niin kauvan kuin murhatun surullinen muisto säilyy ihmisissä, jatkuu
tätä omituista uhrausta, jonka kautta paikalle keräytynyt risukasa
päivä päivältä kasvaa. Korsikan kielellä kutsutaan tätä tapaa nimellä
_amas_ tahi sanotaan sitä sen tai sen _muchioksi_.
Colomba pysähtyi tämän pienen risukasan eteen ja taittoi arbuusipuun
oksan, jonka heitti risukasaan.
-- Tässä on se paikka, Orso, jossa isä murhattiin. Rukoilkaamme hänen
sielunsa puolesta, veljeni!
Hän polvistui. Samoin teki myöskin Orso. Samassa alkoi kyläkirkon
kello soida verkalleen, sillä viime yönä oli eräs mies kuollut. Orso
tunsi kyynelten virtaavan poskillensa.
Muutamien minuuttien kuluttua nousi Colomba ylös silmät kuivina,
mutta kasvoilla liikutuksen ilme. Peukalollansa tekaisi hän sitten
korsikalaisten tavalla ristinmerkin, jolla he tavallisesti säestävät
juhlalliset lupauksensa.
Tämän jälkeen palasivat he jälleen kylätielle ja saapuivat kotiinsa
kaikessa hiljaisuudessa. Orso hävisi kamariinsa. Hetken perästä
tuli Colomba sinne pienen lippaan kanssa, jonka hän laski pöydälle.
Avattuansa sen nosti hän siitä suurilla veritäplillä liatun paidan.
-- Orso, tämä on isävainajanne paita.
Hän laski sen syliinsä.
-- Ja tässä lyijy, joka hänet lopetti.
Samassa laski hän paidalle kaksi ruostunutta kuulaa.
-- Orso, rakas veljeni! huusi hän juosten veljensä luo ja likisti
häntä voimakkaasti, Orso! kostatko sinä hänen kuolemansa?
Hän syleili Orsoa kuin hurja, suuteli kuulia ja paitaa ja poistui
kamarista jättäen veljensä melkein kivettyneenä tuolillensa.
Orso istui jonkun aikaa vallan hievahtamatta eikä uskaltanut siirtää
luotansa noita kauheita muistoesineitä. Ponnistaen voimansa sai
hän ne vihdoin takaisin lippaaseen ja riensi heittäytymään huoneen
toisessa päässä olevaan vuoteeseen kääntäen päänsä seinään päin ja
painautuen päänalukseensa ikäänkuin olisi hän tahtonut kätkeytyä
jonkun kummituksen ilmestyessä.
Colomban viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa
ja sisässänsä oli hänellä mielestänsä katala oraakeli, jota hän ei
voinut paeta ja joka vaati häntä vuodattamaan verta, syytöntä verta.
En yritäkään kuvaamaan onnettoman nuoren miehen tuskia, jotka
risteilivät hänen päässänsä kuin hullun hämmentyneissä aivoissa.
Kotvan aikaa lepäsi hän samassa asennossa uskaltamatta kääntää
päätänsä. Vihdoinkin nousi hän ylös, sulki lippaan ja poistui
nopeasti kotoansa kiiruhtaen ulos salolle ja kulkien eteenpäin
tietämättä minne mennä.
Vähitellen tunsi hän raittiin tuulen tuovan hänelle helpoitusta. Hän
tyyntyi ja ryhtyi kylmäverisesti tutkistelemaan nykyistä asemaansa
ja keinoja siitä päästäksensä. Barricineja hän ei epäillyt murhasta,
sen me jo tiedämme; mutta hän syytti heitä Agostinin kirjeen
väärentämisestä, joka taas hänen mielestänsä oli syynä hänen isänsä
kuolemaan. Mutta ahdistaa heitä tästä väärennyksestä oli mahdotonta.
Kun korsikalaiset ennakkoluulot ja vaistot joskus valtasivat hänet ja
näyttivät hänelle helpon tien kostoon jossakin metsäpolun mutkassa,
karkoitti hän nämä ajatukset luotansa muistaen rykmenttitovereitansa,
Pariisin salonkeja ja olletikin miss Nevileä. Sitten mietti hän
sisarensa moitteita ja se jäännös korsikalaista, mikä hänessä vielä
oli jäljellä, myönsi nämä moitteet oikeutetuiksi ja teki ne vain sitä
kipeämmiksi.
Yksi ainoa toivo säilyi hänessä tässä omantunnon ja ennakkoluulojen
taistelussa, nimittäin alkaa jollakin tekosyyllä riita Barricinin
jommankumman pojan kanssa ja saada se ratkaistavaksi kaksintaistelulla.
Sen myönsivät näet hänen korsikalaiset ja pariisilaiset näkökantansa,
että kaksintaistelussa joko pistooleilla tahi miekoilla tehty murha
ei ollut epäkunniallista.
Tämän keinon hyväksyttyänsä mietti hän tapaa toteuttaa se ja
tunsi vapautuvansa raskaasta taakasta, kun muut hellemmät tunteet
vihdoinkin heräsivät tyynnyttämään hänen kuumeista liikutustansa.
Tyttärensä Tullian kuolemasta epätoivoon joutunut Cicero unhotti
surunsa miettiessänsä, kuinka kauniissa puheessa hän voisi kuvata
tämän tapauksen. Samalla tapaa lohdutti hra Sandy itseänsä poikansa
kuoltua. Orso taas tyynnytti kuumaa vertansa miettiessään, että hän
voi antaa miss Nevilelle kuvauksen sieluntilastansa ja saada siitä
sellaisen, ett'ei se voinut olla voimakkaasti liikuttamatta tuota
ihanaa impeä.
Näin lähestyi hän jälleen kylää, josta hän huomaamattansa oli
loitonnut sangen kauvas, kun hänen korviinsa äkkiä sattui pikku
tyttösen ääni. Luullen epäilemättä olevansa vallan yksin oli tämä
istahtanut maquis-pensaston laitaa kulkevan tien viereen ja alkanut
laulaa aikansa kuluksi. Verkkaisesta, yksitoikkoisesta nuotista
tunsi sen heti suruvalitukseksi eli ballataksi. Lapsi lauloi: "Mun
pojalleni mailla kaukaisilla... Verinen paitani ja risti antakaa..."
-- Mitä sinä siinä vaikeroit? sanoi Orso astuen vihastuneena esille.
-- Tekö, Ors' Anton'? huudahti lapsi hieman säpsähtäen. -- Se on vain
eräs neiti Colomban tekemä laulu.
-- Minä kiellän sinua laulamasta sitä, ärjäsi Orso pelottavalla
äänellä.
Käännellen päätänsä oikealle ja vasemmalle näytti lapsi katselevan,
minnepäin hän tästä pelastuisi ja olisikin epäilemättä paennut,
ell'ei hänen tehtävänänsä olisi ollut vartioida nurmikolla, hänen
jalkojensa juuressa, olevaa suurehkoa nyyttiä.
Orso häpesi kiivastumistansa.
-- Mitä sinulla tuossa on, lapseni? kysyi hän niin hellästi kuin voi.
Kun Chilina viivytteli vastausta, nosti hän nyyttyä ja huomasi sen
sisältävän leivän ja muita ruokavaroja.
-- Kenelle viet sinä nämä eväät, rakas lapseni? kysyi hän.
-- Tiedättehän, herra, että enolleni...
-- Eikös enosi ole ryöväri?
-- Palvelukseksenne, herra Ors' Anton'.
-- Mutta jos santarmit tapaavat sinut, kysyvät he minne sinä menet...
-- Santarmeille sanoisin minä, vastasi lapsi nokkelasti, että vien
eväitä lucqueläisille, jotka ovat maquis-pensastoa karsimassa.
-- Entäpä jos joku nälkäinen metsämies tahtoisi aterioida sinun
kustannuksellasi ja söisi evääsi?
-- Sitä ei hän uskaltaisi tehdä. Hänelle sanoisin minä, että eväät
ovat enolleni.
-- Todellakin, enosi ei ole niitä miehiä, joilta noin vain syödään
eväät... Enosi pitää sinusta paljo vai mitä?
-- Kyllä, Ors' Anton'. Isäni kuoltua pitää hän huolta koko perheestä,
nim. äidistä, minusta ja pikku sisarestani. Kun äiti vielä oli
terve, suositteli eno häntä rikkaille, jotka antoivat työtä hänelle.
Kylävouti antaa minulle puvun joka vuosi ja pastori opettaa minua
lukemaan ja kuulustelee katkismusta... Sen tekevät he enoni
pyynnöstä. Mutta anteliain meitä kohtaan on sisarenne, neiti Colomba.
Samassa ilmestyi eräs koira metsäpolulle. Pistäen kaksi sormea
suuhunsa vihelsi tyttönen kimakan merkin, jolloin koira heti
juoksi hänen luoksensa ja hyväili häntä, mutta katosi sitten äkkiä
pensastoon. Pian sen jälkeen ilmestyi pari huonosti puettua, vaan
hyvin aseestettua miestä erään pensaston sisästä, muutamien askelten
päässä Orsosta. Näytti siltä kuin olisivat he tulleet siihen
käärmeiden lailla kontaten läpi systi- ja myrttipensaston, joka
täytti koko seudun.
-- Kas, Ors' Anton'! Tervetuloa kotikylään, sanoi vanhempi miehistä.
Vai ettekö tunne minua?
-- En, sanoi Orso katsellen häntä tarkasti.
-- Kummapa, että parta ja suippolakki voivat niin muuttaa miehen!
Katsokaa minua tarkempaan, hra luutnantti. Vai oletteko unhottanut
vanhat sotilaanne Waterloon ajoilta? Ettekö todellakaan muista enää
Brando Savellia, joka vierellänne ampui monen monta laukausta tuona
onnettomana päivänä?
-- Mitä? Sinäkö se olet? sanoi Orso. Mutta sinähän karkasit v. 1816?
-- Niinkuin sanotte, hra luutnantti. Palvelus kävi ikäväksi,
hiisi vie, ja sitä paitse oli minulla eräs väli selvitettävänä
tällä samaisella saarella. Hahahaa! Chili, sinä kelpo tyttö,
liikupas nopeasti, sillä meidän on nälkä. Ette voi aavistaa, hra
luutnantti, millaisen ruokahalun voi saada tuolla maquis-pensastossa
liikkuessaan. Kukas meille nämä eväät lähetti, kylävouti vaiko neiti
Colomba?
-- Ei kumpikaan, eno, vaan mylläri nämä antoi ja sitä paitse
lahjoitti hän peitteen äidille.
-- Mitä hän siis meistä tahtoo?
-- Hän sanoi, että lucqueläiset, jotka hän on ottanut uutismaata
raivaamaan, vaativat häneltä nyt 35 sou'ta ja kastanjat, koska
Pietraneran laaksossa muka raivoo kuumetauti.
-- Ne laiskurit!... No, saadaan nähdä. -- Kursastelematta, hra
luutnantti, ettekö tahdo tehdä meille seuraa? Olemmehan syöneet
yhdessä monta kertaa huonomminkin onnettoman maamiehemme aikoina,
joka nyttemmin on virkaheittona.
-- Paljo kiitoksia. Virkaheitto minäkin olen.
-- Niin olen kuullut kerrottavan. Mutta lyönpä vetoa, ett'ette ole
siitä pahoillanne. Onhan teilläkin täällä eräs lasku suoritettava,
tiedän mä. Kas niin, pastori, sanoi ryöväri toverillensa, käy
ruo'alle. Herra Orso, saanko esittää teille tässä hra pastorin ...
toisin sanoen, en ole oikein varma siitä, onko hän pastori, mutta
sellaisen tiedot hänellä on.
-- Köyhä jumaluus-opin ylioppilas vain, arvoisa herra, sanoi toinen
ryöväreistä, köyhä opistolainen, jonka ei sallittu noudattaa
kutsumustansa. Kukapa tietää, vaikka olisin kohonnut kerran paaviksi,
Brandolaccio.
-- Mikäs teidän valoisat lahjanne kirkolta riisti? kysyi Orso.
-- Eräs vähäpätöinen asia tai eräs suoritettava lasku, kuten ystäväni
Brandolaccio sanoo. Sisareni oli tehnyt tuhmuuksia sillä aikaa kuin
minä ahmin kirjallisuutta Pisan yliopistossa. Minun täytyi palata
kotimaahan naittamaan hänet. Mutta sulhanen ehti kuolla kuumetautiin
kolme päivää ennen tänne tuloani. Minä käännyin silloin vainajan
veljen puoleen niinkuin tekin kai olisitte minun sijassani tehnyt.
Mutta hän sanoi jo olevansa naimisissa. Mitäs tehdä?
-- Todellakin, hieman kiusallista. Ja mitä te sitten teitte?
-- Tällaisissa tapauksissa ei auta muu kuin turvautua
piikivipyssyyn.[20]
-- Ja mitä te sillä tarkoitatte?
-- Minä ammuin hänelle luodin otsaan, sanoi ryöväri kylmästi.
Orso säpsähti kauhistuksesta. Uteliaisuus ja ehkä myöskin halu lykätä
palausmatkansa kotiin hiukan myöhemmäksi pidättivät hänet kuitenkin
paikallansa. Hän päätti siis jatkaa vielä keskustelua näiden miesten
kanssa, joilla kummallakin oli omallatunnollansa ainakin yksi murha.
Toverin puhellessa, laski Brandolaccio hänen eteensä leipää ja lihaa
ottaen sitten itsekin eteensä; lopuksi sai osansa koirakin, jonka hän
esitti Orsolle nimellä Brusco; sillä oli ihmeteltävä vaisto tuntea
poliisisotilas millaisen valhepuvun sisässä tahansa. Vihdoin leikkasi
hän leipäpalan ja viipaleen huonosti savustettua siankinkkua, jotka
hän ojensi veljensä tyttärelle.
-- Hauskaa elämää tämä ryövärin elämä! huudahti jumaluus-opin
ylioppilas syötyänsä muutamia suupaloja. Ehkäpä haluatte tekin kerran
kokea tätä, hra della Rebbia, ja saattepas nähdä, kuinka hauskaa on
elää ilman muita määrääjiä kuin omat oikkunne.
Tähän saakka käytti ryöväri italian kieltä, mutta jatkoi nyt
ranskaksi:
-- Tavalliselle nuorelle miehelle ei Korsika ole juuri mikään
hauska maa; mutta toisenlainen on se ryöväristä. Naiset ovat meihin
hullautuneita, hra luutnantti. Tämännäköinen minä vain olen,
mutta minulla on kolme rakastajatarta kolmessa eri piirikunnassa.
Kaikkialla olen minä kuin kotonani. Eräs rakastajattaristani on
päälle päätteeksi santarmin vaimo.
-- Te osaatte useita kieliä, sanoi Orso vakavasti.
-- Ranskaa puhun minä sen vuoksi, nähkääs, että _maximo debetur
pueris reverentia_. Brandolaccio ja minä tahdomme, että tämä pikku
tyttönen käyttäikse hyvin ja käy suoraan eteenpäin.
-- Ja kun Chilina täyttää 15 vuotta, naitan minä hänet. Minulla on jo
sulhanenkin katsottuna.
-- Sinäkö se siis kosit hänelle? kysyi Orso.
-- Tietysti. Uskokaa minua, että jos minä sanon jollekin saaren
pohatoista näin: "minä Brando Savelli näkisin mielelläni, että teidän
poikanne naisi veljeni tyttären Michelina Savellin", niin ei hän
paljo vastaan hangoittele, sen saatte uskoa.
-- Siihen en minä häntä kehoittaisikaan, arveli toinen ryöväreistä.
Toverillani on vähän raskaanlainen nyrkki.
-- Jos minä olisin roisto, kanalja taikka nylkyri, sanoi
Brandolaccio, tarvitsisi minun vain avata pussini, niin satelisi
siihen viiden frangin rahoja.
-- Pussissasi on siis jotakin houkuttelevaa? naurahti Orso.
-- Ei mitään. Mutta jos minä kirjoittaisin jollekin rikkaalle
niinkuin eräät ovat tehneet: "tarvitsisin 100 frangia", niin
rientäisi hän lähettämään ne minulle. Mutta minä olen kunnian mies,
hra luutnantti.
-- Tiedättekös, hra della Rebbia, sanoi pastoriksi kutsuttu ryöväri,
että tässä yksinkertaisten tapojen maassa löytyy kuitenkin eräitä
raukkoja, jotka käyttävät hyväksensä sitä kunnioitusta, minkä me
näillä (hän viittasi pyssyihin) passeillamme herätämme, laatiaksensa
väärennettyjä kirjeitä meidän nimissämme?
-- Tiedän sen, sanoi Orso äkkiä, mutta mitä kirjeitä tarkoitatte?
-- Kuusi kuukautta sitten, jatkoi ryöväri, kävelin Orezzan puolella,
kun eräs talonpoika lähestyi minua sanoen: Voi, herra pastori -- näin
nimittävät he minua kaikkialla -- suokaa anteeksi ja antakaa minulle
vielä aikaa, sillä minä en voinut saada kokoon kuin 55 frangia, ihan
totta, enempää en ole voinut saada kokoon. -- Mitä tämä merkitsee,
sinä lurjus, sanoin minä vallan hämmästyen, ainoastaan 55 frangiako?
-- Aioin sanoa 65, oikaisi hän, mutta pyytämäänne sataa frangia on
minun mahdoton antaa. -- Kuinka, sinä vekkuli? olisinko minä vaatinut
sinulta sata frangia? Enhän minä sinua tunnekaan. -- Silloin antoi
hän minulle kirjeen tahi oikeammin aivan likaisen lipun, jossa
vaadittiin häntä jättämään sata frangia erääseen määrättyyn paikkaan,
muuten tulisi hänen talonsa poltetuksi ja lehmänsä tapetuiksi
Giocanto Castriconin kautta; tämä on näette kunniallinen nimeni. Tuo
hirtehinen oli väärentänyt nimikirjoitukseni! Enin harmitti minua se,
että kirje oli kirjoitettu murteella ja vilisi kirjoitusvirheitä...
Minä teen muka kirjoitusvirheitä! Minä, joka yliopistossa voitin
kaikki palkinnot! Alun tein minä antamalla lurjukselle sellaisen
korvapuustin, että hän pyörähti pari kertaa ympäri. -- Häh? pidätkö
sinä minua varkaana, senkin tolvana! ärjäsin samassa potkaisten
miestä erääseen tuttuun paikkaan.
Tästä hieman tyyntyneenä kysyin häneltä: Ja milloin piti sinun viemän
rahat määrättyyn paikkaan? -- Juuri tänään, vastasi hän. -- Hyvä,
vie ne sinne vaan. -- Sovittu paikka oli erään männyn juurella ja
muuten tarkkaan selitetty. Mies vei rahat mainittuun paikkaan, peitti
ne maahan männyn juurelle ja palasi luokseni. Minä piiloittausin
lähiseutuville. Kuusi kuolettavaa tuntia sain minä odottaa siinä
miehen kanssa. Mutta tiedättekö, hra della Rebbia, että minä olisin
varronnut siinä vaikka kolme päivää, jos tarvis olisi vaatinut.
Kuuden tunnin kuluttua ilmestyi Bastaccio (= bastialainen),[21] eräs
hävytön kiskuri. Hän kumartui korjatakseen rahat, mutta silloin minä
laukaisin ja osasin niin hyvin, että hän kaatui täsmälleen niiden
kultarahojen päälle, joita hän oli maasta kaivamassa. -- Ja nyt
korjaa rahasi, tolvana, sanoin talonpojalle, eläkä rohkene toiste
epäillä Giocanto Castriconia mistään alhaisesta teosta. Mies poloinen
kokosi vavisten 65 frangia ehtimättä edes kuivata niitä. Sitten
yritti hän kiittelemään minua, mutta hyvästiksi potkasin minä häntä
takapuoleen ja niin pötki hän tiehensä.
-- Voi, hyvä pastori, sanoi Brandolaccio, kadehdinpa tuota hyvää
pyssyäsi. Sinua kai nauratti makeasti koko juttu?
-- Luoti oli sattunut Bastaccion ohimoon, jatkoi ryöväri, ja tapaus
muistutti minua Virgilion säkeistä:
-- -- -- Liquefacto tempora plumbo
diffidit, ac multâ porrectum extendit arenâ.
_Liquefacto!_ Uskotteko, hra Orso, että lyijykuula häviää
nopeutensa tautta ... ilmassa lentäessään? Te, joka olette lukenut
balistiikkaa,[22] voinette kai sanoa minulle, onko se totta vai
valhetta?
Orsoa miellytti enemmän väitellä tästä fysiikan alalle kuuluvasta
kysymyksestä kuin teoloogin teon siveellisestä laadusta. Brandolaccio
taas, jota tämä tieteellinen väittely tuskin huvitti, keskeytti
heidät huomauttamalla että auringon lasku oli jo käsissä.
-- Koska teitä ei haluttanut syödä päivällistä kanssamme, Ors'Anton,
sanoi hän, annan minä teille sen neuvon, ett'ette enemmällä
viivykillä tee neiti Colombaa levottomaksi. Eikä ole aina hyväkään
kuljeskella autioteitä enää auringonlaskun jälkeen. Kuinka olette
te lähtenyt liikkeelle aseetonna? Näillä tienoin löytyy pahojakin
ihmisiä, niin että olkaa varuillanne. Tänään ei teidän kuitenkaan
tarvitse peljätä mitään. Barricinilaiset palaavat juuri kotiinsa,
prefekti mukanansa. Tämän olivat he nim. tavanneet tiellä ja
prefekti jää päiväkaudeksi Pietraneraan, ennenkuin matkustaa
Corteen laskeakseen peruskiven eräälle rakennukselle, kuten minulle
kerrottiin. Tuhmuutta tietysti kaikki tyyni. Tämän yön lepää hän
Barricinein luona. Mutta huomenna ovat nämä taas vapaita. Vincentello
on aika roisto eikä Orlanducciokaan juuri parempi ole. Koettakaa
kohdata heidät erikseen, tänään toisen, huomenna toisen, mutta olkaa
varuillanne heidän suhteensa, sanon minä.
-- Kiitos neuvosta, sanoi Orso, mutta meillä ei ole mitään yhteistä.
Ell'eivät he etsi minua, ei minulla ole heille mitään sanottavaa.
Ryöväri vei kielen toiselle puolen suuta aikaansaaden näin omituisen
mäiskähdyksen samalla kuin hänen kasvoillensa kuvausi ivallinen ilme.
Mutta muuten ei hän vastannut mitään. Orso nousi lähteäkseen.
-- Muistaessani pyydän kiittää teitä lähettämästänne ruudista, sanoi
Brandolaccio; se tulikin hyvään tarpeeseen. Nyt ei minulta puutu
mitään ... toisin sanoen ... kenkäni ovat tosin huononlaiset, mutta
teenpähän piakkoin itselleni uudet muhvelin nahasta.
Orso pisti pari viiden frangin rahaa ryövärin käteen.
-- Colomba sinulle ruudin lähetti; kas tässä, osta kengät itsellesi,
mies.
-- Mitä tuhmuuksia, hra luutnantti, huudahti Brandolaccio ojentaen
rahat takaisin. Pidättekö te minua kerjäläisenä? Leipää ja ruutia
otan minä tosin vastaan, mutta muuta en ... en ollenkaan mitään muuta.
-- Vanhojen sotilaskumppalien kesken luulin avuliaisuuden käyvän
laatuun. Mutta niinkuin tahdot... Hyvästi!
Pistettyänsä salaa kuitenkin rahat ryövärin pussiin, poistui hän
kaupunkiin päin.
-- Hyvästi, Ors' Anton', sanoi teoloogi. Ehkäpä kerran tapaamme
toisemme maquis-pensaston helmassa, niin voimme sitten jatkaa
Virgilion tutkimista.
Neljännestunti sen jälkeen kun hän oli jättänyt nämä kunnialliset
toverukset, kuuli Orso jonkun juoksevan perässänsä, minkä suinkin
jaksoi. Se oli Brandolaccio.
-- Tämä on jo liikaa, hra luutnantti, huudahti hän hengästyneenä,
todellakin liikaa, sanon minä. Kas, tässä kymppinne! Minä en suvaitse
kujeita keneltäkään, minä. Viekää paljo terveisiä minulta neiti
Colomballe. Te saitte minut aivan hengästymään. Hyvää yötä!