Herättikö sisaren tulo Orsossa syntymäkodin muistot elävämmiksi vai
kärsikö hän hiukan sivistyneiden ystäviensä edessä Colomban puvun ja
metsäläistapojen vuoksi, en tiedä sanoa. Mutta jo seuraavana päivänä
ilmaisi hän aikeensa olevan jättää Ajaccio ja palata Pietraneraan.
Everstiltä otti hän kuitenkin lupauksen, että tämä Bastiaan tultuansa
ottaisi asuntonsa hänen matalassa majassansa luvaten taata hänelle
runsaan saaliin metsäriistaa.
Päivää ennen lähtöänsä ehdotti Orso, ett'ei mentäisikään metsälle,
vaan tehtäisiin kävelymatka lahdelman rannikkoa pitkin. Tarjoten
käsivartensa miss Lyydialle, voi hän jutella tämän kanssa vallan
vapaasti, sillä Colomba oli jäänyt kaupunkiin ostoksiansa
toimittamaan ja eversti taas jätti heidät alinomaa ampuaksensa
kalalokkeja ohikulkijain suureksi kummastukseksi, sillä nämä eivät
voineet käsittää, että kukaan voi haaskata ruutiansa moiselle
saaliille.
Nuoret seurasivat kreikkalaiseen kappeliin johtavaa tietä, jolta
oli mitä kaunein näköala merenlahdelmalle. Sitä eivät he sentään
huomanneetkaan.
-- Miss Lyydia, sanoi Orso pitkän vaitiolon jälkeen, joka jo oli
ehtinyt käydä tuskalliseksi. Sanokaapa suoraan, mitä te arvelette
sisarestani?
-- Hän miellyttää minua suuresti, vastasi miss Nevil lisäten
hymysuin: niin, hän miellyttää minua enemmän kuin te, sillä hän on
tosi-korsikalainen, mutta te taas liian sivistynyt metsäläinen.
-- Liian sivistynyt! Vai niin! Vastoin tahtoani tunnen juuri
villiytyväni jälleen tälle saarelle saavuttuani. Tuhannet kauheat
ajatukset saattavat minut levottomaksi ja hämmennyksiin. Sen vuoksi
tunsin tarpeen saada keskustella kanssanne, ennen kuin katoan
kotikorpeeni.
-- Rohkeutta, herra Orso, katsokaa sisartanne, kuinka tyyni hän on.
Siinä on teille seurattava esimerkki.
-- Oi, nyt te petytte, miss Lyydia. Elkää uskoko hänen tyyneyteensä.
Tosin ei hän vielä ole sanonut minulle sanaakaan, mutta jokaisesta
katseestansa voin minä lukea, mitä hän minulta odottaa.
-- Mitä hän siis teiltä odottaa?
-- Ei mitään, ei ... korkeintaan pitäisi minun koettaa satuttaako
arvoisan isänne lahjoittama pyssy yhtä hyvin ihmisiä kuin peltopyitä
metsästettäessä.
-- Mikä hurja ajatus! Ja sellaisesta voitte te epäillä sisartanne,
vaikka juuri vakuutatte, ett'ei hän vielä ole puhunut teille siitä
mitään. Mutta sehän on kauheaa menettelyä teidän puoleltanne.
-- Ell'ei hän miettisi kostoa, olisi hän heti puhunut minulle
isästäni. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Silloin olisi hän myöskin
nimitellyt ne henkilöt, joita hän, kuten tiedän, aiheettomasti
pitää isävainajamme murhaajina. Mutta ei sanaa näistäkään! Seikka
on nähkääs sellainen, että me korsikalaiset voimme olla viekastakin
rotua. Sisareni tietää, ett'en minä ole kokonansa hänen vallassansa;
sen vuoksi ei hän tahdo kauhistuttaa minua, sillä nyt minä vielä voin
pujahtaa, pakoon. Mutta kun hän vain saa minut johdetuksi äyrään
partaalle ja pannuksi pääni pyörälle, niin on hän valmis lykkäämään
minut kuiluun.
Sitten kertoi Orso miss Lyydialle eräitä yksityisseikkoja isänsä
kuolemasta ja mainitsi ne pääasialliset todistukset, jotka kaikki
yhdessä pakottivat häntä pitämään Agostinia vainajan murhamiehenä.
-- Mutta Colombaa ei mikään ole voinut saada vakuutetuksi asiasta.
Sen näen minä selvästi hänen viimeisestä kirjeestänsä. Hän on
nähtävästi vannonut kuolemaa Barriccineille... Ja nähkääs, miss
Nevil, kuinka suuri minun luottamukseni teihin on; luultavasti ei
heitä enää olisikaan tässä maailmassa, ell'ei Colomba -- noudattaen
ennakkoluuloa, jota ainoastaan hänen metsäläiskasvatuksensa voi
puolustaa -- eläisi siinä vakaumuksessa, että kosto kuuluu minulle,
joka olen perheen pää ja jonka kunnia muka vaatii sitä.
-- Herra della Rebbia, te suorastansa panettelette sisartanne, lausui
miss Nevil.
-- En suinkaan, hän on, kuten te juuri sanoitte, tosikorsikalainen...
Hän ajattelee niinkuin kaikki muut kansalaisensa. Tiedättekö, mikä
minut eilen teki niin surulliseksi?
-- En, mutta jonkun aikaa olette te jo ollut mielestäni tuollaisten
huonojen tuulten vallassa... Tuttavuutemme ensimäisinä päivinä olitte
te paljo rakastettavampi.
-- Päinvastoin olin minä eilen oikeastaan tavallista iloisempi ja
onnellisempi. Näinhän teidän kohtelevan sisartani niin hellästi ja
anteeksi antavaisesti!... Palasimme juuri venheelle, eversti ja minä,
kun eräs soutajista sanoo kirotulla murteellansa: "Paljo riistaa
olette te kaatanut, Ors' Anton, mutta Orlanduccio Barricini on
sentään parempi metsämies kuin te."
-- No, mutta mitä kauheaa noissa sanoissa olisi? Vai onko teistä niin
välttämätöntä olla etevä metsästäjä?
-- Mutta ettekö te ymmärrä, että tuo hirtehinen piti minua liian
pelkurina murhaamaan Orlanduccion?
-- Tiedättekös, nyt te minua peljästytätte, herra della Rebbia.
Korsikan ilmanala näyttää voivan tehdä ihmiset sekä kuumetautisiksi
että vallan hulluiksi. Onneksi pääsemme me täältä pian pois.
-- Ette, ennenkuin olette käyneet Pietranerassa. Sen olette te nim.
luvanneet sisarelleni.
-- Luultavasti odottaisi meitä joku kosto, ell'emme lupaustamme
pitäisi.
-- Muistatteko, mitä arvoisa isänne tuonoin kertoi meille
intialaisista, jotka uhkasivat kuolla nälkään, ell'eivät kauppayhtiön
johtajat tunnusta heidän vaatimuksiansa oikeutetuiksi?
-- Tekö aikoisitte siis kuolla nälkään? Sitä en usko. Muutaman
päivän syömättä oltuanne toisi neiti Colomba teille niin maukkaan
_bruccion_,[14] että pian luopuisitte aikeestanne.
-- Te laskette julmaa leikkiä, miss Nevil, vaikka teidän pitäisi
hillitä minua. Minä olen näet täällä vallan yksin. Ainoastaan te
olette estänyt minut tulemasta hulluksi, kuten sanoitte. Te olette
ollut minun suojelusenkelini, mutta nyt...
-- Nyt, sanoi miss Lyydia vakavasti, on teidän ylläpidettävä
kunnianne miehenä ja sotilaana, mutta sitäpaitse muistonne
suojelusenkelistänne, jos hän teille mitään merkitsee, lisäsi hän
käännähtäen poispäin taittaakseen erään kukkasen.
-- Oi, neiti Nevil, jospa minä saisinkin uskoa, että teillä todella
on hiukan osanottoa minua kohtaan...
-- Kuulkaas, herra della Rebbia, sanoi miss Nevil vähän liikutettuna,
koska te puhutte lapsen lailla, niin kohtelen minä teitä kuin lasta.
Pikku tyttönä ollessani antoi äiti minulle kauniin kaulakoristeen,
jota tulisesti olin halunnut; mutta samalla sanoi hän minulle: "Joka
kerran kun käytät tätä koristusta, on sinun muistettava, ett'et osaa
vielä ranskan kieltä." Tämän kautta menetti koko koriste hiukan
arvostansa minun silmissäni. Se vaikutti minuun kuin jonkunlainen
omantunnon tuska, mutta sittenkin kannoin minä sitä ja -- opin
ranskankielen. Katsokaas tätä sormusta!... Se on egyptiläinen
koppakuoriainen, joka on löydetty erään pyramiidin sisästä. Tuo
omituinen kuvio, joka teistä ehkä on pullonnäköinen, on vertauskuva
ihmiselämästä. Kotimaassani löytyy henkilöitä, joiden mielestä tämä
merkkikirjake on sangen hyvin keksitty. Tämä seuraava merkki taas
on kilpi, jossa näette keihästä pitävän käden; se merkitsee ottelua
eli taistelua. Molemmat kuvat yhteensä muodostavat siis lauseen,
joka mielestäni on kaunis tunnus: Elämä on taistelua. Elkää uskoko,
että minä itse noin vain osaan selittää merkkikirjakkeita; nämä
kuvat on minulle selittänyt eräs oppinut mies, jonka nimi päättyi --
us-päätteellä. Kas niin, minä lahjoitan teille tämän koppakuoriaisen.
Joka kerran kun joku paha korsikalainen ajatus valtaa teidät, on
teidän katseltava tätä taikakalua ja ajateltava, että teidän on
voitettava taistelu pahojen intohimojenne kanssa. Eikö totta, minä en
ole mikään huono saarnaaja?
-- Minä muistelen teitä, neiti Nevil, ja ajattelen aina, että...
-- Niin, ajatelkaa aina, että teillä on ystävätär, jota olisi vaikea
lohduttaa, jos hän kuulisi teidän joutuneen perikatoon. Sitä paitse
surettaisi se suuresti esi-isiänne, herroja korpraaleja.
Näin sanoen jätti hän nauraen Orson käsivarren ja juoksi isäänsä
vastaan:
-- Isä, huusi hän, jättäkää jo rauhaan nuo poloiset linnut ja tulkaa
kanssamme runoilemaan Napoleonin luolaan.