korreeta ja välliin toas olj hirmumyrskyvä, joka tahto koko moaliman
särkee... Minnäi jo olin kaikkeen tottunna, kunj sus näläkään, vaikka
meill' ei ollunna näläkee, kun peätyönä olj syöminen.
Ei niitä meren ihmeitä käsitä semmonen immeinen, joka ei ou muuvvalla
käynnä, kunj kotpittääsä kirkolla. Ihan sitä ensimältä tahtoo järk
kieroon männä, kun esmerkiks laiva yhtäkkiä töksähtää seisomaan,
ikkäänkunj ois moalle ajjoo suhhautettu. Jonkun hetken peästä kuitenni
peäsöö irt ja soa huomata, että olj satuttu sakkeen kalaparven
keskuuteen. Toisinaan toas ajjautuu lintuja niin paljon etteen, että
päivä yöks muuttuu, ja laiva niihin painosta, kun ne laivalle
laskeutuvat, painus pohjaan, kunj porokontti, jos ei niitä tervoo
polttamalla sais pakkoon ajetuks. Välliin näkkyy suuria purjeettomija
laivoja ympär merta -- ja yks kaks ne kattoo, kunj kummitukset... Ne
ovat valaskaloja, jotka päiväpaisteeseen tulloovat lämmittelemään. Vein
alla männessään ne niin kovast purstollaan läiskäyttävät, että
mahottoman suur laine kulukoo virstoin peähän... Pahin vastus on
kuitennii merjkeärmeistä, jotka on niin paksuja, kunj kirkon pahtaat ja
kymmenijä kertoja niitä pitempiä, -- ne, neät, tahtoo pistellä laivaan
reikijä. Meijän laiva kun olj paksulla rauvvalla vuorattu, niin sille
ne eivät muuta mahtanna, kunj voan purivat keulapuuta, että hampaat
katkeil ja purressaan laivoo puistoo juttuuttivat, niin että merjmiehet
kannella könähtel polovilleen. Kummallista on myös yöllä olla
laivankannella vahtina. Taivaalla roihuvaa kummallisija tulija, tähet
väläkkyy, ikkäänkunj seuloc pyörittäs palavan uunin eissä, ja välliin
koko taivaslak hulumahtaa auveta selälleen... Meressä kiiltää kans
tähtijä ja kuuluu semmosija sihhauksija ja sähhäyksijä, että iho ihan
kananlihalle nousoo...
Mut näkkyy eärettömmyyvelläi olevan rajasa niin myös silläi
Moalimanmerellä. Viimmen, neät, tulj moa vastaan, vaikk'ei se vielä
ollunna moaliman reuna, jota minä toivon, ja niin lujan linnan ohite,
jota vallottammaa kuulu tarvittavan kaikki moaliman tykit ja vielä
Luojan kolome sannoo lisäavuks, myö tultiin Panjuutinmoahan eli
Panskanmoahan. Sen takana toas sanottiin olovan sen moan, josta
posetiivinsoittajat kulukoo ympär moaliman. Mahtaa niihin molempiin
maihen asukkaat olla sukulaisija keskenään, koska ne yhteen näkköon
vivaht. Meitä ne kilivassa ryykäs kahtomaan, että silimät olj
värähtämätä kunj kellontaulu. Tyttöjäi olj paljon joukossa, mut minusta
ne olj semmosija kitjanoita ja tokko nuo ihteesä pessöövätkään, kun
olivat likapirkon kalttasija ja muutennii mustilla silimä-tirrikoillaan
katella viulauttelivat, että oikeen suututti. Toiset laivamiehet tais
niitä entuuveltaan tuntee, koska ne niitä taputtel ja pyöräyttel...
Minä heistä en paljon piitanna ja tuummailin, ett'ei ne ou kunj iliman
hengettömijä hoilauksija Mattilan Maijaan verraten, joka on semmoinen
tyttö, ett'ei moatekosta ou parempata missään...
Kova toas työ lastija purkaissa etteen tulj. Lautain ja ukkolankkuin
laivasta veäntäminen ei ou leikkityötä. Niitä Panjuutinmoan poikija
kyllä avuks otettiin, mut ne olj huonoo immeissorttija. Kovast ne
suomalaisija ja sitä Suomen poikain kurssija pelekäsivät. Ja kun
iltasilla meijjän miehet käv herrastelemassa ja olj voimankoitokset
sattunna, niin panjuuttija ne olj viskanna, kunj koirannahkarukkasija
voan...
Tyhjennettyvä laivamme, alettiin siihen hyvin makkeeta lastija panna:
rusinoita, sokeria ja viinijäi. Se Panjuutinmoa onnii oikein Luojan
siunooma moa ja kaikki siellä viljelemätä kasvaa. Keskmoa taitaa ihan
rikkain olla. Ei kuulu tarvihtovan muuta, kunj kirveellä puun kylykeen
isköö, niin siitä mahalana alakaa juosta parasta porkviinijä, josta
Kuopijon markkinoilla sai maksoo markan pienestä kupista. Rusinapuut
ovat niin tihheessä, kunj lepät teällä kotmoassa. Eikä siellä sovi
tuulella männä mehtään kävelemmää -- omenapuista, neät, tipahtelloo
semmosija omenanjurikoita, että ne peän puhkasoovat, jos kohalle
sattuu. Vuorettii ei ou tätä tavallista kivlajija, voan ne ovat joko
suoloo tahi sokerija. Ei kuulu muuta tarvihtovan, kunj voan kangilla
irtauttaa aika sokurkimpaleen ja sitte topaks pyörittää. Suoloo sitä
kans soa samalla lailla, niin ett'ei siinä moassa näläkä näpäse -- ja
jos mitä puuttuu, niin sitä rikas moa tavaroillaan muuvvalta soa.
Tuommosta tavarata lastatessa tahto käs ihan melekeen väkisi herkkuja
suuhun pistee, mut bengenuhalla olj kielletty mihinkään koskettamasta.
Kun sitte laiva olj täyteen soatu, annettiin itekullennii lahjaks iso
tynnör viinijä ja rusinoita sekä omenoita niin paljon ilimaseks, kunj
voan tahto ottoo -- eipä sillon maha peässynnä moittimaan, että sitä
pahana pietään...
Nyt meijjän matka kuulu vetävän Murjoaniin moahan, jossa immeisten
sanottiin olovan niin mustija, että jos esmerkiks hiilellä niihin
selekään viirun vettää, niin se viiru valakoselta näyttää.
Immeislihhaan siellä ollaan hyvin ahnaita, että pittää kahtoo sekä
etteesä että taaksesa, jotta eivät soa lihhoo haukata. Kun sen moaliman
reunannii meinattiin siellä päin olovan, näin mielellän, että purje
alako laivoomme vettee, vaikka vähän arveluttikii, että näinköhän
tuolta kunnijalla takas peäsöö...
Kylymästä ei tällä matkalla ollunna vastusta, sillä niin olj lämmin,
että katveessai pit leähättöö ja muutaman kuukauvven peästä alako
aurinko paistoo ihan peän peältä. Lopulla tulj ilima niin kuumaks, että
laivan yl pit levittöö voate, jota lakkoomata kasteltiin, ett'ei se
peässynnä tulleen syttymään. Kun voan ois vastoja ollunna, niin kyllä
ois kelevanna kylypee repsutella. Meressä ves kiehuva ryplätti. Ja jos
keittee tahi paistoo tahto, niin päiväpaiste pijan kypsytti. Ei
tämmöistä ois kauvvan kestännä -- immeinennii siinä ois sulanna...
Onneks tok rupes vähitellen jeähtymään ja myö peästiin viliposempaan
ilimanallaan, vaikka vielä sittennii tarken...
Etteenpäin männessä myö kohattiin yksinäinen soar, jonka rantaan
lystiksemme laskettiin. Se olj kummallinen paikka -- siinä, neät, kasvo
pumpulvilloja, jotka niin pitkinä lepereinä puista riippuvat, ett'ei
tahtonna kävelemmää peästä. Myö puisteltiin alusistamme olet moahan ja
täytettiin pumpulvillolla -- kelepas niihen peällä sitte kelliä...
Yhtään immeistä ei tainna koko soarella olla, ja kattein peätti, että
se on vielä löytämätön moa, sekä merkiht sen merjkarttaasa. Lähtiissä
tuummattiin, ett'ei tulomatkaks oteta mittää lastija, voan poiketaan
pumpulvillolla laivamme täyttämään...
Kun laivamiehiltä lahjaviin loppu, niin ne rupes, kun tavara olj
houkuttelevoo, salakähmässä lastija näpistelemään ja kähvels ne voan,
vaikka koitettiin varjellakkii -- ja yhtälyytä juuvva tossottivat.
Minä sain osaviinillän niiltä hyvän hinnan, kun en ite halunna sitä
ryyppijä. Pienestä pittäin minä, neät, oun ollunna sitä mieltä, että
syömisellä sitä immeinen kaikkiin parraiten ellää, kunj millään muulla
elinkeinolla... eikä muuta sissääntulloo tarvihtekkaan, kunj syömistä
voan, niin kyllä ellää, vieläpä hyväst oikeen... Sikspä ryyppiminen sai
nyttii mun osaltan sinnääsä olla, mut rusinat ja omenat eivät joutanna
happanemmaa.
Meijjän katteinin olj paha toas soanna kelekkaasa -- se, neät, olj
samanlaisena katteinina, kunj alkumatkallai, vaikka jo pit vähän
lommookii. Miten se yhtenä yönä lienöö siellä kajjuutassaan ryskännä,
mut semmosen tepposen se olj tehnä, että olj merjkartan ryvettännä ihan
pilalle ja kompassi olj särkynnä tuusanporoks. Ja siinä vasta ihme olj
eissä! Myö, neät, jouvvuttiin lampaattomiks kelloks, ei kunj tuota nuin
pit sannoon, että nyt oltiin kunj kellottomat lampaat. Muihin
säikähtäissä se kattein sano:
-- Ei se tekke mitte, anna menne vaa! Keenny sitt kun tulla laitta
vasta. Kuulla tyyrmanni, laske tonne noin... Kylle meille rooka
piisa....
Kun ite kattein tämmöstä puhu, niin ei muut uskaltanna suutaan avata.
Se kattein onnii merellä suurvaltanen herra ja on sillä lupa viskata
mies merreen, jos voan ei tottele. Sentähe sitä pittääki pelätä. Myökii
oltiin hiljoo, kunj hiir kissan lähheisyyvvessä. Eikähän tuota vielä
näkyvätä hättee ollunnai. Evästäkkii olj kolomeks vuoeks. Minä
puolestan olin tyytyväinen, että yhtä suuntoo mäntiin -- välempihän
moalimanreunaan jouvutaan.
Hyvä ois ollunna männäkkii, jos eivät myrskyt ois välliin ollunna niin
hirmusija. Alakumatkan ilimat ollii niihin verraten voan vasikoita.
Luultavast myrskyt syntyvättii tällä merellä ja kun ne eimmäks
joutuvat, niin ne taltuvat immeisemmiks ja ikkäänkunj narripelikseen
pelemakoivat...
Nuin par vuotta myö sillä lailla mäntiin mistään tietämätä. Rupes jo
ikävältäi tuntumaan, mut kunj moaliman reunaan peäsy juohtu mieleen,
niin tuumasin itellen, että hutipuu ja purjetuul -- antaa pyyhkijä
voan!
Siinä olla tossaroijjessa olin huohmoovinan, että meijjän laiva on
ruvenna kovemmin kulukemaan, vaikka ei hyvvee tuultakaa ollunna. Tästä
en hiiskunna kellenkään, kun pelekäsin olovan veärässä. Mut erräänä
yönä satun olemaan kansivahtina. Yö olj jotennii pimmee. Illalla laiva
asetettiin seisomaan puottamalla kaks ankkurija merreen ja viistuhatta
syltä pit laskee touvvija, ennenkunj pohja tulj vastaan -- niin syvä
kohta sattu siinä olemaan. Kun kävelin ja hyrräilin hiljakseen, niin
tuntu siltä, kunj laiva ois kulukee jullittanna etteenpäin. Minä
säpsäin ja katon taivaalle, kun luulin, että pilivien kuluku pannoo
silimän valehtelemaan. Pilivet eivät kuitenkaan liikkunna, voan laiva
kuluk kun kulukii... ei siinä mikkään auttanna... Tartun touvviin ja
koitin nostoo ankkurija, mut en jaksanna. Selevä siis olj se asija,
että ankkur on touvvissa kiin ja pohjassa. Mut mikäs ilimonen ihme --
kysäsin iteltän -- tässä on, koska laiva kuitennii tuntuu kulokovan?...
Minnuun tulj salaperänen peleko, että nyt on paha taikinassa. Mänin
sentähen perämiehen kajjuuttaan, nykäsin häntä kylestä ja sanon:
-- Kuulkoopas työ kummoo, kun tämä laiva kulukoo...
Perämies nost peätään ja kysy puol unissaan:
-- Mittee sinä puhut?
-- Puhumpahan voan sitä -- vastasin minä -- että tää laiva kulukoo,
vaikka ankkurit illalla puottoo jutkautettiin pohjaan.
-- No, kukas ne ankkurit on ylös nostanna?
-- Eihän niit ou kukkaan nostanna, meressä ne vieläi on, mut kulukoo
tämä laiva sittennii...
Silloin perämiss keänty toiselle kuppeelleen ja äräht:
-- Voi kuitennii, minkälainen taulapeä sin out, etkä jo ies ala
viisastuva. Kumma voan, ett'ei sulle ou hametta hankittu!... Ja jos et
nyt het mäne hyvin kauvvaks, niin...
Perämiehen puhelu olj niin ärreenmakusta, että tavallista pikemmin
pötkin oven ulukopuolelle. Tulin toas kannelle, kahtelin ja tiirailin,
enkä peässynnä muuhun peätökseen, kunj siihen, että laiva kuluki kun
kulukikii. Kun tiesin varmaan, ett'en uneksinna, alon uuvvestaan
tarkastoo ankkurija. Siellä ne olj meressä, koska touvvi ei noussunna,
vaikka kuinka öisin vetännä. Mut laiva se voan kuluk. Minä tuummasin,
että tulukoompa mikä tahhaasa, mut minä mänen ilimottammaa asijan
katteinille. Astun sitten hänen kajjuuttasa ovelle koputtammaa ja
kauvvan sietii jyrryyttöö, ennenkunj se havaht. Viimmen se kuitennii
möräht kunj karhu:
-- Mitte ny?
-- Vaht teällä tahtos ilimottoo, että tää laiva kulukoo.
-- Nu, se on hyve, ette laiva kulkke -- anna menne vaa.
-- Yökshän myö tähän illalla jeätiin, jokkainen makkoo vielä ja
ankkurittii on pohjassa, voan tämä laiva kuitennii kulukoo.
-- Tumpuin! Jos sine on humala, panne vette peehen, ett selvene. Mene
velle pois!
Mikäpä muu siinä autto, kunj poistuminen. Ja sitten toas alon
tarkastella ja katella toilailla. Koitin minä silimijännii kiin pittee,
mut sillon ihhoo ilikeest karmi ja laiva tuntu mänövän semmosta
kyitijä, että korvissan huris...
Viimmennii tok valakes päivä. Vähitellen laivamiehet konkoilivat ylös
ja ilemestyvät kannelle. Kun huomijon ilimotin, sanottiin siinä:
-- Kas, eiköön tuokii poika ou jo toisellakymmenellä?
Mut sillon oamusumun läp huomattii toisija laivoja, joista meille
näytettiin hätämerkkijä ja ammuttiin hätälaukauksija. Nyt jo alettiin
arvella, ett'ei oikee siunaus ou ja mitä enemmän katella tissaroitiin,
sitä enemmän ällistyttiin, vaikk'ei ymmärretty, mikä tässä on eissä.
Lopuks yks vanaha merjmies hoksas, että myö on taijjettunnai joutuva
Kurjuksenkulukkuun.
Voi herranen aika sitä hättee ja elämätä, mikä nyt nous, -- ja arvoohan
sen, kun tietää, että Kurjuksenkulukku on se paikka moaliman takana,
josta kaikki moaliman liijjat veit juoksoovat moaliman ala. Kymmeniin
peninkuormiin alalla joutuu merj häränsilimänä pyörimään, ihan kunj
virran niskassa ikkääsä. Sitten siellä keskuksessa on suur hormi,
mahottoman iso kolo, niin avara, että siitä sopis kokonaisija
kaupuntija mänemään, joka vettee kurnii vettä moaliman ala. Siinä
Kurjuksenkulukun nielussa kuuluu käyvän semmonen posinakkii, ett'ei
vertoo missään, eikä toista niin voimakasta koskee ou koko
moalimassa...
-- Nyt tais tulla kurlupsis ja meijjän rykmentin loppu, sano se vanahin
merjmies. Mut toiset ei osanna ies niinkään paljon puhuva, voan
jokkainen olj, kunj puulla peähän lyötyjä. Tiijjettiin, neät, ihan
varmaan, että jos Kurjuksenkulukun vaikka alakupyörteeseennii joutuu,
niin sillon soa sannoo hyväst tälle makkeelle moalimalle, pelastuminen
kun on ihan mahoton... Nyt käv silimät pyöreiks ja unj karkkos...
Ruvettiin kuitennii koittamaan, eikö vielä voitas laivoo keäntee ja
venattiin jos jollain tappoo, mut kaikki koitokset olj turhija, --
laiva se voan kuluk kulukuvaan, vaikka ankkurit olj vieläi pohjassa...
Onhan teistä jokkainen ies yhen kerran elläissään nähnä, kun lastu
koskessa sattuu joutumaan häränsilimään: ensiks se kiertelöö ja pyörii
ympäriisä, ikkäänkunj hättäissään jottain ehtis, männöö kovemmin ja
kovemmin ja lopuks sitte hutkahtaa häränsilimän sissää ja kattoo sinne.
Kurjuksenkulukussa käy laivalle ihan samalla tappoo. Mut kun siinä ves
hyvin loajalla alalla häränsilimänä pyörii, niin männöö usseita
kuukausija, ennenkunj laiva nieluhormiin joutuu. Ens alussa kulukoo
laiva hiljasest junnottain, mut viimmen kyit kiihtymistään kiihty, niin
että tukka pujossa kuulutaan männä huristettavan siihen ast, kunj
jouvvutaan hormin kittaa ja hupsahettaa ijankaikkisuuteen... ahventen
valtakuntaan...
Meijjän olloo on paremp käsittöö, kunj kertoo. Katteinii säikäht
enstopakassa, että meleken yritti selevitä. Mut kun hän sitte vähän
aikoo olj kajjuutassaan ja korkkiikarija pyörittel, niin siihempä se
peleko hävis. Hän sano meille:
-- Yks pee, kon lanttu -- samma se, jos koole, niin koole, kon yks
kertta pitte kuitenkki koole... Ottaka viini, poikkat, ja ryyppeke,
sitt ei janno koole...
Tuommosen jumalattoman puhheen kuultuvaan laivamiehet ryykäs
viintynnörilöihin kimppuun, kunj jannoiset lehmät järven rannalle ja
sitte ne rupes kerrassaan pahhoo elämätä pitämään... Mut minä sitä
polonen poikaparka jouvvun tuliseen tuskaan -- arvoohan sen, kun tietää
kuoleman olovan ihan silimiisi eissä... Minä mänin kajjuuttaan itkemään
ja päivittelemmää. Koittelin siunailla ja jos jottai tehä, niinkunj
hättäinen ainai... Mieleen muistu kot, äit ja isä... heijjän ja
kaikkiin muihin immeisten varotukset. Toruva pöllyytin ihteen, kun en
uskonna, mitä immeiset sano, ett'ei moalimalla ou muuta reunoo, kunj
kuolema... siihen reunaan minä nyt kohta peäsen... Mut paremp tok ois
ollunna kottiisa kuolta, niin ois ies hauvvattu siunattuun moaha
makkoomaan tuomijopäivään ast... Ja sitten minä alon ihteen valamistoo
kuolemaan -- siunailin ja pyytelin rikoksijan anteeks. Kaikki ne
korreet opetukset, joita vanahempan olj mulle lapsena neuvonna ja joita
sillon pein heijjän kiukkunaan, juohtu nyt mieleen ja tek syvämmelle
hyvvee. Minä huokasin, että voipa tokkiisa, jos vanahemmat ois tässä
läsnä, niin ne toasiisa neuvos ja opettas hyvijä opetuksija... ja jos
voan äit vielä eläs ja voaran tietäs, niin kyllä se rukkouksillaan
minut pelastas...
Vähitellen voaran suuruus vaikutti toisiinnii laivamiehiin, yksimpä ite
katteiniinnii. Tuo viimmesen päivän viettäminen loppu ihan itestään ja
jokkainen tulj, kunj painon ala -- suruva voan noamosta näky... Eikähän
toisin voinna ollakkaa, kunj huohmattiin, että laiva tek kiertoosa
samalla tappoo, kunj ne toisettii laivat, jotka eillempänä kulukivat.
Sitä usseinnii ihmetellään, minnekkä niin monta laivoo teille
tietymättömille hävijöö -- nyt se puluma mulle selevisi: ne joutuvat
Kurjuksenkulukkuun...
Vielä meille ois pelastumisesta jottai toivoo ollunna, jos voan ois
mukkaamme sattunna olokija. Kuulu, neät, se Kurjuksenkulukku
tukkeutuvan ja ves herkiivän pyörimästä, jos siihen viskoo olokkupoja
-- ne sotkoo reijjän vähäks aikoo umpeen... sillon sitte pittää het
piirtee pakkoo minkä ennättää... Meill ei kovaks onneks olokija
ollunna, kun ne alusemmekkii tyhjennettiin sinne autijoon soareen...
Muuta neuvvoo ei eissä ollunna, kunj kuolta kumahtaminen -- ja siihen
minä puolestan olin jo ihteen valamistanna.
Siinä surussa ja murheessa ollessaan tulj väkisinnii tuummimaan, että
eiköhän meijjän pelastamiseks jottai keinoo löytys. Yht'-äkkijä jysäht
mieleen, että kerta niin suur kala tarttu uistimeen, että se monta
virstoo vetel venettän perässään... Annappas olla -- sanon sillon
itellen -- ja läksin mänemään katteinin luo.
-- Kuulkoopas työ kattein -- puhelin minä -- nyt luulen löytäneen
keinon, jonka avulla myö tästä päläkäästä voijjaan vielä pelastuva.
-- Nu, mikke on se keino? kysy kattein het.
-- Kahtokeepas, jos pantas syötti ankkuriin, joka viskattas merreen,
niin soattas valaskala sen nielasta ja vetäs sitte mejjät perässään
pois, selitin minä sekä hoaston sen uistinmatkan.
-- Nu, pitte koitta. Mut mitte me panno söötti? Jasso! Me lyö arppa ja
katto, kukke jouttu söötti.
Minä säikäin tämän kuultuvan hirveest ja siinä säikäyspäissän sannoo
tollautin:
-- Pankoo minut syötiks -- samahan se on, jos minä kuolennii, kunjhan
työ toiset pelastutte...
-- Ei mine panne sinnu -- tyyrmanni kiitte, ett sinu ou hyve poike. Mut
me panna se koirankuonulainen, puhel kattein.
Siinä meijjän laivassa olj laivamiehenä yks koirrankuonolainen,
semmonen melekeen koirrannäkönen immeinen, joita jossain vieraassa
moassa assuu, ja joka olj hyvin ahnas viinaan. Kun kattein lupas sille
kannun viinoo, jos se voan antaa ihtesä syötiks pistee ankkuriin, niin
se kieltään lippoin ilimotti suostuvasa. Mut sillon tulj välliin
perämies ja sano:
-- Mittees tässä tarvihtoo immeisijä tappoo, onhan meijjän laivassa
sika syötiks.
-- Mut jos me tappa sikka, niin kukke sitt ilma poova ja myrsky
ennusta? virkko kattein.
-- Eihän myö ennee ilimanennustajjoo tarvita, jos laivamme on voan
sallittu tähän Kurjuksenkulukkuun hukkumaan. Kyllä se sika hyvin hyväst
syötiks joutaa, tuummas perämies.
-- Jaa -- se on kylle niin... Nu, panno se sikka ankkuri, käsk kattein
sitte.
Het otettiin laivan iso sijanjutkaus ja pistettiin -- voi syötävä,
kuinka ilikeest se sillon vinkas! -- keskruummiistaan ankkuriin sekä
viskata roiskautettiin merreen. Ankkuriin pantiin kolomenkertaset
touvvit -- ja ruvettiin toivovaisina outtamaan. Lieneekkö tuntijakkaa
kulunna, niin laiva ensiks kummallisest jutkaht ja sitte seisaht. Vähän
aijan perästä sen jäläkeen nousta kölläht hirmusen suur valaskala
veinpinnalle. Se olj nielassunna ankkurin, koska touvvit näky sen
kulukkuun mänövän. Aluks se olj hiljoo vein peällä, ikkäänkunj ois
kuunnellunna, sitte pnist peätään ja koitti kakistoo syöttijä
kulukustaan, mut eipä se lähtennäkkää... Sitäkös suututti... Se löi
vettä purstollaan niin kovast, että pelättiin laivan koatuvan, syöksäht
sukkeloon ja läks uimaan. Meijjän laiva pyöräht ympär js siitä
huohmattiin, ett'ei se valaskala Kurjuksenkulukkuun päin mäne. Kiireest
myö nostettiin ylös ne merreen lasketut ankkurit, jotta eivät ois
vastuksina, ja niin meijjän laiva alako valaskalan perässä kulukee
lerottoo. Laivamiehet ryykäs ympärillen ja ilosta huutain tahtovat
minuva pelastajana nostoo...
-- Luoja meijjän pelastaja on ja äitin rukkoukset -- sanon minä -- ja
meijjän velevollisuus on pelastoo toisijai viskoomalla touvvija
muillennii laivolle mänemään.
Mielellään kaikki tähän suostuvattii. Lautapalanen pistetiin
touvvinpeähän ja monta tuhatta syltä työnnettiin touvvija merreen.
Kattein kirjutti siihen lautapalaseen ja käsk siihen tarttumaan kiin
toisten laivain.
Ens alussa pelättiin, kun se valaskala tuontuostai pist peäiään veistä
ja töllistel, että jos se paiskateksen syvvään sukeltammaa, niin se vie
meijjät männessään tahi voishan se keäntyvä Kurjuksenkulukkuunnii
päin...
Mut ei se kuitenkaan sukeltanna, eikä Kurjuksenkulukkuunkaan päin männä
-- se tais tieteekkii, että siinä hukka peris, -- voan etteenpäin se
toas läks junnoomaan. Arvoohan sen, ett'ei se kyit kovvoo ollunna, voan
hyvvee hoijjakkata kuitennii kulettiin. Ja sehän se ollii peäasija,
että peästiin Kurjuksenkulukusta poispäin. Kun se valaskala millon nous
vein peälle, niin se tuskissaan puistel ihteesä -- varmaannii se ois
tahtonna peästä irt -- ja lävväyttel purstoosa niin kauheest vetteen,
että pelottavan suuret laineet rupes käymään. Lopulta myö keksittiin se
keino, että miesvoimalla nyvittiin touvvista. Se tek valaskalan
ikenille kippeetä: se jutkautti niskoosa ja läks äksyilemätä uimaan.
Välliin myö sen annettiin kuitennii levätäkkii...
Muutaman päivän peästä oltiin huohmoovinamme, että kuluku käv
hittaammast, vaikk ei pyörrekkää ennee vetännä niin kovast kunj alussa.
Siitä myö arvattiin, että ne toisettii laivat olj jo yhtynnä meijjän
köyteen -- ja ilohuutoo ja ampumista alakokii kuuluva jäleltäpäin...
Muutaman viikon kuluttuva rupes jo selevään näkemään, että myö olj
peästy Kurjuksenkulukun pyörteestä pois. Ves ei ennee virran tappaan
liikkunna, laineet läikky, niinkunj ainai, eikä valaskalastakkaa
näyttännä kuormanveto niin vaikeeta olovan, vaikka se kuitennii aina
vähän peästä asettu vein peälle köllöttämmää. Näinä sen lepoaikona ne
toiset laivat tapas meijjät, kun touvvista ihteesä vetivät. Niitä
laivoja olj kaks. Sen arvoo, että niissä laivossa olj nauru peässynnä
ja ilo tullunna itkun sijjaan, kun lautapalanen niihin luo eht männä --
ja kun sen yks laiva ensin sai, niin se het laitto toiselle. Joitakin
viikkoja ois vielä kulunna, ennenkunj se kaikkiin eillimmäisin laiva
ois Kurjuksenkulukkuun sutkahtanna... sitten vähitellen toiset ois
perästä sinne joutunna...
Kaikki kolome laivoo asetettiin rinnattain kiin toisiisa. Valaskala
läks toasiisa uimaan. Kyllä täytyy sillä pahhuuksella olla voimoo ja
lujat niskat, kun jakso kolome rinnattain olevata laivoo vettee ja
vielä peällepeätteeks olj niin paha pala kulukussa, kunj terotettu
ankkur... ei siinä sijanlihakaan mahtane kovin hyvälle maistoo...
Kun sitte huohmattiin, ett'ei meillä ennee ou pelekoo siitä
Kurjuksenkulukusta, ruvettiin tuummoomaan, mittee sille valaskalalle
ois tehtävä. Tappoo sitä ei mitenkään soveltunna, kun se olj meijjät
pelastanna, voan peätettiin se peästee vappauteesa. Joka laivan
miehistö kututtiin lähelle, kun touvvit katkastiin poikki -- ja
valaskala peäs irt. Voi moalima ja moaliman mannut, millee kyijjillä se
läks uimaan! Ihan suur kosk synty sen jäläkeen ja ves hirveest pärsky
ja kohis... Tuhansija peninkuormija se olj sitte yhtä männöösä männynnä
Ameriikinmoan rantaan, jonnekka se olj tullunna semmosella vauhilla,
että olj törmännä kymmeniin sylliin peähän kuivalle moalle ja kuollunna
siihen. Se kuulu olleen kaikista suurin valaskala, mitä millonkaan on
moalimassa nähtynä. Ameriikimmoan keisar olj ottanna sen luurangon ja
tiettännä siitä suuren, kommeen kirkon...