Päästyänsä vapaaksi kurittomasta saattoseurastansa jatkoi Orso
matkaansa; enemmän mietti hän sitä iloa, minkä miss Nevilen
jälleennäkeminen hänelle tuotti, kuin pelkäsi vihamiestensä
tapaamista.
Oikeusjuttu katalain Barricinien kanssa pakottaa minut tietysti
tekemään matkan Bastiaan. Miksi en siis voisi saattaa miss Nevileä
sinne asti? Ja miksi emme voisi yhdessä matkustaa sieltä Orezzan
kylpylaitokseen? mietti hän.
Äkkiä toivat lapsuuden muistot hänen mieleensä tämän sievän
ja luonnonkauniin seudun. Hän siirtyi jo ajatuksissansa sinne
... vihreälle nurmikedolle ... ikivanhain kastanjapuiden alle.
Välkkyvän nurmen ruohikossa, jossa vilkkui sinikukkia ... väriltänsä
samanlaisia kuin hänelle hymyilevät sinisilmät ... näki hän jo miss
Lyydian istuvan vierellänsä. Hän oli ottanut hatun päästänsä ... ja
nuo vaaleat ... silkkiäkin hienommat ja pehmeämmät ... suortuvat
loistivat lehvistön läpi tunkevan auringon paisteessa kuin kultainen
vyyhti. Hänen kirkkaat sinisilmänsä olivat hänestä taivaan sineäkin
sinisemmät. Käsi poskella kuunteli miss Lyydia siinä miettivän
näköisenä niitä lemmen sanoja, joita hän vavisten kuiskaili. Yllänsä
oli hänellä se musliini-puku, jota hän käytti viimeksi Ajacciossa
erottaessa. Tämän hameen helmojen alta näkyi pienoinen jalka mustassa
satiinikengässänsä. Orson mielestä olisi se onnen poika, joka saisi
suudella tuota pienoista jalkaa. Mutta toisessa kädessä, jossa ei
ollut hansikasta, oli hänellä satakaunon kukkiva oksa. Orso otti
häneltä tämän kukkasen ja puristi miss Lyydian kättä; sen tehtyä
suuteli hän kukkaista ... ja sitten kätöistä ... eikä miss Lyydia
siitä pahastunut...
Kaikilta näiltä ajatuksilta oli hän laiminlyönyt tarkata matkan
suuntaa, mutta ratsu lönkytteli yhäti eteenpäin. Mielikuvituksessansa
oli hän jo toistamiseen suutelevinansa miss Nevilen valkoista kättä,
mutta todellisuudessa huomasikin hän aikovansa suudella ratsunsa
harjaa. Samassa silmänräpäyksessä seisahtui hevonen. Pikku Chilina
salpasi siltä tien ja tarttui sitä suitsista.
-- Minne te ajatte, Ors' Anton'? kysyi tyttö. Vai ettekö tiedä, että
vihamiehenne on tässä aivan lähellä?
-- Vihamieheni! huudahti Orso suuttuen siitä, että hänen unelmaansa
hauskimmalla hetkellä näin häirittiin. Missä hän on?
-- Orlanduccio on tässä lähellä. Hän odottaa teitä. Kääntykää pois,
Ors' Anton'.
-- Vai odottaa hän minua! Näitkö sinä hänet?
-- Näin, Ors' Anton'; lepäsin erään sanajalka-pensaan peitossa ja
näin hänen ratsastavan ohitseni. Kiikarillansa tähysteli hän joka
taholle ympärillensä.
-- Mistä päin hän tuli?
-- Tuolta noin ... juuri sieltä, minne te nyt aiotte.
-- Kiitos.
-- Ors' Anton', eikö olisi viisaampaa vartoa, kunnes enoni saapuu?
Ei hän enää kauvan viipyne ... ja hänen kanssansa olette te varmasti
suojattuna.
-- Elä pelkää, Chili, en minä tarvitse enoasi.
-- Minä juoksisin edellänne, jos sallitte.
-- Mitä joutavia ... kiitos, kiitos.
Kannustaen hevostansa ratsasti Orso nopeasti sinne päin, minne
tyttönen oli näyttänyt.
Hänen ensimäinen tunteensa oli sokea kiivastus, mutta sitten ajatteli
hän, että kohtalopa antoi hänelle mainion tilaisuuden opettaa hieman
tuota katalaa, joka hevosia silpomalla kosti saamansa korvapuustin.
Yhäti eteenpäin ajaessansa muisti hän antaneensa prefektille
jonkunlaisen lupauksen ja pelkäsi varsinkin, ett'ei saisi tavata
miss Nevileä; tämä muutti hänen mielensä ja hän tunsi melkein
toivovansa, ett'ei tapaisi Orlanducciota. Mutta sitten saivat isän
muisto, tämän-aamuinen tapaus hevoisha'assa ja Barricinien tuonoiset
uhkaukset jälleen vihan hereille kiihoittaen häntä vihamiestä
vastaan, jonka hän aikoi vaatia, jopa suorastansa pakottaa taisteluun.
Vastakkaisten tunteiden näin hänessä riehuessa jatkoi hän yhä
matkaansa, mutta kävi jo varovaiseksi, tarkasteli pensaita ja
aitovieriä ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan salolta kuuluvaa
epämääräistä humua.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli eronnut pikku Chilinasta
(kello oli nyt noin 9 aamulla), saapui hän tavattoman jyrkänteen
partaalle. Tie tahi oikeammin melkein huomaamaton polku, jota hän
oli seurannut, meni tässä vasta palaneen maquis-pensaston poikki.
Maa oli melkein valkean tuhan peitossa ja siellä täällä törrötti
eräitä pensaspuita sekä vallan lehdettömiksi paljastuneita, mustiksi
kärventyneitä vankkoja puunrunkoja, joissa elämän neste jo oli
kuivettunut. Tuollainen palokangas muistuttaa meitä talvisesta
salosta pohjois-Ranskassa ja nämä kuiviksi kärventyneet seudut,
jotka tuli on tuhonnut vehmaine kasvullisuuksiensa, näyttävät ihan
epätoivoisen surullisilta ja ikäviltä.
Tämän maiseman nähdessänsä ei Orson päässä syntynyt muita ajatuksia
kuin se, mikä hänelle nykyisessä asemassansa todellakin oli tärkeä:
tuollainen alaston seutu ei voinut antaa suojaa väijyjille. Miehestä,
jonka alinomaa täytyi peljätä näkevänsä rintaansa kohti tähdätyn
kiväärin piipun pistävän esiin pensastosta, tuntui tällainen laaja ja
aukea seutu mieluisalta kosteikolta. Palaneen maquiskankaan takana
näkyi useita viljelysmaita, jotka maan tavan mukaan olivat ryntäiden
korkuisella kiviaidalla ympäröidyt. Polku kulki näiden aituuksien
välistä, joiden sisäpuolella sikin sokin kasvavat mahdottoman suuret
kastanjapuut etäältä katsoen näyttivät yhtenäiseltä, sankalta
metsältä.
Mäen jyrkkyys pakotti Orson laskeutumaan satulasta maahan; heittäen
suitset ratsun kaulalle luisti hän aika vauhtia sileätuhkaista
rinnettä alas ja oli enää tuskin 25 askelta tien vieressä olevasta
oikeanpuolimaisesta kiviaidasta, äkätessään ihan edessänsä ensin
kiväärinpiipun ja sitten muurin yli näkyvän pään. Kivääri laskeutui
ja Orso tunsi miehen Orlanduccioksi, joka juuri aikoi laukaista.
Tuokiossa asettui hän puolustautuvaan asentoon ja kiväärit poskella
tarkkasivat molemmat toisiansa hetkisen ajan sen ahdistuksen tunteen
vallassa, minkä uljainkin tuntee hetkellä, jolloin hän joko tappaa
toisen taikka kuolee itse.
-- Katala konna! huusi Orso hänelle. Samassa silmänräpäyksessä näki
hän tulen Orlanduccion kivääristä ... ja melkein yhtäaikaa kuului
vasemmalta puolen polkua toinen laukaus ... jonka ampujaa hän ei
ollut huomannutkaan, vaikka sala-ampuja tietysti oli kätkeytynyt tuon
toisen muurin ta'a.
Molemmat kuulat sattuivat: Orlanduccion luoti lävisti Orson vasemman
käsivarren, joka tähdätessä oli jäänyt suojattomaksi; toinen sattui
hänelle rintaan, mutta lävisti ainoastaan takin, sillä onneksi sattui
se tikarin terään, ja litistyi sitä vastaan aikaansaaden ainoastaan
lievän mustelman. Orson vasen käsivarsi vaipui hervahtaneena alas
jääden jäykkänä riippumaan kylkeä pitkin ja samoin vaipui kohotettu
pyssyn piippukin hetkiseksi alas. Mutta pian nosti hän sen jälleen
ylös, tähtäsi ainoastaan oikealla kädellänsä Orlanducciota kohti --
ja laukaisi.
Vihamiehen pää, joka näkyi vain silmiin saakka, hävisi samassa
muurin taakse. Kääntyen sitten vasemmalle ampui hän toisen
laukauksen sauhun peitossa seisovaa miestä kohti, josta hän tuskin
erotti mitään. Tämäkin hävisi tietymättömiin. Nämä neljä laukausta
seurasivat toisiansa niin uskomattoman nopeasti, etteivät harjoitetut
sotilaatkaan voisi ampua nopeammin ruoduttain ammuttaessa. Kiväärin
sauhu nousi verkalleen taivaalle, mitään liikettä ei muurin takana
näkynyt eikä pienintäkään ääntä sen koommin kuulunut. Ell'ei hän
olisi tuntenut kipua käsivarressansa, olisi hän ollut valmis uskomaan
ampuneensa vain oman mielikuvituksensa luomia kummituksia.
Odottaessansa toista laukaussarjaa astui Orso pari askelta syrjään
päästäksensä erään kankaalle jääneen palaneen puun taakse. Tässä
suojapaikassansa latasi hän nopeasti uudelleen pyssynsä, jonka hän
asetti polviensa väliin. Vasemmassa käsivarressa tuntui sentään
ankara kipu ja olipa kuin olisi hän kantanut sanomattoman raskasta
taakkaa.
Mihin olivat hänen vastustajansa hävinneet? Asia oli hänen mahdoton
käsittää. Jos he olisivat paenneet taikka haavoittuneet, niin olisi
kai hän kuullut jotakin liikettä tai ääntä tuolta pensaiden välistä.
Olisivatko he kuolleet vai odottivatko muuriensa suojassa ehkä
sopivaa tilaisuutta ampua häntä toistamiseen? Epätietoisena tästä
ja tuntien voimansa vähenevän, notkisti hän oikean polvensa maahan,
nojasi haavoittuneen käsivartensa toista vastaan ja asetti pyssyn
piipun palaneen puun rungosta esiin pistävän oksan varaan. Sormi
liipasimella, katse suunnattuna muuria kohti ja herkästi kuunnellen
pienintäkin risahdusta seisoi hän hievahtamatta paikoillansa muutamia
minuutteja, jotka tuntuivat hänestä vuosisadalta.
Vihdoin kuului hänen takanansa etäinen huuto ... ja pian sen
jälkeen tuli nuolena mäkeä alas koira, joka häntäänsä heiluttaen
pysähtyi hänen eteensä. Orso tunsi sen heti ryövärein opettamaksi
Bruscoksi, joka epäilemättä näin ilmoitti isäntänsä olevan tulossa.
Kunniallistakaan miestä lienee tuskin koskaan varrottu niin
kärsimättömästi kuin Orso odotti Bruscon omistajaa. Kuono ilmassa
vainusi koira levottomana lähintä aitausta kohti. Äkkiä päästi se
äreän murinan, loikkasi kerralla muurin yli ja ilmestyi melkein
samalla kertaa muurin harjalle, mistä se katseli Orsoon päin niin
selvästi hämmästynein silmin kuin koira ikinä voi sen tehdä. Sitten
haisteli se jälleen ... tällä kertaa vastakkaiseen aitaukseen
päin ... jonne se äkkiä hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella.
Sekuntia myöhemmin ilmestyi se taas kiviaidan harjalle yhtä
hämmästyneen ja levottoman näköisenä. Sen jälkeen lähti se, häntä
koipien välissä, juoksemaan pensastoon päin tarkaten yhäti Orsoa
ja poistui sivukaaressa verkkaisin askelin; jonkun matkan päässä
tielle päästyänsä kapasi se mäkeä ylös melkein äskeisellä nopeudella
juostaksensa isäntäänsä vastaan, joka mäen jyrkkyydestä huolimatta
nopein askelin laskeutui tasangolle.
-- Tänne päin, Brando! huusi Orso niin pian kuin luuli äänensä
kantavan.
-- Ohoo, Ors' Anton'! Oletteko te haavoittunut? kysyi Brandolaccio
juosten luo vallan hengästyneenä. Vartaloonko sattui vai jäseniin?
-- Käsivarteen.
-- Käsivarteen! No, sitten ei ole hätää. Entäs hän?
-- Luulen sattuneen häneenkin.
Seuraten koiraansa juoksi Brandolaccio lähintä kiviaitausta kohti ja
kumartui katsomaan muurin toiselle puolen.
Sitten paljasti hän päänsä ja lausui:
-- Levätköön rauhassa herra Orlanduccio!
Kääntyen sen jälkeen Orsoa kohti tervehti hän tätä vakavasti:
-- Kas, tuota sanoisin minä "taidolla sovitetuksi" sankariksi.
-- Elääkö hän vielä? kysyi Orso vaivaloisesti hengittäen.
-- Ohoh! Sen jättää hän kiltisti tekemättä, sillä luotinne on
sattunut silmään ... ja se suru riittää tavallisesti. Pyhän neitsyen
veren nimessä, millainen läpi! Hyvä pyssy tuo, kautta uskoni oman!
Kuinka karkea luoti! Aivanhan se murskaa aivot mieheltä! Tiedättekös,
Ors' Anton', mitä ajattelin kuullessani ensimäiset laukaukset: piff,
piff! -- Saakeli, ajattelin minä, nyt ne taisivat nykistää kunnon
luutnanttini. Mutta kun englantilainen kiväärinne pamahti, pum, pum!
... niin arvelin, että mies vastaa... No, Brusco, mitä sinä minusta
tahdot?
Koira vei hänet toisen aitauksen luo.
-- Suokaa anteeksi, huusi Brandolaccio ällistyneenä,
kaksoislaukausko? Elkää hiidessä! Rutto vie, onpas ruuti kallista
tähän aikaan, koska te sitä noin säästäen käytätte.
-- Jumalan nimessä, kuinka niin? kysyi Orso.
-- Hehee! Elkää laskeko leikkiä, hyvä luutnantti! Te vain kaadatte
riistaa ... ja vaaditte, että muut sen teille kokoo. Onpas eräs mies
tänään saapa kauniin jälkiruo'an. Tarkoitan ukko Barricinia. Kuka
lahtilihaa tahtonee, niin tuossa sitä on! Kuka perhana nyt ukon perii?
-- Mitä? Vincentellokin kuollut?
-- Sangen tarkkaan. Hyvää terveyttä meille, jotka tänne jäämme![28]
Siinä teette te hyvin, hra luutnantti, ett'ette saata vihamiehillenne
pitkällisiä kipuja. Tulkaas katsomaan Vincentelloa: hän on vieläkin
polvillaan nojaten päänsä kiviaitaa vastaan. Hän näyttää vain
nukahtaneen. Mutta sitä unta voimme kutsua lyijyuneksi. Kurja raukka!
Orso käänsi kauhulla päänsä poispäin.
-- Oletko varma siitä, että hän todella on kuollut?
-- Siinä olette te Sampiero Corson kaltainen, ett'ette ammu kuin
kerran samaa miestä. Katsokaas tuota naarmuanne, vasemmalla puolen
rintaa! Sattuipas kuin Vincileonelle Waterloossa. Lyönpä vetoa,
että luoti on käynyt sangen lähelle sydäntä. Kaksoislaukaus! Minä
luovun, hitto vie, koko urheilusta!... Kaksi riistaa kahdella
laukauksella!... Kuulilla! ... kaksi veljestä!... Jos teillä sattui
olemaan kolmas, niin sai ukko tehdä seuraa... Ampukoonpas joku
paremmin!... Olivatpa ne laukauksia, Ors' Anton'!... Mutta minkä
saakelin vuoksi ei minunlaisen kunnon pojan ole koskaan suotu
onnistua kaksoislaukauksella ... santarmein kanssa oteltaessa?
Näin ihmetellen tutkisteli ryöväri Orson käsivartta ja pisti
tikarillansa läven hänen hihaansa.
-- Ei tämä ole mitään, vakuutti hän. Hiukan parsimista neiti
Colomballe, siinä kaikki... Häh? Mitäs minä tuossa näen? Mustelma
rinnassa?... Mutta luoti siitä ei ole mennyt ... sillä kuinkas te
voisitte tuolla tuulella olla. Koettakaas liikuttaa sormianne!...
Tunnetteko hampaani, kun purasen teitä pikku sormeen?... Ette
tunne juuri ensinkään?... Sama se ... ei se mitään ole. Sallikaapa
minun ottaa kaula- ja nenäliinanne. Mutta pitkätakkinne on hieman
pilalla... Minkä perhanan vuoksi te olette pukeutuneet kuin
tanssijaisiin?... Vai häihinkö te aioitte? Kas tässä, juokaas tilkka
viiniä ... kuinka ei teillä ole kurbitsipulloa mukananne?... Eihän
korsikalainen koskaan lähde matkaan ilman tasku-mattia?
Äkkiä keskeytti hän haavurihommansa huudahtaen:
-- Kaksi laukausta! Ja molemmat samassa kylminä... Toveriani pastoria
on se naurattava ... kaksoislaukaus! Saakeli! Mutta tuossahan tulee
pikku kilpikonnani vihdoinkin. Chilina!
Orso ei vastannut mitään. Hän oli käynyt kuolon kalpeaksi ja kaikki
hänen jäsenensä värisivät.
-- Chili, huusi Brandolaccio, vilkaisepas tuonne muurin taakse. Häh?
Käsiänsä ja jalkojansa käyttäen kapusi lapsi muurille... Orlanduccion
ruumiin nähtyänsä teki hän heti ristinmerkin.
-- Ei se vielä mitään ole, jatkoi ryöväri, mutta käyhän katsomassa,
mitä tuolla toisella puolen on.
Lapsi teki toisen ristinmerkin.
-- Tekö tämän teitte, eno? kysyi hän arasti.
-- Minä! Tuollaisen metsämiehen rinnalla olen minä vain ikäkulu
hylkiö! Hra Orson työtä se on. Häntä voit sinä onnitella.
-- Neiti Colombaa on se suuresti ilahduttava... Mutta
haavoittumisenne on häntä huolestuttava, Ors' Anton'.
-- Kas niin, Ors' Anton', sanoi ryöväri sitomisen lopetettuansa,
Chilina onkin jo saanut kiinni ratsunne. Nouskaa satulaan ja
seuratkaa minua Stazzonan maquis-metsään. Arvaattehan, kenen te
siellä tapaatte. Me hoidamme teitä siellä niin hyvin kuin voimme.
Pyhän-Kristiinan ristin luona täytyy teidän nousta kävelemään.
Hevosenne voitte uskoa Chilinan huostaan; hän vie tästä sanan neiti
Colomballe ja tiellä voitte sanoa hänelle, mitä muita terveisiä
teillä kotiinne on. Tyttöselle voitte uskoa salaisuutennekin, Ors'
Anton', hän antaa ennen hakata itsensä kappaleiksi kuin pettää
ystävänsä.
Äänensä helläksi muuttaen kääntyi hän Chilinan puoleen:
-- Mene siis, veitikka, ja ole yksinäisyyteesi kirottu, sinä vietävän
ilkiö! (Orsolle). Minä olen nähkääs yhtä taikauskoinen kuin monet
muutkin ryövärit, jotka pelkäävät kiinnittävänsä lapset itseensä
joutavilla siunauksilla ja ylistyksillä... Sillä tiedättehän,
että _Annocchiaturassa_[29] asuvat salaiset voimat ilkeydessään
tavallisesti tekevät päin vastoin kuin olemme toivoneet.
-- Ja minne joudun minä sitten, Brandolaccio? kysyi Orso riutuvalla
äänellä.
-- Perhana minut vieköön, jos tiedän useampia mahdollisuuksia kuin
nämä kaksi: linnaan tahi maquis-metsän kätköön. Mutta della Rebbian
suvun jälkeläinen ei löydä tietä linnaan... Metsän peittoon siis,
Ors' Anton'!
-- Jääkööt hyvästi siis kaikki toiveeni! huudahti haavoitettu
surullisesti.
-- Toiveenne?... Mitä hittoja!... Oletteko voinut toivoa onnistuvanne
paremmin kaksipiippuisella kiväärillä?... Mutta kuinka saamarin
lailla voivat he teitä haavoittaa? Nuo veitikat ovat olleet
sitkeämpihenkisiä kuin kissat, luulen ma.
-- Hehän ensiksi ampuivat, sanoi Orso.
-- Aivan oikein, sen unohdin... Piff, piff! Pum, pum! ...
kaksoislaukaus yhdellä kädellä!... Jos joku tuon paremmin tekee,
menen minä hirteen... Ahaa, te olette jo satulassa ... mutta
vilkaiskaa toki hiukan työnne tuloksia, ennenkuin poistutte. Jättää
heidät noin vain, hyvästiä sanomatta, ei ole kohteliasta, Ors' Anton'.
Orso kannusti ratsuansa... Mistään hinnasta ei hän tahtonut nähdä
noita onnettomia, joihin hän oli kuoleman nuolen lähettänyt.
-- Vartokaas, Ors' Anton', sanoi ryöväri tarttuen hänen ratsunsa
suitsiin kiinni, sallitteko minun puhua suoraan? Noiden molempien
nuorten miesten kohtalo minua surettaa. Suokaa anteeksi, mutta
... molemmat pulskia ... voimakkaita ... nuoria miehiä!...
Orlanduccion kanssa olin sitä paitse useat kerrat metsästänyt...
Neljä päivää sitten lahjoitti hän minulle paketin sikaareja... Ja
entäs Vincentello, joka aina on niin hyvällä tuulella!... Tietysti
olette te vain täyttänyt velvollisuutenne ... ja sitä paitse ei noin
kaunista kaksoislaukausta tarvitse katua. Mutta minulla ei ole mitään
tekemistä teidän kostonne kanssa... Tiedän teidän olleen oikeassa:
vihollisestansa tahtoo aina päästä. Mutta olihan Barricinien perhe
vanhaa sukua... Ja molemmat kaksoislaukauksella! Se on terhakkaa.
Pitäessään näin hautajaispulietta Barricinien muistoksi, saattoi
Brandolaccio herra Orsoa, Chilinaa ja Bruseo-koiraa kiireellä
Stazzonan maquis-metsää kohti.