Pè far la to vendetta
Sta sigur' vasta anche' ella.
_Vocero du Niolo_.
Lokakuun ensimmäisinä päivinä v. 181- palasi irlantilainen eversti
sir Thomas Nevil, joka palveli huomattuna upseerina Englannin
armeijassa, tyttärensä kanssa Italiasta ja pysähtyi Marseilleen,
missä hän asettui Beauveaun hotelliin. Innostuneiden matkailijain
ainainen ihailu oli synnyttänyt toisissa vastakkaisen tunteen, niin
että useat turistit -- muista erottautuaksensa -- nykyään noudattivat
Horation mielilausetta: _nil admirari_.[2]
Tähän tyytymättömään matkailijaluokkaan kuului myöskin everstin ainoa
tytär, miss Lyydia. Rafaelin maalaama "Kirkastus" oli näyttänyt
hänestä vain keskinkertaiselta ja purkautuva Vesuvius tuskin
kummemmalta kuin tavalliset tehdasuunit Birminghamissa. Sanalla
sanoen: hän oli tehnyt sen suuren havainnon, että Italialta puuttui
sekä paikallisväritystä (_couleur locale_) että luonteenomaisuutta.
Selittäköön ken voi näiden sanojen merkitystä, jotka minä kyllä
ymmärsin vielä muutamia vuosia sitten, mutta joita nykyään en enää
ole kuullut käytettävän.
Miss Lyydia oli nimittäin iloinnut saavansa alppien toisella puolen
nähdä oloja, joita muut eivät olleet nähneet ennen häntä ja joista
hän sitten voisi keskustella "kunniallisten ihmisten kanssa", kuten
hra Jourdain sanoo. Mutta kun hänen omat maamiehensä olivat ehtineet
kaikkialle ennen häntä eikä mitään tuntematonta koko maassa löytynyt,
liittyi miss Lyydia päättäväisesti tyytymättömäin puolueeseen. Sillä
onpa todellakin ikävää, ett'ei voi missään puhua Italian ihmeistä
ilman että joku puuttuu puheeseen kysyen: "Tietysti tunnette te
Rafaelin taulun N:n palatsissa? Se on ihaninta koko Italiassa".
Sattumalta on juuri se jäänyt teiltä näkemättä. Ja koska kaiken
näkeminen vaatisi liian paljo aikaa, on yksinkertaisin keino päättää
moittia kaikkea.
Happamen huomion teki miss Lyydia vielä Beauveaun hotellisalissakin.
Hänellä oli mukanansa kaunis piirustus, joka kuvasi Segnin
kyklooppilaista eli pelasgilaista porttia, jota hän ei luullut
matkailija-piirustajain huomanneen. Mutta kun lady Frances Tenwich
tapasi hänet Marseillessa ja näytti hänelle luonnoskirjansa, niin
oli siinä -- erään sonetin ja kuivatun kukkasen välissä -- mainittu
portti kuvattuna ja terra Sienalla voimakkaasti väritettynä. Miss
Lyydia antoi Segnin portin kamarineitsyellensä ja kadotti kaiken
kunnioituksen pelasgilaista rakennustaidetta kohtaan.
Sama taipumus tyytymättömyyteen oli myöskin nti Lyydian isällä, joka
vaimonsa kuoltua aina katsoi maailmaa tyttärensä silmillä. Everstin
mielestä oli Italia syypää siihen, että hänen tyttärellänsä oli
ollut ikävä ja se taas oli hänestä ikävintä, mitä maailmassa olla
voi. Tosin ei hänellä ollut mitään muistuttamista maan tauluja ja
veistokuvia vastaan, mutta sen uskalsi hän vakuuttaa kenelle tahansa,
että metsästäminen oli siinä maassa kurjaa ja että Rooman lakealla
täytyi päivän paahtaessa matkustaa 10 lieutä, jos tahtoi ampua
muutamia vahingollisia, punaisia peltokanoja.
Marseilleen saavuttuansa kutsui hän seuraavana päivänä luoksensa
päivällisille entisen ajutanttinsa kapteeni Ellis'in, joka juuri oli
viettänyt kuusi viikkoa Korsikassa. Sangen hauskasti kertoi kapteeni
neiti Lyydialle erään ryövärijutun, jolla oli ainakin se ansio,
ett'ei se mitenkään muistuttanut niistä rosvoustarinoista, joilla
häntä oli koetettu huvittaa matkalla Roomasta Napoliin.
Jälkiruokaan tultua jäivät herrat kahden kesken Bordeaux-viinin
ääreen ja puhelivat metsästyksestä. Ja nyt sai eversti kuulla,
ett'ei missään voi olla parempaa tilaisuutta vaihtelevaan ja
saalisrunsaaseen metsästykseen kuin Korsikassa.
"Metsäsikoja näette siellä kosolta", kertoi kapteeni Ellis, "mutta
niitä täytyy oppia erottamaan kesyistä syöttösioista, jotka
muuten ovat ihmeteltävän samannäköisiä, sillä" -- vakuutti hän --
"syöttösian ampuja joutuu pian huonoihin väleihin sikopaimenten
kanssa. Hampaihin asti aseestettuina ilmestyvät nämä näet äkkiä
piilostansa _maquis_-pensastosta, haukkuvat teidät ja maksattavat
teillä elukan. Mutta onhan teillä siellä eräs harvinainen eläin,
jota ette tapaa muualla, nim. muhvelilammas, mainio metsänriista,
mutta vaikea saada ammutuksi. Sitäpaitse vilisee Korsikassa hirviä,
daamahirviä,[3] fasaaneja, peltokanoja ja lukemattomia muita
metsäneläimiä. Jos te siis todella rakastatte metsästystä, eversti,
niin matkustakaa Korsikaan; siellä on teillä, kuten eräs isäntäni
sanoi, tilaisuus ampua kaikkia mahdollisia eläviä aina rastahasta
ihmiseen saakka."
Teepöydässä ihastutti kapteeni jälleen neiti Lyydiaa kertomalla
erään vieläkin omituisemman sukukostojutun,[4] jonka jälkeen hän
nosti kuulijattarensa innostuksen ylimmillensä antamalla kuvauksen
Korsikan omituisen villistä luonnosta, sen asukkaiden eriävästä
luonteesta, vierasvaraisuudesta ja alkuperäisistä tavoista. Lopuksi
laski hän miss Lyydian jalkojen juureen pienen ja kauniin tikarin,
jonka muodossa ja kuparikahvassa ei ollut mitään merkillisempää, vaan
sitä vastoin aseen entisyydessä. Kapteeni Ellis oli näet saanut sen
eräältä kuuluisalta ryöväriltä, joka oli vakuuttanut upottaneensa sen
jo neljään lämpöiseen ihmisruumiiseen.
Miss Lyydia pisti aseen vyöllensä, laski sen illalla yöpöydällensä ja
paljasti sen kaksi kertaa tupestansa, ennenkuin meni levolle. Eversti
taas uneksi, että hän ampui erään muhvelin ja että omistaja vaati
häneltä siitä maksun, johon hän suostui vallan mielellään, sillä se
oli todellakin ihmeellinen eläin, joka hirvensarvinensa ja fasaanin
pyrstöä muistuttavine häntinensä kuitenkin oli villisian näköinen.
Syödessänsä seuraavana päivänä aamiaista kahden kesken tyttärensä
kanssa, virkahti hän: "Ellis kertoi, että Korsikassa olisi
erinomainen tilaisuus metsästää; ell'ei se olisi niin kaukana, tekisi
mieleni viettää siellä parisen viikkoa."
-- Aivan oikein, arveli neiti Lyydia, miks'emme matkustaisi
Korsikaan? Sillä aikaa kuin te metsästätte, piirustelen minä;
erityisesti huvittaisi minua saada luonnoskirjaani kuva siitä
luolasta, jossa kapteeni Ellis kertoi Bonaparten lueskelleen lasna
ollessansa.
Tämä oli ehkä ensi kerta, kun tytär hyväksyi isänsä ilmaiseman
mielihalun. Ilahtuen tästä odottamattomasta kannatuksesta piti
isä sentään viisaimpana olla hiukan vastustelevinansa täten
kiihoittaaksensa tyttärensä mieluista oikkua. Mutta turhaan huomautti
hän, kuinka villi maa Korsika oli ja kuinka vaikeaa naisen oli siellä
matkustella. Miss Lyydia ei peljännyt mitään: päinvastoin olisi
hänestä varsin hauskaa matkustella ratsain, ja yölepoa nuotiolla
hän odotti kuin ilojuhlaa; ell'ei isä tähän suostuisi, matkustaisi
hän Vähään Aasiaan. Sanalla sanoen, hänellä oli vastaus kaikkeen
valmiina. Kukaan englantilainen nainen ei ollut ennen käynyt
Korsikassa; siksipä oli hänen sinne ensimmäisenä riennettävä. Ja
kuinka hauskaa näyttää luonnoskirjaansa, kun jälleen oltiin kotona
Saint-James'in torin varrella.
-- Mutta miks'ette te näytä tuota erinomaista piirustusta, rakkaani?
-- Ah, eihän se ole minkään arvoinen. Se on vain harjoitelma, jonka
tekaisin eräästä kuuluisasta korsikalaisesta ryöväristä, joka oli
meidän oppaanamme.
-- Kuinka? Oletteko te käynyt Korsikassa? j.n.e.
Kun höyrylaivaliikettä ei vielä ollut Ranskan ja Korsikan välillä,
oli matkustavaisten käytettävä purjealusta päästäksensä tuolle
oudolle saarelle, jonne miss Lyydia oli päättänyt tehdä löytöretken.
Samana päivänä kirjoitti eversti Pariisiin epuuttaen
huoneistotilauksensa, jonka hän hyvissä ajoin oli heille varannut,
ja teki sopimuksen erään korsikalaisen kuunari-aluksen[5] omistajan
kanssa, joka juuri aikoi purjehtia Ajaccioon.
Kuunarissa oli pari mukiin menevää suojaa. Eversti tuotti alukseen
ruokatavaroja ja omistaja taas vannoi, että eräs hänen vanhoista
matruuseistansa oli kelpo kokki, jonka lihaliemelle ei mikään vertoja
vetänyt. Niinikään vakuutti hän neidille sekä hyvää tuulta että
kaunista merimatkaa.
Tyttärensä tahdon mukaan sopi eversti laivurin kanssa, ett'ei tämä
ottaisi muita matkustajia ja perille tultua sivuuttaisi Korsikan
rannikot sillä tavoin, että he saisivat ihailla rantavuoristoa.