Poislähdössä on aina jotakin juhlallista, vaikka erotaankin
ainoastaan lyhyeksi ajaksi. Orson piti lähteä sisarensa kanssa
matkalle jo varhain aamulla, jonka vuoksi hän jo edellisenä iltana
oli hyvästellyt Lyydiaa, sillä hän ei uskaltanut toivoakaan, että
tämä hänen vuoksensa poikkeaisi laiskuuden tavoistansa.
Jäähyväiset olivat olleet kylmät ja totiset. Tuonoisen keskustelun
jälkeen meren rannikolla näytti miss Lyydia pelkäävän osoittaneensa
liian suurta osanottoa Orsoa kohtaan ja tämä taas muisti neiti
Nevilen pilan ja keveän puhetavan liiankin hyvin. Hetkisen aikaa
oli hän luullut löytävänsä nuoren englantilaisen missin käytöksessä
heräävän rakkauden oireita. Mutta sitten tunsi hän itsensä noloksi
neiti Nevilen leikkiä laskiessa ja arveli olevansa tämän silmissä
ainoastaan tavallinen tuttavuus, joka pian unhottuu.
Suuresti hän sen vuoksi hämmästyi, kun everstin kanssa aamukahvia
juodessansa näki miss Lyydian astuvan sisään Colomban seurassa. Hän
oli noussut ylös jo klo 5 aamulla ja englantilaiselle neitoselle,
olletikin miss Nevilelle, oli tämä sellainen ponnistus, että se
herätti Orsossa toiveita.
-- Kuinka ikävää, että teitä on häiritty näin varhain, sanoi hän.
Huolimatta varoituksistani on sisareni epäilemättä herättänyt teidät
... ja siitä voitte syystä kyllä sadatella meitä. Ehkä toivoitte
minut jo _hirtetyksi_ vai --?
-- En suinkaan, sanoi miss Lyydia aivan hiljaa ja italian
kielellä, nähtävästi sen vuoksi, ett'ei eversti häntä ymmärtäisi.
Mutta te näytitte eilen murjottavan viattomien pilapuheitteni
johdosta enkä minä suinkaan tahdo, että te viette huonon muiston
palvelijattarestanne. Te korsikalaiset olette hirveää väkeä! Hyvästi
siis ... ja toivoakseni -- pikaisiin näkemiin!
Miss Lyydia ojensi hänelle kätensä. Orso voi vastata ainoastaan
huokauksella. Colomba lähestyi häntä ja vietyänsä hänet erään ikkunan
syvennykseen näytti hän jotakin esinettä mezzaronsa alla ja puhutteli
häntä matalalla äänellä.
-- Sisareni, sanoi Orso miss Lyydiaan kääntyen, haluaisi antaa teille
omituisen lahjan, neiti. Mutta meillä korsikalaisilla ei ole paljo
mitään lahjoittaa lukuunottamatta ystävyyttä, jota aikakaan ei voi
hävittää. Sisareni sanoo huomanneensa teidän katselleen uteliaasti
tätä tikaria Se on ikivanha sukumuisto. Luultavasti kantoi sitä
aikoinansa joku niistä korpraaleista, joita minun on kiittäminen
tuttavuudestanne. Colomban mielestä oli se niin kallisarvoinen, että
hän halusi saada minulta luvan lahjoittaa sen teille; minä taas
en tiedä oikein, pitääkö minun antaa siihen suostumukseni, sillä
pelkäänpä teidän nauravan meille.
-- Ase on mainio, sanoi miss Lyydia, mutta koska se on sukumuisto, en
minä voi sitä vastaanottaa.
-- Ei tämä olekaan isäni tikari, huudahti Colomba vilkkaasti. Tämän
on eräs äitini esi-isistä saanut kuningas Teodorilta. Jos neiti siis
tästä huolii, olisi se meistä sangen hauskaa.
Kokoilijasta ovat kuningas Teodorin aikuiset muinaismuistot
sanomattoman paljo kallisarvoisemmat kuin mahtavimmalle
nykyaikaiselle hallitsijalle kuuluneet esineet. Tarjous oli kovin
houkutteleva ja miss Lyydia oli jo näkevinänsä, minkä vaikutuksen tuo
ase tekisi levätessään kiilloitetulla pöydällä ... heidän asunnossaan
Saint Jamesin palatsissa.
-- Mutta, rakas neiti Colomba, sanoi hän ottaen tikarin
empien, vaikka suostuvan näköisenä, enhän minä voi ... enkä
uskaltaisikaan laskea teitä matkalle ... noin aseetonna, lisäsi hän
miellyttävimmästi Colomballe hymyillen.
-- Onhan veljeni mukana, vastasi Colomba ylpeillen, ja hänellä on
isänne antama hyvä pyssy. Latasitteko jo pyssyn, Orso?
Miss Nevil piti tikarin, mutta taikauskoinen Colomba pyysi siitä
yhden sou'n [= viisi penniä] korvaukseksi, koska teräväin ja
pistäväin aseiden lahjoittaminen ystäville muka tuottaa turmiota
antajalle.
Vihdoinkin oli eron hetki tullut. Vielä kerran puristi Orso neiti
Lyydian kättä. Colomba syleili häntä ja tarjosi sitten ruusuiset
huulensa everstille, joka vallan hämmentyi tästä korsikalaisesta
kohteliaisuudesta. Salin akkunasta katseli miss Lyydia, kuinka veli
ja sisar nousivat satuloihinsa; Colomban silmissä näytti loistavan
vahingonilo, jota hän ei ollut ennen nähnyt.
Tuo pitkä ja voimakas nainen intoilevine käsityksinensä
metsäläiskunniasta, joka ylpeyden leima otsallansa ja huulet ivahymyn
kierteissä vei tuossa nuoren, ikäänkuin mustaa hanketta varten
aseestetun miehen mukanansa, johdatti hänen mieleensä Orson pelvon
tunteet: hän oli näkevinänsä pahuuden hengettären raastavan miestä
perikatoansa kohti. Ratsun selkään noustuansa kohotti Orso päänsä
ja huomasi miss Lyydian. Aavistiko hän neiti Lyydian ajatukset vai
halusiko ainoastaan sanoa viimeiset jäähyväiset, koska samassa vei
nauhassa riippuvan egyptiläisen sormuksen huulillensa?
Miss Lyydia poistui punastuen akkunasta. Kun hän kohta sen jälkeen
taas palasi akkunaan, näki hän molempain korsikalaisten kiitävän
täyttä laukkaa vuoristoon päin pienten ponyhevoistensa seljässä.
Puoli tuntia myöhemmin näytti eversti kiikarinsa avulla heidät
kaukana ... lahden pohjassa ja senkin hän eroitti, että Orso usein
käänsi päänsä kaupunkiin päin. Vihdoin katosi hän niiden suomaiden
taakse, joiden sijalla nykyään leviävät metsäopiston kauniit
viljelykset.
Katsahtaessansa peiliin huomasi miss Lyydia kasvonsa kalvaiksi.
-- Mitä mahtanee tuo nuori mies ajatella minusta, mietti hän, ja
mitä on minun hänestä ajateltava?... Ja miksi ajattelisinkaan enää
häntä?... Matkatuttavuus vain!... Mitä varten tulinkaan tänne
Korsikaan?... Enhän minä tätä saarta rakasta ... en vähääkään... Ei,
ei, se on mahdotonta!... Entäs Colomba ... voceratrice!... Minusta
tulisi siis voceratricen käly, joka käy pitkä tikari vyöllänsä!
Samassa huomasi hän ottaneensa käteensä kuningas Teodorin antaman
aseen. Sen heitti hän toalettipöydällensä.
"Colomba Lontoossa! ... tanssimassa Almackin palatsissa!... Hyvä
Jumala, mikä salonkileijona, ... ihan näytettävä otus!... Hänellä
voisi olla ehkä mainio menestys?... Orso rakastaa minua, siitä
olen varma... Hän on romaanisankari, jonka minä olen johtanut pois
seikkailu-uraltansa... Mutta olikohan hänellä todellakin halu kostaa
isänsä kuolema korsikalaisella tavalla? Se olisi ollut jonkinlainen
Konradin ja dandyn [= keikarin] välille kuuluva urho... Hänestä olen
olen minä tehnyt pelkän dandyn, jolla kuitenkin on korsikalainen
räätäli!"
Hän viskausi vuoteellensa ja halusi nukkua. Mutta se oli mahdotonta.
En yritäkään enää seurata hänen ajatustensa juoksua... Sata kertaa
vakuutti hän siinä itselleen, ett'ei herra della Rebbia ole ollut, ei
ole eikä ikinä tule olemaan hänelle mitään.