ovattii toista lajija, niinkunj entisen leipurin pullat, sano se
merjmies. Mut en niistä nyt tässä ruppee kertomaan, kun kohta peäset
ite niitä kokemaan.
Sitten aina vähän aijjan peästä kahtel sillä korkkikiikarilla, tulj
hyvin puhelijjaaks ja kaikenmoisija kummija juttel. Yht'äkkijä se kysäs
minulta:
-- Ossootkos sinä kirota ja tapella? Ne taijjot on merjmiehelle ihan
välttämättömijä, kun ulokomaihin satamissa pittää välistä näyttee
Suomen poikain kurssija.
-- Kyllähän tuota tok -- vastasin minä -- kirroomisen konstin ossoon,
vaikk en sitä ou soanna paljon harjottoo, sillä äit olj äkänen siitä ja
selitti, ett'ei sielun vihollisen nimmee soa muullon mainita, kunj
kirjoo lukkiissaan. Ja rukkiista leipeehän min oun ikän purrunna, niin
ett'ei näläkä ou voimijan kuivanna, enkä vielä koskaan ou kokkoisten
joukosta vertastan kissanhännän ja väkkartun veossa sekä
housunkauluspainin heitossa löytännä. Tapellunna en ou muuta, kunj
tälle matkalle lähtiissän iliman voan leikillän äitijä ja issee
korennolla säikäytin, eivätkä ne uskaltanna minuun tarttuva, vaikka
niitä olj kaks immeistä... Se olj mun puolestan voan leikkijä, laps kun
ei soa kättään vanahempijjaan vastaan nostoo...
-- Kaikki hyvin, sano se merjmies. Mutta onkos sulla kirjoja?
-- Ei mull ou millonkaan omintakkeisija kirjoja ollunna, kun min oun
vähät lukun lukenna äijjin ja isän kirjosta, vastasin minä.
Sillon se merjmies jälleen nauroo röhötti ja sano:
-- Joka hoaralta sinä näyt vielä Tupa-Jussi olevan, mut tottapahan
vielä viisastut. Katoppas, minä tarkotin kysymyksellän, että onko sulla
passija eli reissukirjoo, josta nähhää, kuka sin out ja mistee sin out.
-- Mittee sillä semmosella kirjalla tekköö -- tuummailin minä -- kun
kerran ite oun nähtävänä...
Sen kuultuvaan se merjmies taputtel minuva olokapeähän ja sano:
-- Merjmieheks sin out syntynnäkkii. Etkä sinä vielä ossoo ies
aavistoo, kuinka merjmiehen elämä on hauskoo ja kuinka siellä merellä
on lyst olla. Siellä soa huutoo ja lauloo niin paljon kunj jaksaa, eikä
siellä ou toiset tiellä, eikä ite ou kennenkään tiellä. Ja rahhookii
tulloo, kunj suopoo, niin ett'ei tiijjä, mihin sitä pannookkaa.
Kaikkiin maihin tytöt tykkeevät merjmiehistä niin kovast, että kun voan
silimeesä vilikuttaa, ne het tahtovat ihan suuhusa syyvvä...
Kotvasen vielä istuttuva lähettiin myö kävelemmää. Minusta tuntu niin
lystiltä, etten soattanna luontoon hillitä, voan hypätä kirvotin, kunj
vasikka kevväillä niitylle peästyvään ja täyttä kulukkuva huutoo
parkasin:
-- Mittees näistä moallisista, kunhan voan siirappija soa!
Mut silloin yks semmosissa kiiltonappisissa voatteissa olova mies läks
juosta kunttuuttammaa meitä koht ja likelle peästyvään alako
marmattoo... mittee tuo lienöö marmattannakaan. Se merjmies hoastel
vähän aikoo ja, minuva lyyvven olkapeähän, sano:
-- Tää on meijjän poikija.
Eikä se kiiltonappisissa voatteissa olova mies ennee suutaan
auvassunsa. Myö lähettiin sitte matkojamme mänemään ja se merjmies sano
mulle:
-- Nyt sinä iliman minuta oisit joutunna kiipeliin. Se mies olj, neät,
polliissi ja polliissit pelekeevät huutamista, kunj jänis rumpuva. Ja
jos ne voan huutajan soavat kynsiinsä, niin ne vievät putkaan, jossa
kerihtöövät peän ihan paljaaks ja syöttävät pelekkee vettä ja leipee
niin kauvvan, että mahanahka on selekärankaan kiin tarttuva. Sillon
vasta peästävät pois tahi laittavat ruununkyijjillä kotseuvvulle sekä
tervatulla rauvalla polttaavat pahan merkin ohtaan, niin että
kotpittään pappi tietää panna jalakapuuhun, eikä millonkaan anna ruveta
lapsenkummiks, ikkäänkunj ois hevosennylkijänä ollunna. Mut
merjmiehelle ei kukkaa uskalla mittää tehä, kunj voan ihtesä
ukko-keisarin luvalla...
Kun sitte käveltiin, niin jouvvuttiin semmosten mustain immeisten
parriin, jotka vet hihasta ja takinhelemasta ja mongersivat, että pitäs
tulla heijjän tavaroitaan kantomaan, vaikk ei myö kuitenkaan mänty. Se
merjmies selitti, että ne ovat juutalaissija, jotka outtaavat syntymään
uutta Moosesta, peästäkseen sen joholla rieskamoahan. Muuten ei sanonna
niihin kans olovan hyvän kauppoin käyvvä, sillä ne keäntäävät silimät
ja antaavat uutena vanahoo.
Mut nyt alako rannasta kuuluva kimakka vinkuminen, ikkäänkunj
aijjanraossa olovan sijan parkuminen. Se merjmies sano, että laiva
kuhtuu meitä Uuraaseen lähtemään sekä pyys, että pitäs vielä toinen
korkkikiikar ostoo, siinä äskösessä kun ei ennee ou, kunj tilikka
pohjassa. Minä annon toas rahhoo. Sinä aikana, kun merjmies käv
puojjissa, kummeksin minä, että minkälainen se laiva oikeen lienöökkää,
kun se ossoo kuhtuvakkii... mahtanookkoo se hoastellakkii?...
Kynttäkantta myö sitte juosta loatamalla laivaan mäntiin. Minun ihhoon
hipro ihan kunj vilulla, kun siihen laivaan astuttiin. Mut siitä en
ilennä hisahtookkaa, voan painausin sen merjmiehen viereen istumaan...
Ja sitte siellä yks mies nykäs semmosta häkkyrätä, kunj kärrinpyöree ja
ärjäs torveen, ikkäänkunj ois hevosta käskennä -- ja silloin rupes
rutisemmaa ja tutisemmaa laivan sisässä... Minä säikäin niin, että
silimän ihan itestään painuivat kiin, oisimpa tainna kiljastakkii, jos
voan oisin uskaltanna... Sen minä tunsin, että liikkeellä sitä
oltiin...
Pitkä matka lie jo varmaannii männä hurotettu, ennenkunj uskalsin
silmijän longottaa, ensiks yhtä ja sitte toista. Sepäs olj kyitijä,
jota myö kulettiin! Savu pössys ja tuul puhals vastaan niin kovast,
että lakki ei tahtonna peässä pysyvä. Rannat näytti hyppeevän rinnalla.
Ja yks mies ihan lakkoomatta tunk halakoja uuniin... Sillä merjmiehellä
olj korkkiikar käsissään, se maistel siitä yhtenään ja puhel
jokkaiselle -- kaikki taissii olla tuttuja sille.
Minustai se hoastel ja sano tulovan oikeen hyvän merjmiehen. Kehuminen
tek hyvvee, kunj maitovellin syönt, ja minä tulin niin rohkeeks, että
alon ympärillen töllistellä. Oisin minä männä sitä laivoo tarkemmin
tutkimaan, mut kun pelekäsin, että soatan johonnii hormiin puota, en
heilahtanna, voan kahella käillä pein penkistä kiin. Pijan se matka olj
katkastu, ja merjmies makso kyitrahan minunnii puolestan. Sitte toas se
yks mies nykäs sitä pyöreetä häkkyrätä ja vähän ärjäs torveen, niin het
laiva seista töksäht, kunj kantoon ois sattunna, sitä ennen kuitennii
niin ilikeest vingastuvvaa, että säikäyksestä yritin järveen kimmota.
Ja niin myö peästiin Uuraasee.
Kyllä se olj nimesä mukkaine paikka se Uuraa, sillä uuraita siellä
oltii -- siinä olj semmosta kiirettä ja sutinata, ett'ei siunooma-aikoo
oltu joute. Ja olj siellä lankkuja, lautoja ja muuta pärtöö niin
hirmusest, että niistä puista ois tullunna pärreitä monelle pittäälle,
jos niitä voan ei ois tänne tuotu. Minne nuo lopulta joutunoovatkaan?
Laivoja ja venneitä -- niitä toas liikkuu, kunj lämpösen tuvan seinällä
torakoita. Tuummailin siinä iteksen, että luultavast on moaliman reunai
tässä lähellä, sillä eihän muuten ois laivojakkaa nuin paljon
sylypääntynnä yhteen koht. Ihan olj täys työ pujotellessa etteenpäin,
eikä sittenkään tahtonna peästä, vaikka venneemme olj pien. Kielijäkkii
sai toasiisa niin monenlaisija kuulla, ett'ei kaikki tainna ies kunnon
kielijä ollakkaa -- mittee voan lienöövät lystikseen pulittanna... Mut
ne isot laivat vasta peäihmeitä olivat, ne kun olj niin hirmusen
suurija, että sais kymmeniin pittäihen kirkkovenneet yhteen pinkkaan
lattoo, eikä sittekään tulis, kunj voan iliman pottaatti niihin laivoin
verraten. Jokkaisen laivan paksussa keskpuussa eli mastossa hulumus
värjätty voate, korree kunj tyttöin esliina kesällä, ja siihen olj
vielä kuvijai moalattu. Ja niitä laivoja olj paljon, niin että mastot
näyttivät kolotulta tukkimetältä. Sitten niissä laivossa olj
kummallisia köysijä ja nuoraportaita, joita myöte miehet kapus, kunj
oravat -- ihme voan, että ne niissä pysyvättii...
Viimmen myö peästiin sennii laivan luo, josta se merjmies olj. Ja se
laiva vasta ollii ite peäpeto kokosa puolesta. Se olj niin korkeekii,
kunj emäpittää kirkko, ja pittuuveltaan semmonen, että kaks miestä pit
olla välhuutajina, jos toisesta peästä olj toiseen jottain sanomista ja
vieläpä nekkii saivat kulukuntäyvveltä kiljuva, ennenkunj kuulu... Olj
tottaasa siinä laivoo palanen...
Se merjmies, jonka kans minä tulin, ollii laivan tyyrmanni eli perämies
ite ja sitä näyttiin palaveltavan, kunj mitä herroo ikkääsä. Kun se
laivan luo peästyvä voan hoihkas, niin het juoksetettii portaat, joita
myöten myö noustiin laivaan. Suoroo peätä se män katteinin pakkeille,
eikä kulunna, kunj pikkaraisen aikoo, niin jo minuttii sinne kututtiin.
Näytti siltä, kunj se kattein ois ollunna moalla korkkikiikarilla
kahtelemassa, sillä se tuntu olovan aika katteinina... Ison lötkyn
sitte minun tultuvan se perämies ja kattein hoastel vierasta kieltä,
joka kuulu samallaiselta, kunj jos kumpasennii suussa ois ollunna
varija pottaattia, joita ne hättäissää hökels. Puhheen loputtuva se
kattein keänty minnuun päin ja sano:
-- Jasso! Sine tahto tullo mermees... Hyve on... Me tarvis yks mees...
on pitke reissu tekke...
-- Sitä paremp, että on pitkä matka -- virkon minä -- sittehän minnäi
peäsen moaliman reunaan ast...
-- Mitte mailma reuna? kysy kattein.
Silloin se perämies ropes hoastamaan sitä vierasta kieltä, jonka
jäläkeen kattein sano:
-- Jasso! Kylle sine peese tolle poole mailma reuna... Mut pane meele,
ette sinu pitte aina olla hööli, tekke paljo töö, mut ryyppe vehe...
Sine ei olj reissupassi?... No, ei tekke mitte... Ensin minu ei maksa,
kon peeni palka, mut sit enemppi, kon nekke, ett sinu on hyve poike...
Tesse on kontrakt kolme vuos peelle. Mikke on sinu nirn?
-- Joakko.
-- Ente sukunime?
-- Misteepä minä kaikkiin sukulaisten nimet tiijjän.
-- Jasso! Sine ei tiete sukunime... No, mikä on sinu isen nimme?
-- Joakko.
-- No, eikkö sille olj muu nimme?
-- En min ou sattunna hänen nimijään millonkaan utelemmaa.
-- Jasso! No, kenenke poike sinu on?
-- Suutarj Joakko Asikaisen.
-- Aha!... Hyve, hyve!
Ja nyt se kattein keänty vieressään istuvan kisällin puoleen, hoasto
sille sitä vierasta kieltä ja se kisälli kirjutti. Sitte se keänty
minnuun ja sano:
-- Anta puumerkke.
-- Misteepä minä sen nyt tässä koppoon, sanon minä ja rupesin pälymään
ympärillen, kun luulin, että se kattein voatii semmosija karsikoita,
joita siellä markkinamatkalla ne kumppalit puihin asettivat. Mut sillon
se perämies ojens oikeesta käistän kaks sormee, pan ne paperille, ja
sitte se katteinin kisälli kirjutti samallaiset hoarukat, kunj sihtier
Suluka yhen kerran kotona isän velekakirjaan mun piennä ollessan. Ja
kattein sano mulle:
-- Jasso! Sine on suutarin poike. Ossako sine tekke suutartöö?
-- No, kyllä min oun jo monta vuotta tehnä soappaita ihan omin päin,
vastasin minä.
-- Hyve! Teele sine saa tekke monta saapat. Jasso! Nyt sine on möö
ittes mulle ja sine on mermees. Sine tottele minu, etke saa mene pois
laivast ilma minu luppa. Jos sine ei totele, minu anta tete pamppu...
Minun housun rupes lokattammaa, kun se kattein otti seinältä
kasakinpampun... Mut perämies nykäs minuva ja sano:
-- Tule pois -- ei tässä ou mittää hättee, sen kunj ollaan voan.
Kun muut laivamiehet peäs tietoon, että min oun nahkan myönnä, niin ne
alako kuhtuva minuva rengiks ja luvettelivat töitä, joita vielä soan
tehä. Mut perämies virkko:
-- Ei teill ou mittää komentamista -- min oun sen poijjan herra.
Sitte se perämies vei minut kajjuuttaasa ja käsk muutamija parraita
merjmiehiä sinne. Niille se anto siitä korkkiikarista harjakaisryypyt
ja tarjos mullennii. Kun en ryypännä muuta, kunj voan nimeks huulijan
kaston, tuummas perämies:
-- Se on oikein -- pysy vastai yhtä siistinä, niin myö toiset soahan
sinunnii osas.
Siinä pakinoijjessa sain kuulla, ett'en ois niin heleposti merjmieheks
peässynnäkkää, jos voan laivasta ei ois yks mies sattunna karkoomaan.
Sen sijjaan pit soaha toinen, vaikka kivensilimästä -- ja miestä
ehtimään se perämies olj kaupuntiin tullunnai. Minä sitte satun siihen
laivarantaan niin tillilleen joutumaan...
Mut päivä olj kulunna loppuun, tulj iltapimmee ja viimmen yö. Kelepas
sitä nyt ruveta moata köllöttämmää, kun olj iltasekseen mättännä
riisryynpuuroo sisuksesa niin täyteen, että ihan nahka tais kiiltee.
Siinä unta outtaissa alako vähän aprikoittoo, kun olin tullunna nahkan
myöneeks. Ja suoraan sannoissa rupes kummalta tuntumaan, Mut kun
muistin, että nythän sitä peäsöö moaliman reunaannii, tuummasin
iteksen, että mittee minä suotta murehin -- surkoon härkä, jolla on
kovemp peäkii kunj mulla. Ja mikäs mulla on ollessan, kun ruoka taitaa
olla hyvä ja vielä palakkai juosta hönöttää... Niissä mietteissä minä
nukkuva tupsain ja makasin, kunj ruummensäkki. Hirveeseen jytäkkään
minä oamulla havvain... ihan luulin jo moaliman lopun tulovan, siellä
laivan kannella kun niin hurjast juostiin, mitä lie juostukaan,
huuvvettiin ja kolistiin. Lopuks tultiin sennii kajjuutan ovelle, jossa
myö perämiehen kans moattiin, ärjäseinmää, että tulukee työhön. Eikä
siinä kuulunna sopivan ruveta siekailemmaa ja oamukahvija outtamaan,
voan niin pit pystyyn kavahtoo, kunj ois pyssystä ammuttu -- semmosen
sano perämies tavan olovan. Kiireen kautta sukasin peällen mulle
illalla annetut työvoatteet, melekeen samankuosiset, kunj perämiehellä
olj öylön, ja sitten myö lähettiin kannelle. Siellä olj jo katteinii ja
varraisesta oamusta huolimata olj se tainna ennättee korkkikiikarilla
katella, koska niin hirmusest kilju ja komentel, että oikeen pelotti.
Meijjän laiva olj, neät, ihan lähtemäisillään ja sentähe semmone kiire
olj. Purjeita jo nostoo kiskottii yllää. Minuvai käskettiin tarttumaan
touvvinpeähän ja vetämään, jotta ikenet on irvessä. Sitte veittii
hirveen suur ankkur järven pohjasta kannelle, ja het alako laiva
kulukee etteenpäin. Sekä rannalla että toisissa laivossa immeiset
huiskuttivat lakkijaan ja huivijaan ja myö tehtiin samate. Kun
ihmettelin, minkätähe muutamat naiset rupes rannalla itkee
voulottammaa, niin yks merjmies sano:
-- Etkös tiijjä, ett'ei merjmiehen morsijan ja kalamiehen koirra soa
mukkaan lähtee, voan niihin pittää jeähä rannalle ulisemmaa...
Ja nyt sitte mäntiin js lysthän tuo mänö ollii, kun ei ies tarvinna
soutookkaa. Kun kaikki kompeet olj reilassa, rupes miehet lauloo
loilottammaa näin:
Laiva se on jo lastissa
Ja kaikki meill on valmisna...
Ja nyt meijän täytyy lähtejä,
Ja yks on mies mastissa.
Se olj hyvin pitkä se laulu. Minä seistä törötin mastopuuta vasten ja
kuuntelin. Sillon perämies viittas minut luokseen ja sano:
-- Mittee sinä toljotat, kunj Tolovasen akka! Merjmiehen pittää olla
ilosen -- sill ei soa suruva ollakkaa, voan ilo evväännä ja viinaputel
rahakukkarona... Eikä sinuva kukkaa tuonnekkaa rannalle jeännä
itkemään. Tokko sulla siellä kotpuolellaskaa olj morsijanta? Sanoppas
suoraan, tykkäsitkö yhestäkkää tytöstä?
-- No, en tiijjä, mittee se lie ollunna, voan kyllä meillä sen Mattilan
Maijan kans semmosta siivenvetämistä olj... vaikka en minä millonkaan
sille naimiseen mänöstä ja akaks ottamisesta hoastanna, vastasin minä.
-- Katoppas toasiisakkii, minkälainen Tupa-Jussi sinä siinäi suhteessa
out... Meillä toisilla on niin paljon morsijamija, ett'eivät kaikki
mahtus tähän laivaan, jos ne yht'aikoo tulisivat... Ja niinhän niitä
nuorilla miehillä pittää ollakkii... tottapa häntä sitte vanahempana
yhen pysyvännii löytää... Nyt voan morsijamija vaihetaan, kunj
rukkasija... hi-hi-hi...
Tällä kertoo tytön eistä
Annan vaikka henkeni --
Toisen kerran liijan paljon
Siit ois vanahat kenkäni...
Kuule, etkö sinä ossoo sitä lauluva, vai etkö ossoo ollenkaan lauloo?
Avvoo suus ja laula!
Tuommosella puhheella se perämies sai minut iloselle mielelle ja minä
alon loilottoo:
Laulan kyllä pienen laulun,
Jos soan hyvät anteet.
Isännäll' on nivuset
Ja emännäll' on lanteet...
-- No, männööhän tuokii mukkiisa... Mut laula kullanlauluja -- etkös
niitä yhtään muista, sano perämies.
Minä kurotin kaulan pitkäks, kunj kurenkaulan ja sitte kulautin:
Minun kultan' on ihana,
Kunj kalliolla marja,
Sen on tukka kihara,
Kunj maitovarsan harja...
Sillä lailla lystijä pittäin myö mäntiin etteenpäin, sivuten soarija ja
niemijä. Sitte viimmen aukes selekä... ja sekös vasta selekä olj...
Töyryvuorelta katellessan ei ollunna näyttännä puolikskaan niin
loajalta, eikä moaliman reunasta ollunna tietookaan. Mitä etemmä myö
moasta peästiin, sitä kiivaammast alako merjtuul puhaltoo ja laiva
kulukee. Ja jos tuulella olj voimoo, niin poikija olj ne merjlainettii
-- niin laiva niihin selekään nous, kunj hevonen jyrkee mäkkee ylös.
Sitte toas mäntiin semmosta kyitijä allaappäi, että peätä huimas.
Vaikka meijjän laiva olj niin hirveen suur, niin sitä hutjauttel ja
letkauttel kuitennii, että melekeen pelotti, jotta kyllä ne
lainehirvijöt koko laivan särköövät, kun niin julumast sen peälle
käyvät... Yhtenä kuohuvana koskena olj koko merj niin kauvvaks, kunj
silimä kanto, ja ves pärsky ympär, niin että sitä laivaannii
roiskahtel. Eikä oikeen pystyssä tahtonna pysyvä, kun laiva niin kellu.
Ja sitte minut paiskas pitkäksen, ikkäänkunj toinen immeinen ois
viskanna, enkä muuta osanna, kunj köntin ryömimällä mastopuun viereen
ja voarnistauvvun siihen sylillän kiin. Minä jo alon käsittöö,
minkälaista on merjtuul... ilimankos se perämies ei ruvenna sitä
selittämmää...
Samassa näytti moalima mustuvan silimissän ja sisuksijan kouristel
kummallisest sekä mieltän veäns, niin jotta luulin, että johan tässä
taitaa ihan nurin keäntee... Oisin jo huutanna apuvai, mut eipä tok
soanna sannoo suuhusa sopimaan millään lailla, se kun olj muuta
täynnä... Välliin olin tiijjotonnakii. Jos sitte selevittyvä toisille
vaivoosa valitti, niin ne nauroo vornottivat, ja lohutellessaan sanovat
mun soavan vannoo merjmiehen valloo... Kyllähän minuva olj vannomisesta
aina peloteltu, mut niin julumaks en ollunna valloo luullunna...
Viimmesen päivän luulin jo tulovan ja koittelin siunailla ihteen, mut
liekkö jo järkii sekasi ollunna, kun en mittään lukuja muistanna.
Lopulta kuitennii juolaht mieleen pien pätkä ruokalukuva, jota
kuitenkaan ei sopinna lukkee, kun pelekkä syömisen ajatussii mieltä
veäns... Voimannii jo loppuvat, niin että käten höltis mastopuusta, ja
minä alon vieryvä ympär laivan märkee kantta. Sillon vasta alettiin
seälijä ja kannettiin kajjuuttaan, jossa rohtojai tarjottiin, mut
syvämmen ei ottanna mittään vastaan... Yhä voan huononin ja taisin jo
kummituksijai nähä, enkä ennee ymmärtännä, ounko kuollunna vai elänkö
vielä...
Kun sitte toas tajjuun peäsin, valtas minut kuoleman peleko -- ja
sillon muistu äit ja isä mieleen. Minuva pist, kunj puukolla ikkääsä,
kun syytä ja pakota olin tänne lähtennä kuolemaan. Peätän vieppas ja
olin näkövinän isän polovinauhoo ja kuulovinan äijjin itkuva... ja
toasiisa pyörryn. Sillä tavalla kulu monta päivee ja yötä. Viimmen minä
kuulin hoastettavan Ahvenanmoasta. Säikäin oikeen, kun sen nimen
kuulin, sillä immeiset kotseuvvulla sanovat, että merjmiehet mänövät
Ahvenanmoan kautta Tuonelaan... Mut sitte kohta alako tuntuva siltä,
kunj laiva ois herennä heilahtelemasta ja mänis tasasest etteenpäin,
eikä minuva ennee niin pahast panna, kunj tähän ast. Heikko kuitennii
olin, etten tahtonna kynsillen kyvetä, kun läksin kannelle kömpimään.
Siellä mulle voan naurettiin ja sanottiin vannoneen merjmiehen valan.
Luovimalla lopulta peästiin rantaan, joka kuulu olovan Ahvenanmoata.
Kuinka kauvvan matkalla olj viivytty, sitä en ollenkaan tiennä.
Ei siellä mittään Tuonelata näkynnä, eikä kauvvan rannassa
viivyttykkään -- mitä lienöö vähän asijantapasta ollunna. Ei tuoss ois
tainna lyst ollakkaa viipyvä, kun immeisettii hoastoo mölököttivät
semmosta voan mölökystä... Etteenpäin männessä sivvuutettiin jos
jonniinlaisija laivoja ja venneitä. Lopulta tultiin suureen kaupuntiin,
Ruotin peäkaupuntiin, sen valtakunnan nimittäin, josta pirtamiehet on
kotosi. En tohtinna koko siihen kommeeseen kaupuntiin männä, kun en
ymmärtännä immeisten puhetta. Hyvin siellä näyttiin kohteljaita
oltavan, sillä mullennii rannalla nostettiin hattuva. Kun minnäi
hattuvan nostin, niin sillon keännettiin selekä ja ronkatettiin.
Merjmiehet selitti niihen pyytävän rahhoo ja kun eivät soa, niin
sentähe ronkattavat.
Kattein pan parraat kirkkovoatteesa peälleen ja kuulu käyneen ihan
ihtesä Ruotin keisarin puhheilla viemässä Suomenmoan kiitollisuuvven
velan korkoja sekä tuomiseks Suomen viinoo. Sitä olj keisar kehunna
hyväks ja yhessä katteinin kans ryyppinnä. Ihan kunj parasta vierasta
oli katteinija keisarin hovissa pietty ja olj se soanna opettoo
keisarin tyttölöitä tanssimaan Vanhooloikkoo ja Laukaalaista. Aika
katteinina se kattein olj keisarin kestistä palatessaan.
Myö merjmiehet ei voan paljon jouvvettu lystäilemmää, sillä melekein
koko yö soatiin punnata tavaroita purkaissa ja lastatessa. Tauvvistan
en ollunna vielä ihan paranna, mut työtä pit tehä. Ja kovvoo se työ
olj, eikä siinä soanna jäpästellä -- totta tosijaannii siinä
laiskansuon katkes... Kun perämiehelle puhun, ett'ei merjmiehenä olo
taijja niin lystijä ollakkaa, niin se nauro voan.
Oamulla päivän silimeesä longotettuva lähettiin toas männä
viilettämmää. Monijen maihin ja kaupuntiin sivu kulettiin. Välliin tulj
laivojai niin paljon vastaan, että pit oikeen pujottelemalla kulukee.
Toisin aijjon kun ei tuullunna, mäntiin hittaast etteenpäin, melekeempä
joskus vei takaperinnii. Sitte toas tuulemaan ruvettuva matka hyvin
suju, enkä minäkään ennee kippeeks tullunna, vaikka ois keikuttannai.
Mäntiin myö semmosennii salamen yl, jonka alate kuulu tie kulukovan
Parriissista Saksanmoalle, ja sen salamen perästä alako sitten
summattoman loaja merj, ihan se Moalimanmerj, jota sanottiin olovan
ihan moaliman reunaan ast. Se tieto illautti minuva.
Kyllä ollii kokkoo sillä Moalimanmerellä -- ei sen loajuutta ossoo
mitenkään sanolla selittöö. Parraiten siitä soa käsityksen, kun sulukoo
silimäsä kiin ja sitte aatteloo -- ihan se olj semmosta sekkii
Moalimanmerj: ei näkynnä moata, ei taivasta, eikä mittään. Ja siellä ne
laineettii vasta hirmusija olj: niinkunj suuret vuoret ne vastaan tulla
möyrys ja laineen harjalta olj sen pohjaan varmaannii kaks virstoo
matkoo. Sinne kun laiva sitten painu, niin ihan luul, että
vastaantulova laine sen sissääsä nielasoo. Mut aina niistä tok
selevittiin. Viikkokaus olj jo kulettu ja aina voan olj samallaista.
Rupes jo pelottammaa, että sinne eksyy, kun ei ou kylijä, joista sais
tietä kysyvä. Kun pelekon toisille mainihin, niin ne naurain sano:
Kyllä kattein merjkartastaan ja kompassistaan tietää, minnekkä sitä
männään.
Ja kun sen jäläkeen tarkastin, peäsin seleville, että katteinilla olj
eissään kajjuutassaan semmonen paperlevy, joka olj täynnä moalauksija
ja samanlaisija viivoja, kunj on harmoossa kallijossa. Sitä kumpassija
en nähnä, voan varmaannii se olj katteinin reissupassi, jota minultai
laivaan tullessan tiukottiin. Siihen merjkarttaasa se kattein ussein
kahtoo tiirottikkii, mut minä arvelin, että tuskin se siitä pöllöö
viisaammaks tulloo, sillä kun kerran merj on aukee, niin se on aukee,
eikä se paremmaks tule, vaikka sen paperillennii moaloo. Parasta on --
tuummailin itseksen -- ett'ei luota koko merjkarttaan, voan on Luojasa
varassa, kunj Heikki Hipraus koskessa tukilla laskiissaan. Niin minä
olin peättännä tehäkkii, kohatkoompa matkalla, vaikka mitä. Ja kyllä
jos jottai tässä avaruuvvessa sai kohata vetelän vein peällä. Immeinen
onnii hyvin ylypee kuivalla moalla, mut kyllä merellä ei tie miel
ylypeillä... Vaikka meijjän joukossa jumalattomijjai olj, niin muistupa
Luoja niihinnii mieleen ies välistä ja joskus oikeen soarnakirjookii
luvettiin...