Lähtöä varten määrättynä päivänä oli kaikki sälytetty kokoon
ja viety alukseen jo aamulla, vaikka määrä oli lähteä matkalle
vasta iltatuulella. Odotellessansa käveli eversti tyttärinensä
Canebierellä, kun laivuri yllätti hänet pyytäen lupaa saada ottaa
mukaan erään omaisensa, nim. vanhimman poikansa kummin pikkuserkun,
joka kiireisiä asioita varten palasi syntymämaahansa Korsikaan
eikä tiennyt muuta mahdollisuutta sinne päästä.
-- Se on erittäin kelpo sotilas, lisäsi
kapteeni Matei, ja palvelee upseerina kaartin jääkärijalkaväessä;
mies olisi jo kai everstinä, jos se _Toinen_ vain olisi vielä
keisarina.
-- No, koska se on sotilas, niin tulkoon, sanoi eversti lisäten:
niin, vallan mielelläni näen, että hän tulee kanssamme!
Mutta miss Lyydia huudahti väliin englannin kielellä:
-- Jalkaväen upseeri! (Hänen isänsä oli palvellut ratsuväessä, jonka
vuoksi tytär halveksi muuta aseväkeä)... Ehkä on mies ilman kasvatusta,
joka päälle päätteeksi tulee merikipeäksi ja turmelee meiltä koko
matkan hauskuuden!
Laivuri ei ymmärtänyt sanaakaan englannin kieltä, mutta näytti
kuitenkin käsittävän, mitä miss Lyydia sanoi myrtistäen kaunista
suutansa; hän alkoi nim. ylistää sukulaistansa kolmessa eri suhteessa
ja lopetti puheensa vakuuttaen, että nuori upseeri oli kaikin
puolin _comme il faut_, jonka takasi hänen sukuperänsä Kaporaalien
eli Korpraalien perheestä; eikä hän tulisi häiritsemään everstiä
mitenkään, sillä laivuri pitäisi huolen siitä, että upseeri saisi
sijansa jossakin sopukassa, missä hänen läsnä-oloansa tuskin
huomattaisiin.
Everstistä ja miss Lyydiasta oli omituista kuulla, että Korsikassa
löytyi sukuja, joissa isät ja pojat olivat korpraaleja, mutta kun he
tietysti otaksuivat näiden olevan jalkaväen korpraaleja, arvelivat
he nuoren miehenkin olevan jonkun köyhän raukan, jonka laivuri
ihmisrakkaudesta otti mukaansa. Jos nuorukainen sitä vastoin olisi
ollut oikea upseeri, niin olisi heidän täytynyt puhella ja aterioida
hänen kanssansa. Mutta korpraalista ei heidän tarvinnut välittää eikä
häiriytyä, olletikin kun tällä ei ollut miehistöä mukanansa eikä tämä
siis myöskään voinut -- pistin kiväärin nenässä -- saattaa ketään
sinne, mihin asianomaisen ehkä ei tee mieli seurata häntä.
-- Onko sukulaisenne altis meritaudille? kysyi neiti Nevil kuivasti.
-- Ei rahtuakaan, neiti, päinvastoin on hänellä sydänala luja kuin
kallio ... sekä maalla että merellä.
-- Siinä tapauksessa voitte ottaa hänet mukaan, sanoi hän.
-- Niin, te voitte ottaa hänet mukaan, toisti everstikin jatkaen
sitten kävelyänsä tyttärensä kanssa.
Noin klo 5:n tienoissa iltapäivällä tuli laivankapteeni Matei
noutamaan heitä aluksellensa. Satamassa tapasivat he laivapurren
luona pitkän nuoren miehen, puettuna siniseen, aina kaulaan
asti napitettuun, pitkään takkiin; muuten oli hän ahavoitunut,
tummasilmäinen mies, joka elävine, terävine katseineen teki
avomielisen ja pirteän vaikutuksen. Tavasta, millä hän suoristi
olkapäänsä, ja noista pienistä käherretyistä viiksistä tunsi jokainen
helposti hänet sotilaaksi, sillä tähän aikaan eivät viiksiniekat
katuja juosseet eikä kansalliskaartikaan ollut vielä tuonut
perheisiin päävahdin tavoista muistuttavaa ryhtiänsä.
Nähdessänsä everstin nosti nuori mies lakkiansa kiittäen häntä
valikoiduin sanoin ja hämilleen joutumatta ... siitä palveluksesta,
jonka eversti oli hänelle tehnyt.
-- Hauskaa, että olen voinut olla teille hyödyksi, nuori mies,
vastasi eversti nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätänsä.
Ja niin astui hän laivapurteen.
-- Kursailematon mies, tuo teidän englantilaisenne, kuiskasi nuori
mies italian kielellä kapteenille.
Vastaukseksi asetti tämä etusormen vasemman silmänsä alle ja veti
molemmat suupielensä alaspäin. Sen, joka merkkikieltä käsitti, piti
tästä oivaltaman, että englantilainen eversti ymmärsi italiaa ja
oli omituinen herra. Nuori mies hymyili hieman ja hipaisi kädellä
otsaansa vastaukseksi Matein tekemiin merkkeihin tarkoittaen tällä,
että kaikilla englantilaisilla oli pää hiukan kierteissä; sen jälkeen
istahti hän kapteenin viereen ja katseli sangen tarkkaavasti, vaan ei
millään lailla sopimattomasti kaunista matkakumppaniansa.
-- Noilla ranskalaisilla sotilailla on sievä käytös, huomautti
eversti tyttärellensä englannin kielellä; niistä ei ole vaikea tehdä
upseereja.
Sitten kääntyi hän nuoreen mieheen puhutellen tätä ranskaksi.
-- Sanokaapa, nuori ystäväni, missä rykmentissä te palvelette?
Nuori mies tyrkkäsi hieman pikku-orpanansa kummin isää, pidätti
pilkallisen hymyn, joka pyrki hänen huulillensa, ja vastasi
palvelleensa kaartin jalkaväen jääkäreissä ja tulleensa nyt lomalle
7:stä keveästä jääkäripataljoonasta.
-- Olitteko mukana Waterloossa? Te näytätte vielä sangen nuorelta,
niin että...
-- Anteeksi, herra eversti. Waterloo on ainoa taisteluni.
-- Sen voitte laskea kahdeksi, sanoi eversti.
Nuori korsikalainen puri huuliansa.
-- Isä, lausui Lyydia englannin kielellä, kysykääpä häneltä,
rakastavatko korsikalaiset Bonaparteansa?
Ennenkuin eversti oli ehtinyt kääntää kysymyksen ranskaksi, vastasi
nuori mies jotenkin hyvällä, vaikka vähän murteellisella englannin
kielellä:
-- Tiedättehän, neiti, ett'ei kukaan ole profeetta omassa maassansa.
Me Napoleonin maamiehet emme ehkä yleensä pidä hänestä niin paljoa
kuin ranskalaiset. Mutta mitä minuun tulee, rakastan ja ihailen
minä häntä huolimatta siitä, että sukumme on ennen muinoin ollut
vihamielisissä väleissä hänen sukunsa kanssa.
-- Ah, te osaatte englantia! huudahti eversti Nevil.
-- Sangen huonosti, kuten kuulette. Vaikka nuoren miehen
kursailemattomassa käytöstavassa miss Lyydian mielestä oli jotakin
"_shocking_", ei hän voinut olla hymyilemättä ajatellessansa
persoonallista vihamielisyyttä korpraalin ja keisarin välillä. Moinen
puhe oli hänestä jo korsikalaisten omituisuuksien esimakua, jonka
vuoksi hän päätti merkitä tämän piirteen päiväkirjaansa.
-- Oletteko ehkä ollut vankina Englannissa? kysyi eversti.
-- En, hra eversti, englantia olen oppinut jo nuorena täällä
Ranskassa eräältä teidän kansallisuuteenne kuuluvalta vangilta.
Sen sanottuansa kääntyi hän neiti Nevilen puoleen:
-- Matei kertoi minulle, että palaatte juuri Italiasta. Varmaankin
puhutte te puhdasta toskanan kieltä, neiti. Mutta pelkäänpä teille
käyvän hieman vaikeaksi ymmärtää meidän murrettamme.
-- Tyttäreni ymmärtää kaikkia italian murteita, vastasi eversti,
hänellä on erityinen taipumus kieliin. Toisin on minun kielitaitoni
laita.
-- Ymmärtäisikö neiti esim. seuraavat säkeet eräästä korsikalaisesta
laulustamme? Eräs paimen lausuu siinä naispaimenelle:
S entrassi 'ndru paradisu santu, santu,
e nun truvassi a tia, mi n'esciria.[6]
Lyydia ymmärsi säkeet ... ja koska ne hänestä tuntuivat rohkeilta
ja vielä rohkeammalta niitä säestävä katse, vastasi hän punastuen:
"_capisco_" s.o. ymmärrän.
-- Te palaatte kotimaahanne lomalle? kysyi eversti.
-- En, hra eversti. Minut on asetettu puolelle palkalle, arvatenkin
sen vuoksi, että olin mukana Waterloossa ja että olen Napoleonin
maamiehiä. Palaan siis kotiini kevein toivein ja kevein kukkaroin,
kuten laulussa sanotaan.
Sitten huokasi hän taivaalle katsahtaen. Eversti pisti toisen käden
taskuunsa ja pyöritteli kultarahaa sormiensa välissä etsien sopivaa
sanamuotoa voidakseen sievällä tavalla kehvellyttää imperiaalin
onnettoman vihollisensa käteen.
-- Myöskin minä olen asetettu puolelle palkalle, sanoi hän
hyväntahtoisesti; mutta ... teidän palkkapuoliskonnehan ei salli
teidän ostaa edes tupakkaakaan; kas tässä, kunnon korpraali.
Samalla yritti hän pistää kultarahan nuoren miehen puristettuun
käteen, joka lepäsi laivapurren laidalla.
Nuori korsikalainen punastui, oikaisihe, puri huulta ja näytti
olevan valmis antamaan kiivaan vastauksen, mutta äkkiä vaihtui hänen
kasvojensa ilme ja hän purskahti nauramaan. Kultarahaa edelleen
kädessänsä pitäen näytti eversti parka vallan nolostuneelta.
-- Hra eversti, sanoi nuori mies jälleen vakavasti, sallikaa minun
antaa teille pari neuvoa: ensimmäinen on, ett'ette ikinä tarjoa
rahaa korsikalaiselle, sillä maamiesteni joukossa voi löytyä kyllin
epäkohteliaita viskatakseen sen teille vastoin kasvoja; toinen
neuvoni taas on, ett'ette anna ihmisille arvonimityksiä, jotka eivät
heille kuulu. Te kutsutte minua korpraaliksi; luutnantti minä olen.
Erotus ei tosin ole suuri, mutta...
-- Luutnantti, huudahti sir Thomas, sanoitteko: luutnantti? Mutta
sanoihan laivuri teidän olevan korpraalin samoin kuin isänne ja
kaikki perheenne jäsenet ovat olleet.
Nämä sanat kuullessansa ratkesi nuori mies niin heleään ja
hyväntahtoiseen nauruun, että laivuri ja molemmat matruusit yhtyivät
samaan kuoroon.
-- Anteeksi, hra eversti, sanoi nuori mies vihdoin, tämä välinäytös
oli erinomainen ... ja nyt vasta minä sen ymmärrän. Sukuni pitää
todellakin kunnianansa lukea esi-isiensä joukkoon myöskin n.k.
korpraaleja; mutta meidän korsikalaiset korpraalimme eivät ole
koskaan kantaneet olkalappuja. Kun eräät piirikunnat noin 1100
nostivat kapinan suurten vuoristolaisylimysten tiranniutta vastaan,
valitsivat nämä itse johtajansa, joita he kutsuivat korpraaleiksi
eli kaporaaleiksi. Korsikassa pidämme kunnianamme polveutua näistä
kansantribuuneista.
-- Anteeksi, hra luutnantti, huudahti eversti, tuhat kertaa anteeksi.
Nyt kun te ymmärrätte erehdykseni, toivon teidän antavan sen minulle
anteeksi, eikö totta?
Eversti ojensi nuorelle miehelle kätensä.
-- Se on päinvastoin aivan oikeutettu rangaistus pikku-ylpeydelleni,
hra eversti, jatkoi nuori mies nauraen yhäti ja puristaen
sydämmellisesti englantilaisen upseerin kättä. Mihinkään moitteeseen
ei minulla ole ensinkään syytä. Mutta koska ystäväni Matei on
esittänyt minut teille niin erehdyttävästi, niin sallikaa minun
tehdä se itse: nimeni on Orso della Rebbia, puolelle palkalle
asetettu luutnantti. Ja koska te, noista kauneista metsäkoirista
päättäen aiotte Korsikaan metsästämään, niin olisinpa sangen iloinen,
jos sallisitte minun opastaa teitä mâquis-pensahistoissamme ja
vuoristossamme ... ell'en liene niitä aivan unhottanut, lisäsi hän
huokaisten.
Samassa kosketti purren keula kuunarin kylkeä. Luutnantti della
Rebbia tarjosi kätensä miss Lyydialle ja auttoi sitten everstiä
nousemaan ylös kannelle. Niin pian kuin oli päästy alukseen,
pyysi sir Thomas, jota äskeinen erehdys yhä piti vähän nolona,
nuoren miehen syömään illallista kanssansa toistellen tuonoiset
anteeksipyyntönsä ja kättelynsä. Tämän teki hän tietämättä, kuinka
saada unhottumaan sopimattoman käytöksensä miestä kohtaan, joka
laski sukupolvensa aina luvulta 1100 saakka ... eikä hän muistanut
kysyäkään tyttäreltänsä, olisiko tämä teko hänen mieleensä.
Miss Lyydia kohautti hieman silmäkulmiansa, mutta oikeastaan ei
hänellä ollut mitään sitä vastaan että vihdoinkin sai tietää, mitä
korsikalaisella korpraalilla ymmärrettiin. Vieras ei ollut alussakaan
tehnyt häneen epämiellyttävää vaikutusta; nyt oli miss Lyydia
huomaavinansa hänessä jotakin ylimyksellistä, vaikka hän olikin liian
avomielinen ja iloinen romaanisankariksi.
-- Luutnantti della Rebbia, sanoi eversti tervehtien häntä
englantilaiseen tapaan lasi madeiraa kädessä -- Espanjassa
näin useita maamiehiänne, kaikki kuuluivat he mainioon
tarkk'ampujaväkeenne.
-- Aivan oikein, useat heistä jäivät Espanjaan, sanoi nuori
luutnantti vakavasti.
-- En ikinä unohda erään korsikalaisen pataljoonan menettelyä
Vittorian taistelussa, jatkoi eversti. Luullakseni muistaa tuo
pataljoonakin vielä minut, lisäsi hän rintaansa hieroen. Koko päivän
olivat he seisseet tarkk'ampujina puutarhoissa kujanteen takana ja
ampuneet meiltä kuoliaiksi kukaties kuinka monta miestä ja hevosta.
Kun palaus oli päätetty, tekivät nämä meistä pilaa ja läksivät
pakoon täyttä vauhtia. Lakealla luulimme me voivamme kostaa heille,
mutta nämä vintiöt -- suokaa anteeksi, luutnantti -- nämä urhot,
piti minun sanomani, olivat asettuneet neliskulmaksi, _en carré_,
kuten sotakielellä sanotaan ... eikä heitä millään tavoin voitu
lävistää. Neliskulman keskellä näin -- ja luulenpa näkeväni hänet
siinä vieläkin -- erään upseerin, pienen, mustan hevosen seljässä hän
yhäti pysyttelihe lipun luona poltellen sikaaria kuin istuisi hän
kahvilassa.
Tuon tuostakin soitti heidän soittokuntansa meille fanfaareja,
ikäänkuin innostaaksensa meitä käymään kimppuun. Minä komensin pari
ensimmäistä komppaniaani tuleen... Mutta sen sijaan, että nämä
olisivat iskeneet neliskulman porttia kohti, yrittivät rakuunani
sivuja ahdistamaan, mutta tekivät pian puolikäänteen ja palasivat
täydellisessä epäjärjestyksessä, useat ratsut ilman ratsumiestä
satulassa... Ja yhäti kaikui korvissamme tuo lemmon musiikki!
Kun sauhupilvi, joka oli kietonut vaippaansa koko pataljoonan,
vihdoinkin hälveni, näin tuonoisen upseerini edelleen polttelevan
sikaariansa kotkalla varustetun lipputangon luona. Vimmoissani
asetuin itse viimeisen hyökkäyksen etunenään. Heidän kiväärinsä,
jotka jo olivat tahrautuneet ampumisesta, eivät enää tehneet
palvelusta, mutta sotilaat olivat asettuneet kuuteen riviin ja
seisoivat pistimensä kanssa ratsujen edessä kuin muuri. Minä huusin,
yllytin rakuunoitani ja kannustin kaikin voimin hevostani eteenpäin,
kun puheina oleva upseeri vihdoinkin otti sikaarin suustansa ja
viittasi kädellänsä minua kohti eräälle miehistänsä. Olin kuulevinani
sanat: _Al capello bianca!_ Minulla oli nim. valkea töyhtö hatussani.
Muuta en ehtinyt kuulla, sillä samassa lävisti luoti rintani. -- Se
oli kaunis pataljoona, hra della Rebbia, 18:n keveiden ensimmäinen,
jossa palveli pelkkiä korsikalaisia, kuten myöhemmin sain kuulla.
-- Kyllä, sanoi Orso, jonka silmät loistivat everstin kertomusta
kuullessa, pataljoona peräysi järjestyksessä ja toi lipun mukanansa.
Mutta kaksi kolmatta osaa noista urhoollisista pojista nukkuu nyt
Vittoriakentän nurmen alla.
-- Tiedättekö sattumalta sen upseerin nimen, joka heitä komensi?
-- Se oli isäni, hra eversti. Silloin oli hän majuri 18:ssa
pataljoonassa ja yleni everstiksi käytöksensä johdosta tuona
surullisena päivänä.
-- Isännekö? Kunniani kautta, sepä vasta urho! Olisipa sangen hauskaa
nähdä hänet jälleen ja olenpa varma siitä, että tuntisin hänet.
Elääkö hän vielä?
-- Ei, hra eversti, sanoi nuori mies kalveten hiukan.
-- Oliko hän mukana Waterloon luona?
-- Oli, vaikka onni ei sallinutkaan hänen kuolla
taistelutantereella... Hän kuoli myöhemmin Korsikassa ... pari vuotta
sitten... Jumalani, kuinka meri on nyt ihana! Kymmeneen vuoteen en
ole Välimertä nähnyt. Eikös teistäkin Välimeri ole kauniimpi kuin
valtameri, armon neiti?
-- Minusta on se liian sinervä ... eivätkä aallot täällä ole niin
suurenmoiset kuin valtamerellä.
-- Te rakastatte siis villiä kauneutta, neitini? Siinä tapauksessa
luulen Korsikan teitä miellyttävän.
-- Tyttäreni, sanoi eversti Nevil, rakastaa vain sellaista, mikä on
erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sen vuoksi ei Italia häntä
miellyttänyt.
-- Italiasta en minä tunne muuta kuin Pisan, missä aikoinani
kävin koulua muutamia vuosia. Mutta Campo Santon hautausmaata,
tuomiokirkkoa, kallellaan olevaa tornia ... ja ennen kaikkea Campo
Santoa en voi muistella ihailematta. Muistatteko sattumalta Orcagnan
veistämän "Kuoleman"? Luulenpa melkein voivani piirustaa sen, niin
selvänä on se muistossani säilynyt.
Miss Lyydia pelkäsi, että nuori luutnantti aikoi puhjeta
ylistysvirsiin.
-- Onhan se sangen kaunis, virkkoi hän haukotellen. Anteeksi, isäni,
tunnen hiukan päänkivistystä ja laskeudun luvallanne alas hyttiini.
Suudeltuaan isäänsä otsalle nyökäytti hän majesteetillisesti päätänsä
Orsolle ja hävisi. Herrat antautuivat sen jälkeen juttelemaan
metsästyksestä ja sotatapahtumista.
Keskustelun kuluessa kävi selville, että he olivat olleet Waterloossa
vallan vastakkain ja luultavasti vaihtaneet useitakin laukauksia.
Tämä havainto nosti keskinäisen ymmärryksen kaksinkertaiseksi.
Vuorotelleen arvosteltiin siinä Napoleonia, Wellingtonia ja
Blücheriä, jonka jälkeen ahdistettiin yhdessä daamahirviä,
metsäsikoja ja muhvelielukoita. Kun ilta jo oli myöhään kulunut ja
viimeinen pullo Bordeaux-viiniä tyhjennetty, puristi eversti jälleen
nuoren luutnantin kättä ja toivotti hänelle hyvää yötä julkilausuen
halunsa saada huomenna jatkaa tänään niin naurettavalla tavalla
tehtyä tuttavuutta.
Sen jälkeen he erosivat ja laskeusivat kumpikin levolle.