Käytyänsä katsomassa Napoleonin syntymäkotia ja hankittuansa enemmän
tai vähemmän katoolisilla keinoilla hiukan piirustuspaperia, tunsi
miss Lyydia itsensä -- jo pari päivää Korsikassa oltuaan -- syvästi
surulliseksi, kuten epäilemättä käykin kaikille ulkolaisille maassa,
jonka epäystävälliset tavat näyttävät tuomitsevan matkailijat
täydelliseen yksinäisyyteen.
Hän katui jo päähänpistoansa, mutta lähteä pois täältä hetipaikalla
olisi ollut saattaa häpeälle maineensa rohkeana matkailijattarena.
Miss Lyydia päätti siis kärsivällisesti tyytyä kohtaloonsa
ja kuluttaa aikaansa niin hyvin kuin voi. Tämän jalomielisen
päätöksen tehtyänsä, laittoi hän kuntoon lyijykynät ja värit,
teki luonnoksia näköaloista lahdelmalle ja muotokuvan eräästä
ahavoituneesta talonpojasta, joka myi melooneja kuin mantereenkin
hedelmäkauppiaat,[11] mutta valkoisine partoinensa ja julmine
ulkomuotoinensa muuten muistutti pahinta ryöväriä.
Kun tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt huvittamaan häntä, päätti hän
panna korpraalien jälkeläisen pään pyörälle. Mikään vaikea tehtävä se
ei ollutkaan, sillä Orsolla ei ollut mitään kiirettä saada jälleen
nähdä kotikyläänsä ja vaikka hänellä ei Ajacciossa ollutkaan mitään
seuraa, näytti hän viihtyvän siellä erittäin hyvin. Muuten oli miss
Lyydia asettanut itsellensä jalon päämäärän s.o. sivistää tuon
vuoristolaiskarhun ja saada hänet luopumaan niistä synkistä aikeista,
jotka olivat tuoneet hänet takaisin kotisaarellensa. Nähtyänsä vaivan
tutkistella kesytettävää karhua mietti hän, että olisi vahinko antaa
tuon nuoren miehen mennä perikatoon ja kunniakasta hänelle saada
hurja korsikalainen käännetyksi.
Matkailijaimme päivät kuluivat seuraavasti: aamulla menivät eversti
ja Orso metsästämään; miss Lyydia taas piirusteli tai kirjoitteli
kirjeitä ystävättärillensä voidakseen päivätä kirjeensä Ajacciosta.
Noin kuuden tienoissa palasivat herrat saaliin kanssa, jonka jälkeen
syötiin päivällinen. Sen jälkeen huvitti miss Lyydia herroja
laululla, kunnes everstiä rupesi nukuttamaan; nuoret valvoivat vielä
sangen myöhään jutellen keskenänsä.
En tiedä, mikä passia koskeva muodollisuus lieneekin pakottanut
eversti Nevilen menemään prefektin puheille. Tämä, joka oli
ikävystyneenä kuten useimmat muutkin hänen virkatoverinsa, tuli
varsin iloiseksi kuullessansa, että kaupunkiin oli saapunut rikas
englantilainen, joka oli maailman mies ja kauniin tyttären isä;
hän teki siis hetipaikalla tarvittavan palveluksen ja kaikellaisia
tarjouksia. Muutamien päivien kuluttua hän sitä paitse tuli
tervehtimään everstiä. Tämä oli juuri noussut aterialta ja loikoi
mukavasti sohvassa ollen nukahtamaisillansa; miss Lyydia lauloi
rappeutuneen piaanon ääressä ja Orso käänteli hänelle nuottivihon
lehtiä katsellen soittotaiteilijattaren olkapäitä ja vaaleita
kiharoita. Silloin ilmoitettiin prefektin tulo; piaano vaikeni,
eversti kavahti ylös hieroen silmiänsä ja esitti prefektille
tyttärensä:
-- Herra della Rebbiaa minä en teille esitäkään, sillä hänet te
epäilemättä tunnette?
-- Oletteko ehkä eversti della Rebbian poika? kysyi prefekti hieman
hämillänsä.
-- Olen, herra prefekti, vastasi Orso.
-- Minulla oli kunnia tuntea teidän arvoisa isänne.
Tavalliset keskusteluaineet olivat pian lopussa. Vastoin tahtoansa
haukotteli eversti sangen usein; vapaamielisenä ei Orso taas
tahtonut antautua keskusteluihin hallituksen käskyläisen kanssa,
jonka vuoksi keskustelun vireillä pitäminen jäi yksinomattain miss
Lyydian huoleksi. Prefekti puolestansa ei antanut puheen keskeytyä,
sillä häntä silmin nähtävästi huvitti suuresti puhella Pariisista
ja suuresta maailmasta naisen kanssa, joka tunsi kaikki Euroopan
seuraelämän kuuluisuudet. Silloin tällöin hän keskustelun kuluessa
tarkasteli Orsoa erityisen uteliaasti.
-- Mantereellako te olette tutustuneet herra della Rebbiaan, kysyi
hän miss Lyydialta.
Hiukan hämilleen joutuen vastasi tämä tutustuneensa herra Rebbiaan
aluksella, joka toi heidät Korsikaan.
-- Sangen säädyllinen nuori mies, lausui prefekti puoli-ääneen.
Mainitsiko hän ehkä teille, missä tarkoituksessa hän tänne palaa?
kysyi hän vieläkin matalammalla äänellä.
Miss Lyydia kävi juhlallisen näköiseksi:
-- Sitä minä en ole häneltä tiedustellut, sanoi hän; voitte itse
kysyä häneltä sitä.
Prefekti ei virkkanut mitään. Mutta kuullessaan Orson hiukan
myöhemmin lausuvan everstille muutamia sanoja englannin kielellä,
sanoi hän:
-- Te olette nähtävästi paljo matkustellut, herra Rebbia. Luultavasti
olette jo unohtaneet Korsikan ... ja sen tavat.
-- Olin todellakin sangen nuori jättäessäni syntymämaani.
-- Kuulutteko vielä armeijaan?
-- Olen asetettu puolelle palkalle, herra prefekti.
-- Epäilemättä olette palvelleet liian kauvan Ranskan armeijassa ja
ehtineet siellä kerrassansa ranskalaistua, herra luutnantti.
Viimeiset sanat lausui hän huomattavan juhlallisesti.
Korsikalaisia ei juuri imarrella muistuttamalla, että he kuuluvat
Ranskan suureen valtakuntaan. He tahtovat näet olla erityinen
kansakunta ja antavatkin kyllin todistuksia siitä, jonka vuoksi
heidän vaatimuksensa voi myöntääkin oikeutetuksi.
Hiukan ärsytettynä vastasi hän:
-- Onko teidän mielipiteenne siis, herra prefekti, että korsikalaisen
pitää palvella Ranskan armeijassa voidakseen olla kunnian mies?
-- Ei suinkaan enkä minä ole sitä koskaan tarkoittanutkaan; huomautin
vain muutamista tämän maan _tavoista_, joita kaikkia hallituksen mies
ei voi hyväksyä.
Prefekti lausui sanan "tavoista" erityisellä painolla ottaen niin
vakavan muodon kuin hänen kasvonsa suinkin sallivat. Pian sen jälkeen
nousi hän ylös ja poistui vieden mukanansa miss Lyydian lupauksen
saapua tervehtimään hänen vaimoansa prefektin virkatalossa.
Hänen mentyänsä sanoi miss Lyydia:
-- Minun täytyi siis tulla Korsikaan nähdäkseni, millaisen prefektin
tulee olla. Tämä näyttää minusta nimittäin varsin rakastettavalta
mieheltä.
-- Sitä minä puolestani en voi sanoa, sanoi Orso; mielestäni on hän
varsin omituinen juhlallisine ja salaperäisine ulkonäköinensä.
Eversti oli vallan väsynyt. Miss Lyydia heitti silmäyksen häneen päin
ja heikensi äänensä:
-- Minusta hän ei ole niin salaperäinen kuin te arvelette, sillä minä
luulen ymmärtäneeni hänet.
-- Te olette epäilemättä sangen teräväjärkinen, miss Nevil; mutta
jos te keksitte mitään sukkeluutta hänen puheessansa, on se varmasti
teidän itsenne lisäämä.
-- Se on luullakseni markiisi de Marcarillen puheenparsia, herra
della Rebbia; mutta haluatteko todistusta käsityskyvystäni? Minä olen
näette hieman noitakin ja tiedän ihmisten ajatukset jo pari kertaa
heidät nähtyäni.
-- Hyvä Jumala, te vallan peljästytätte minua. Enkä tiedä tulisinko
hyvilleni vaiko masentuisin, jos voisitte ajatukseni lukea...
-- Herra della Rebbia, jatkoi miss Lyydia punastuen, olemmehan
tutustuneet toisiimme vasta muutamia päiviä sitten; mutta merellä
ja raakalaismaissa syntyy ystävyys nopeammin kuin seuraelämässä...
Elkää siis hämmästykö, jos ystävättärenä puhun teille hieman liian
läheisistä asioista, joihin vieraan ehkä ei pitäisi sekautua.
-- Oi, elkää käyttäkö tuota sanaa, miss
Nevil, "ystävätär" kuului minusta paljon hauskemmalta.
-- No niin, herra della Rebbia, minun täytyy sanoa teille, että
koettamatta erityisesti päästä salaisuuksienne perille, olen saanut
niistä tiedon. Muutamat niistä masentavat minut. Perhettänne
kohdanneen onnettomuuden minä tunnen; kansalaistenne kostonhaluisesta
luonteesta ja heidän tavastansa panna kostonsa täytäntöön, on minulle
paljokin kerrottu... Sitä kai herra prefektin sanat tarkoittivat.
-- Onpas teillä kyky keksiä selityksiä, miss Lyydia, lausui Orso
käyden kuolon kalpeaksi.
-- Ei, herra della Rebbia, keskeytti miss Lyydia hänen puheensa,
tunnenhan teidät täydelliseksi kunnian mieheksi. Kerroittehan itse
minulle, että ainoastaan kansanmiehet käyttävät syntymämaassanne
verikostoa, jota te suvaitsitte nimittää jonkunlaiseksi
kaksintaisteluksi.
-- Luuletteko te siis todellakin minun voivan alentua salamurhaajaksi?
-- Jo siitä, että puhun teille tällä tavalla, pitää teidän
huomata, ett'en epäile sitä teistä, herra Orso; ja jos olen
siitä teille puhunut, jatkoi hän luoden silmänsä alas, olen
tehnyt sen otaksuessani, että teidän, kotimaahan palattuanne ja
ennakkoluuloisten raakalaisten keskuuteen jouduttuanne, olisi hauska
tietää edes yhden henkilön arvostavan teitä siitä, että uskallatte
vastustaa heitä. Mutta elkäämme puhuko enää näistä ikävistä asioista,
jotka jo ovat tuottaneet minulle päänkivistyksen. Sitä paitse on jo
sangen myöhä. Ettehän ole minulle suutuksissanne? Hyvää yötä ...
englantilaiseen tapaan.
Miss Lyydia ojensi Orsolle kätensä, jota tämä vakavana ja
liikutettuna puristi.
-- Tiedättekö, neiti, että löytyy hetkiä, jolloin kansani vaisto
herää minussakin. Kun minä toisinaan mietin isä poloistani, niin ...
valtaavat kamalat ajatukset koko olemukseni. Kiitos olkoon teille,
että olen niistä ijäksi vapautunut. Kiitos, kiitos!
Hän aikoi jatkaa, mutta miss Lyydia pudotti samassa teelusikan ja
tästä helähdyksestä heräsi eversti Nevil.
-- Kello 5 huomen-aamulla metsästämään, della Rebbia! Olkaa
täsmällinen.
-- Kyllä, herra eversti.