnut

viihtyä huonosti matalassa majassamme? Pelkään, ett'ette ole saanut

ensinkään unta silmiinne?

-- Oletteko saanut tietoja hänestä, rakas ystävättäreni? kysyi miss

Nevil istuallensa nousten.

Samassa huomasi hän Orson muotokuvan ja heitti nenäliinansa sen

päälle.

-- Olen kyllä, sanoi Colomba hymyillen ja otti muotokuvan käteensä;

-- Onko tämä teistä näköinen? Mielestäni ei tämä ole oikein

onnistunut.

-- Hyvä Jumala! huudahti miss Nevil vallan häpeissään... Niin, aivan

ajatuksissani ... otin minä kuvan ... tuolta seinältä. Heikkouteni on

kajota kaikkeen ... eikä, panna mitään paikoillensa... Mutta kuinka

on veljenne laita!

-- Varsin hyvin. Giocanto saapui tänne jo klo 4 aamulla ... tuoden

kirjeen teille, miss Lyydia. Minulle hän ei mitään kirjoittanut.

Tosin on se osoitettu: Colomballe, mutta alempana on lisäys: neiti

Nevileä varten. Vaan sisaret eivät saa olla mustasukkaisia. Giocanto

kertoi, että hän tunsi kovia tuskia käsivarressa kirjoittaessansa

tätä kirjettä. Giocanto, jonka käsiala on mainio, oli kyllä

tarjoutunut kirjoittamaan, mitä Orso sanelisi. Mutta siihen ei tämä

suostunut, vaan kirjoitti tämän itse lyijykynällä ... seljällänsä

maaten. Paperia piti hänen edessänsä Brandolaccio. Alinomaa oli

veljeni yrittänyt nousta ylös, mutta hiukankaan liikahtaessaan tunsi

hän ankaria kipuja käsivarressansa. Oikein se kävi sääliksi, sanoi

Giocanto. Kas, tässä on kirje!

Miss Nevil luki kirjeen, joka oli kirjoitettu englanninkielellä,

nähtävästi varovaisuuden vuoksi. Kirje kuului seuraavasti:

Arvoisa neiti!

Ikävä onnettomuus on minua kohdannut. Mitä vihamielieni

sanonevat ja millaisia panetteluja he voinevat keksiä, en tiedä.

Enkä siitä välitäkään, ell'ette vain te, arvoisa neiti, usko

noita panettelijoita. Teidät nähtyäni olin tuudittanut itseni

mielettömiin unelmiin. Tällainen tapaus tarvittiin näyttämään,

kuinka höperö olen ollut. Mutta nyt olen minä tullut järkiini.

Tiedän, mikä tulevaisuus minua vartoo enkä tahdo ponnistella

kohtaloani vastaan. Sitä sormusta, jonka te minulle lahjoititte

ja jonka uskoin onnea tuottavaksi taikakaluksi, en minä rohkene

enää pitää. Pelkään teidän katuvan, miss Nevil, että niin

arvottomalle olette lahjan uskonut; itse pelkään sen muistuttavan

minulle liiaksi usein hulluuteni aikoja. Colomba on antava sen

teille takaisin... Jääkää hyvästi, neitini! Luultavasti jätätte

te pian Korsikan enkä minä teitä vast'edes nähne. Mutta sanokaa

sisarelleni, että pidätte minua vielä jossakin arvossa; minä

puolestani vakuutan teille yhäti ansaitsevani sen.

O. d. R.

Miss Lyydia oli kääntynyt poispäin lukeaksensa ylläolevan kirjeen;

Colomba tarkasti häntä koko ajan tutkivasti ja ojensi sitten hänelle

egyptiläisen sormuksen kysyen katseellansa, mitä se merkitsi. Mutta

miss Lyydia ei uskaltanut kohottaa päätänsäkään, katseli vain

surullisena sormusta, pani sen sormeensa ja kuljetti sitä siinä edes

takaisin.

-- Rakas neiti Nevil, ettekö voi sanoa minulle, mitä veljeni teille

kirjoittaa? kysyi Colomba. Kertooko hän mitään tilastansa?

-- Ei, sanoi neiti Lyydia punastuen, ei hän siitä mitään virka...

Kirje on kirjoitettu englannin kielellä... Hän pyytää minun sanomaan

isälleni, että ... ja toivoo, että prefekti selvittää kaikki...

Hieman ilkeämielisesti hymyillen istahti Colomba sängyn laidalle,

otti miss Lyydian molemmat kädet omiinsa ja katsoi häneen

läpitunkevilla silmillänsä:

-- Ettekö tahdo olla niin hyvä, kysyi hän, että vastaatte

veljelleni?... Se ilahduttaisi häntä suuresti. Ensi hetkellä

ajattelin herättää teidät heti, kun kirje saapui, mutta ... en

uskaltanut sitä tehdä.

-- Siinä teitte väärin, sanoi miss Nevil, sillä jos minun sanani

voisivat jotakin...

-- Tällä hetkellä minä en voi toimittaa hänelle kirjettä. Prefekti on

näette saapunut ja Pietranera vilisee nyt hänen väkeänsä. Saa nähdä,

mitä myöhemmin voin tehdä. Oi, jos te tuntisitte veljeni, miss Nevil,

niin rakastaisitte te häntä niinkuin minä teen... Hän on niin hyvä ja

niin uljas. Ajatelkaahan, mitä hän teki. Yksin ja haavoitettuna kahta

vastaan!...

Prefekti olikin palannut... Kuultuansa kylävoudin lähettämältä

viestiltä, mitä tapahtunut oli, saapui hän santarmein, sotilasten,

yleisen syyttäjän, notarion y.m. kanssa ottamaan selkoa asiasta

ja siitä kamalasta tapahtumasta, joka vaikeutti taikka jos niin

tahdomme, päätti sukuvihat Pietranerassa. Melkein heti tultuansa

tapasi hän eversti Nevilen tyttärinensä eikä salannut heiltä

pelkoansa, että juttu näytti saavan huonon käänteen.

-- Tiedättehän, että ottelu tapahtui ilman todistajia, sanoi hän.

Molempien onnettomain nuorten miesten kekseliäisyys ja rohkeus oli

niin yleisesti tunnustettu, ett'ei kukaan ota uskoaksensa hra della

Rebbian voineen yksinänsä tappaa heitä molempia ilman ryövärien apua,

joiden luo hän kuuluukin paenneen.

-- Mahdotonta! huudahti eversti. Luutnantti Orso della Rebbia on

varma kunnian mies, minä vastaan hänestä.

-- Minä uskon sen, myönsi prefekti, mutta ... yleinen syyttäjä ei

näytä olevan myötätuntoisella tuulella; tiedättehän, että herrat

viskaalit aina epäilevät. Hänellä on käsissänsä ystävällenne varsin

ikävä todistus, nim. Orson kirjoittama uhkauskirje Orlanducciolle,

jota hän vaatii kaksintaisteluun... Yleisen syyttäjän mielestä

näyttää tämä todistavan Orson asettuneen väijyksiin.

-- Orlanduccio kieltäysi kaksintaistelusta... Aatelismies sekin!

huudahti eversti.

-- Kaksintaistelut eivät ole maan tavan mukaisia, hra eversti.

Täällä asetutaan väijyksiin ja murhataan takaapäin ... sellainen on

korsikalaisten tapa. Tosin löytyy eräs todistus hänen hyväksensä.

Eräs tyttönen vakuuttaa nim. kuulleensa neljä laukausta, joista

kaksi viimeistä olivat edellisiä paljoa kovemmat ... ja ammutut siis

suurireikäisellä pyssyllä, jommoinen hra della Rebbialla juuri on.

Paha vain, että tämä tyttönen on erään ryövärin veljentytär, jonka

vuoksi häntä epäillään kanssarikollisuudesta s.o. puhuvan niinkuin

ryövärit ovat käskeneet hänen puhua.

-- Hra prefekti, keskeytti neiti Lyydia punastuen silmävalkuaisiinsa

saakka, mehän olimme matkalla silloin, kun nuo laukaukset ammuttiin,

ja kuulimme ne samoin kuin tuo tyttönenkin.

-- Todellakin? Sepä on tärkeä todistus. Ja tietysti teitte te saman

huomion, hra eversti?

-- Kyllä, vastasi miss Nevil vilkkaasti isänsä puolesta; isäni, joka

ymmärtää aseiden käyttöä, huomautti meitä siitä: kuulitteko, sanoi

hän, siellä ampuu hra della Rebbia minun pyssylläni.

-- Te huomasitte siis erityisesti molemmat jälkimäiset laukaukset?

Eversti Nevil ei ollut mikään tarkkamuistoinen mies; mutta hän

kavahti väittämästä tytärtänsä vastaan.

-- Tämä pitää minun heti paikalla kertoa viskaalille, hra eversti.

Muuten odotamme tänne lääkäriä, jonka pitäisi saapuman vielä tänä

iltana tutkimaan ruumiita ja antamaan todistuksensa siitä, ovatko

vainajat todellakin ammutut puheina olevalla aseella.

-- Kiväärin olen minä Orsolle lahjoittanut, sanoi eversti, mutta

toivoisin sen olevan meren syvyydessä... Toisin sanoen ...

oikeastaan oli hauskaa, että tuolla kunnon pojalla oli sellainen ase

käytettävänänsä. Sillä enpä tiedä, kuinka hän olisi suoriutunut ilman

minun Manton-kivääriäni?

Colomba: Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta · 第 26 / 29 题