Orso tapasi Colomban hieman levottomana hänen pitkällisen
poissaolonsa vuoksi. Mutta nähtyään jälleen veljensä sai hän takaisin
tavallisen surullisen kirkkaan katsantonsa. Illallista syödessä
puhelivat he ensin vähäpätöisistä asioista, kunnes Orso, sisarensa
tyyneestä ilmeestä rohkaistuneena, kertoi tälle kohtauksensa
ryövärein kanssa. Laskipa hän vielä leikkiäkin siitä siveellisestä ja
uskonnollisesta kasvatuksesta, jonka pikku Chilina saa enoltansa ja
hänen kunnialliselta toveriltansa, hra Castriconilta.
-- Brandolaccio on kunnian mies, sanoi Colomba, mutta Castriconi on
mies ilman periaatteita, on minulle kerrottu.
-- Minä puolestani luulen heidät vallan toistensa arvoisiksi, arveli
Orso. Molemmat ovat avonaisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan.
Ensimäinen rikos raastaa heidät alituisesti uusiin rikoksiin.
Eivätkä he ehkä kuitenkaan ole niin syyllisiä kuin monet muut
maquis-pensastossa piileksijät.
Ilon välähdys näkyi Colomban otsalla.
-- Niin, jatkoi Orso, noiden onnettomain käytöstavassa on jotakin
kunniakasta. Nykyiseen elämäänsä ovat ne joutuneet julman
ennakkoluulon eivätkä suinkaan alhaisen voitonpyynnin takia.
Seurasi lyhyt äänettömyys.
-- Veljeni, sanoi Colomba kaataen hänelle kahvia, olette ehkä jo
kuullut, että Charles Baptiste Pietri on viime yönä kuollut? Niin,
hän kuoli vilutautiin.
-- Mikä Pietri se oli?
-- Tämän kylän väkeä hän oli ja sen Madeleinen aviomies, jolle isämme
kuollessansa jätti lompakkonsa. Leski kävi täällä pyytämässä minua
peijaisiin ja laulamaan valituksen vainajan muistoksi. Teidän sopisi
tulla mukaan. He ovat naapureitamme ja se olisi pieni kohteliaisuus,
jota ei pitäisi laiminlyödä näin pienellä paikkakunnalla kuin meidän
on.
-- Mene hiiteen peijainesi, Colomba! Minä en pidä siitä, että
sisareni asettuu julkisen näytännön päähenkilöksi.
-- Orso, vastasi Colomba, kukin kunnioittaa vainajaa omalla
tavallaan. Tapa laulaa _ballata_ kuolleen muistoksi on esi-isiltä
peritty ja sen vuoksi on meidän pidettävä sitä kunniassa ikivanhana
perintönä. Madeleinella ei ole runolahjaa ja vanha Fiordispina, koko
saaren paras ballatalaulaja, on kipeä. Jonkun muun täytyy siis laulaa
tässä tilaisuudessa.
-- Etkö sinä luule Charles Baptisten löytävän oikeaa tietä toiseen
maailmaan, jos nuo värssypahaiset jäisivätkin kuikuttamatta hänen
olut-tuoppinsa muistoksi? Vaikka mene vain peijaisiin, kun sinua
haluttanee, Colomba, ja voinhan tulla mukaankin, jos luulet
kohteliaisuuden sitä vaativan. Mutta elä laula mitään, minä pyydän
... se ei sovellu sinun ikäisellesi, siskoni.
-- Minä olen luvannut sen tehdä. Se on maan tapa täällä eikä koko
paikkakunnalla löydy muita, kuten jo sanoin.
-- Tuhma tapa!
-- Ballatan laulaminen ei ole hauskaa minullekaan. Se muistuttaa
vain minua meitä itseämme kohdanneista onnettomuuksista. Huomenna
olen minä sairas tuon toimituksen jälkeen. Minä tiedän sen, mutta
minun täytyy se tehdä. Sallikaa minun laulaa, veljeni... Pyysittehän
Ajacciossa, muistatteko, että runoilisin jotakin huvittaakseni
tuota englantilaista neitosta, joka ehkä nauraa meidän vanhoille
tavoillemme. Enkö minä sitten saisi runoilla tänään noille
poloisille, jotka ovat siitä kiitollisia, sillä se lohduttaa heitä
surussansa?
-- No, tee sitten, kuten tahdot. Lyönpä vetoa, että sinä olet jo
miettinyt valmiiksi ballatasi etkä tahdo jättää sitä esittämättä.
-- En, enkä minä voisikaan valmistaa sitä ennakolta. Vasta sitten,
kun asetun vainajan eteen ja ajattelen jäljelle jääneitä, selviää se
minulle. Kyyneleet herahtavat silmiini ja silloin laulan minä, mitä
mieleni käskee.
Kaiken tämän lausui hän niin yksinkertaisesti, ett'ei kukaan voinut
huomata mitään runoilijattaren itserakkautta signora Colombassa. Orso
myöntyi ja seurasi sisartansa Pietrin taloon.
Vainaja lepäsi kasvot paljastettuina, eräällä pöydällä, talon
suurimmassa asuintuvassa. Ovet ja akkunat olivat avoinna ja useita
kynttilöitä paloi ruumispöydän ympärillä. Pään puolessa seisoi
leskivaimoja hänen ympärillänsä suuri joukko naisia, jotka kaikki
pysyivät samalla puolen huonetta; toisella puolen seisoivat miehet,
avopäin ja katse vainajaan luotuna, yleisen hiljaisuuden vallitessa.
Jokainen uusi tulokas lähestyi pöytää, suuteli tai syleili vainajaa,
nyökäytti päätänsä tervehdykseksi leskelle ja pojalle ja vetäytyi
sitten paikoillensa sanaakaan virkkamatta.
Silloin tällöin katkaisi joku sentään juhlallisen hiljaisuuden tehden
vainajalle tämäntapaisia kysymyksiä:
"Miksi jätit sinä hyvän vaimosi?" kysyi esim. eräs kummisetä. "Eikös
hän pitänyt hyvää huolta sinusta? Mitä puuttui sinulta täällä? Miksi
et voinut odottaa vielä muutaman kuukauden, että miniäsi olisi
ehtinyt synnyttää pojan?"
Pietrin poika, pitkäkasvuinen nuori mies, huudahti isävainajan kättä
puristaen:
"Voi, miksi ei sallittu sinun kuolla väkivaltaisesti![23] Poikasi
olisi kostanut ilkityön!"
Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka Orso kuuli astuessaan
surutupaan. Hänet huomatessansa vetäysivät ihmiset sivulle antaen
tietä ja heikko uteliaisuuden solina ilmoitti, että liikutettu
väkijoukko oli jännityksellä odottanut valituslaulun runoojatarta.
Colomba syleili leskeä, tarttui häntä kädestä ja seisoi jonkun aikaa
miettien ja silmät maahan luotuina. Sitten heitti hän mezzaronsa
taaksepäin, katsoa tuijotti vainajaan, kumartui hänen ylitsensä ja
alkoi laulunsa, melkein yhtä kalpeana kuin edessä oleva ruumis:
"Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Elämä on
kärsimystä. Nyt muutat sinä sinne, missä ei ole auringon hellettä
eikä kylmän uhoa. -- Et tarvitse sinä enää sirppiäsi etkä
rakasta lapiotasi... Ei tarvitse sinun enää työssä hikoilla...
Sunnuntaipäiviä ovat täst'edes päiväsi, Charles Baptiste! Kristus
saakoon sinun sielusi! Poikasi hallitsee nyt huonettasi... Olen
nähnyt rautatammenkin kaatuvan, kun Libeccio sen kuivattaa. Ijäksi
luulin minä sen kuoleutuneen... Mutta sitten kuljin minä siitä ohitse
... ja katso, juuresta versoi nuori vesa... Vesa varttui tammeksi
sekin ... varttui ja siimestä runsaasti soi... Levähdä, Maddale,
suojassa nuoren tammen ... ja muistele vanhaa, joka nyt kaatunut on."
Tässä alkoi Mataleena itkeä nyyhkyttää ääneen ja pari kolme miestä,
jotka tarpeen vaatiessa olisivat ampuneet kristittyjä ihmisiä
yhtä kylmäverisesti kuin peltopyitä, kuivailivat niinikään suuria
kyynelpisaroita ahavoituneilta kasvoiltansa.
Colomba jatkoi vielä jonkun aikaa tähän tapaan kääntyen milloin
vainajaan, milloin tämän perheen puoleen ja antaen ballatassa
usein tavattavan kaunopuheisen käänteen avulla vainajan itsensä
lohduttaa ystäviänsä ja ja'ella heille hyviä neuvoja. Sikäli kun
hän äkkirunossansa edistyi, kirkastui hänen katsantonsa ja hänen
poskipäillensä ilmestyi kuultava ruusun väri, jonka rinnalla hänen
valkeat hampaansa sitä kauniimpana hohtivat ja hänen laajenneiden
silmäteriensä tuli sitä virkeämpänä leimusi.
Hän seisoi siinä kuin Pythia kolmijalkansa päällä. Lukuunottamatta
joitakuita huokauksia ja pidätettyjä nyyhkytyksiä ei kuulunut
pienintäkään ääntä koko joukosta, joka hänet ympäröi. Vaikka Orso
ei ollutkaan erittäin altis tällaiselle villille luonnonrunoudelle,
tunsi hän kuitenkin joutuvansa vähitellen yleisen liikutuksen
valtaan. Vetäytyen tuvan hämärään nurkkaan itki hän itseksensä
niinkuin Pietrin poikakin.
Äkkiä syntyi tuvassa hiljaista liikettä, ihmiskehä avausi ja useita
outoja miehiä astui sisään. Päättäen kunnioituksesta, jota heille
osoitettiin, ja siitä nopeudesta, millä ihmiset riensivät tekemään
heille tilaa, olivat tulijat nähtävästi arvokasta väkeä, joiden
käynti oli talolle erityiseksi kunniaksi. Ballatan vuoksi ei kukaan
sentään puhutellut heitä.
Ensimäinen tulokkaista näytti olevan noin 40-vuotias mies. Mustasta
puvusta, punaisesta kaulanauhasta sekä käskevästä ja itseensä
luottavasta kasvojen ilmeestä voi arvata hänet prefektiksi eli
kuvernööriksi. Hänen jäljessään astui sisään köyryselkäinen,
ihoväriltänsä keltainen ukko, jonka arkaa ja levotonta katsetta
vihreät silmälasit huonosti peittivät. Yllänsä oli vanhuksella liian
väljä musta puku, joka tosin näytti uudelta, mutta nähtävästi oli
teetetty jo useita vuosia sitten. Pysytellen aina prefektin rinnalla
näytti hän tahtovankin piiloittautua tämän luomaan varjoon. Ukkoa
seurasi pari pitkää nuorta miestä, joiden iho oli päivän helteen
polttama, posket tuuhean korvusparran peitossa ja joiden korskean
rohkea katsanto ilmaisi hieman tungettelevaa uteliaisuutta.
Orso oli aikojen kuluessa ehtinyt unhottaa kotikylänsä herrasväen
ulkomuodot. Mutta tuo vihreiden silmälasiensa takaa vilkuva vanhus
sai heti hänessä vanhat muistot hereille. Jo siitäkin, että tämä
kuului prefektin seuraan, arvasi hän ukon Pietraneran voudiksi,
asianajaja Barriciniksi, joka siis poikinensa oli saattanut prefektin
tänne kuulemaan ballatan esitystä.
Kävisi vaikeaksi kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä Orsossa
syntyivät; etupäässä herätti hänen isänsä vihamiehen läsnäolo hänessä
kauhua ja nyt tunsi hän olevansa alttiimpi kuin koskaan ennen niille
epäilyksille, jotka hän tähän saakka oli aiheettomina karkoittanut
luotansa.
Colombaan taas vaikutti sen miehen tulo, jolle hän oli verivihan
vannonut, hetipaikalla niin voimakkaasti, että hänen vilkas hahmonsa
synkistyi. Sitten kävi hän vallan kalpeaksi, hänen äänensä painui ja
aloitettu runosä'e kuoli hänen huulillensa. Mutta pian selvisi hän
taas ja jatkoi ballataansa uudella innolla:
"Kun haukka tyhjän pesän luona vaikeroi, niin haikarat lens' ympäri
ilkkuen..."
Tässä kuului pidätettyä naurua: äskentulleiden nuorten miesten
mielestä oli tämä vertauskuva liian rohkea.
"Ja haukka hän valveusi taas ... ja siipensä auki löi ... ja huuhtoi
hurmeessa terävän nokan... Ja sinä, Charles Baptiste, joka muutat
nyt pois, vie viimeiset hyvästit ystävies... On kyyneleet heiltä jo
ehtyneet... Ja orpo tyttönen sua ei itke... Ja miksi hän itkis?... Sa
nukahdithan keskipäivällä ... sun oman perhees keskellä ... ja aikaa
sait myös valmistautua ... etehen käydä Kaikkivaltiaan.
"Mut orpo itkee isävainajaa ... jonk' kurjat tappoi salamurhaajat...
kavalin iskuin takaapäin he löit ... ja levon löys hän vihreen nurmen
alla... Mut veren vuotaneen hän säilytti ... tuon viattoman jalon
hurmehen ... ja pirskoitti sen yli Pietraneran, jot' uhkaa se nyt
kuin tappava myrkky... Ja kirottu on tämä Pietranera, kunis syyllinen
hurme on huuhtonut ... viattomain verten viime jäljet."
Tämän säkeen päätettyänsä vaipui Colomba tuolille, veti mezzaron
kasvoillensa ja nyyhkytti vielä kotvan aikaa. Itkien kertyivät naiset
hänen ympärillensä; monet miehistä heittivät jo hurjia silmäyksiä
kylävoutiin ja hänen poikiinsa päin; eräät vanhukset taas murisivat
sen häiriön johdosta, minkä nämä olivat läsnäolollansa aikaan
saaneet. Vainajan poika tunkeusi väkijoukon läpi aikoen pyytää
kylävoutia poistumaan mitä pikimmin. Mutta tämäpä ei ollut tätä
pyyntöä odottanut, vaan oli jo livahtanut tiehensä; myöskin hänen
molemmat poikansa olivat jo ulkona raitilla. Prefekti valitti surua
nuorelle Pietrille ja seurasi kohta sen jälkeen voutilaisia.
Orso lähestyi sisartansa, tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti
hänet ulos tuvasta.
-- Saattakaa heidät kotiin, sanoi nuori Pietri eräille ystävillensä,
ja katsokaa, ett'ei heille mitään tapahdu.
Pari kolme nuorta miestä pisti äkkiä tikarin takkinsa vasempaan
hihaan ja saattoi Orson sisarinensa della Rebbian talon ovelle.