Yö oli ihana, kuutamo leikki vetten kalvossa ja keveästi kiiti alus
eteenpäin vienon tuulen puhaltaessa.
Miss Lyydiaa ei nukuttanut ensinkään ja ainoastaan oudon,
jokapäiväisen ihmisen läsnäolo oli estänyt häntä jäämästä kannelle
nauttimaan tunteista, jotka meri ja kuutamo herättävät jokaisessa
ihmis-olennossa, kellä vain on parikin tippaa runoutta sydämmessään.
Niin pian kuin hän otaksui nuoren luutnantin nukahtaneen
korvuksillensa niin kuin proosallisten ihmisten tapa on, nousi hän
ylös vuoteeltansa, otti turkit yllensä, herätti kamarineitsyensä ja
kapusi kannelle.
Täällä ei näkynyt enää ketään muita kuin ruoria pitävä matruusi,
joka villillä ja yksitoikkoisella nuotilla lauloi jonkunlaista
valitusvirttä korsikan murteella. Yön vilpoisuudessa oli tällaisella
oudolla laululla oma viehätyksensä. Sen pahempi ei miss Lyydia
ymmärtänyt täydellisesti matruusin laulua. Useiden jokapäiväisyyksien
keskessä voi joku voimakas värssy kiihoittaa suuresti hänen
uteliaisuuttansa, mutta kauniimmassa kohdassa sattui muutamia
murteellisia sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Sen hän
kaikissa tapauksissa käsitti, että kysymys oli jostakin murhasta.
Sadatteluja salamurhaajia kohtaan, kostonuhkauksia ja kuoleman
ylistystä oli laulussa sekaisin. Muutamia värssyjä painoi hän siitä
mieleensä; koetan antaa niistä tässä käännöksen:
"... Ei kanuunat, ei pistimet ... viel' urhon otsaa kalvaaks
saaneet... Kuin suvitaivas seijaana ... se välkkyi aina taistelussa;
... Kuin haukka ... kotkan ystävä ... hän seisoi liki lippua ...
ain' ystävilleen hunaja ... mut vihamiesten tullen hän ... kuin
valtameri läikehti. -- Kuin päivä ylväänä ... kuin kuuhut lauhana
... hän loisti maansa kunniana... Ei vainon nuolet urost' tätä ...
ikinä voineet lannistaa, ... mut salalaukaus saarelaisen kaas' urhon
uljaan takaa päin ... kuin Vittolo kaas Sampiero Corson.[7] Ei
koskaan silmään katsoa ... ois rohjenneet he urhoa!... Ripusta yli
vuoteeni ... tuo risti kunnian ... jonk' olen itse ansainnut... Sen
nauhaa punaisemp' on paita mun... Mun pojalleni mailla kaukaisilla
... verinen paitani ja risti antakaa... Läpeä kaks hän näkee paidassa
... ne vaatii neljää salamurhaajalle... Mut kostettu en vielä ole
sillä!... Mun täytyy saada käsi ampujan ... ja silmä tähtääjän ... ja
sydän, jossa syntyi musta hanke..."
Äkkiä keskeytti matruusi laulunsa.
-- Miksi ette jatka, ystäväni? kysyi miss Nevil. Pään liikkeellä
huomautti matruusi eräästä henkilöstä, joka juuri tuli esille
kuunarin suuren kajuuttaluukun takaa: se oli Orso, joka oli noussut
kannelle nauttimaan kuutamosta.
-- Laulakaa toki surulaulunne loppuun, pyysi miss Lyydia, se huvitti
minua suuresti.
Matruusi kumartui häneen päin ja kuiskasi:
-- Minä en tahdo antaa kenellekään syytä _rimbeccoon_.
-- Kuinka? syytä mihin?
Kysymykseen vastaamatta alkoi matruusi vihellellä.
-- Tavoitanpa teidät ihailemasta Välimertamme, neiti Nevil, lausui
Orso lähestyen. Kai myönnätte, ett'ei muualla juuri näe tällaista
kuutamoa.
-- Minä en sitä vielä huomannutkaan. Olin näette täydessä puuhassa
oppia korsikan murretta. Mutta matruusi, joka lauloi tässä erästä
sangen surullista valitusvirttä, keskeytti sen äkkiä juuri
kauneimpaan värssyyn.
Matruusi kumartui ikäänkuin nähdäkseen paremmin kompassia ja nykäsi
tiukasti neiti Lyydiaa turkiksilla päärmätyn päällysnutun liepeestä.
Nähtävästi ei hän tahtonut laulaa valitusvirttänsä luutnantti Orson
kuullen.
-- Mitä sinä täällä lauloit, Paolo France? kysyi Orso matruusiin
kääntyen. Oliko se joku _ballata?_ tai joku _voceró?_[8] Tämä neiti
ymmärtää korsikan kieltä ja haluaisi kuulla lopunkin laulustasi.
-- Sen olen minä unhottanut, Ors' Anton', sanoi matruusi.
Ja samassa alkoi hän täyttä kurkkua vetää erästä virttä Neitsyt
Maariasta.
Miss Lyydia kuunteli sitä hajamielisesti eikä huolinut ahdistaa
laulajaa sen koommin, mutta päätti kuitenkin vast'edes ottaa selon
tästä arvoituksesta.
Hänen kamarineitonsa, joka oli kotoisin Firenzestä eikä siis
ymmärtänyt korsikan murretta paremmin kuin miss Lyydiakaan, oli
emäntäänsä uteliaampi ja kääntyi Orson puoleen, ennenkuin neiti Nevil
ehti jalanliikkeellä pidättää häntä, ja kysyä tokaisi:
-- Herra kapteeni, mitä tarkoittaa korsikalainen sanalla
_rimbecco?_[9]
-- _Rimbecco?_ Se on kuolettavin loukkaus korsikalaista kohtaan,
sillä kun aina tarkoitetaan moittia häntä siitä, ett'ei hän ole
täyttänyt verikostoa. Kuka teille on puhunut _rimbeccosta?_
-- Laivuri käytti sitä sanaa ... eilen Marseillessa, riensi miss
Lyydia vastaamaan.
-- Ja kenestä hän silloin puhui, kysyi Orso vilkkaasti.
-- Hän kertoi meille vain erään vanhan tarinan ... kenen ajoilta se
olikaan? Ah, niin ... luulenpa sen tulleen puheeksi Vannina d'Ornanoa
muistellessamme.
-- Vai niin, otaksunpa, ett'ei Vanninan kuolo juuri herättänyt teissä
rakkautta sankariamme, kunnon Sampieroa kohtaan?
-- Mutta onko hänen tekonsa teistä todellakin sankarillinen?
-- Hänen rikostansa lieventävät ajan villit tavat ... ja sitä paitse
kävi Sampiero genovalaisten kanssa sotaa elämästä ja kuolemasta;
minkä verran olisivat korsikalaiset voineet luottaa häneen, ell'ei
hän olisi rangaissut miestä, joka kavalsi heidät genovalaisille?
-- Vannina jätti kotinsa kysymättä lupaa puolisoltansa, puuttui
matruusi puheeseen, ja sen vuoksi teki Sampiero oikein vääntäessänsä
häneltä niskat nurin.
-- Mutta puolisoansa pelastaakseen ja häntä rakastaessansa kai
Vannina meni pyytämään armoa genovalaisilta? arveli miss Lyydia.
-- Pyytää armoa heiltä oli suoranainen häväistys Sampierolle,
huudahti Orso.
-- Mutta murhata vaimonsa voi ainoastaan hirviö, sanoi miss Lyydia.
-- Niin, mutta tiedättehän, että Vannina rukoili saada kuolla
puolisonsa käden kautta.
Onko teistä Otellokin vain hirviö, neiti Nevil?
-- Erotus heidän välillänsä on mielestäni suuri: Otello oli
mustasukkainen, Sampiero ainoastaan turhamielinen.
-- Mutta eikös mustasukkaisuuskin ole turhamielisyyttä, jonka te ehkä
annatte anteeksi vaikutteena olevan tunteen vuoksi?
Miss Lyydia heitti puhujaan sangen arvokkaan silmäyksen ja kääntyi
matruusin puoleen kysyen, milloin hän luuli aluksen laskevan satamaan.
-- Ylihuomenna, jos tuulta jatkuu, vastasi tämä.
-- Olisipa hauskaa nähdä jo Ajaccio, sillä tämä laivakulku
hermostuttaa minua.
Samassa nousi neiti Nevil ylös, tarttui kamarineitonsa käsivarteen ja
alkoi kävellä kannella. Orso pysyi hievahtamatta ruorin läheisyydessä
tietämättä oikein, pitikö hänen yhtyä kävelijöihin vaiko jättää
siksensä keskustelu, joka näytti häiritsevän nuorta neitiä. -- Kaunis
tyttö, pyhän neitsyeen veren kautta! huudahti matruusi. Jos kaikki
kirput vuoteellani olisivat hänen näköisiänsä, niin enpä vaikeroisi,
jos purisivatkin.
Mahdollisesti kuuli neiti Lyydia tämän luonnonlapsen ylistyksen hänen
kauneudellensa ja peljästyi siitä niin, että melkein heti laskeusi
alas hyttiinsä.
Samoin teki Orsokin vuorostansa pian sen jälkeen.
Kun hän oli ehtinyt poistua, ilmestyi kamarineito jälleen kannelle ja
vei, matruusilta kyseltyänsä, seuraavat tiedot nuorelle emännällensä:
Orson tullessa keskeytynyt ballata oli tehty sen johdosta että
luutnantin isä, eversti della Rebbia pari vuotta sitten sai surmansa
salamurhaajan käden kautta; sen vuoksi piti matruusi varmana asiana,
että Orso palasi nyt Korsikaan suorittamaan verikostonsa, kuten hän
sanoi, ja vakuutti, että Pietraneran kylässä piakkoin saatanee nähdä
"tuoresta lihaa". Käännettyänsä tämän kansanomaisen puheenparren
ymmärrettävälle italian kielelle, arveli hän lopuksi Orso-herran
aikovan murhata pari kolme henkilöä, joita epäiltiin hänen isänsä
murhasta ja jotka jo saatettiin tutkinnonkin alaisiksi, mutta
huomattiin viattomiksi kuin valkoinen lumi, olletikin kun tuomarit,
asianajajat, prefekti ja santarmit olivat heidän puolellansa.
-- Korsikassa ei löydy oikeutta, lisäsi matruusi, ja minä puolestani
luotankin enemmän hyvään pyssyyn kuin kuninkaalliseen neuvosmieheen.
Jos korsikalaisella on vihamies, täytyy hänen valita yksi kolmesta
S:stä.[10]
Nämä mieltä jännittävät tiedot muuttivat huomattavassa määrässä
miss Lyydian käytöksen ja näkökannan luutnantti della Rebbian
suhteen. Tästä hetkestä alkaen muuttui hän persoonaksi romanttisen
englantilaisen neidin silmissä. Sen huolettomuuden puheessa ja
avomielisyyden ynnä hyvän tuulen sävyn, jotka alussa olivat
vaikuttaneet häneen hieman epämiellyttävästi, luki hän nyt nuorelle
luutnantille vain lisäansioksi, sillä ne olivat tietysti vain
voimakkaan sielun harkittua teeskentelyä, sielun, joka ei salli
ainoankaan syvälle kätketyistä tunteistansa päästä ulkonaisesti
näkymään.
Orso oli hänestä jonkunlainen Fiesco, joka näennäisellä
kevytmielisyydellä peitti suuret tuumansa. Ja vaikka olikin rumempaa
tappaa muutamia roistoja kuin vapauttaa isänmaansa, niin on kaunis
kosto kuitenkin aina ihanaa. Eivätkä naiset pidä siitä, että
sankari on mikään valtiomies. Miss Nevil muisti vain, että nuorella
luutnantilla oli erittäin suuret silmät, valkeat hampaat, siro
vartalo, hyvä kasvatus ja joku määrä maailmanmiehen käytöstä.
Seuraavana päivänä puhutteli hän usein luutnanttia ja tämä keskustelu
huvitti häntä. Miss Lyydia kyseli häneltä tarkoin Korsikan oloista ja
hän kuvasikin niitä hyvin. Vaikka hän oli jättänyt saaren jo vallan
nuorena lähteäkseen ensin lukioon ja sitten sotakouluun oli Korsika
kuitenkin säilynyt hänen mielessänsä runollisessa värityksessä.
Hän aivan vilkastui kuvatessansa sen vuoria, metsiä, alkuperäisiä
tapoja ja asukkaita. Kuten hyvin voimme ymmärtää, esiytyi kosto-sana
usein hänen kuvauksissansa, sillä korsikalaisista onkin mahdotonta
puhua moittimatta tai hyväksymättä heidän sananparreksi käynyttä
intohimoansa. Orso hämmästytti hieman miss Lyydiaa lausumalla yleisen
paheksumisensa maamiestensä loppumattomista vihamielisyyksistä.
Talonpoikain suhteen koetti hän tosin puolustaa niitä pitäen
verikostoa (vendettaa) köyhäin kaksintaisteluna.
Tavallisesti tapahtuvatkin murhat siellä vasta edellä käyvän
valmistuksen jälkeen.
"Varjele itsesi ... minä varjelen myöskin itseni. Nämä ehtoollissanat
vaihtavat vihamiehet aina keskenänsä ennenkuin alkavat salavainonsa.
Korsikassa tapahtuu tosin useampia murhia kuin missään muualla,
mutta näiden rikosten vaikuttimina ei koskaan ole epäjalot syyt.
Murhamiehiä meillä on paljokin, mutta ei ainoatakaan varasta."
Miss Lyydia katseli häntä sangen tarkkaavasti silloin, kun hän puhui
kostosta ja murhasta, mutta ei voinut huomata hänen kasvojensa
piirteissä pienintäkään liikutuksen tunteen ilmausta. Kun hän kerran
oli päättänyt, että luutnantti tarvitsi sielun lujuutta pysyäkseen
suljettuna kaikille muille paitse tietysti hänelle, uskoi hän
edelleen vahvasti, ett'ei eversti della Rebbia-vainajan tarvinnut
odottaa kauvan sitä hyvitystä, jota hän kaipasi.
Korsika alkoi jo näkyä. Laivuri nimitteli rannikon huomattavimmat
paikat ja vaikka ne olivatkin kaikki outoja nti Lyydialle
huvitti häntä kuitenkin saada tietää niiden nimet. Ei mikään
olekaan ikävämpää kuin outo, nimetön maisema. Joskus nähtiin
everstin kaukoputkella joku ruskeapukuinen, pitkällä pyssyllä
aseestettu saaristolainen, joka pienen ratsunsa seljässä nelisti
äkkijyrkänteiden reunaa. Jokainen heistä näytti miss Lyydiasta olevan
joko ryöväri tai poika, joka kiiruhti kostamaan isänsä kuolemaa;
mutta Orso vakuutti heidän olevan läheisen linnakylän rauhallisia
asukkaita, jotka matkustivat asioissansa. Pyssyä eivät he pitäneet
mukanansa niin paljo välttämättömyydestä kuin tavaksi käyneestä
keikarimaisuudesta aivan kuin dandy (= keikari) aina käyttää siroa
kävelykeppiä. Vaikka pyssy olikin epäjalompi ja runottomampi ase kuin
tikari, sopi se miss Lyydian mielestä paremmin miehiselle miehelle
kuin kävelykeppi, olletikin kun hän muisti, että lordi Byronin kaikki
sankarit kuolevat kuulan eivätkä klassillisen tikarin lävistäminä.
Kolme päivää kestäneen merimatkan jälkeen oltiin Sangvineerein
(Verisaarten) edustalla ja Ajaccion lahdelman suurenmoinen panoraama
esiytyi matkailijoillemme. Täydellä syyllä verrataan sitä Napolin
kaarteeseen; yhtäläisyyden täydensi vielä eräs maquis-pensahisto,
joka syttyi tuleen juuri kuunarin satamaan saapuessa ja savulla
Punta di Giraton peittäessään muistutti purkautuvaa Vesuviusta. Että
yhtäläisyys kävisi täydelliseksi pitäisi Attilan armeijan vielä tulla
taistelemaan Napolin seutuvilla; sillä koko Ajaccion ympäristö on
kuollutta ja autiota.
Niiden sievien tehtaiden sijasta, joita tapaamme kaikkialla
Castellamaresta alkaen aina Miseenen niemeen saakka, ei Ajaccion
lahden rantamilla näe muuta kuin tummia maquis-pensastoja ja niiden
takana alastomia vuoria.
Mutta ei ainoatakaan huvilaa tahi muuta asuntoa. Siellä täällä
näemme sentään kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla muutamia valkeita
rakennuksia, jotka pistävät silmään vihreästä taustastansa. Ne ovat
kaupunkilaisten hautakappeleja tahi perhehautoja. Koko tämä maisema
on vakavan ja surullisen kaunista.
Itse kaupunki taas vain lisäsi, olletikin tähän aikaan,
yksitoikkoisen ympäristön ikävää vaikutusta. Ei mitään liikettä
kaduilla; ainoastaan muutamia joutilaita naamoja ... ja nämäkin aina
samat. Naisia ei näy ketään muita kuin eräitä talonpoikaisvaimoja,
jotka saapuvat myymään maatuotteitansa. Äänekästä puhetta, naurua
tai laulua, joka vilkastuttaa kaikki italialaiset kaupungit, ei
täällä kuule missään. Joskus näet puistikon varrella olevan puun
suojassa kymmenkunnan aseestettua talonpoikaa lyövän korttia ja
katselevan toisten korttipeliä. Mutta nämä eivät huutele eivätkä
riitele koskaan. Jos peli kiihtyy, kuuluu vain pistoolin laukauksia,
jotka aina ennustavat uhkauksia. Korsikalainen on luonnostansa vakava
ja vaitelias. Iltaisin ilmestyy kyllä kävelykujille joitakuita
henkilöitä nauttimaan vilpoisasta ilmasta, mutta nämä ovat melkein
kaikki ulkolaisia. Saarelaiset pysyvät porttiensa edustalla, jokainen
näyttää istuvan piilopaikassansa kuin haukka pesässänsä.