Se voimakas kirjallinen liike, joka 1820-luvun alulla syntyi
Ranskassa ja kirjallisuushistoriassa tunnetaan romanttisen koulun
nimellä, loi useita tuoreita ja elinvoimaisia kiljailijakykyjä,
joiden luomat ja nimet ovat ainaiseksi jälkimaailman muistoon
jääneet. Tämän romanttisen koulun päävaatimukset tarkoittivat
vapautumista vanhoista klassillisista taidemuodoista ja uuden
suunnan luomista, joka enemmän ottaisi huomioon paikallisvärityksen,
kansan olot ja tavat, tekisi kuvattavien henkilöiden puhekielen
näiden yhteiskunnallista asemaa ja sivistyskantaa vastaavaksi j.n.e.
Vanhoillisten klassikkojen ja nuorten uudistusharrastajain välillä
alkoi ankara taistelu, jota kesti vuosikymmeniä.
Toisella puolen entisyyden yksipuolisia ihailijoita, joiden
jäljittelevät luomat todistivat heidän kyvyttömyyttänsä ja
alinomaista ihailua n.k. suuren vuosisadan klassikkoja kohtaan.
Toisella puolen joukko nuoria, innokkaita runoilijoita, jotka --
jättämällä vanhat omaan arvoonsa -- opettivat yleisölle, että uudet
ajat tuovat uusia taidetarpeita, uudet tarpeet uusia taidemuotoja ja
että uuden vuosisadan ei tarvinnut jäädä entisen kai'uksi, vaan oli
sille annettava oma, erityinen kirjallistaiteellinen leimansa.
Tämän nuoren, elinvoimaisen koulun varsinaisena johtajana mainitaan
tavallisesti sen taisteluhaluisin ja tuotteliain runoilija Victor
Hugo. Historiallisen näytelmärunouden alalla voidaankin Hugota pitää
uudistuksen lahjakkaimpana toteuttajana niiden kirjallistaiteellisten
vaatimusten perustuksella, jotka ylempänä olemme maininneet,
vaikka hän, luonteeltansa intohimoinen kun oli, usein tekeekin
itsensä syypääksi liioitteluihin. Romanttisen koulun voittoisan
lipun alle joutui sellaisiakin eteviä kykyjä jotka eivät voineet
yhtyä Hugon innoittelevaa, sanarunsasta ja deklamoivaa runomuotoa
ihailemaan, mutta harrastivat niitä terveellisiä, realistisia
vaatimuksia, jotka tähtäsivät paikallisvärityksen, kansantapojen,
henkilöiden suhteellisen puhekielen y.m.s. uudistusten juurruttamista
ranskalaiseen kirjallisuuteen. Mutta jos nämä vaatimukset, joiden
toteuttaminen loi perustuksen koko nykyiselle realistiselle
elämänkuvaukselle, olivat tärkeitä kertomarunouden alalla, eivät ne
suinkaan olleet vähempiarvoisia nykyaikaiselle draamallekaan.
Tämänkin alan tienviittoja ja uusaikaisen, paikallisväritystä
ja todellisempaa luonnekuvausta tähtäävän draamallisen muodon
ensimmäinen käyttäjä oli Prosper Mérimée, joka sitäpaitse on
ranskalaisen novellin varsinainen luoja ja vielä nytkin sen
voittamaton mestari. Tämän sijan myöntävät hänelle nimittäin kaikki
ranskalaisen kirjallisuuden tuntijat ja kirjallisuushistorioitsijat.
Kaikissa novelleissansa ilmenee Mérimée lyhyen kuvauksen mestarina
ja ihmisellisten intohimojen etevimpänä kuvaajana pysyen aina
objektiivisena ja korkealla, esityksen yläpuolella, seisovana
taiteilijana. "Hänen novellinsa ovat mestariteoksia", sanoo esim.
Edv. Engel Ranskan kirjallisuuden historiassansa; "onton paatoksen
ja liiallisen sanatulvan vihollisena, aiheiden keksinnässä rohkeana
ja henkilöiden sielutieteellisessä kehityksessä syvällisenä
taiteilijana kuuluu Mérimée niihin realisteihin, jotka eivät näe
tehtäväänsä rumuuden tosiperäisessä kuvaamisessa, vaan antavat aina
hienon, kaunotieteellisen tunteen johtaa itseänsä aihevalinnassa
ja esityksessä.[1] Tunnettu saksalainen kirjallisuushistorioitsija
Scherr taas sanoo teoksessansa Gesch. der Weltlitteratur (1895),
että nerokkaisuudessa ja muodon taiteellisessa täydellisyydessä
seisoo Mérimée 19:n vuosisadan ranskalaisten kirjailijain eturivissä;
novellikirjailijana on hän etevämpi noita kaikkia."
Aivan outo ei Mérimée enää maamme yleisölle ole. Hänen elämäkertansa
ja teoksensa on allekirjoittanut esittänyt suomenkielisessä,
laajahkossa teoksessa "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset"
(1895); sitä paitse on kokoelma hänen lyhempiä novellejansa
ilmestynyt tämän kertomuksen suomentajan kääntämänä nimellä "Helmiä",
joka sisälsi 6 tekijänsä lyhempää tunnetuinta ja etevintä uuteloa,
nim. Mateo Falcone, Etuvarustuksen valloitus, Arpapeli, Tamango,
Etruskilainen vaasi ja Arsène Gruillot.
Mestarillisimmat ja ehkä myöskin tunnetuimmat Mériméen pitemmistä
novelleista ovat kuitenkin Bizet'n säveltämän samannimisen operan
kautta meilläkin tunnetuksi tullut Carmen ja ennen kaikkia hänen
kuolematon uutelonsa Colomba, johon suomenkieliselläkin yleisöllä
nyt, 67 vuotta jälkeen sen ilmestymisen, vihdoinkin on tilaisuus
tutustua.
Colombassa ilmenevät tekijän tyylilliset lahjat ehkä loistavimpina ja
selvimpinä. Tyylillä ei tässä silloin suinkaan ymmärretä ainoastaan
kielellistä asua, jota myöskin olemme koettaneet tunnollisesti
noudattaa mikäli kahden erilaisen kielen rakenne ja käyttö sen
sallii, vaan etupäässä aiheen esitystapaa, rajujen intohimojen
asteittaista kehitystä, luonnon, kansantapojen ja ympäristönsä
hallitsemain luonteiden kuvausta. Tekijä, jolla valtioarkeoloogina
oli tilaisuutta matkustella kaikkialla valtakunnan etäisimmissäkin
osissa, on tässä ottanut kuvataksensa kaukana Välimeren saaressa,
suuren Napoleonin syntymämaassa Korsikassa viime vuosisadan
toisella kymmenellä vallitsevia hurjia kansantapoja ja omituisia
oloja, joille ryövärielämä ja sukukosto antaa mitä voimakkaimman
paikallisvärityksen.
Napoleonin lipun alla Waterloon taistelussa mukana ollut
korsikalainen upseeri, Orso della Rebbia, joka polveutuu saaren
vanhimmasta aatelista eli 11:llä vuosisadalla tapahtuneen
kansankapinan johtajista [n.k. korpraalisuvuista], palaa takaisin
syntymämaahansa satunnaisten matkatoveriensa erään englantilaisen
everstin ja hänen ihanan tyttärensä kanssa. Kuinka tämä sivistyneessä
Ranskassa toisiin oloihin kasvanut nuori upseeri kotikyläänsä
tultuaan vähitellen ja vastoin tahtoansa jälleen joutuu hurjien
korsikalaisten tapojen valtaan ja kuinka hän nuoren, intohimoisen,
kauniin sisarensa Colomban yllyttämänä ja kiihoittamana vihdoin
kietoutuu ikivanhan, hurjan sukukostotavan ylläpitäjien pauloihin,
kunnes hän lopulta, itseänsä puolustaessansa, ampuu kuoliaaksi
kilpailevan naapurisuvun Barricinien kaksi viimeistä miespuolista
edustajaa, kuvaa tekijä jännittävällä, tyynellä ja useimmiten
mestarillisen taiteellisella tavalla; nuori upseeri ei kuitenkaan
joudu vankeuteen, vaan sen sijaan -- naimisiin tuonoisen
englantilaisen neitosen kanssa, joka ihailee omituisuuksia ja
urhoollista sankaria. -- Vaikka itse kertomuksen juoni onkin
yksinkertainen, ovat sen tapahtumat sitä mutkallisempia ja
jännittävämpiä keskittyneisyydessään. Kaiken toiminnan varsinaisena
yllyttäjänä ja suuntaajana on Colomba, peräti korsikalainen luonne,
lannistumaton, intohimoinen ja lahjakas, mutta raju ja hurja neito,
jolla muiden ominaisuuksiensa ohella on runolaulajattaren eli
"itkijän" lahjat.
Colomban luettua voi ehkä suomalainen lukija yhtyä siihen, mitä V.
Vedel "Yleisessä kirjallisuuden historiassa" lausuu Mériméestä: "hän
ihaili energiaa (= joustavaa voimaa), jyrkkäleimaista luonnetta
ja rakasti kaukoperäistä, värikkään vierasta ja psyykillisesti
tavatonta". Röyhkeät rikokset ja pahuuden voiton kuvaa hän
ilman subjektiivista mielenliikutusta; koko hänen tyylinsä
luonne on tällaista maailmanmiehen malttia ja kylmäverisyyttä,
pöyristyttäviäkin kohtauksia kuvatessa. Näiden ominaisuuksiensa
kautta on Mérimée joutunut uusaikaisen, realistisen novellin
varsinaiseksi perustajaksi ja sellaisena maailmanmaineensa
saavuttanut. Siistityn ja siron muotonsa kautta miellyttivät hänen
elävät, jännittävät ja keksinnältänsä alkuperäiset kuvauksensa
etupäässä hienoaistista kirjallista yleisöä, jonka lempikirjailija
Mérimée jo eläessään oli ja yhäti edelleen on pysynyt.
Colomba ja Carmen ovat tietääksemme käännetyt kaikille sivistyneille
kielille. Ruotsiksi käännettiin se ensi kerran jo pari vuotta
ilmestymisensä jälkeen (1842) ja sittemmin (1877) käänsi Ed.
Bäckström uudelleen sekä Colomban että "Illen Venuksen". Tanskalainen
käännös Colombasta ilmestyi pari vuotta tekijän kuoleman jälkeen
(1872) ja uusi käännös julkaistiin siitä v. 1887. Erityisesti
on huomattava, että Mérimée etevimpänä tyylimestarina nyttemmin
kuuluu kaikissa Ranskan oppikouluissa luettaviksi säädettyihin
kirjailijoihin; hänen Colombaansa luetaan tietääksemme myöskin
useissa Saksan ja Pohjoismaiden oppilaitoksissa.
Päättäköön lukija itse tekijän kertomatyylin etevyydestä; "Helmien"
ja Colomban avulla hän sen jo jossakin määrin voi tehdä, vaikka
meidän samalla täytyy pyytää häntä muistamaan, ett'ei käännös koskaan
ole alkuperäisen veroinen. Mériméen teosten kielellinen asu ei anna
aihetta mihinkään rikkaampaan suomenkielen käyttöön; sen etevyys
on täsmällisyydessä, luontevuudessa ja säädyllisyydessä, josta hän
aniharvoin poikkeaa kansanomaista puhetapaakin jäljitellessään.
Näiden ominaisuuksiensa vuoksi ei hän säädyllisimmänkään lukijan
hienotunteisuutta koskaan loukkaa.
* * * * *
Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p. 1803 Pariisissa, missä hänen
isänsä J. Fr. Léonor Mérimée silloin eli taidemaalaajana; äiti Anna
Moreau oli onnistunut lastenmuotokuvaaja ja isoäiti, rva Leprince de
Beaumont taas oli tunnettu lastenkirjailijattarena. Ylioppilaaksi
tultuansa opiskeli hän oikeastansa lakitiedettä, vaikka hän samalla
ahkerasti harjoitti humanistisia tieteitä perehtyen vanhoihin
ja uusiin kieliin, historiaan, taidehistoriaan ja oman maansa
muinaistieteeseen. Kielistä hallitsi hän englannin ja espanjan
kielet parhaiten; vanhoilla päivillänsä opetteli hän myöskin venäjää
kääntäen ranskaksi Gogolin Revisorin ja joukon Pushkinin ynnä
Turgenjewin novelleja. Historian alalla on hän julkaissut useampia,
perinpohjaisia tutkimuksia Rooman, Espanjan, Venäjän ja Ranskan
historiasta; eräät näistä, kuten Histoire de don Pedro I ja Les faux
Démétrius käännettiin v. 1852 saksaksi. Mériméen tutkimus "Ukrainin
kasakoista" on tietääksemme ilmestynyt myöskin venäjäksi eikä hän
kaunokirjailijanakaan ole outo venäläiselle yleisölle.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen joutui Mérimée v. 1831 kreivi
d'Argout'n kabinettisihteeriksi ensin kauppa- ja sitten meriasiain
ministeristöön. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin nimitettiin hän L.
Vitet'n jälkeen valtion historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi
eli valtioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta tehden
matkoja ympäri Ranskan valtakuntaa ja julkaisten näiden retkien
tuloksina joukon matkakertomuksia, joille selvä tyyli, esityksen
täsmällisyys ja asiallinen luotettavuus antavat pysyvän arvon;
hänen esityksensä ranskalaisesta rakennustaiteesta keskiajalla on
jäänyt myöhemmille tutkijoille perustaksi Ranskan keskiaikaisen
taidehistorian alalla.
Mérimée matkusteli paljo oman maan ulkopuolellakin. Englannissa
pistäysi hän tuon tuostakin tervehtimässä tuttaviansa, joihin
kuuluivat ajan etevimmät tiede- ja valtiomiehet, sellaiset kuin
Palmerston, Gladstone y.m. Samoin matkusteli hän jo nuorena
ylioppilaana Espanjassa, jonka oloja hän on kuvannut m.m. Carmenissa.
Täällä tutustui hän pikku kreivitär Eugénie Montijoon kanssa, joka
tuttavuus mainittakoon tässä, koska se aikaan sai käänteen hänen
elämässänsä. Kreivitär Eugéniestä tuli näet v. 1852 keisari Napoleon
III:n puoliso ja Mériméestâ ei ainoastaan hovin jokapäiväinen vieras,
huvittelija ja ylimyksellisen "lemmenhovin" sihteeri, vaan myöskin
valtiomies s.o. Ranskan senaatin jäsen, jona hän pysyi Napoleonin
kukistumiseen ja kuolemaansa saakka. Tuonen viikate korjasi hänet
muutamia viikkoja Sédanin taistelun jälkeen eli 23 p. syyskuuta 1870
Cannes'n kaupungissa etelä-Ranskassa.
Ihmisenä on tämä Ranskan "novellikirjailijain kuningas", kuten
häntä myöskin on kutsuttu, mitä huvittavimpia. Tosin ei hän
teoksissansa itse koskaan näyttäydy, mutta hänen laaja eri aikoina
julkaistu kirjeenvaihtonsa antaa kuvan mitä hienotunteisimmasta,
sivistyneimmästä, tietorikkaimmasta ja monipuolisimmasta miehestä,
jonka tuttavuussuhteet kaikkien Euroopan merkkimiesten kanssa tekevät
hänen kirjeensä tavallaan historiallisiksi lähdekokoelmiksi Napoleon
III:n ajoilta.
Viitaten yllämainittuun elämäkerralliseen teokseeni hänestä huomautan
vain lopuksi, että parhaimman kuvan Mériméestâ saa lukija epäilemättä
Aug. Filonin teoksesta "Mérimée et ses amis" ja siitä monografiasta,
joka saman miehen kirjoittamana tavataan sarjassa "Les grands
écrivains français" (= Ranskan suuret kirjailijat).
_Suomentaja_.