V.

Kun miss Nevil seuraavana päivänä, hiukan ennen metsästäjäin kotiin

tuloa, kamarineitonsa kanssa palasi kävelyltänsä meren rannikolla

ja lähestyi hotellia, huomasi hän nuoren, mustapukuisen naisen

ratsastavan kaupunkiin pienen, mutta voimakkaan hevosen seljässä.

Naista seurasi niinikään ratsain eräs talonpoika, joka oli puettuna

kyynärpäistä rikkonaiseen ruskeaan takkiin ja jolla vyössänsä näkyi

pistooli ja nauhasta riippuva "taskumatti"; kädessä piti hän pyssyä,

jonka lapa oli pistetty satulan nupista riippuvaan nahkataskuun. Mies

oli siis lyhyesti sanoen täydellisesti sellaisessa puvussa, jota

kantavat melodraamojen ryövärit ja korsikalainen keskisääty matkalla

ollessansa.

Naisen erinomainen kauneus veti ensiksi neiti Nevilen huomion

puoleensa. Ijältänsä näytti hän olevan parin kymmenen vuotias. Muuten

oli hän pitkä ja vaalea, neito, jonka silmät olivat terävät, suu

purppurainen ja hampaat kuin emalji. Hänen kasvoissansa näkyi samalla

kertaa ylpeyttä, levottomuutta ja surumielisyyttä. Päänsä yli kantoi

hän mezzaroksi nimitettyä, mustaa silkkiharsoa, jonka genovalaiset

toivat Korsikaan ja joka naisille soveltuu erittäin hyvin. Kiiltävän

mustasta tukasta tehdyt pitkät palmikot muodostivat hänen päänsä

ympärille jonkunlaisen turbaanin. Puku taas oli siisti, mutta

mahdollisimman yksinkertainen.

Miss Nevil voi tarkastaa häntä koko ajan, sillä mezzaroon puettu

nainen oli pysäyttänyt ratsunsa kadulla kysyäksensä jotakin

sangen vilkkaasti, mikäli hänen silmiensä ilmeestä voi päättää.

Vastauksen saatuansa kannusti hän ratsuansa ja poistui täyttä ravia

pysähtyäksensä vasta sen hotellin eteen, jossa sir Thomas Nevil ja

Orso asuivat. Vaihdettuansa pari sanaa isännän kanssa hypähti nuori

nainen keveästi alas ratsun seljästä ja istahti portin luona olevalle

kivipenkille, sillä aikaa kuin hänen palvelijansa saattoi hevoset

talliin. Miss Lyydia meni pariisilaisessa puvussansa juuri vieraan

naisen ohitse, mutta tämä ei kohottanut katsettansakaan häneen. Ja

kun hän neljännestuntia myöhemmin avasi akkunansa, näki hän mezzaroon

puetun naisen yhäti istuvan paikoillansa samassa asennossa.

Pian sen jälkeen palasivat eversti ja Orso metsästysretkeltänsä.

Isäntä lausui silloin pari sanaa surupukuiselle naiselle osoittaen

sormellansa nuorta della Rebbiaa. Nainen punastui, kavahti

ylös, astui muutamia askelia eteenpäin ja jäi sitten seisomaan

liikkumattomana ja ikäänkuin kiellettynä hievahtamasta. Orso seisoi

aivan lähellä neitosta tarkastellen häntä uteliaana.

-- Olettehan te, sanoi hän liikutetulla äänellä, Orso Antonio della

Rebbia? Minä olen Colomba.

-- Colomba! huudahti Orso ja sulki neitosen syliinsä suudellen häntä

hellästi.

Everstiä ja hänen tytärtänsä tämä hiukan hämmästytti, sillä

Englannissa ei suudella toisiansa ulkona kadulla.

-- Suonette kai minulle anteeksi, veljeni, sanoi Colomba, että tulin

tänne kutsumattanne? Tuttaviltani kuulin teidän saapuneen Ajaccioon

ja minusta oli niin suuri lohdutus saada nähdä teidät, että...

Orso syleili häntä vielä kerran ja kääntyi sitten everstiin päin:

-- Tämä on sisareni, jota en olisi tuntenut, ell'ei hän olisi sanonut

nimeänsä ... (esittäen): Sisareni Colomba, eversti sir Thomas Nevil.

-- Herra eversti kai suo anteeksi, jos minä tänään kieltäyn kunniasta

syödä päivällistä kanssanne ja ... sisareni kanssa...

-- Ja missä hiidessä te sitten ai'otte syödä päivällisenne, rakas

herra luutnantti? huudahti eversti: Tiedättehän varsin hyvin, ett'ei

tässä kirotussa hotellissa tarjota kuin yksi päivällinen, joka

katetaan meitä varten. Neiti Colomba ilahduttaisi suuresti tytärtäni,

jos hän liittyisi seuraamme.

Colomba katsahti veljeensä, jota ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja

kaikki kolme astuivat he sitten hotellin suurimpaan suojaan, joka

samalla oli everstin salonki ja ruokasali. Kun neiti della Rebbia

esitettiin miss Nevilelle, kumarsi hän tälle syvään virkkamatta

muuten sanaakaan. Jokainen huomasi hänet kovin metsistyneeksi

ja näyttipä melkein siltä kuin olisi hän nyt ensi kerran

elämässänsä ollut vieraiden ihmisten seurassa. Kuitenkaan ei hänen

käytöstavassansa ollut mitään maalaista. Outous pelasti hänessä

kömpelyyden. Juuri sen vuoksi miellytti hän miss Lyydiaa ja kun

ainoatakaan vapaata huonetta ei löytynyt hotellissa, jonka eversti

seuralaistensa kanssa oli ottanut kokonaan haltuunsa, meni tämä

ystävyydessä tai uteliaisuudessa niin pitkälle, että tarjosi neiti

della Rebbialle yösijan omassa kamarissansa, jonne valmistettaisiin

vuode häntä varten.

Colomba sopersi jotakin kiitokseksi ja riensi miss Nevilen

kamarineitosen seurassa järjestämään hiukan pukuansa, sikäli kuin se

oli välttämätöntä tomuisen ja paahteisen ratsastusmatkan jälkeen.

Palattuansa takaisin salonkiin pysähtyi hän everstin pyssyjen luo,

jotka metsästäjät olivat juuri asettaneet erääseen nurkkaan.

-- Voi, kuinka kauniita aseita, huudahti hän. Ovatko nämä teidän,

Orso Antonio?

-- Eivät, ne ovat everstin englantilaisia pyssyjä ... ja yhtä hyviä

kuin kauniitakin.

-- Toivoisinpa, että teillä olisi yksi tällainen ase, sanoi Colomba

veljeensä kääntyen.

-- Epäilemättä onkin yksi noista kolmesta herra della Rebbian oma,

lausui eversti. Hän käsittelee sitä jo liiankin hyvin. Tänäänkin

neljätoista laukausta ja yhtä monta otusta.

Herrojen kesken syntyi nyt taistelu anteliaisuudesta ja tässä

ottelussa joutui Orso tappiolle sisarensa suureksi mielihyväksi,

kuten helposti voi huomata siitä lapsellisen ilon ilmeestä, joka

äkkiä näkyi hänen äsken niin vakavilla kasvoillansa.

-- Valitkaa mieleisenne, rakas ystäväni, lausui eversti.

Orso teki esteitä.

-- No, siinä tapauksessa valitsee sisarenne jonkun näistä teitä

varten.

Colombaa ei tarvinnut pyytää siihen kahta kertaa: hän valitsi

aseista vähimmän koristellun, mutta erinomaisen ja suuriluotisen

Mantonkiväärin.

-- Tämän pitäisi olla kantavan, sanoi hän.

Hänen veljensä joutui vallan hämmennyksiin kiitellessänsä lahjasta,

mutta onneksi päätti katettu päivällispöytä koko jutun. Miss Lyydiaa

huvitti suuresti nähdä, että Colomba, joka oli hieman estellyt

käydäkseen päivällispöytään ja vasta veljensä katseesta noudattanut

everstin pyyntöä, hyvän katoolilaisen lailla teki ristinmerkin

aterialle ruvettaessa.

-- Hyvä, sanoi hän, tuo on todellakin alkuperäistä.

Ja hän päätti tehdä vielä paljon huvittavia havaintoja tämän vanhoja

korsikalaisia tapoja edustavan nuoren neitosen johdolla. Orso taas

näytti hiukan epävarmalta peljäten nähtävästi, että hänen sisarensa

sanoisi tahi tekisi jotakin, joka olisi liian maalaista. Mutta

Colomba tarkasti veljeänsä lakkaamatta ja käyttäysi niinkuin huomasi

hänen käyttäytyvän. Joskus katseli hän Orsoa sangen tarkkaavasti ja

outo surumielisyyden ilme kasvoillansa; ja jos tämä silloin sattui

katsahtamaan häneen päin, loi Orso heti katseensa toisaalle ikäänkuin

päästäksensä vastaamasta kysymykseen, jonka hänen sisarensa näytti

katseellansa tekevän ja jonka hän muuten varsin hyvin ymmärsi.

Keskustelu kävi ranskaksi, sillä eversti puhui italian kieltä kovin

huonosti. Colomba ymmärsi ranskaa ja äänsikin varsin hyvin ne

muutamat sanat, jotka hän oli pakotettu vaihtamaan isäntäväkensä

kanssa.

Päivällisen jälkeen kysyi eversti, joka oli huomannut

jonkunlaista väkinäisyyttä veljen ja sisaren välillä, tavallisella

avomielisyydellänsä Orsolta tahtoiko hän ehkä jutella kahden kesken

sisarensa kanssa; siinä tapauksessa vetäytyisi hän tyttärinensä

viereiseen huoneeseen. Mutta Orso kiiruhti kiittämään tarjouksesta

sanoen, että heillä oli kyllä Pietranerassakin aikaa keskustella

toistensa kanssa. Pietranera oli nim. hänen kotikylänsä, johon hän

aikoi asettua.

Eversti siirtyi sitten tavalliseen paikkaansa sohvassa. Miss Nevil,

joka turhaan oli yrittänyt useita keskustelun aineita, eikä saanut

kaunista Colombaa puhetuulelle, pyysi Orsoa lukemaan jonkun laulun

Dantesta; tämä oli näet hänen lempirunoilijansa. Orso valitsi laulun

helvetistä, jossa tapaamme kuvauksen Francesca da Riministä, alkoi

lukea ja lausui parhaimpansa mukaan nuo korkealentoiset tersetit,

jotka kuvaavat niin hyvin, kuinka vaarallista on kahden kesken lukea

rakkautta käsittelevää kirjaa.

Sitä mukaa kuin luku edistyi, lähestyi Colomba pöytää ja kohotti

pystyyn päänsä, joka muuten oli painuksissa; hänen laajenneet

silmäteränsä loistivat omituista tulta, hän punastui ja kalpeni

vuorotellen ja vääntelihe suonenvedontapaisesti tuolillansa.

Ihmeteltävän selvä kieli, tuo italian kieli, joka ei kaipaa

pikkumaisia opettajia osoittamaan runon kauneuksia!

Kun Orso oli lakannut lukemasta, huudahti Colomba:

-- Oi, kuinka se oli kaunista! Veljeni, kenen tekemä se runo oli?

Orsoa tämä kysymys hieman nolostutti, vaan Lyydia vastasi hymyillen,

että sen tekijä oli eräs firenzeläinen runoilija, joka oli kuollut jo

useita vuosisatoja sitten.

-- Kun tulemme Pietraneraan, sanoi Orso sisarellensa, voimme yhdessä

lukea Dantea.

-- Hyvä Jumalani, kuinka se on kaunista, huudahti Colomba

toistamiseen lausuen muistostansa kolme neljä tersettia, jotka

olivat erityisesti jääneet hänen mieleensä, ja tehden tämän

ensiksi matalalla, sitten vilkastuneena korkealla äänellä ja

tunteellisemmalla tavalla kuin veljensä oli äsken ne lausunut.

Miss Lyydia oli vallan hämmästynyt.

-- Te näytätte rakastavan suuresti runoutta, sanoi hän. Siinä

tapauksessa kadehdin minä onneanne saada lukea Dantea kuin uutta

kirjaa.

-- Nyt te näette, miss Nevil, kuinka voimakkaasti Danten värssyt

voivat liikuttaa pikku metsäläistä, joka osaa vain "Isä meitänsä".

Mutta nyt minä erehdyin: muistanpa, että Colombakin on runoilijatar.

Jo lapsena teki hän syntiä runoja kyhäämällä ja isäni kirjoitti

minulle hänen olevan suurimman voceratricen koko Pietranerassa ja

pari lieutä vielä sen ulkopuolellakin.

Colomba heitti rukoilevan silmäyksen veljeensä. Miss Nevil oli

kuullut puhuttavan korsikalaisista improvisaattoreista ja toivoi

kerrankin saavansa kuulla sellaista. Siksipä hän nyt pyytämällä

pyysi Colombaa antamaan näytteen taidostansa. Mutta Orso vastusti

häntä pahoitellen kovasti, että oli ollenkaan tullut muistuttaneeksi

sisarensa runollisista taipumuksista. Ei mikään ole jokapäiväisempää

kuin korsikalainen ballata, vakuutti hän väittäen, että

korsikalaisten laulujen lukeminen Danten tersettien jälkeen olisi

maansa kavaltamista. Mutta tällä hän vain kiihoitti miss Lyydian

oikkua saada kuulla korsikalainen ballata ja tunsi itsensä vihdoin

pakotetuksi sanomaan sisarellensa:

-- No, sepitähän sitten joku runo, mutta elä tee kovin pitkää.

Colomba huo'ahti, katsoi jonkun minuutin tarkkaavasti pöytäliinaa

ja sitten katto-orsia; peittäen vihdoin silmänsä kuin eräät linnut,

jotka näin tehden vakiutuvat uskossansa, ett'ei kukaan heitä näe,

kun he eivät näe muita, lauloi tai oikeammin lausui hän vapisevalla

äänellä serenatan nimeltä

_Nuori tyttö ja sormuskyyhkynen_.

Laaksossa kaukana vuorten takana ... minne aurinko paistaa vain

tunnin päivässä; ... niin, laaksossa moisessa oli pimeä mökki ...

jonka kynnyksellä kasvoi vihreä ruoho. Sen ovi ja ikkunat pysyivät

aina kiinni ... ei koskaan noussut sen katosta sauhu. Vaan keskellä

päivää ... kun aurinko paistoi ... yks ikkuna töllin jo avautui ...

ja orpo tyttönen istui sen ääressä kehräten lankaa... Hän kehräsi

laulaen suruisen laulun ... joka muiden ei laulujen kaltainen ollut...

Kevätpäivänä eräänä sormuskyyhky ... oli istunut oksalle läheisen

puun ... ja kuullut sen orvon laulun... Oi tyttönen, yksin et itkene

sa ... vei multakin ystävän haukka niin julma... Oi, lintunen,

näyttäös ryöväri tuo ... niin vaikka hän pilvissä asuis ... ma

korkeudestaan sen maahan lyön! Mut kenpä mun veljeni, veljeni rakkaan

... tuo orvolle kaukomailta? -- Nimi veljesi virkkaos, tyttönen,

vain... Mun siipeni luoksensa kantaa!

-- Sepä vasta hyvin kasvatettu lintunen, huudahti Orso syleillen

sisartansa liikutuksella, joka oli vallan vastakkainen hänen

teeskennellylle leikillisyydellensä.

-- Laulunne oli herttaisen sievä, sanoi miss Lyydia. Kirjoitattehan

sen muistikirjaani, minä pyydän? minä käännän sen englannin kielelle

ja annan säveltää sen.

Kunnon eversti ei tosin ollut ymmärtänyt sanaakaan, mutta yhtyi

kuitenkin tyttärensä ylistykseen lisäten lopuksi:

-- Kyyhkynen, josta lauloitte, neiti, on kai sama lintu, jota tänään

juuri söimme _à la crapaudine?_[12]

Miss Nevil nouti muistikirjansa ja katseli hämmästyneenä, kuinka

omituisella tavalla runonsepitsijä Colomba käytti paperia

kirjoittaessansa albumiin äskeisen laulunsa. Sen sijaan, että kukin

säe olisi ollut rivillänsä, kirjoitti hän ne samalle riville sikäli

kuin arkin laajuus sen salli; tällä tapaa kirjoitettuina eivät ne

enää olleet runosepustusten tavallisen määrittelyn mukaiset: "runo

on sarja eripituisia pikkurivejä, joiden molemmille puolin jätetään

reunaa". Sitäpaitse teki miss Lyydia muutamia hauskoja havaintoja

neiti Colomban hieman oikullisesta oikeinkirjoituksesta, jolle hän

ei voinut olla hymyilemättä, vaikka se nolasikin Orson veljellistä

turhamielisyyttä.

Kun levon hetki oli tullut, vetäytyivät molemmat nuoret tytöt

kamariinsa. Riisuessaan yltänsä kaulakoristuksensa, korva- ja

rannerenkaansa, tarkasteli hän seuralaistansa, joka hamosensa alta

veti esille pitkän, vaan muodoltansa sangen oudon tikarin. Sen kätki

Colomba huolellisesti ja melkein salaa pöydälle heitetyn mezzaronsa

alle, jonka jälkeen hän polvistui ja luki hurskaan rukouksen. Pari

minuuttia myöhemmin oli hän vuoteessansa. Hitaasti riisuutuen kuten

kaikki englantilaiset naiset ja, luonteeltansa utelias kun oli,

lähestyi miss Lyydia pöytää ja nosti -- muka neulaa etsiessänsä

-- mezzaroa, jolloin hän huomasi pitkänlaisen tikarin, jonka pää

oli huoliteltu hopealla ja raakunkuorisilla koristeilla. Tikari

oli huomattavan merkillistä työtä, nähtävästi vanhanaikainen ja

kokoilijoille kallisarvoinen ase.

-- Onko täällä tapana, kysyi hän hymyillen, että neitoset kantavat

tällaisen pikku aseen kureliivissänsä?

-- Se on välttämätöntä, vastasi Colomba huokaisten, täällä kun on

niin paljo pahoja ihmisiä!

-- Ja olisiko teillä tosiaankin rohkeutta pistää sillä tällä tavoin?

Ja samassa oli hän iskevinänsä tikarilla niinkuin teaatterissa

pistetään ... ylhäältä alaspäin.

-- Kyllä, jos tarvis vaatii, sanoi Colomba vienolla ja sointuvalla

äänellänsä, vaikka ainoastaan puolustaessa itseäni tai ystäviäni.

Mutta ei sitä niin pidetä... Noin voisitte te itse haavoittua, jos

henkilö, jota aiotte pistää, väistyisi äkkiä syrjään.

Nousten istuallensa jatkoi hän:

-- Katsokaas, näin teidän on iskettävä. Silloin on isku murhaava,

on minulle vakuutettu. Onnelliset ne ihmiset, jotka eivät tarvitse

tällaisia aseita.

Colomba huo'ahti, painoi päänsä tyynylle ja sulki silmänsä.

Kauniimpaa, jalompaa ja neitseellisempää päätä ei voinut löytyä!

Parempaa mallia ei itse Feidias olisi voinut toivoa veistäessänsä

Minervaa.