sitä, voan ruvettiin pitämään ilosija harjakaisija -- tanssittiin ja
ryypättiin niin tanakast, että toisin aijjon ei moalima laivamiesten
silimissä ollunna, kunj lammasnahkan kokonen. Minuva lakkoomata
nostettiin, että ruumis siinä myssyytöksessä kippeeks tahto tulla, ja
sanottiin, että het kotmoahan tultuva peäsen katteiniks... Monta
monituista päivee kest se semmonen juhlan vietto.
Niistä laivosta, jotka myö pelastettiin, olj toinen sieltä Murjoaniin
moasta. Se olj laitettu meitä ehtimään, kunj meit ei ruvenna perille
kuulumaankaan. Mut tapahtukkii semmonen kumma, että myö pelastettiin
ehtijämme. Kun siinä Murjoaniin moan laivassa ei ollunna lastija,
muutettiin meijjän last siihen. Sitte vielä kaikemmoista ystävyyttä
toisillemme osotettuva, lähettiin kulukemaan kukkiin suunnallemme --
myö suoroo peätä kotmoata koht. Niiltä toisilta myö soatiin uus
merjkartta ja kumpassi.
Matkalla tahto kattein minut aina vieressään syömään ja pit minuva
vertassaan. Toiset laivamiehet kunnijoitti minuva katteinin
vierimäisenä herrana ja niin tek perämiessii, vieläpä mun komentotan
olj toisten toteltavakii. En yhtään eppäillynnä, ett'ei minuva
katteiniks vielä vihittäs, jos voan siihen arvoon tahon peästä. Mut ei
tuntunna mielen katteiniks yhtään tekövän ja koko merjmiehen olloon
olin niin kyllästynnä, että peätin siitä pois heretä ja het lähtee
kotpuolelle -- ja mitä lähemmä kotmoata peästiin, sitä suuremmaks voan
halun kasvo... niin nous, kunj hyvä taikina...
Tultiin tok viimennii perille! Voi millä ilolla meijjät
vastaanotettiin, kun olj pelätty hukkuneiks! Ois sitä toas soanna
juhloo viettee, mut siit en välittännä. Kun monvuotiset palakkarahan
sain, läksin puolväkiste, kunj en muuten peässynnä, rientämään kotija
koht. Enkä minä nyt jalakapatikassa tietä tallanna, voan kyijjillä, iso
kello aisassa, ajjoo kuorsin, ikkäänkunj suur herra.
Kummallisest mun syväntän vihlo kotpaikkoo lähestyissän... mittee se
semmonen vaiva lie ollunnai ja kun kotjmökki alako näkyvä, niin ihan
rupes nenä tohajammaa ja näytti siltä kunj kaikki ois kahtoo
tollottanna minnuun... yksin aijjanseipäättii... Minä sanon itellen
hiljakseen: Kahtokoot voan... ei mull ou syytä hävetä, rahhoo on
taskussan ja puku peällä, kunj herrolla sekä vatsa täynnä niin hyvvee
ruokoo että kelepois kahteen kertaan syötäväks...
Mut sitte ihme etteen tulj, kun äit ja isä ei tuntennakkaa ennee minuva
-- ne voan kivenkovvaan väittivät, että min en ou heijjän Joakkosa.
Viimmen ne tuns kuitennii -- eikä osattu muuta, kunj itkee myö kaikki
kolome... ja se olj liikuttava hetk, kun vanahemmat ja laps yht'aikoo
ilosta itkivät... Lopulta sain tok sanotuks:
-- Outteko työ minulle vihasija?
Sen jäläkeen puhu isä näin:
-- Kuinkas sinulle vihasija oltasiin -- etkä sinäkään soa vihanen olla.
Eihän myökään taijjettu ymmärtöö syvämmen pahkoja rakkauven palssamilla
voijjella, voan kiivauven kurikkata käytettiin. Sinä toas et ymmärtännä
sitä. Mut niinhän se onnii, että kaikkiin immeisten on huutjärvellä
käytävä, ennenkunj silimät aukii. Mut unneutettaan nyt kaikki entiset!
Ja sitte äit kahto minnuun ja sano:
-- Eihän sinuva jaksanna mikkää tuntee, kun out tuommosen partahurrikan
kasvattanna ja niin kommeeks tullunna.
-- Pois minä tään parran kerihtennii... eihän teällä siitä kuosista
tykätä, minä hoastelin.
Ja sitte se äit alako ruokoo puuhata ja ois lähtennä kylästä
riisryynijä hakemaan puuroo niistä keitteekseen. Mut minä kielsin ja
ilimotin, että parempata on piimävelli, minä kun oun riisryynkeittoo
syönnä joka päivä.
-- Ilimankos out pulskistunna, sano äit ja koitti liepsuva ruokoo
laittaissaan. Ei äijjin jalaka ennee niin keäntynnä, kunj lähtiissän,
ja hyvin ol issäi vanaheta rupsahtanna, niin että heitä seälillä
kahtelin.
Olj sitte vastoomista äijjin, isän ja muihinnii kysymyksiin ens alussa.
Paljon ihmeitä loahailin, mut tästä Kurjuksenkulukusta nyt vasta
enskertoo kellenkään immeiselle hoastan. Kerta sano äit:
-- Ei meijjän kuitenkaan ois pitännä sinuva turhalle matkalle peästee.
-- Myöhä sitä nyt on katuva -- tuummas isä sillon -- ja onhan hyvä,
että nuorii pässi soa voimijaan koittoo -- syyttäköön sitte ihteesä,
jos sarvesa poikki puskoo...
Vähitellen minä toas rupesin suutarjtöitäi tekemään ja kun pitkällä
matkallan olin nähnä monenmoisja kengäntyylijä, tein yhen parin yhtä ja
toisen toista lajija ja toin oikeen kengäntyylin kotseuvvulle. Isä
viheltel ja sano:
-- Katoppas, aina sitä moalimata kulukiissaan immeinen oppiikii, jos
voan tahtoo... Eikä poijjan matka ou turha tainna ollakkaa, tuummas isä
lisäks ja kahto äitiin.
-- Hyvähän se on -- sano äit -- mut kyllä oun rukkoillunnai. -- Sen
jäläkeen äit rupes virrenvärssyvä hyrräilemmää.
Muutamain vuosiin peästä kuol äit ja isä. Minä läksin toas
liikeliepeelle. Työ on henken elättännä, niin että nälän aikana oun
aina soanna leipee suussan pittee. Mut moaliman reunoo en ou ennee
halunna peästä näkemään...
Tähän Jaakko-suutarj lopetti, kopist piippusa penkin laitaan ja
heittäys heinille tehylle vuoteelle makkoomaan. Vaikk olj jo
myöhänlainen, oltiin kuitennii siinä meärässä halukkaita kuuntelemmaa,
että tahottiin vielä kertomaan, tapasko hän Mattilan Maijan. Mut ei hän
mittään vastanna, sen kun voan näytti het nukkuneen. Kumminnii hän
vielä toiselle kuppeelleen keäntyissään unisella eänellä sano:
-- Kahtokeepas, jos sitä valaskalakeinoo en ois keksinnä, niin en tässä
makkois, enkä ois Kurjuksenkulukusta pelastunna...