Orso, joka oli vallan nuorena eronnut isästänsä, oli tuskin ehtinyt
oikein tutustuakaan häneen. Viisitoista vuotiaana oli hän nim.
jättänyt Pietraneran opiskellaksensa Pisassa ja joutunut sieltä
sotakouluun, jota hän kävi Ghilfuccion samotessa ympäri Europaa
keisarillisten lippujen mukana.
Mantereella oli Orso nähnyt hänet pitkien loma-aikojen kuluttua,
mutta 1815 palveli hän isänsä komentamassa rykmentissä. Ankarana
järjestyksen miehenä kohteli eversti poikaansa aivan samalla lailla
kuin muitakin nuoria luutnantteja eli toisin sanoen ankarasti.
Orson säilyttämät muistot hänestä olivat kahtalaiset. Pietraneran
ajoilta muisti hän isänsä usein uskoneen hänelle miekkansa ja
metsästysretkeltä palatessa pyssynsä; taikka oli hän opettanut häntä
palleroisena istumaan ensi kerran päivällispöydässä. Sitten säilyi
hänessä kuva isästänsä sellaisena kuin tämä esiytyi lähettäessänsä
hänet jostakin ajattelemattomuudesta arestiin, jolloin hän aina
kutsui poikaansa luutnantti della Rebbiaksi.
-- Luutnantti della Rebbia, te ette ollut ajoissa paikoillanne ...
kolme päivää arestia... Komppanianne on viisi metriä liian kaukana
reservistä ... viisi päivää arestia. -- Te esiinnytte leirilakissa
klo 12 ja viisi minuuttia ... siitä saatte te viikon arestia...
Yhden ainoan kerran oli hän kiittänyt häntä. Se tapahtui
Quatre-Bras'issa.
-- Sangen hyvin, Orso; mutta hiukan viisaammin.
Nämä viimeiset muistot eivät muuten johtuneet hänen mieleensä
Pietranerassa. Lapsuuden ajoilta tutut seudut ja huonekalut, joita
oli käyttänyt hänen hellästi rakastettu äitivainajansa, herättivät
hänessä satoja suloisia ja ikäviä muistoja. Häntä vartova synkkä
tulevaisuus, sisaren mielialan aiheuttama epämääräinen levottomuus
ja ennen kaikkea ajatus, että miss Nevil oli piakkoin saapuva hänen
kotitaloonsa, joka nyt näytti hänestä niin pieneltä, köyhältä
ja sopimattomalta loistoon tottuneelle maailmannaiselle, pelko
halveksimisesta, jonka tämä ympäristö hänessä ehkä synnyttäisi,
kaikki nämä ajatukset muodostivat hänen päässänsä sekamelskan
aikaansaaden hänessä syvän masennuksen.
Illallispöytään käydessään istahti hän siihen tammesta tehtyyn,
suureen ja mustaksi maalattuun nojatuoliin, jossa hänen isänsä
tavallisesti istui perheen aterioidessa; hymyillä täytyi hänen
Colomballe, joka vitkasteli ja empi käydäkö hänen kanssansa aterialle
vai ei. Muuten oli hän sisarellensa kiitollinen siitä, että tämä
pysyi äänetönnä illallisaterian ajan ja heti sen jälkeen äkkiä
poistui, sillä hän tunsi itsensä liian liikutetuksi vastustaaksensa
hyökkäystä, jota Colomba epäilemättä valmisteli. Mutta Colomba sääli
häntä ja tahtoi suoda hänelle mietintöaikaa.
Pää käsivarassa istui hän kauvan liikkumattomana ja muisteli mitä hän
parin viime viikon kuluessa oli elänyt; kauhulla huomasi hän kaikkien
täällä elävän jonkunlaisessa odotustilassa hänen käytöksensä suhteen
Barricineja kohtaan. Nyt oli hän jo huomannut, että yleinen mielipide
Pietranerassa oli kallistunut hänen puolellensa. Mutta hänen täytyi
kostaa, muuten pidettiin häntä raukkana.
Mutta kenelle oli hänen kostettava? Barricineja hän ei voinut uskoa
murhaan syypäiksi. Tosin olivat he hänen perheensä vihollisia,
mutta pitääksensä heitä salamurhaajina täytyi hänen jo turvautua
maamiestensä sivistymättömiin ennakkoluuloihin. Joskus katsahti
hän miss Nevilen antamaan taikasormukseen muistellen itsekseen sen
aatetta: "Elämä on taistelua!" Mutta siitä olen minä suoriutuva
voittajana, sanoi hän vihdoin päättävästi ja tämän hyvän ajatuksen
lausuttuansa nousi hän ylös, otti lampun ja aikoi nousta
leposuojaansa, kun hän äkkiä kuuli talon ovelle koputettavan.
Hetki oli liian myöhäinen vieraskäyntiä varten. Samassa ilmestyivät
Colomba ja palvelustyttö ovelle.
-- Ei mitään hätää, sanoi hän juosten avaamaan.
-- Kuka siellä? kysyi hän kuitenkin, ennen kuin oven avasi.
-- Minä vain, kuului vieno ääni ulkoa vastaavan.
Heti nostettiin teljin syrjään ja pian sen jälkeen ilmestyi Colomba
ruokasaliin mukanansa noin 10-vuotias, avojalkainen, ryysyinen pieni
tyttönen, päähineenä huono huivi, jonka alta valahti esille pitkiä
hiussuortuvia, väriltänsä mustia kuin korpin siivet. Muuten oli
lapsukainen laiha, kalpea ja ahavoittunut iholtansa; mutta silmistä
loisti älyn tuli. Huomatessansa Orson pysähtyi hän pelokkaana ja
niiasi hänelle talonpoikaisten naisten tapaan; sitten sanoi hän
Colomballe jotakin aivan hiljaa ja antoi hänelle käteen vasta ammutun
fasaanin.
-- Kiitos, pikku Chili, sanoi Colomba. Kiitä enoasi meidän
puolestamme. Kuinka hän voi?
-- Palvelukseksenne, neiti, varsin hyvin. Minä en voinut tulla
varemmin, kun hän myöhästyi. Minä sain odottaa häntä kolme tuntia
pensaston laidassa.
-- Oletkos sinä syönyt illallistakaan?
-- En, neiti, enkä minä olisi ehtinytkään.
-- No, sinä saat kohta käydä illalliselle. Vieläkö enollasi on leipää?
-- Vielä vähän, mutta ruuti alkaa häneltä olla jo aivan lopussa.
Vesilintujakin olisi jo ... mutta kun ei ole ruutia.
-- Minä annan sinulle kohta leipää ja ruutia. Sano, että enosi pitää
sitä säästäen, sillä ruuti on kallista.
-- Colomba, sanoi Orso ranskaksi, ketä kohtaan sinä näin harjoitat
hyväntekeväisyyttä?
-- Erästä tämän kylän ryöväriraukkaa kohtaan, vastasi Colomba samalla
kielellä. Tämä pikku tyttönen on hänen sisarensa lapsi.
-- Mielestäni voisit paremmin sijoittaa lahjasi. Kuinka sinä voit
lähettää ruutia roistolle, joka voi käyttää sitä rikosten tekoon?
Ell'eivät kaikki täällä olisi niin surkuteltavan heikkoja ryöväreitä
kohtaan, olisivat ne jo aikoja sitten hävinneet Korsikasta.
-- Pahimmat Korsikan asukkaista eivät ole ne, jotka saloilla
asuvat.[19]
-- Anna heille vain leipää, jos haluat ... sitä ei voi kieltää
keneltäkään, mutta minä en salli, että sinä varustat heitä
ampumavaroilla.
-- Rakas veljeni, sanoi Colomba vakavasti, te olette talon isäntä ja
kaikki täällä on teidän, mutta sen sanon minä teille jo ennakolta,
että ennen annan minä tälle tyttöselle mezzaroni myytäväksi, kuin
kiellän ruudin ryöväriltä. Jos häneltä kiellätte ruudin, voitte
samalla jättää hänet santarmien käsiin. Miten voisi hän muuten
puolustautua näitä vastaan kuin kartessilaukauksilla?
Tyttönen söi ahnaasti saamansa leipäpalan ja katseli tarkkaavasti
vuoroin Colombaan vuoroin hänen veljeensä koettaen lukea heidän
silmistänsä, mitä he keskenänsä ranskaksi puhuivat.
-- Ja mitä hän siis on tehnyt, tuo sinun suosikkisi? Minkä rikoksen
johdosta pakeni hän pensahiston peittoon?
-- Brandolaccio ei ole tehnyt mitään rikosta, huudahti Colomba. Hän
tappoi Giovan' Opizzon, joka oli murhannut hänen isänsä sillä aikaa,
kun hän palveli armeijassa.
Orso kääntyi poispäin, otti lampun ja nousi mitään vastaamatta
kamariinsa. Senjälkeen antoi Colomba lapselle ruutia ja evästä,
saattoi hänet ovelle ja varoitti erotessa:
-- Muista sanoa, että enosi valvoo hyvin Orson henkeä!