VI.

Noudattaakseni Horatiuksen neuvoa olen kertomuksessani käynyt jo

alussa _in medias res_.[13] Mutta nyt kun nukkuvat kaunis Colomba

ja eversti tyttärinensä, käytän tilaisuutta kuvatakseni lukijalle

muutamia yksityisseikkoja, joista hän ei saa jäädä tietämättömäksi,

jos hän tahtoo täydellisesti perehtyä tähän tositarinaan.

Lukijani tietää jo, että Orson isä, eversti della Rebbia oli kuollut

salamurhaajan käden kautta. Mutta Korsikassa eivät murhaajat ole,

kuten Ranskassa, kaleerivankilasta pakoon päässeitä roistoja, jotka

eivät keksi parempaa keinoa ryövätäksensä rahanne, vaan täällä ovat

ne teidän vihamiehiänne. Syytä näihin vihamielisyyksiin on usein

sangen vaikea keksiä. Useat suvut vihaavat toisiansa vain vanhan

tavan vuoksi eivätkä polvesta polveen kulkevat sukumuistelmatkaan

enää tiedä vainon alkuperäistä syytä.

Se suku, johon eversti della Rebbia oli kuulunut, vihasi useita

muita perheitä, mutta erityisesti Barricini-sukua. Eräät väittävät

että joku della Rebbia oli XVI:lla vuosisadalla vietellyt erään

Barricinin, jonka johdosta joku häväistyn neitosen sukulainen oli

lävistänyt hänet tikarilla. Kaikissa tapauksissa oli näiden kahden

suvun välillä "vainon verta", käyttääkseni erästä pyhää lausepartta.

Vastoin yleistä tapaa ei tämä murha kuitenkaan ollut aiheuttanut

muita murhia. Genovalainen hallitus oli nim. vainonnut yhtä

ankarasti sekä della Rebbioita että Barricineja, jonka vuoksi näihin

kuuluvat nuoret miehet olivat paenneet maasta niin tarkkaan, ett'ei

kummallakaan useiden miespolvien aikana ollut ainoatakaan voimakasta

edustajaa.

Viime vuosisadan lopulla oli eräs Napolin armeijassa upseerina

palveleva della Rebbia kapakassa joutunut riitoihin sotilaiden

kanssa, jotka muiden loukkausten ohessa olivat nimittäneet häntä

korsikalaiseksi vuohipaimeneksi. Silloin oli hän paljastanut

miekkansa, mutta ollen yksin kolmea vastaan, olisi hänen käynyt

huonosti, ell'ei eräs vieras, joka löi korttia samassa paikassa,

olisi tullut hänelle avuksi huudahtaen: "korsikalainen minäkin olen".

Vieras osoittausi olevansa eräs Barricini, joka muuten ei tuntenut

maamiestänsä. Kun riita oli asianomaisten kesken selvitetty,

lausuttiin molemmin puolin suuria kohteliaisuuksia ja vakuutettiin

toisillensa ikuista ystävyyttä. Mantereella tulevat korsikalaiset

nim. helposti ystäviksi; toisin on laita kotisaarella, sen todistaa

meille seuraava käänne.

Italiassa ollessansa pysyivät della Rebbia ja Barricini hyvinä

ystävyksinä. Mutta Korsikaan palattuansa tapasivat he toisensa sangen

harvoin, vaikka asuivatkin samassa kylässä ja heidän kuoltuaan

kerrottiin, ett'eivät he viiteen kuuteen vuoteen olleet vaihtaneet

sanaakaan keskenänsä. Heidän poikansa ylläpitivät niinikään

ainoastaan sovinnaista tuttavuutta eläen _en étiquette_, kuten

saarella on tapana sanoa. Toinen heistä, Ghilfuccio, Orson isä, oli

sotilas: Giudice Barricini taas asianajaja. Perheensä päämiehiksi

jouduttuaan ja toimien eri virka-aloilla, ei heillä ollut juuri

mitään tilaisuutta tavata toisiansa tahi edes kuulla puhuttavan

toisistansa.

Eräänä päivänä v. 1809 oli Giudice Bastiassa lukenut sanomalehdestä,

että kapteeni Ghilfuccio oli saanut kunniamerkin ja vieraiden miesten

kuullen lausunut, ett'ei tämä häntä hämmästyttänyt, koskapa kenraali

N. tiettävästi suosi hänen sukuansa. Guidice Barricinin sanat

kerrottiin Ghilfuccio della Rebbialle Wienissä; sen johdosta taas

sanoi tämä eräälle maamiehellensä, että epäilemättä saa hän Korsikaan

palattuansa nähdä Giudicen rikkaana miehenä, koskapa tämä kuului

ansaitsevan enemmän menetetyillä kuin voitetuilla jutuillansa.

Koskaan ei ole saatu tietää, tarkoittiko Ghilfuccio tällä

viittauksella, että asianajaja petti suojattinsa vai levittikö hän

tätä typerää sukkeluuttansa tarkoittaen, että väärä juttu hyödytti

enemmän lakimiestä kuin oikea asia. Kuinka lieneekin, asianajaja

Barricini sai tiedon pisteliäästä sukkeluudesta eikä sitä unhottanut.

Kun hän v. 1812 anoi nimitystä syntymäseutunsa kylävoudiksi ja

näyttikin täydellä syyllä pääsevän virkaan, kirjoitti kenraali

N. prefektille (kuvernöörille) suosittaen toimeen erästä Ghilfuccion

vaimon sukulaista. Prefekti kiiruhti noudattamaan kenraalin

toivomusta ja Barricini oli varma siitä, että Ghilfuccion juonet

olivat syynä hänen syrjäytykseensä. Kun keisari Napoleon sitten

kukistui v. 1814, karkoitettiin kenraalin suosikki bonapartelaisena

virastansa ja hänen sijallensa nimitettiin Barricini. N.k. "sadan

päivän" aikana karkoitettiin uudestaan Barricini, mutta tämän myrskyn

jälkeen vastaanotti hän taas suurilla juhlallisuuksilla kylävoudin

virkasinetin ja -rahaston.

Sen jälkeen loisti hänen tähtensä kirkkaampana kuin koskaan. Eversti

della Rebbia sai puolelle palkalle jouduttuansa ja Pietraneraan

vetäydyttyänsä käydä alinomaista salasotaa yhäti uudistuvien

syytösten johdosta. Milloin vaadittiin häntä korvaamaan vahingot,

jotka hänen hevosensa olivat aikaansaaneet kylävoudin aituuksissa,

milloin oli tämä kirkon lattiaa korjauttaessaan käyttänyt erään

haljenneen ja della Rebbian vaakunalla varustetun laattakiven,

joka peitti tälle perheelle kuuluvan sukuhaudan. Jos vuohet söivät

everstin nuoret istukaskaalit löysivät näiden elukkain omistajat

kylävoudissa puolustajansa; kauppias, joka hoiti postikonttoria

Pietranerassa, ja kyläpoliisi, eräs vanha, rampa sotilas [molemmat

della Rebbian suojatteja] menettivät peräkkäin virkansa, joihin

nimitettiin Barricinien kätyrejä.

Everstin vaimo oli kuollessansa lausunut toivomuksensa olevan, että

hän saisi leposijansa eräässä pienessä puistossa, jossa hän rakasti

kävellä. Mutta kylävouti selitti, että vainaja oli haudattava

yleiseen kirkkomaahan, koska hän ei ollut saanut mitään virallista

määräystä, joka olisi oikeuttanut hänet sallimaan erillään olevaa

hautasijaa. Vimmastuneena selitti eversti, että tuota määräystä

odottaessa oli hänen vaimonsa haudattava siihen paikkaan, minkä tämä

oli itsellensä valinnut -- ja kaivatti siihen haudan. Kylävouti

puolestansa taas luotti hänelle haudan kirkkomaalla ja turvautui

santarmeihin, "että voima puolustaisi lakia", kuten hän sanoi.

Hautajaispäivänä saapuivat molemmat puolueet kirkolle, missä hetken

aikaa jo näytti syntyvän taistelu rouva della Rebbian maallisista

jäännöksistä. Nelisenkymmentä hyvin aseestettua talonpoikaa

vainajan omaisten johdolla pakotti pastorin, kirkosta lähdettäessä,

kääntymään lehtoon päin; vouti kahden poikansa, käskyläistensä ja

santarmistonsa avulla valmistausi vastarintaan. Kun hän ilmestyi ja

käski ruumissaaton peräytyä, vastaanotettiin hänet vihellyksillä ja

uhkauksilla. Suurin osa yleisöstä oli hänen vastustajiansa ja kaikki

näyttivät he sangen päättäväisiltä. Hänen saapuessansa latasivat

useat pyssynsä ja kerrotaanpa, että eräs paimen jo nosti aseen

poskellensa. Mutta silloin lykkäsi eversti pyssyn sivulle sanoen:

"Ilman käskyäni älköön kukaan ampuko!" "Laukauksia tietysti peljäten"

kuin Panurgos luopui kylävouti vihdoin taistelusta ja vetäytyi

takaisin seuralaistensa kanssa. Vasta silloin voi hautasaatto lähteä

liikkeelle ja valitsi luonnollisesti pisimmän tien voidaksensa

kulkea voudin asunnon sivuitse. Virkatalon ohi mentäessä huomautti

eräs epatto, joka oli liittynyt saattueeseen, olemassa olostansa

huutamalla: "eläköön keisari!" Pari kolme ääntä joukosta yhtyi

häneen, jolloin rebbialaiset yhä kiihoittuen uhkasivat tappaa voudin

härän, joka sattumalta salpasi heiltä tien. Onneksi sai eversti tämän

ilkityön estetyksi.

Tietysti syntyi asiasta oikeusjuttu, sillä kylävouti lähetti

prefektille mitä korkealentoisimpaan tyyliin kyhätyn ilmoituksen,

jossa hän kuvasi kuinka jumalallista ja maallista lakia oli poljettu

ja hänen, voudin, ynnä pastorin arvoa loukattu; eversti della Rebbia

oli nim. asettumalla bonapartelaisen vehkeilyn etunenään tarkoittanut

perinnöllisen valtaistuimen kukistamista ja yllyttänyt kansalaiset

aseihin toisiansa vastaan, molemmat rikoksia, jotka olivat

rangaistavat rikoskaaren 86:n ja 91:n luvun mukaan.

Tällainen liioittelu vahingoitti valituksen vaikutusta. Eversti

kirjoitti selityksensä sekä prefektille että kuninkaalliselle

viskaalille; eräs hänen vaimonsa omaisista sattui sitä paitse

olemaan erään Korsikan edusmiehen ystävä ja eräs toinen taas oli

kuninkaallisen oikeuspresidentin orpana. Näiden vaikutuksesta

raukesi juttu siksensä ja rouva della Rebbia sai levätä lehdossansa;

ainoastaan epatto tuomittiin pariksi viikoksi vankeuteen.

Asianajaja Barricini, joka mielestänsä oli saanut huonon hyvityksen

tässä jutussa, käänsi patteriansa toisaalle päin. Hän väitti

keksineensä vanhan asiakirjan, jonka nojalla hän otti todistaaksensa

everstille omistusoikeutensa erääseen koskeen ja sen voimalla

käytettyyn myllyyn. Asiasta sukeusi pitkällinen oikeusjuttu. Vuoden

kuluttua piti tuomioistuimen antaa päätös asiassa, joka kaikesta

päättäen näytti kallistuvan everstin eduksi.

Silloin jätti hra Barricini kuninkaalliselle viskaalille kirjeen,

jonka kuuluisa ryöväripäällikkö Agostini oli allekirjoittanut uhaten

polttaa kylävoudin talon ja murhata hänet itsensä, ell'ei hän luovu

vaatimuksestansa. Yleisesti tunnettua on, että Korsikassa mielellänsä

halutaan ryövärein puolustusta ja että he ystäviensä eduksi usein

sekautuvat yksityisten riitoihin. Vouti käytti siis hyväksensä tätä

kirjettä. Mutta silloin sattui uusi tapaus, joka edelleen sekoitti

asiaa. Ryöväri Agostini kirjoitti vuorostansa kuninkaalliselle

viskaalille valituksen väittäen, että hänen allekirjoituksensa

oli väärennetty ja hänen luonteensa saatettu epäilyksen alaiseksi

esittämällä hänet mieheksi, joka muka möi vaikutuksensa. "Jos vain

saan varman tiedon väärentäjästä", sanoi hän kirjeensä lopussa,

"rankaisen minä häntä esimerkiksi soveltuvalla tavalla."

Selvää olikin, ett'ei Agostini ollut kirjoittanut tuota voudille

jätettyä uhkauskirjettä. Rebbialaiset syyttivät siitä Barricineja

ja _vice versa_ (= päinvastoin). Kumpienkin puolelta lausuttiin

uhkauksia eikä oikeusistuin lopulta tiennyt, kummalta taholta

syylliset olivat etsittävät.

Näiden vehkeiden aikana kuoli eversti Ghilfuccio murhattuna. Kas

tässä tapaus sellaisena kuin se oikeudessa esitettiin:

Elokuun 2 p. vuonna 18 ... oli vaimo Madeleine Pietri jyväsäkin

kanssa hämärissä ollut tulossa Pietraneran kylään, kun hän äkkiä

kuuli pari vallan läheistä laukausta, jotka hänen mielestänsä

ammuttiin kylään tuovalla autiolla tiellä noin 150:n askeleen

päässä siitä paikasta, missä todistaja silloin oli. Melkein heti

sen jälkeen näki hän miehen kumartuneena juoksevan erääseen villiin

viinipensastoon ja suuntaavan kulkunsa kylää kohti. Hetken perästä

seisahtui mies ja katsoi taaksensa, mutta välimatkan etäisyys esti

Pietrin vaimoa erottamasta hänen kasvojensa piirteitä ja sitä paitse

oli miehellä suussansa viinipuun lehti, joka melkein kokonansa peitti

hänen kasvonsa. Kädellänsä antoi hän merkin jollekin kumppanille,

jota todistaja ei voinut nähdä, ja hävisi sitten pensastoon.

Jättäen kantamuksensa juoksi Pietrin vaimo mainitulle autiolle tielle

ja näki eversti della Rebbian makaavan verissänsä ... kahden luodin

lävistämänä, mutta vielä hengittäen. Hänen vieressänsä lepäsi hänen

ladattu pyssynsä asennossa, joka todisti hänen juuri asettuneen

vastarintaan edestäpäin ahdistavaa vihamiestä vastaan, kun toinen

samalla iski häntä takaapäin. Koristen taisteli hän kuolemaa vastaan

voimatta kuitenkaan saada sanaa suustansa; lääkärit selittivät

myöhemmin, että tämä oli seuraus haavoista, jotka olivat lävistäneet

hänen keuhkonsa. Veri, joka pulppusi hiljalleen kuin punainen puro,

tukahdutti hänet. Turhaan koetti Pietrin vaimo nostaa häntä istualle

ja tehdä hänelle kysymyksiä. Sen vaimo kyllä näki, että eversti

tahtoi puhua, mutta tämän oli mahdoton tehdä itseänsä ymmärretyksi.

Huomattuansa, että haavoitettu koetti pistää kätensä povitaskuunsa,

ehätti hän vetämään sieltä esille lompakon, jonka hän avattuna

ojensi haavoitetulle. Eversti otti lyijykynän lompakosta ja koetti

kirjoittaa. Todistaja näkikin hänen vaivalla saavan paperille useita

kirjaimia, mutta kun hän ei osannut lukea, ei hän myöskään niiden

merkitystä ymmärtänyt. Tästä ponnistuksesta voipuneena laski eversti

lompakon Pietrin vaimon käteen ja puristi sitä lujasti katsoen

samalla häntä niin omituisella tavalla kuin olisi hän tahtonut saada

sanotuksi: "tämä on tärkeä ... siinä seisoo murhaajani nimi..."

Pietrin vaimo lähti juoksemaan kylään päin ja tapasi tiellä vouti

Barricinin ja hänen poikansa Vincentellon. Silloin oli jo melkein yö

käsissä. Vaimo kertoi heille näkemänsä. Kylävouti otti lompakon ja

riensi kotiinsa sitoakseen virkavyön yllensä ja kutsuakseen avuksi

sihteerin ja santarmit. Jäätyänsä kahden kesken nuoren Vincentellon

kanssa ehdotti Madeleine Pietri hänelle, että hän rientäisi everstiä

auttamaan siltä varalta, että tämä ehkä olisi vielä hengissä. Mutta

Vincentello vastasi, että jos hän lähestyisi miestä, joka oli ollut

hänen sukunsa verivihollinen, joutuisi hän epäilemättä syytöksen

alaiseksi murhasta. Hiukan myöhemmin saapui kylävouti paikalle,

tapasi everstin kuolleena, korjasi ruumiin ja teki laillisen

ilmoituksen asiasta.

Huolimatta tällaisessa tilaisuudessa luonnollisesta

hämmästystilastansa oli Barricini kiirehtinyt sinetöimään everstin

lompakon ja toimeenpanemaan kaikki tutkistelut, mitä hän suinkin

voi; mutta mitään huomattavampaa ei näiden avulla ilmi saatu.

Tutkintatuomarin saavuttua avattiin lompakko ja nähtiin eräällä veren

tahraamalla lehdellä muutamia tosin vapisevalla kädellä piirrettyjä,

mutta sentään selvästi luettavia kirjaimia. Eversti oli kirjoittanut

siihen: Agosti... Tuomarin mielestä oli selvää, että eversti oli

tahtonut murhamiehenänsä ilmi antaa Agostinin. Colomba della Rebbia,

jonka oikeus oli kutsunut todistajaksi, pyysi kuitenkin saada

tarkemmin tutkia lompakkoa. Selailtuansa sitä kotvasen, osoitti hän

kädellänsä kylävoutia huudahtaen: "tuo tuossa on isäni murhaaja!"

Sitten kertoi hän suruntilaansa nähden hämmästyttävän täsmällisesti

ja selvästi, että hänen isänsä oli muutamia päiviä ennen tapausta

saanut kirjeen Orsolta ja polttanut sen, mutta sitä ennen oli hän

kirjoittanut lompakkoon poikansa osoitteen, tämä kun oli siirtynyt

toiseen linnaväkeen. Kun tätä osoitetta ei enää löytynyt lompakosta,

veti Colomba siitä sen johtopäätöksen, että vouti oli reväissyt

pois muistokirjasta osoite-lehden, joka epäilemättä oli sama, mille

hänen isänsä oli kirjoittanut murhamiehensä nimen. Tämän nimen

sijaan oli vouti -- Colomban luulon mukaan -- piirtänyt Agostinin

nimen. Tuomarikin huomasi nyt, että eräs lehti todellakin puuttui

siitä vihkosesta, johon nimi oli kirjoitettu, mutta samalla havaitsi

hän toisistakin samassa lompakossa olevista vihkosista niinikään

puuttuvan lehtiä; todistajat selittivät tämän havainnon johdosta,

että everstin tapana oli reväistä lehti lompakostansa aina, kun

hän sytytti sikaarinsa. Mikään ei siis ollut luultavampaa kuin

että hän epähuomiossa oli polttanut osoitteen, jonka hän juuri

oli kopioinut. Sitä paitse näytettiin toteen, että vouti, Pietran

vaimolta lompakon saatuansa, ei voinut sitä pimeän vuoksi lukea ja

että hän hetkeksikään seisahtumatta oli rientänyt virastoonsa, minne

santarmieversti oli seurannut häntä; perille tultua oli tämä nähnyt

hänen sytyttävän lampun, pistävän lompakon kirjekuoreen ja sinetöivän

sen todistajan läsnäollessa.

Kun santarmieversti oli päättänyt todistuksensa, heittäysi

Colomba haltioissansa tämän jalkoihin, rukoillen tätä kaiken sen

nimessä, mitä hänelle pyhää oli, vakuuttamaan hänelle, ett'ei hän

ollut jättänyt voutia hetkeksikään yksin. Hiukan mietittyänsä

myönsi prikaatipäällikkö, huomattavasti liikutettuna nuoren tytön

mielenpurkauksesta, että hän oli poistunut noutamaan vierashuoneesta

suurta paperiarkkia, mutta ei ollut poissa kokonaista minuuttiakaan;

sitä paitse oli vouti koko ajan puhunut hänelle, sillä aikaa kun hän

haparoi paperiarkkia eräästä laatikosta. Lopuksi todisti hän, että

verinen lompakko hänen palatessansa oli samalla paikalla pöytää,

mihin vouti sisään tullessansa oli sen laskenut.

Hra Barricini antoi todistuksensa mahdollisimman tyynesti. Hän

antoi neiti della Rebbialle anteeksi hänen mielenpurkauksensa ja

suostui kohta todistamaan syyttömyytensä. Hän vakuutti pysyneensä

koko päivän kotonansa; toinen hänen pojistansa, Vincentello, oli

ollut hänen kanssansa virkatalon edustalla silloin, kun rikos

tapahtui; Orlanduccio taas, joka sinä päivänä sairasti kuumetautia,

ei ollut liikahtanutkaan vuoteeltansa. Hän tuotti esille kaikki

talossansa löytyvät pyssyt näyttäen, ettei ainoallakaan niistä oltu

äskettäin ammuttu. Sitten lisäsi hän heti käsittäneensä lompakon

tärkeyden, jonka vuoksi hän sen sinetöi ja uskoi sen apulaisensa

käsiin aavistaen, että hän, joka ei ollut vainajan ystäviä, voitiin

muuten saattaa epäilyksen alaiseksi. Vihdoin muistutti hän Agostinin

uhanneen murhalla rangaista sen, joka oli kirjoittanut tuonoisen

kirjeen hänen nimissänsä ja arveli, että tuo onneton oli luultavasti

epäillyt siitä eversti della Rebbiaa ja pannut sen vuoksi uhkauksensa

täytäntöön. Ryöväritapojen historiassa eivät tällaisesta syystä

aiheutuvat kostot olleet esimerkkiä vailla.

Viisi päivää eversti della Rebbian kuoleman jälkeen sai Agostini,

jonka eräs poliisiosasto oli yllättänyt, kuolemansa epätoivoisen

taistelun temmellyksessä. Hänen taskustansa löytyi kirje Colombalta,

joka tässä rukoili ryöväriä ilmaisemaan, oliko hän syyllinen siihen

murhaan, josta häntä epäiltiin, vai ei. Kun ryöväri ei mitään

vastannut, päättivät useat, ett'ei hän uskaltanut myöntää nuorelle

tytölle olevansa tämän isän murhaaja.

Ihmiset, jotka väittivät hyvin tuntevansa Agostinin luonteen,

kuiskivat kuitenkin, että jos tämä olisi murhannut everstin, niin

olisi hän sitä tekoansa vain kehunut. Eräs toinen ryöväri, nimeltä

Brandolaccio, oli jättänyt Colomballe selityskirjeen, jossa hän

kunniansa kautta vakuutti toverinsa syyttömyyttä; mutta ainoa

todistus, minkä hän voi esittää, oli se, ett'ei Agostini koskaan

ollut puhunut epäilyksistänsä everstin suhteen.

Seurauksena oli, että Barricinit jätettiin rauhaan; tutkintotuomari

kiitteli voutia pilviin saakka ja tämä taas kruunasi kauniin

menettelynsä sillä, että luopui kaikista vaatimuksistansa siihen

koskeen, josta riita hänen ja eversti della Rebbian välillä yhäti oli

ratkaisematta.

Maan tavan mukaan sepitti Colomba _ballatan_ isävainajansa

ruumisarkun luo kertyneen ihmisjoukon läsnäollessa. Siinä päästi hän

ilmoille koko vihansa Barricineja kohtaan suorastaan syyttäen heitä

murhasta ja uhaten kostaa heille veljensä kautta. Juuri tämän sangen

yleisesti tunnetun ballatan oli laivamatruusi laulanut miss Lyydian

kuullen.

Saatuansa tiedon isänsä kuolemasta oli Orso, joka silloin palveli

pohjois-Ranskassa, pyytänyt lomaa, jota hänelle kuitenkaan ei

myönnetty. Sisarensa kirjeen johdosta oli hän alussa luullut

Barricineja syypäiksi murhaan, mutta piakkoin sai hän kopiot kaikista

tutkintopöytäkirjoista ja tuomarin erityinen kirje hänelle sai hänet

melkein vakuutetuksi siitä, että Agostini yksin oli syyllinen.

Joka kolmas vuosi kirjoitti Colomba hänelle, aina uusien

epäilyksensä, jotka hänen mielestänsä olivat todistuksia. Vastoin

tahtoansa tunsi hän korsikalaisen verensä kiehuvan ja toisinaan hän

melkein jo uskoi sisarensa epäilykset tosiksi. Kuitenkin toisti hän

aina, kun sisarensa kirjeisiin vastasi, ett'ei tämän epäluuloihin

ollut mitään perusteellisempaa aihetta, jonka vuoksi niihin ei

ollut vähääkään uskomista. Vihdoin hän suorastaan kielsi sisarensa

kajoamasta sen koommin koko asiaan. Mutta turhaan. Näin kului kaksi

vuotta, jonka jälkeen hänet asetettiin puolelle palkalle.

Silloin päätti hän matkustaa kotisaarellensa takaisin, mutta ei

suinkaan aikeissa kostaa syyttömille ihmisille, vaan naittaaksensa

pois sisarensa ja myydäksensä vähäiset tiluksensa, jos ne vain olivat

sen arvoiset, että hän niistä saadulla pääomalla voi asua mantereella.