-- Hän ei siis ole toista kirjettäni saanut, huudahti Orso.
-- Näettehän kirjeen päiväyksestä, että nti Lyydia jo oli matkalla,
kun teidän kirjeenne saapui Ajaccioon. Kielsittekö te siis häntä
tulemasta?
-- Minä kirjoitin hänelle, että elämme täällä piiritystilassa...
Silloin ei mielestäni juuri voi vastaanottaa vieraita.
-- Niin, ne englantilaiset ovat todellakin omituista väkeä.
Viimeisenä yönä, minkä vietin hänen kamarissansa, kertoi hän
tuntevansa itsensä sangen pettyneeksi, jos hänen täytyy jättää
Korsika näkemättä joku kaunis verikosto. Jos tahdotte, Orso, voisimme
antaa hänelle näytännön ja esittää hyökkäyksen vihollisen taloa
vastaan?
-- Tiedätkös, Colomba, että luonto on nähtävästi erehtynyt tehdessään
sinusta naisen. Sinusta olisi tullut mainio sotilas.
-- Ehkä. Kaikissa tapauksissa menen valmistamaan bruccioni.
-- Se on tarpeetonta. Meidän on lähetettävä joku ilmoittamaan heille
tilastamme ja pidättämään heitä tulemasta tänne.
-- Vai niin, vai tahtoisitte lähettää sanansaattajan tällaiseen
rankkasateeseen, että joku vuorivirta korjaisi sekä viestin että
kirjeenne. Voi kuinka minun on sääli ryöväriraukkoja tällaisessa
myrskyssä! Onneksi on heillä hyvät _pilonit_.[26] Tiedättekö,
mitä meidän on tekeminen, Orso? Jos myrsky taukoo, niin lähtekää
huomen-aamulla sangen varhain matkaan ja joutukaa sukulaisemme luo,
ennen kuin ystävämme ovat ehtineet lähteä liikkeelle. Se ei käyne
teille vaikeaksi, sillä miss Lyydia nousee aina myöhään ylös. Siellä
voitte te kertoa heille, mitä täällä on tapahtunut. Ja jos he siitä
huolimatta haluavat tulla, niin vastaanotamme me heidät suurimmalla
mielihyvällä.
Orso antoi myöntymyksensä tähän ehdotukseen. Hetken perästä sanoi
Colomba:
-- Luulitteko ehkä laskeneeni leikkiä, Orso, puhuessani äsken
hyökkäyksestä Barricinien taloa vastaan? Tiedättekö, että meikäläisiä
on ainakin kaksi yhtä vihollista vastaan. Sen jälkeen kun
prefekti erotti kylävoudin virasta ovat melkein kaikki kyläläiset
meidän puolellamme. Me voisimme hakata heidät kappaleiksi. Eikä
hyökkäys olisikaan vaikea aloittaa. Jos niin tahdotte, menen
minä torikaivolle, ivailen heidän naisiansa, he tulevat ulos ...
ja kukaties ... kurjia raukkoja kuin ovat ... kukaties ampuvat
he minua _archereinsa_ suojasta ... mutta eivät tietysti osaa.
Muuta ei tarvita: sodan ovat he silloin alkaneet. Sitä pahempi
voitetuille: kuinka voisi temmellyksessä saada selkoa niistä,
jotka ovat kolhineet?... Luottakaa siis sisareenne, Orso; lopuksi
saapuisivat mustakaavut (lakimiehet), tuhrisivat paljo paperia ja
lörpöttelisivät sanomattoman paljo joutavuuksia. Koko juttu raukeisi
kuitenkin tyhjiin. Vanha kettu keksisi kyllä keinon näyttää heille
tähtiä keskellä päivääkin. Ja ell'ei prefekti vain olisi ehtinyt
asettua Vincentellon eteen, niin olisi siinä pian ollut ainakin yksi
sellainen.
Kaiken tämän tarinoi Colomba yhtä kylmäverisesti kuin hän hiukkaista
ennen oli puhunut bruccion valmistuksesta.
Hämmästyneenä katseli Orso sisartansa pelonalaisella ihailulla.
-- Vieno siskoseni Colomba, sanoi hän nousten pöydästä, pelkäänpä
sinun olevan itse paholaisen. Mutta ole huoletta. Ell'en voi
toimittaa Barricineja hirteen niin keksinen jonkun muun keinon
päästäkseni tarkoitusteni perille. Joko kuuma kuula tai kylmää
rautaa![27] Näettehän, ett'en vielä ole unohtanut korsikan kieltä.
-- Niin pian kuin mahdollista olisi parasta, sanoi Colomba
huokaisten. Millä hevosella te huomenna lähdette matkalle, Ors'
Anton'?
-- Mustalla. Miksi sinä sitä kysyt?
-- Käsken vain antaa sille ohria.
Kun Orso oli mennyt kamariinsa, lähetti Colomba palvelustytön ja
vahtipaimenet levolle jääden yksin keittiöön brucciota valmistamaan.
Silloin tällöin kuunteli hän ja näytti kärsimättömästi vartovan, että
Orso ehtisi nukahtaa. Kun hän vihdoinkin luuli voivansa otaksua hänen
nukkuvan, otti hän veitsen, koetti sen terävyyttä, veti suuret kengät
pieniin jalkoihinsa ja hiipi kuulumattoman hiljaa puutarhaan.
Muureilla suljettu puutarha liittyi suurehkoon aidattuun hakaan,
johon hevoset aina yöksi vietiin; Korsikassa niitä näet aniharvoin
pidetään öisin talleissa. Tavallisesti päästetään ne valloillensa
kedolle siinä luottamuksessa, että ne itse ymmärtävät hakea elantonsa
ja suojansa kylmältä ja sateelta.
Colomba avasi puutarhan portin varsin varovasti, astui hakaan ja
kutsui hiljaa vihellellen luoksensa hevoset, joille hän muuten usein
toi leipää ja suolaa. Niinpian kuin musta oli saavutettavissa,
tarttui hän lujasti sen otsaharjaan ja viilsi veitsellä sen toiseen
korvaan. Hevonen teki hirveän hypyn ja pakeni tiehensä päästäen
sen kimeän äänen, jonka hevoset kovan kivun sattuessa toisinaan
päästävät. Tyytyväisenä palasi Colomba sitten puutarhaan, mutta
samassa avasi Orso akkunan huutaen: "ken siellä?" Myöskin kuuli hän
veljensä juuri lataavan pyssyänsä. Onneksi oli puutarhan portti
vallan varjossa ja osaksi suuren viikunapuun peitossa. Veljensä
kamarista näkyvistä valon välkähdyksistä päätti hän tämän olevan
puuhassa sytyttää lamppuansa. Hän kiirehti sulkemaan puutarhan
portin ja hiipi talolle päin muuria pitkin, niin ett'ei hänen tummaa
pukuansa voinut erottaa puistikon tummasta varjosta ja onnistui näin
pääsemään takaisin keittiöön hiukan ennen kuin Orso avasi oven.
-- Mitä nyt? kysyi Colomba.
-- Minusta kuulusti kuin olisi puutarhan portti käynyt, sanoi Orso.
-- Mahdotonta. Olisihan koira toki haukahtanut. Mutta menkäämme
katsomaan.
Orso teki kierroksen puutarhan ympäri ja huomasi ulkoportin hyvin
lukituksi; hieman häveten turhaa hälyytystä, palasi hän takaisin.
-- Hauskaa nähdä, että käytte varovaiseksi, veljeni, sanoi Colomba;
varuillansa pitääkin olla teidän asemassanne.
-- Sinähän minut mieleiseksesi muodostat, vastasi Orso. Hyvää yötä!
Jo päivän koettaessa oli Orso valveilla ja valmiina lähtemään.
Hänen pukunsa oli sellainen, että se soveltui sekä hienolle
miehelle, joka käy vastaanottamaan mielitiettyänsä neitosta, että
myöskin verikoston hankkeissa olevalle korsikalaiselle. Vyötäisiltä
luontevasti tiukan, sinisen pitkäntakin yllä riippui vyössä
vihreästä silkkinauhasta tinattu, rautainen patruunalaatikko, jonka
vieressä näkyi sivutaskusta tikarinkahva; kädessä oli hänellä kaunis
Manton-kiväärinsä ladattuna.
Sillä aikaa kun hän kiireesti joi kahvinsa, jonka Colomba kaatoi
hänelle kuppiin, meni eräs paimen suitsimaan ja satuloimaan ratsua.
Orso seurasi sisarensa kanssa hänen jäljessänsä aina hakaan saakka.
Paimen olikin saanut hevosen kiinni, mutta pudotti kauhistuksesta
sekä suitset että satulan samalla kuin hevonen, muistaen viime yönä
saamansa haavan ja peljäten toista korvaansa, peräytyi ta'apäin,
hypähti pystyyn, hirnui ja metelöi kuin neljä paholaista.
-- Kas niin, joudu, joudu! kiirehti Orso.
-- Katsokaas, Ors' Anton' ... näettekös tuota, Ors' Anton'! huudahti
paimen. Voi, pyhän neitsyen veren nimessä, sitä hävyttömyyttä! j.n.e.
Paimen käytti lukemattoman ja loppumattoman tulvan sadatteluja, joita
ei voi kääntää kirjakielelle.
-- No, mitä on tapahtunut? kysyi Colomba. Kaikki kolme lähestyivät
hevosta; nähtyänsä toisen korvan halaistuksi ja verta vuotavan pääsi
heiltä hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus. Tulee muistaa, että
vihollisen hevosen silpominen on samalla kosto, taisteluvaatimus ja
uhkaus kuolemalla.
Sellaista tekoa ei sovita muu kuin pyssyn laukaus.
Vaikka Orso, joka oli elänyt niin kauvan mantereella, ei tuntenutkaan
niin syvästi tämän ilkityön kataluutta, niin olisi hän ehkä kuitenkin
hetipaikalla kostanut sen vihamiehillensä, jos joku barricinilainen
tällä hetkellä olisi hänen eteensä ilmestynyt.
-- Voi noita raukkoja ilkimyksiä! tiuskaisi hän. Poloiselle
luontokappaleelle he kostavat, kun eivät uskalla katsoa minua silmiin!
-- Mitä me enää vartoisimme, huudahti Colomba rajusti. Silpomalla
ratsumme rammoiksi he suorastaan manaavat meitä tappeluun... Emmekö
me heille vastaisi? Olettekos te miehiä vai?
-- Kostoa! huusivat paikalle kertyneet paimenet. Taluttakaamme
hevosta pitkin kylää ja tehkäämme hyökkäys Barricinin taloa vastaan.
-- Vallan lähellä heidän torniansa on olkikatolla varustettu
jyväaitta, sanoi vanha Polo Griffo, silmänräpäyksessä sytytän minä
sen tuleen!
Eräs toinen ehdotti, että kyläkirkon kellotapulista noudettaisiin
tikapuut sitä varten; kolmas tahtoi, että Barricinin talon ovet
lyötäisiin rikki eräällä hirrenpäällä, joka sattui olemaan torilla
jotakin rakennustarvetta varten. Keskellä kaikkia näitä hurjia
huutoja kuului Colomban ääni kehoittavan uskollisia asemiehiä käymään
taloon saadakseen suuren ryypyn anisetteä, ennenkuin kävivät toimeen.
Onnettomuudeksi tai paremminkin onneksi ei hevosraukalle tehty
ilkityö näyttänyt tekevän Orsoon sitä vaikutusta, jota Colomba oli
odottanut. Tosin ei hän epäillyt, ettei tuo raaka työ ollut hänen
vihamiestensä tekoja; erityisesti epäili hän siitä Orlanducciota.
Mutta sitä hän ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori mies, jota
hän oli lyönyt korvalle, oli katsonut tämän häväistyksen kostetuksi
sillä, että viilsi korvan halki hänen hevoseltansa. Päinvastoin
lisäsi tämä alhainen ja naurettava kosto hänen ylenkatsettansa
Barricineja kohtaan: nyt yhtyi hän prefektin mielipiteeseen, ett'ei
tuollaisten herrasmiesten kanssa todellakaan kannattanut antautua
kaksintaisteluun.
Niin pian kuin hän voi saada äänensä kuuluville, selitti hän
pökertyneille puoluelaisillensa, että heidän oli luovuttava
sotaisista aikeistansa, sillä piakkoin saapuvat tuomarit tiesivät
parhaiten kostaa hevosen silvotun korvan.
-- Isäntä talossa olen minä, lisäsi hän ankarasti, ja vaadin, että
minua totellaan. Sen joka täällä vielä puhuu miestapoista tai
murhapoltosta, korvennan minä vuorostansa. Ja nyt ... satuloikaa
harmi, että pääsen matkalle!
-- Kuinka? kysyi Colomba vetäen hänet syrjään, te sallitte siis meitä
näin loukattavan. Isävainajamme eläessä eivät Barricinit ikinä olisi
uskaltaneet noin silpoa elukoitamme.
-- Minä lupaan sinulle, että he vielä katuvat tätä. Mutta noiden
kurjien rankaiseminen kuuluu santarmeille ja vanginvartijoille,
koska he eivät uskalla käydä muiden kimppuun kuin eläinraukkojen.
Tuomioistuin saa puolestamme kostaa heille ... mutta ellei se sitä
tee, niin ... sinun ei tarvitse tulla muistuttamaan minua siitä,
kenen poika olen...
-- Malttia! rukoili Colomba huokaisten.
-- Muista se, siskoni, että jos minä palattuani kuulen täällä
toimeenpannun mielenosoituksia Barricineja vastaan, en minä sitä
ikinä sinulle anteeksi anna. Onhan sangen mahdollista, jatkoi hän
hellemmin, niin, jopa varsin luultavaakin, että palaan everstin ja
hänen tyttärensä kanssa. Laita siis huoneet kuntoon heitä varten ja
toimita hyvä aamiainen, että vieraamme viihtyisivät täällä niin hyvin
kuin mahdollista. Rohkeus on hyvä avu, Colomba, mutta naisen tulee
myöskin osata pitää huoli taloudesta. Ja nyt ... syleile minua ... ja
ole järkevä! Kas, harmi onkin jo satuloitu.
-- Orso, ette suinkaan te yksin lähde? kysyi Colomba.
-- Minä en tarvitse seuralaista, vastasi Orso, ja ole varma siitä,
ett'ei minulta korvia silvota.
-- Vaan kuinka voisin minä päästää teidät lähtemään yksin näin
sotaiseen aikaan. Hoi, Polo Griffo! Halloo, Gian' Francé! Memmo, hoi!
Ottakaa pyssynne ... ja seuratkaa veljeäni.
Sangen vilkkaan väittelyn jälkeen täytyi Orson suostua lähtemään
paimenjoukon seuraamana. Näistä valitsi hän ne kiihkoisimmat, jotka
äänekkäimmin olivat sotaan yllyttäneet.
Toistettuansa vielä kerran äskeiset käskyt sisarelle ja kylään
jääville paimenille, lähti hän vihdoin matkaan ... tehden mutkan
välttääksensä Barricinin taloa.
Pietraneran kylän olivat he jo jättäneet kauvas jälkeensä ja ajoivat
täyttä nelistä eteenpäin, kun vanha Polo Griffo puron yli mentäessä
huomasi lähisuolla joukon sikoja, jotka kaikessa mukavuudessa maata
röhöttivät liejussa, nauttien yht'aikaa auringon helteestä ja veden
vilppaudesta.
Hetipaikalla tähtäsi hän suurinta emäsikaa ja laski sille kuulan
päähän sillä menestyksellä, että se kuoli paikoilleen. Vainajan
kumppalit kömpivät ylös ja pakenivat ihmeteltävän nopeasti. Ja vaikka
eräs toinen paimenista ampui vuorostansa näiden jälkeen, pääsivät ne
kuitenkin ehein nahoin erääseen pensastoon, jonka peittoon hävisivät.
-- Te pöllöt! ärjäsi Orso, ettekö te voi erottaa kesyjä sikoja
villeistä?
-- Häh? vastasi Polo Griffo, tunsinhan minä ne kylävoudin
sikolaumaksi... Ja opettaakseni häntä silpomaaan hevosiamme, Ors'
Anton'...
-- Kuinka? huudahti Orso kiivastuen, vai aiotte te konnat jäljitellä
vihamiestenne raakuuksia! Menkää tiehenne, lurjukset! Minä en teitä
tarvitse. Muuhun te ette kelpaakaan kuin sikojen kanssa taistelemaan.
Vannonpa Jumalan edessä, että lävistän kallonne, jos uskallatte
seurata minua!
Molemmat paimenet vaihtoivat ällistyneinä silmäyksiä. Orso kannusti
ratsuansa ja hävisi täyttä laukkaa näkyvistä.
-- Kas niin! sanoi Polo Griffo, sepä vasta mies! Pidä sitten herrain
puolta, jotka sinua näin kohtelevat! Hänen isänsä, eversti, haukkui
sinut pahanpäiväiseksi siitä, että kerran tähtäsit kylävoutia...
Mokomaa elukkaa ei muka saisi ampua!... Ja entäs poika! Näithän, mitä
minä hänen puolestansa tein? Ja palkkioksi uhkaa hän lävistää kalloni
niinkuin halkaistaan leilirämä, joka ei enää pidä viiniä. Semmoista
ne mantereella oppivat, Memmo!
-- Niin kyllä, ja jos se tulee tiedoksi, että sinä olet tuon sian
tappanut, niin vetävät he sinut oikeuteen ... eikä Ors' Anton'
ehkä viitsi puhua puolestasi tuomareille eikä maksaa vahinkoa
kylävoudille. Onneksi ei kukaan tekoasi nähnyt ... ja pyhä Nega
auttaa sinut kyllä koko jutusta.
Hiukan aikaa mietittyänsä tulivat molemmat paimenet siihen
päätökseen, että oli viisainta upottaa sika läheiseen suokuoppaan.
Ja päätöksensä panivat he myöskin täytäntöön ... vaikka kumpikin
tietysti sitä ennen viilsi itsellensä muutamia viipaleita tästä della
Rebbian ja Barricinien keskinäisen sukuvihan viattomasta uhrista.