KURJUKSEN KULUKUSTA PELASTUNNA
Entisestään vähissä meärin loajennettu murrejuttu
Tarinoi
KAARLO HEMMO
Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,
1912.
Sananen selitykseksi.
Tarina "Kurjuksen kulukusta pelastunna" osottaa, mitenkä savolaisen
kansan keskuudessa on meidän päiviimme saakka säilynyt muinaisaikainen
käsitys merennavasta, suunnattomasta kurimuksesta, josta ja jonne
kaikki maailman vedet virtaavat.
Pari kreikkalaista kirjailijaa toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen
syntymän, Ailianos ja Lukianos, ovat esittäneet matkakertomuksia,
joissa tämmöisestä merenkurimuksesta kerrotaan. Edellinen asettaa sen
Hyperborealaisten (pohjantakalaisten) maan rajalle, nimittäen sitä
Anostos (mistä ei voi palata) ja mainiten sen olevan nieluntapaisen.
Jälkimäinen kuvailee, mitenkä laiva saatiin seisahtumaan huimaavan
vesikuilun partaalle; se oli jo vähällä syöksyä parin sadan kilometrin
syvyyteen, vaan viime hetkellä laskettiin purjeet ja soudettiin vaivoin
vesisiltaa myöten kuilun yli.
Kahdeksannella vuosisadalla Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus
Diaconus kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, mistä
valtameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä vesien nielu, jota
merennavaksi nimitetään. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita
sisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Tämä kurimus vetää laivoja niin
suurella nopeudella, että sitä voi verrata nuolen lentoon ilmassa.
Välistä ne joutuvat kauheaan perikatoon tässä pyörteessä, vaan usein,
kun juuri ovat uppoamaisillaan, äkillinen aaltojen voima ne tempaa
takaisin ja työntää poispäin yhtä suurella nopeudella.
Yhdennellätoista vuosisadalla pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja Adam
Bremiläinen esittää muutamien friisiläisten meriretken Islantiin ja
sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää.
Äkisti epävakaisen meren virta vetäytyi takaisin salaiseen lähteesensä
ja veti vimmatulla vauhdilla onnettomat merimiehet siihen syvään
kurimukseen, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteitten
imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen, mitä nimitetään vuokseksi.
Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset
vuoksivirta työnsi kauaksi pois. Silminnähtävästä kuolemanvaarasta
siten pelastuneet vielä avustivat aaltoja kaikin voimin soutamalla.
1500-luvulla kuvaukset merenkurimuksesta paikallistuvat Lofotenin
tienoille Norjan rannikolla, missä on tunnettu Malströmmen. Eräs
Lofotenin vouti mainitsee monen olevan sitä mieltä, että tässä
virtapaikassa tai heti sen ulkopuolella olisi merennielu, ja kertoo,
mitenkä valaskala virtaan joutuessaan, kun ei pääse eteenpäin, päästää
ison äänen niinkuin suuri härkä ja sinne jääpi.
Uudemmalla ajalla esiintyy sama mielikuva meren nielusta eli
kurimuksesta sekä valaskalasta, joka isoon onkikoukkuun
tarttuneena vetää laivan pyörteen piirin ulkopuolelle, virolaisten
kansallisrunoelmassa Kalevipoeg.
Myös Kalevalan viimeisen runon kansanomaisissa toisinnoissa Väinämöinen
purrellansa tavallisesti poistuu: "kurimuksen kurkun alle, kian (kita =
valaskala) kielen kääntimelle". Tätä paikkaa kuvataan joskus säkeillä:
"kurimuksen kulkun suussa tulena veessä kiehui".
Mahdollisesti käsitys meren kurimuksesta vielä elää muissakin osissa
maatamme. Tämän kirjan lukijaa, joka siitä voi tietoja saada, pyydetään
ne lähettämään postimaksutta osotteelle: "Suomalaisen Tiedeakatemian
tieteellinen toimisto, Helsinki. Vapaakirje".
_Kaarle Krohn_.
Kurjuksen kulukusta pelastunna...
(Entisestään vähässä meärin loajennettu murrejuttu.)
-- Suutarjhan -- tähän tappaan alako vanaha Joakko-suutarj, jota
tavallisest Merj-Joakoks kututtii, erräänä sunnuntai-iltana kertoo, kun
ensiks olj soanna piippunysäsä syttymään -- suutarjhan se olj minun
isävainoon ja suutarijahan sitä ihan syntymästä ast olj minustai
meinattu. Niin pienestä poikanulikasta lähtiin, ett'ei äit antanna
minun vielä housujakkaa pittee muullon kunj pyhinä kirkk'aikana, rupes
isä minuva opettammaa suutarjtyöhön. Muut lapset, etennii kyläläisten
parlakat, eivät soanna lähelle issee tulla hänen suutaroijjessaan ja
jos ne voan tulivat, niin isä naulas ne voatteistaan penkkiin kiin tahi
pistee sujjautti salloo naskalilla. Äkänen se olj isommillennii, jos
kovin paljon nenneesä lähelle työnsivät ja tulivat kahtoo voulottammaa.
Mut minut hän pit melekein aina eärellään, pan kirveen lappeelleen
polvellen ja siinä minä sitte sain märkee nahkapalloo lyyvvä
kalakutella vasaralla. Välliin minä iskee hivvautin poloveennii.
Silloin aina itku peästä möläht. Mut het minä salasin itkun, niinkunj
äksy lehmä maitosa, kun isä sano:
-- Aikamiehet ja varsinnii suutarjmiehet eivät soa olla niin
akkamaisija, jotta ihan joutavasta itkee öllöttäävät.
Olj se lystijäi tuo nahan kalakutteleminen ja etenni sillon, kun
akkaväk minuva -- ihan vennonvieraattii välistä -- lukemaan pottuuttel,
kalakuttelin vasarata, että tupa raiku. Lukemissee mulla ei ollunnai
yhtään haluva, niin että niskat jäpässä ja huulet pitkällään kunj
vanahalla hevosella otin kirjan kätteen ja koitin lukkee juprata. Kun
äit näk että luku on minusta väkvetosta, sano se aina:
-- Mikkään sen tuon poijjan vielä perrii, kun sei lukemaan
mielittele... eihän lukematon immeine peäse seurakunnan yhteyteen ies.
Kerran minä puoleks vahingossa satun tuummoomaan:
-- Minä ruppeen hevosväkkee, se onnii kommiempata...
Sen enempee en ennättännä hoastoo, kun jo äit hattuutti tukkoon kunj
karhu sammalikkoo, että hivuksen oikeen pöllys. Ja lukkee sitä voan
pit, vaikk'ei mielkään tehnä. Joskus koitinnii ihan täyttä totta
toimittoo, mut ei sitä sittenkään tahtonna kirjassa pysyvä... muuanne
se voan miel palo. Jos ei muuta, niin unneun oapiksen kuvija
kahtelemmaa. Ja kun äit sattu tuvasta lähtemään, silloin minnäi pistin
kirjan vakkaasa ja lippasin isän luo. Takas tultuvaan sano äit het:
-- Etkö sinä, poijjanmukula, laita luitas lukemaan!
-- Johan minä luvin, vastasin minä tavallisesti ja rupesin issään hyvin
pitkillä silimillä kahtelemmaa.
-- Vieläkö sinä tulukutat... mokoma lukumies, alako äit toruva
rämpättöö ja lupas laittoo Koivumäin herran Saparoniemeen vieraaks.
Eikä siin ois muu etteen tullunna, kunj selekäsauna ja lukemaan
ruppeeminen, ell'ei isä ois antanna apuva. Hän olj itekkii huononlainen
kirjamies ja sano:
-- Ou tuossa toas suutas soittamata!... Ja mittee pappija sinä siitä
poijjasta meinoot tehä, kun sen lakkoomata pitäs lukkee höyryyttöö?
Kyllä sill on vielä ikkee lukkeekkii... ja erittäin ne kirjamiehet ja
suutarit pittää ollakkii. Ja meijjän poijjasta tehhäännii suutarj...
Välistä äit suuttu ja äsäht:
-- Opeta sitte ite... jos ossoot...
Kun ei äit, eikä isäkää mittää sen enempätä virkkanna, läksin minä ulos
juosta lippailemmaa tahi rupesin toasiisa nahkapalloo kalakuttelemaan.
Lystimpätä minusta kuitennii olj nahkapalojen silippuileminen terävällä
veitellä. Se se ollii hauskoo, kun sai vielä piälle piätteeks koittoo
ossoisko sitä leikata pieksunemäksijä ja soappaanpohjia. Kyläkuunan
toisille poijjille annon pollinahkoja ja sain niistä välistä jonkun
penninrahhookii. Rahat pantiin tallelle äijjin voatekukkaroon, ja
semmoset oli meillä meiningit, että mulle ostetaan uus lakki ja
kaulahuiv, kunhan voan rahhoo tarpeeks ast karttuu.
Mut vuos seuras toista vuotta ja minullennii alako jo ikkee karttuva ja
kokkoo tulla siihen meärään, jotta olin jo mustalaispoijjan lainen. Ja
sillon sain leikkisuutaroimisenj muuttoo täyveks toiks. Tosinhan tuota
minun annettiin oamusilla vähän pitempään moata kunj oppipoikain, voan
vähitellen sekkii armo kiellettii, sillä isä sano, ettei tule hyvvee
suutarija, jos ei soa vähän kiusaustakkii kärsijä. Hännii kun olj ennen
oppiaikasa täyteen palavellunna, niin mestar olj voan jättännä errään
talon nurkkaan makkoomaan ja sanonna talonväille:
-- Onpahan sillä nyt taito käissään -- pitäköön itestään huolen.
Ja koko oppiaika olj ollunna kovvoo kouluva.
Kaikista peättäin sitä minnäi rupesin tuntemaan, että nyt olj leikki
lopussa -- minuva, neät, alakovat pittee ihan samalla tappoo kunj
oppipoikijai, sillä erotuksella tok kuitennii, että mulle annettii
voita ja kahvija, joita herkkuja kotosalla ollessa oppipoijjat eivät
soanna muullon kunj pyhinä. Pittäällä töissä kulukiissa ne nekkii
saivat sekä voita että kahvija, vaikk'ei heille annettu kahta kuppija
niinkunj isälle ja mulle, eikä isä niitä salloo suhahtamalla tahikka
silimee iskemällä käskennä paljon sokerija ja kermoo kuppiin panemaan,
niinkunj se minuva tek. Minusta ollii pittäälä paremp olla kunj
kotosalla. Immeisettii olj kaikki mulle hyvin kohtelijaita ja kuhtuvat
minuva nuoreks mestariks. Se arvonim tek mielellen niin hyvvee, että
oikeen syväntä hiipas, niinkunj tähkällä huulija vettäissä kutkuttaa.
Minä sain moatakkii ihan mahantäyveltä, sillä isä sano:
-- Pötköttäkköön poika voan moata, niin suuremmaks kasvaa.
Teräväoppiseks minuva isä muille aina kehas. Enkä tainnakaan monta
vuotta yl toistakymmenen ikävuotenj olla, kun jo tekasin soappaat ihan
omin päin. Siitä lähtiin rupesin vähän ylypeemmäksii tulemaan. Pyhinä
kirkolla käyvvessä en paljon muihin roppiin männä, kunj mestarmiesten.
Ja ihan voan rikkaampiin talloin tyttölöitä minä kahvittelin, mut en
kettää muita. Tästä minuva pilikattiin ja sanottiin:
-- Kahtokeepas, kuinka se tuo poijjanmukula on olevinnaa, ikkäänkunj se
jottain muuta ois, kunj voan pelekkee sinuva.
Siitä semmoisesta min en ollunna toppanankaan, tuummailinhan voan
omalle itellen:
-- Puhukootpa mitä tahhaasa -- eipähän haukkuva koira pure...
Outtakoothan, kunhan ite mestariks peäsen, niin sittepähän soavat
hävetä, että nenät ryömii.
Järkähtämätön se peätöksen ollii, että suutarj minusta pittää tulla ja
hyvä suutarj vielä peälliseks. Olin jo peässynnäi niin pitkälle, että
isä laitto minut oppipoikain kanss pittäälle ja ite jäi kottii. Kyllä
se mielestä vähän niinkunj apilaalle maisto, kun sai ite olla
mestarina... ei sitä tahtonna paijjassaan pysyvä. Iteksen minä jo
aprikoin, etenni sillon kunj isä tupakoimisesta ja muusta
sensemmosesta pottuuttel, että annetaanhan aikoo vähän vierähtee, niin
pois minä isän matkuveestae erroon ja ruppeen yksinän mestaroimaan,
että jutkahtaa.
... Jos sitte vielä hyvän akkaonnen sattus soamaan, niin eihän sit ois
muuta kunj hojjaileis... Immeäsettiin näytti minusta ruppeevan hyvin
paljon tykkeemään ja työtän kehu melekein jokkainen. Monta monituista
kertoo minä ihteen kuulin arvosteltavan tällä lailla:
-- Paremp suutarj se tää nuor mestar onnii kunj isäsä, mut hätäkös sen
poijjan on suutaroijessa, kun sen peä on terävä kunj partaveiht.
Mut niin luppoovalta, kunj se tulova suutarjmoaliman näyttikii, alako
minusta yhtäkaikki tuossa kahenkymmenen korvilla ollessan koko virka
puulle maistoo. En ollenkaan tiijjä, mikä sissään lie pistännäkkää,
voan tukalalta se suutarjtyö rupes tuntumaan. Etennii sillon kunj
poikarakit virnuilivat, että minusta tulloo irvisuu, kun minun täytyy
tammavainoihen nahkoja hampaissan virutella ja niitä suutarjlauvvalla
leikellä, vieläpä minuva pikienkeliks haukkuvat, -- niin sillon oikeen
vihaksen pist... Kerran sitte jo isällennii ilimotin, että minä taijjan
koko suutarjviran heittee. Mut voi Toakho Rytkösen lapikkaat, kuinka
ukko suuttui. Se nost hirvittävän metelin ja pauhas:
-- Jos sinä vielä suus avvoot semmosesta, niin minä polovinauhallan
otan selästäs pieksunpohjain mitan, lätkin sen niin mustaks, jotta
näyttää samanlaiselta, kunj pakanamoan kartta tuossa seinällä.
Sen uhkauksen kuultuvan en tohtinna mittää virkkoo, mut siihen
vakkuutukseen minä kuitennii päivä päivältä tulin, että ei minuva ou
suutariks luotu... ei ainakaan kotseuvulla asuvaks. Tuonne minuva voan
rupesii suureen moalimaan haluttammaa, vaikken itekkään tarkkaan
tietännä, minnekkä sitä oikeastaan mänisin...
Siinä syntymäkotin lähellä on se korkeuvestaan kuulusa Töyryvuor. Sinne
minä aina, millon voan joutoaikoo sattu olemaan, kapusin kahtelemmaa
etteen ja taaksen sekä kuppeelle kumpasellennii. Minusta tuntu tämä
kotseutu niin ahtaalta ja mielen palo peästä pois. Kun minä
Töyryvuorelta silimäilin kauvvas ettäisyyteen, josta näky voan semmosta
pelekkee sinistä, kunj taivaslaistakii, rupes oikein jalakapohjijan
kutkuttammaa... niin kovast tek miel sinne. Sielläköhän se -- tuumailin
iteksen -- lie sekkii moaliman reuna?... Voi jos sinne ast jaksas
männä... Semmosissa mietteissä minä välistä istun monet monituiset
tunnit peräkanasin ja lopulta aina ihten tunsin hyvin onnettomaks.
Suutaroimaan ruvettuva tuntu melekein hävettävän, vaikka tätä ennen
olin siitä virasta ihan ylypeillynnä. Pittääkö tässä nyt koko ikäsä
immeisten tammainnahkoja leikellä ja kenkärajoja paikkailla? Ei,
hitolle minä heitän koko työn, enkä pikenkelinä uhallakkaa ou --
mänempä häntä, vaikka suoparuukkiin! Sen päätöksen minä tein.
Minä muutun hyvin harvapuhheiseks ja olin voan omissa mietteissän.
Immeiset luulivat minut ylypeyven vallanneen ja toiset toas arvelivat,
että mulle on mahtanna jokkii kumma tulla... En minä mittää virkkanna
-- annon asian voan omassa itessään hautuva.
Erräänä talavena olj tavallisuuvven mukkaan Kuopijon markkinat.
Enskertoo elläissän läksin minnäi markkinnoille, kun peäsin Luikalan
Pentin toista juoksijaoritta ajamaan. Hän ite ajo toisella. Kovalle
siinä pantiin, ennenkunj isä ja äit laskivat, sillä hyö pelekäsivät,
että siellä johonnii voaraan satun joutumaan tahi lankiin syntiin. Mut
min en antanna perrään, voan läksin kun läksinnii. Siilon toasiisa
tuummasin, että omiks miehikseen sitä pittää ruveta, niin ei tarvii
riisreättijä pittee; jos mihin meinoo lähtee, niin lähtöö kans ilman
kennenkään mutisemata.
Kauvvan aikoo jo olinnii eiltäpäin tehnä valamistuksia markkinamatkoo
varten. Ite ompelin oikein pitkävartiset soappaat, joihenka vonearsuuss
olj punasta nahkoo melekein kämmenen levveyveltä. Nauha-Maija neulo
mulle kaulahuivin, joka yletti kolome kertoo kaulan ympär ja nenät
vielä sittekii pitkällä riippu, sekä kirjavan, paksun vyön.
Mannis-Tahvolta ostin taskukellon ja oikeen ison vielä, kunj hyvän
palonauriin, niin että liivintasku käv pullolleen, kun sen sinne
pistin. Vitjattii olj semmoset väläkkävät, että ois näkynnä ihan
kaivolta kotti. Mut kyllä Tahvo kelloo kehukii ja sano, että se käy ja
kukkuu. Näitä tavaroitan en tohtinna kotona näytteekkää, sillä sillon
ois syntynnä silimänvilike, isä ja äit kun eivät niittään semmosta
suvanna, voan kahtovat sitä moalimalliseks ja syntiseks. Vasta kirkolla
männessä minä huivin kaulaan panin sekä vyön vyöllen ja soappaat
jalakaan. Mahtavalta poksakkeelta minä ite mieiestän tunnun ja
mahtavalta lienen muistai näyttännä, koskapa immeiset kuuluvat heijjän
ohi aijjoo hurruuttaissan sanovan:
-- Tuota ihan oikeeks herraks luuloo.
Lystijä se olj tuo markkinoille mänö! Tiet olj hevos- ja jalakamiehijä
ihan täpösten täynnä. Hyvijä myös olj ne laulut ja puhheet, joita
tiellä ja syöttöpaikossa sai kuulla. Kaikki immeiset tuntuvat olovan
erlaisella tuulella, ilosija kunj kolomen markan hevoset... Se
vissiinnii olj sitä markkinahenkee vai mittee tuo lie ollunna. Hirnuvat
ja inkuvat ne hevosettii, kunj joulu-oamuna kirkkomailla. Minä kun
orriila ajjoo kuhhauttelin toisten sivute, niin tunnuttiin minuva hyvin
rikkaaks arveltavan... Peästyvämme likelle kaupuntija ne meijan ropin
miehet tek karsikoita puihin ja sanovat, että palluumatkalla minun
pittää niillä kohilla lyyvvä ryypyllä vasten suuta, minä kun oun
enskertoo markkinoilla.
Oamuhämärässä myö tultiin kaupuntiin. Sillon olj jo väkkee enemmän
liikkeellä, kunj meijjän kirkolla tunköpyhinä. Päivän valettua tahto
silimän revetä -- niin kommeelta kaikki näytti. Mistä tuo moalii lie
riittännä, koska pienet kartanorähjättii ja lauta-aijjattii olj
moalattu. Ilimankos kaupuntija moalkyläks sanotaan. Paljon pulskempija
olj kaikki talot, kunj meijjän pappila. En minä malttanna kauvvan
korttierissa siekailla, voan läksin muita kahtomaan ja ihteen
näyttämään. Sepäs olj vasta siivoo tämä immeistuluva... ihan niitä olj
immeisijä niin paljon, että toisijaan hankasivat. Ja puotija ja
tavaroita... otappas niihin meärästä selevä... kyllä varmaannii koko
moalima on tänne kokkoontunna... Mut eihän, -- mietin kuitennii iteksen
-- sieltä meijjänkään seuvvulta vielä puoletkaan tullunna... Suur
mahtaa moalima olla -- tokko tuolla reunoja lienöökkää?...
Kolome päivee myö oltiin markkinoilla. Sillä ajalla sitä jo tok ennätti
jos jottain nähä ja kuulla. Enimmäkseen minä kuleksin Mattilan Maijan
kans ja eiltäpäin meillä ollii jo sopimus siitä tehtynä. Makson minä
Maijan eistä karusellissa ajamisen ja vein hänet panoraamoo ja
kometijjoo kahtomaan. Siinä panoraamassa toivon soaha nähä kuvija
maaliman reunapuolelta, mut tappeluita ja muita sen semmosija siinä
voan näytettiin. Ne kometiijjalaiset kuitennii velkultija olivat, kun
keänsivät immeisten silimät, että kaikki näytti toiselta, kunj
oikeestaan olj, nielivätpä terävijä miekkojakkii aivan kunj
juustonherroo... Mäntiin myö Maijan kans rahtyöriinnii, semmoseen ihan
missä voan pelekkijä herroja käy. Het sissää astuttuva laitto rahtyörin
mampsel meille istumet... se tais jo peältäpäin huomata, että min oun
mestarjmiehijä. Minä oisin ostanna meille kumpasellennii lasin
porkviinijä. Mut Maija pelekäs, että se männöö hänen peähäsä jos koko
lasillisen juo, eikä sitä toas ois sopinna juomata jättee, kun se olj
niin kallista, että makso kokonaisen markan las. Sitten minä ostin voan
yhen lasin, josta vuoronperrään ryypittiin. Eikä se Maija uskaltanna
paljon ottoo -- korreita huulijaan sen verran kasto, kunj peäsk kesällä
järvessä purstoosa. Herrat kahtovat meihin ja nauroo vornottivat. Minä
yritin heille kiljaista:
-- Naurakee omilla noamollanne elekeekä meillä, mokomattii
partajiehkanat!
Mut Maija kiels minun mittää virkkamasta ja minä itekkii arvelin eitä
ne varmaannii ilohtoovat siitä, kun soavat katella Maijan punakoita
poskija. Mut vilikas ne minnuunnii, etennii minun soappaisiin.
Meinailin minä niille jo sannookkii, että soappaat on minun ihten
tekemät, voan tuumasin sitte, että mittee minä joutavija... Vielä myö
Maijan kans ihmisvossikallakii ajettiin ja se vasta ollii nöyrä mies se
ihmisvossikka... se pokkuroi ja peittel meitä ihan kunj parasta
herrasväkkee. Ja kunj sitte ajjoo pyyhästiin, niin lum oikein pöllys ja
polliissimies kättään nost... Torilla myö ostettiin Poavo Putkosen
viisuja, kun se ensin opetti nuotin. Samalla matkalla minä Maijalle
ostin ison Viipurin rinkelin, joka kuulu olevan Vaittisen emännän
ihtesä leipoma. Muihinnii suuta sitä tulj muistoo, kun ne minut
korttierissa mestariks nostivat, niin että kyllä minulta markka
poikineen männä pyöräht. Kottuomisija pit ostoo kans.
Mut kun sitte kottiin palasin, niin olj tora vastassa, kunj jeasai.
Vanahukset eivät ollenkaan suvanna, että olin niin kommeen huivin ja
vyön hankkinna. Vahingossa sattu äit näkemään tärkätyn simpsetin ja
rikkooliivit, jotka markkinoilta ostin... ja sillonkos jouvvun
helisemmää... Ne rupesivat -- isä ja äit -- oikein toruva pauhoomaan,
uhkasivatpa, että mulle tästälähin tehhään voatteet vanahasta säkistä
ja likellä olj, ett'en soana selekään... Sillon minusta tuas alako kot
tuntuva ikäväks ja elämä niin tukalaks, että luulin paremmaks itellen
peästä issoon moalimaan. Siellähän sitä -- tuumailin iteksen -- oppis
yhtä ja toista... Tuskimpa muuvvalla niin pöllöjä immeisijä onkaan,
kunj meäjjän pittäässä... Kaupunnissa on suutarii herra ja sen akkookii
sanotaa rouvaks, niinkunj rovastin ruustinnoo... Jos sitä voan teallä
täytyy olla, niin semmosena pöllöpeänä pyssyy, että kometiijjalaiset
soavat silimät keäntee. Ei, liikeliepeelle sitä pittää lähtee ja männä
niin kauvaks, kunj peäsöö... ihan vaikka moaliman reunaan ast...
Annahan olla, jahka Luojan poika Jyväskylästä palatessaan lumet
sulattaa ja kesän talavesta tekasoo, niin tokkohan mun hiken teällä
haisoo...
Soatto niillä immeisillä olla syytä lapsempana ollessan minun
ylypeemmäks tulemisestan puhuva, mutta nyt ne varmaanni olj ihmeeseen
yhtynnä, minä kun en pitännä seuroo kenenkää kans, voan olla murnotin
yksinän omissa lämpösissän, kunj entinen Hankasalamen akka jouluoamuna
reissään. Kun sattu selekeemp ilima olemaan, sillon roahasin ihten
Töyryvuorelta kahtelemmaa moaliman toilauksija. Siinä sitä jos jottain
tulj tuummineeks. Valliin muistu mieleen Mattilan Maijai ja tuntu
sillon syvänalloo vähän niinkunj ellostelevan... mittee kipristöstä se
lienöö ollukkaan? Mut minä arvelin kuitennii, että kyllä sit on ensinnä
mäntävä viisastummaa, tavottaahan sen Maijan sittekii... ja eikös niitä
löytyne muitai Maijoja, jos hänet sattuu jokkuu toinen akakseen
koappasemmaa.
Kaikessa hiljasuuvessa minä pitkin talavee seästelin rahhoo -- ja
oljhan mulla sitä jo pien summa ennaltaannii -- matkan varalta sekä
tiettelin yhtä ja toista kampsuva. Eikä ajatukset ennee kotseuvussa
yhtään pysynnä, voan kauvaks halu palo. Muistiin johtuvat kaikki ne
immeiset, joita markkinoilla näin. Ois hyvin lyst -- tuumailin -- soaha
tietee, mistee niistä mikkii olj kotosi ja oljkohan kukkaa läheltä
moaliman reunoo, jonne päivä päivältä rupes yhä enemmä haluttammaa,
jotta ei unjkaan tahtonna silimiin tulla. Vanahempan luulivat, että
mulle varmaannii on tehty taikoja. Hyö meinailivat kuhtuva ukko
Lehmosta minuva puoskaroimaan ja alakovat syyttee Oatun Vappuva, että
se muka johonnii tyttöön tartuttookseen on minuva huusloaranna taikoisa
kansj jonka tähe minä ruppeen näivettymmää, kunj pyy moaliman lopun
eillä, tahi vielä hassuksii tulen... Minä kyllä koitin vakkuuttoo, että
hyö hupattavat tyhjee, mulla kun ei ou mittää hättee, mut ne voan
pottuuttel minuva ja kivenkovvaan tiijjustelivat, että ounko minä
kettää tyttöö luvanna akaksen ottoo ja sitten oun pettee jutkauttanna.
Ja kun väittee kinistin vastaan, niin äit arvel, että min oun
markkinamatkalla langenna syntiin ja soan siitä rangaistusta kärsijä...
Parraan kykyn mukkaan koitin selittee, ett'en koko matkalla koatunna
ollenkaan, yhen ainuvan kerran yritin veskorvon tähe horjahtoo, mut
sillonnii peäsin piisinrautaan kiin. Voan eihän ne uskonna, vaikk ois
mikä ollunna.... Kun siinä sitten elämä olj semmosta vastakäläkistä,
sanon erräänä päivänä vanahemmillen näin:
-- Antakee työ minun olla rauhassa, niin kylläpänhän vielä peäsette
tietämään, mikä minuva vaivoo...
Kulu tuossa sitte talavii kun kulukii, ja ensin tulj kevät ja sen
perästä kesä. Multa loppu myös ruunankummina oleminen, sillä minä sain
lusikkanj pappilasta ja peäsin ripille. Ja olihan tuo mulla aikai
peästä, minä kun en ennee vasikka ollunnai, voan ihan jo mynttimies.
Taishan siihen ripille peäsyyn olla apuna sekkii, kun minä aina
kouluviikolla kävin joka oamu lankkoomassa lukkarin soappaat niin
väläkkäviks, että niistä kuvvaisesa näk, ja syötin kaks kertoo
renikoita suntijan poijjilla. Sitä paits minä jo olin oppinna
lukemaannii, että sanasta kyllä selevä tulj, kun voan aikoo annettiin.
Nyt olin siis tullunna siihen ikkään, että soaton ruveta aikeitan
toimeenpanemaan...
Muuvvanna sunnuntaina kun äit ja isä tulj kirkosta, sano isä:
-- Nousviikoks pittää sinun männä Antin kans Lapinmäkkeen suutaroimaan.
Mut kun mulla olj jo kaikki tuumman valmiina, vastasin minä:
-- Kyllä mun eistän soa jokkuu toinen männä -- minä ite lähen moalimata
kahtelemmaa.
-- Mittee se tuo poika nyt hoastaa? tiuskas isä het. Ja minnekkä sulla
sitte on meinink männä?
-- Lähempä häntä voan miilustammaa ja jos matkan hyvin rottii, niin
pistäyn ihan moaliman reunassa ast.
-- No, mut outko sinä mieles myönnä ja rahat sitten juonna ja syönnä
vai mittee tämä merkihtöö? Ja iliman sitä, mittee sinä siitä
paraneisit?
-- Paranen tok paljonnii. Ja kyllä se voan ihan varma on, ett'en ruppee
koko ikkeen teällä pöllöin immeisten parissa olemaan.
-- Vai pöllöin immeisten parissa, sano äit ja lyyvvä lävväytti
kämmenijjään yhteen. Voi herranen aika tuota poikoo, mittee se nyt
höpisöö... Vai pöllöin immeisten parissa! Mikäs viisas sinä ite out? Ja
kehenkä tässä sinusta on muita viisaamp tullunna, häh? Sanoppa se!...
Voi kuitennii tuota poikoo!... Ja ollaanko myökii, isäs ja minä,
pöllöjä?
-- Olokeepa työkii mitä tahhaasa -- sanon minä -- mut ei tässä muu kunj
lähtö auta. Ja ihan jo huomisoamuna minä luun taipaleelle laitan, enkä
ijankaikkisest ruppee yhtä paikkoo hautomaan...
-- Nyt sinut ottaa ojantakanen, niin että opit vielä hautomaannii, kun
minä polovinauhalla kirjutan matkapassin selekääs, kiljas isä ja
koappas suutarvakan penkin alta lattialle.
Äitii alako seinälle pälyvä -- se tais katella hierintä assekseen...
Silloin minä arvasin, ett'ei kohta ou lyst olla. Peätin ensinnä
turvautuva jäniksen keinoon ja luistoo pakkoon, mut tuummasin sitte,
että annappas olla, kun minä koitan vanahuksilta ottoo säikäyttämällä
luonnon pois iliman voan pilollan... Koappasinpa siis korennon sopelta,
nostin sen pystyyn ja oikeen kovast karjasin:
-- Elekee tulla niin lähelle, että minä yletän, tahi tässä jokkuu
joutuu lautoin ja jokkuu rautoin.
Silloin samassa hyppäs uunilta Jysky-Jussi, joka meillä loisena asu, ja
nost hirveen möläkän huutain:
-- Vai ruppeette työ jumalattomat immeiset helaperjantaina -- Jussi,
neät touhuksissaan ollessaan muist rukkouspäivee helatorstaiks --
tappelemmaa. Hävetkee tok seihtemännen käskyn rikkojat, kun ette pyhitä
lepopäivee. Vai semmostako siellä kirkossa neuvottu? Ja mittee työ
siitä poijjasta tahotte estellä? Jos sen halu hyrree mänemään, niin
männööhän se kuitennii, kun hän mynttimiehenä soa tehä, mitä ite
tahtoo. Eikähän sitä ennee soa komentoo, kunj lasten joukkoon
kuuluvata, sillä johan hän on ripille peässyt mies. Antakee työ voan
poijjan männä -- sielläpä oppii tietämään, miltä pii haisoo ja tulloo
viisautesa perille.
Tämän kuultuvaan viskas isä polovinauhasa vakkaan, potkas sen penkin
ala ja istu. Äit istu kans. Minä panin korennon sopelle. Jussii män
sänkyysä, eikä ennee ollunna niin hirveen näkönen kunj äsken, että sitä
oikeen pelekäs. Vari sillä Jussilla näky olovan, mut kummakos tuo
oljkaan, kun uunilta tulj. Ei ollunna vilu mullakaan.
-- No, onhan se sittäi, sano isä viimmen. Jos poikoo haluttaa lähtee
leivän luota näläkee näkemään, niin mänköön sitte.
Mut äit paraht silloin täyttä kulukkuvaan itkemään ja ilikeest minunnii
mieltän veäns. Voan isä hönkäs äijjille:
-- Rupeeppas tuossa volisemmaa! Tiijjän minä, ett'ei tuommosija
matkamiehijä tarvihte itkee, sillä kyllä routa porsaan kottiin ajjaa.
Etkö muista, mitenkä Mikon Alapetinnii matkalle käv? Eihän se sekkää
peässynnä kunj Hannilaan ast, kun jo sika söi evväät, vaikka niin
miehiks olj ijäks päiväks lähtevinnää. Samoin ihan käy tällennii...
Kunhan näläkä ruppee suolija kurnimaan, niin het paikalla, on siitä
varma, keäntää poika nenäsä kotija koht... No, etkös ala pittee
kiirettä, jos matkas pitkäi lienöö... Mut paa se mielees, ett'et meiltä
mittää soa -- yhtä alastomana kunj meille tulit, soat lähteekkii...
-- No, sitä paremp, mitä välemmin tästä ampiaispesästä peäsen,
tuummasin minä ja läksin voate-aittaan. Sieltä keräsin kaikki omat
hankkiman tavarat nyyttii. Samalla siinä muuttoo sukasin
kuruhihapaijjannii peällen ja pistin jalakaan aivinaiset alushuosut,
jois olj oikeen taskuttii. Sukat ja muut kampsut olj jo kirkolla
Kahvi-Mallan mökillä, jonne ne jo eiltäpäin olin laittanna valamiiks.
Eikä nyt kylymä ollunnai, niin että paljaat soappaat voan jalakaan
panin. Sitten sujjautin pistee peällen uuvvet kesävoatteet, joita äit
ja isä ei multa tiennä ies olevankaan, ja otin simpsetin kaulaan sekä
läksin tuppaan takas. Minusta näytti, kunj jokkaine siel ois ollunna
niin pilokkoovan näkönen, että tahto sappeen sattuva, ja varma min oun
siitä, että minun matkan luultiin yhellä tavalla musukoppaan mänövän,
kunj Mikon Alapetinnii.
-- Kas kummoo -- sano isä tuppaan tultuvaan -- tuohan se ollii
matkamies ja minä kun säikäin papin sieltä tulla porskuttelovan.
Missees ne on matkustajan vaunut ja hevoset vai ajatko nuilla sijolla,
jotka tuossa kujan eustalla kärsillään moata tonkii, kinkerinkirkkoon?
Tuommonen pilikka tek mulle ilikeetä, mut eihän sitä bsanna mittään
virkkoo, kun olj niin tärkee hetk, kunj koista erroominen. Minä astun
isän etteen ja ojensin käten hyvästiks. Mut isä ei antannakkaan
kättään, voan sano:
-- En minä viiti tyhjän tähe kättän kuluttoo.
Minä vilikasin sitte äitiin. Sekkään ei ollunna minuva näkövinnäänkää
-- kahto karsina-akkunasta pellolle ja mitä lienöö hoastellunna toukoin
kasvamisesta. Ei minun siinä muu auttanna, kunj keännyn ovveen päin ja
männessän hiljoo hymmäin:
-- Jeäkee Herran halttuun!
Ovvee kiin painaissan kuul isä hoastavan jäläkeen:
-- Jos huomisiltaan jo tarpeeks ast näläkiinnyt, niin koita joutuva
valavonta-aikaan kottiin, että soat ruokoo. Minä keitätän äijjilläs
tattarpuuroo, oikein vielä sakkeentyhnäkkätä, että on ruokasata, kunj
Lassi Jäntin oamijaiskeitto.
Oppipoijjat meinas pihamoalta lähtee minuva soattamaan, mut isä avas
akkunan ja huus:
-- Ei soa meijjän poijat kyitiin männä -- pitäköön herra omat
kuskarisa!
Tuntu vähän kummalta kottoosa lähtö niin tiettymättömän varraan,
oikeempa luulin, että syvämmen on aijoltaan peässynnä... Mielellän
oisin vilassuna jäläkeenpäin, mut kun olin kuullunna, että ikävä tulloo
paremmin, jos voan jäläkeesä kahtoo, niin empä uskaltanna. Minäpä en
tahokkaa -- tuumasin iteksen -- ruveta ikävöimään tahikka muuten
palluuhommiin ryhtymään, niin soavatpa nähä, käykkö mun matkailen
niinkunj Mikon Alapetin. Mut entäs jos akka sattus vastaan tulemaan,
pitäsköön keäntyvä takasi? kysäsin iteltän siinä tietä astuva
hiepruttaissan. En tok keäntyskään -- vastasin ite samalla tavalla kunj
olin kysynnäi -- vaikka viis akkoo ihan mustanaan vastaan tulis. Ja jos
minä voan takas keäntysin, niin ihanhan ne kotona ihtesä naurasivat
ristisuisiks, kunj jänikset. Uskokoot muut sitä taikoo, että sillon käy
matkalla huonost, jos akka lähtiissä ensiks vastaan tulloo -- minä voan
en sitä tällä kertoo usko... Soa nähä, miten tää matkan männöökää, kun
en nähnä yhtään immeistä enkä elläintä koko välillä Mallan mökille
kulukiissan. Siellä tavallisuuvven mukkaan olj väkkee paljonnii, sillä
kaikki siinä olj tottunna käymään kahvikupin ryypätä hörräyttämässä,
jopa hevosettii Kahvi-Mallan mökin kohalla seistä töksähtivät. Kun
sitte soatiin tietee, että min oun lähtennä kottoo moalimata
liikkumaan, niin siitäkös hoastamista tulj. Yks kiels, toinen käsk ja
mikähän mittäi pörpätti. Mut min en voan ollunna koko puhheista
toppanankaan -- nauron ja iliveilin niinkunj ei mittään ois tekeillä.
Sitten yön kulluissa alako Mallai minuva pelotella ja kun hän kuul,
ett'ei keitään vastaan tullunna, arvel hän ett'ei se merkihte hyvvee.
Vielä hän lisäks kerto, mitä mikkii immeine olj takanapäin sanonna mun
lähöstän. Toiset olj tuuminna, että se olj vanahempain syy, kun ovat
liijjan ankaroita ollunna, eivätkä muka ou paremmin lastaan
kasvattanna, toisten mielestä olj toas lähtön syynä se, että kun en ou
oikeen oppinna lukemaan, niin pöllöyspäissän lähen kuleksimmaa ja
kolomannet olj peättännä, että min ou itepintanen, kunj äksy hevonen.
Kaikki kuitennii olj ollunna varmoja siitä, että minä, näläkä
kintussan, hyvin pijan palloon takas. Näitä tämmösijä kuullessan minä
sanon itellen:
-- Puhukoot pukille ja hoastakoot hämähäkille. Malttakoohan, jahka
mänen siihennii moahan, josta kometiijjalaiset ovat kotosi ja opettelen
ulokomoan kielijä lukemaan, niin eivätpä teällä ymmärrä niin
hölynpölyvä, jos kerran palattuvan jottain luven. Ja soatanhan minä
opetella silimijäi keäntämään, niin ovat vielä ihmeessä mun kanssan --
paan heijjät vaikka peälaillaan kävelemään... Ja entäs kun käyn
moaliman reunassa ast, -- eiköhän kotpuolen immeisten silimät mäne
sillon nurin peässä?...
Oamulla vehnäskahvit ryypättyvä, alon arvella, että nyt ei ou aikoo
piiskutella, voan pittää lähtee lyömään lapikasta kettoon. Vaikka Malla
olj tähän ast ollunna ensimäisijä minuva kehottamassa isän päntyveestä
erroomaan, niin nyt se alako kiellellä ja sano nähneesä pahoja unija.
Ei mun sopinna keäntymistä ies tuumaillakkaa ja sentähe sanonnii:
-- Akkahan tieltä keäntyy, mut ei mies minkäänlainen.
Ja sitte minä rupesin lähtöö tekemään. Malla ja ne toiset, joita olj
lähtökahville kututtu, siunailivat minuva matkan varalle. Etteisessä
männessän tulj vanaha Annastiina jälkeen, otti olokapäistän kiin ja
puist, että evän täris. Hammasta purren hän sitten sano:
-- Nyt ei ennee mikkää paha pysty... Tavaroita ei niin kovin paljon
matkaan tullunnai, jotta ne hyvin jakson selässän kantoo. Mittään
erityistä suuntoo en olluna osanna matkailen tehä, voan läksin
kulukemaan sitä ilimoo koht, mikä Töyryvuorelta näytti kaikkiin
loajemmalta. Ensimältä astuminen rupes jalakoja vaivoomaan, mut
vähitellen siihennii tottu. Uutta ja toisenlaista sai jokapäivä nähä ja
tuskinpa koskaan kahta kertoo samanlaista näk. Immeiset luul minuva
kauppijaaks, ja kyselivät, ostanko minä vai myönkö ja tievustelivat
rohtoja minulta. Luultiin minuva käinkahtojaksii. Voan kun sekkää en
ollunna, niin peäteltiin, että oun lukuherra ja kuleksin viisastumassa.
Olj toas seassa semmosijjai, jotka utelivat:
-- Minne matka vettää?
-- Ilimampa voan kävelen, vastasin välistä.
-- Ei sitä tyhjee kävelemistä kauvvan tie omissa evväissään, sanoivat
immeiset sillon ja naurovat.
Kun joskus niin utelijaita tapas, ett'eivät lakanna kyselemästä,
vastasin suoraan:
-- Minä oun matkalla moaliman reunaan.
Tämän kuultuvaan yhet rupes nauroo kikattammaa, että suu veny ihan
korviin kohalle ast, toiset sanovat toasiisa, että multa ennen ikä
loppuu, kunj moailman reunan tappoon, sillä kun ei reunoo oukkaan, ja
kolomannet pitivät minuva koiranleukana ja tuummivat:
-- Katoppas, minkälainen viisanikki sin out olevinas!... Mahatkoon sinä
olla viisain isäs lapsista vai sekö niistä viisain olj, joka kuolleena
synty?
Min en sanonna muuta, kunj voan pahottelin, että vielä teälläi on
immeiset niin pöllöjä ja toivotin, että jo pijannii peäsisin
viisaampain sekkaa. Eikä talonpoikaset yksinään tyhmijä ollunna, voan
yhenlaisia olj herrattii. Niinpä kerrannii ajjoo körötti kommeilla
kiessillä mun vastaan herra, jolla olj lakissaan samanlainen merkki,
kunj meijjän vallesmannilla. Se seisotti hevosesa ja kysäs:
-- Mistee sinä tulet?
-- Jäleltäpäin, vastasin minä.
-- Minnekkäs sinä mänet?
-- Etteenpäin.
-- Kuule, mies, elä sinä viisastele, voan sano het, mistee sin out.
-- Lihasta ja luusta sekä vähän henkee välissä.
-- Kirottu lurjus! Sano het, mistee sin out kotosi?
-- Sieltä, josta tämmönen poika on poikessa ja -- sinä soat männä
sijjaa, jos haluttaa.
Sen kun voan sain suustan sanotuks, niin voi halavattava, kuinka se
herra suuttu. Se uhkas minut panna köysiin ja laittoo linnaan ja
Sipirjaan. Minä jo vähällä säikäin. Mut sitte yht'äkkijä jysäht
mieleen, että ottakoon kiin, jos tavottaa -- ja läksin mehtään juosta
kapristammaa, minkä käpälästän keänty... siinäkos lepikko rapis, kun
minä männä vilistin. Ärjyminen voan kuulu jäläkeen. Kun se lakkas
kuulumasta, tulin moantielle ja kaikessa rauhassa matkoon jatkon.
Päivä päivältä kulin etteenpäin, enkä kiirettä pitännä, kun ei kiirettä
ollunakkaa, eikä vilua eikä näläkee. Rahhookii olj vielä taskussan,
vaikk oisin köyttä tehnä, kun voan en ois kovin pitkee ja paksuva
tehnynnä, ja rahalla toas sai, mitä suinnii suuhusa ja säkkiisä
tarviht. Ja monessa paikassa, missä nuorija tyttöjä olj, syötettii ja
juotettii minua ilimaseks -- varmaannii ne luul mun suluhasena
kuleksivan. Hyväst mun matkan männii, kunj messinkbjjylällä.
Jalakapatikkata minä enimmäkseen pistelin, kunj Jierusalemin suutarj,
jokska minuva yks akka luulii, kun kuul, että min oun matkalla moaliman
reunaan ast. Välliin minä hujjautin kyijjilläi ajjoo, kun voan sattu
myötänen kyit.
Kaukana minä jo kotpaikalta olin, koko pitkän matkan Haukvuoren
toisella puolla, jossa immeiset sano moaliman keskpaikan olovan. Kerta
sattu kanssan kulukemaan muuvvan ikämies, joka olj paljon ollunna
liikeliepeillä ja käynnä aina Tyrnävällä ast. Siltä minä nuin voan
sivumännen kysäsin:
-- Vieläköön mahtaa näiltä seuvvun olla pitkä matka moaliman reunaan?
-- Voi veikkonen -- sano se ikämies ja nauraht -- kyllä vielä matkoo
on, kun Iitinnii takapuolla kuuluu ihan kokonaisija pittäitä olovan.
Mut eipä mun sopinna siitä tiijjosta säikähtee! Etteenpäin voan peätin
kulukee. Kumminnii tein matkansuuntaan sen muutoksen, että tästä
alakain rupesin mänemään vähän vinnoon eli kalanleikkaukseen sitä ilmoo
koht, josta päivä talavella Töyryvuoren takkoo nous. Sitte taisin
joutuva rättimiesten moahan, koska puhe olj samallaista kovakulukkusta
polittamista, kunj niilläi rättiukolla, jotka talavkauvvet niin
likasija riepuja ajeloovat ehtimässä, ett'ei meijjänpuolen akat niitä
ilikii pestäkkää. Paljon erlaisempoo moalima toas teällä olj.
Varmaannii olj kunnon suutarjloista puute, koska kengät olj niin
kummallisija poslikkaita. Meinasin jo ilimottoo, että min oun suutarj
ja näyttee oikeen kengäntyylin. Mut sikseenhän tuo jäi, kun tuummailin,
että suolen soa ensin leipee huutoo, ennenkunj sanon suutarj olovan.
Kulin voan eimmäks ja luulin jo peässeen ulkomaille. Mänin vieläi
kauvemmaks ja viimmen tulj kaupunt vastaan, jota minä arvelin siks
vanahaks Poapeliks, kun sen keskessä seistä törrötti semmonen tornin
törilö ja kun siellä hoastettiin niin monenlaisija kielijä, ett'ei
hiiskään taijja kaikkija ymmärtöö. Immeisijjäi olj jos jonni karvasija
-- mikä heistä sitte lienöö ollunna herra ja mikä narri... Mut olj
niitä mampsellijjai ja ne olj semmosija kuvatoksija, että ihan niitä
kotopuolellan hevoset pelekees -- niin kummallissii hörstylä- ja
törstylävoatteisii ne olj ihtesä värpännä. Suun selällään kunj
heinälaun ov minä kaikkija kahtelin. Viimmen sitte erräältä tievustin:
-- Tässäkö se on se vanaha Poapelin kaupunt?
-- Ei tää mikkää Poapel on, voan Viipur, olj vastaus.
Siinä kävellessän pitkin ja poikki tuummailin, että jahka löyvvän sen
Viipurinrinkeliin tekopaikan, niin syön niitä ihan kyllältän, sillä
tottahan niitä teältä soa hyvin helepolla hinnalla, varsinnii jos
iteltään emännältä ottaa. Toas sain olla koko kiipelissä, kun
jokkainen, jonka kans panneusin pakinoimaan, aloko tiijjustoo, mistee
oun kotosi ja minnekkä mänen ja kun muutamille sanon matkustavan
moaliman reunaan ast, niin toiset nauro ja toiset arvel, että järken
mahtaa olla veillä sekotettuna. Kerta muuvvan herralta haiskahtava
uhkas minut antoo polliissin kynsiin, niin tottahan herkiin emättömijä
hoastelemasta. Mulle tulj kova kävelylyst koko miehen lähheisyyvvestä
pois.
Yhtä pitkee katuva astuissan ja töllistellessän huohmasin ikkunan,
josta kymmenijä hirveitä noamoja kahtoo vornotti... nekös vasta olj
näykkäitä! Enstopakassa luulin, että siinä mahtaa luisuohtija olla,
ihan peäpaholaisija, mut sitte juolaht mieleen, että samanlaisija
noamoja olj niilläi kometiijjalaisillai. Teältä ne varmaannii --
tuummin iteksen -- olj kotosi ne kuojailijat, jotka talavella Kuopijon
markkinoilla immeisten silimijä keäns. Enkä malttanna olla, voan mänin
kysymään. Mut voi turkanen, minkälainen Ilomantsin leimaus mulle
annettii -- semmosella Könösen kyijjillä minut ulos ajettii, että tahon
nurin lentee... Kyllähän se paikka kauppapuojjilta näytti, mut jos
siinä niin kiukkusija kaikille ollaan, niin eipä taijja kauppa liijjaks
käyvvä, arvelin loitommaks peästyän. Sitten jouvvun issoon väinkihhuun
ja luulin siinä markkinoita piettävän, vaikk ei siinä kuitenkaan
markkinoita ollunna -- joka päivä siinä kuuluttiin yhellä lailla
kihistävän semmosen pyöreen kivrakennuksen ympärillä, joka olj
ikkäänkunj ruisaumma. Siellä olj kaupan Viipurin rinkelijjäi. Puutun
siinä puhheisille muutaman paksun akan kans, joka sano olovasa ite
Vaittisen emäntä ja parraihen rinkeliin olovan hänen leipomijjaan. Hän
mahto olla tavattoman allainen immeine, kun ite viiht seisoo myömässä
ja kaikkija ostajoita kuhtu isännäks, mut minuva sano oikeen herraks.
Olj se akka voan semmonen suka, ett'ei sen kans ollunna lempokaa
kauppoo tekemätä. Kolome rinkelijä minnäi ostoo porrautin ja siinä
jutun alakuun peästyvän kysäsin:
-- Oiskoon teällä kettää, joka ossois suorimman tien neuvvoo moaliman
reunaan ja opettoo silimijä keäntämään?
-- On teällä yks herra -- vastas se Vaittisen emäntä -- semmonen, että
se ossoo mielennii keäntee, koskapa on soanna vieraan moan viran ja
suomalaiset rahat itelleen, mut se on useimmiten pahalla peällä...
Sen kuultuvan tuummasin, että mitteepä minä mänen paljain käsin
haukanpesälle ja rinkelijä syyvvessän läksin astuva loappailemmaa
pitkin rantoo.
Sitä rantoo liikkuissan minä vasta ihmeeseen yhyn. Sinne, neät, tulla
tupruutti järvee myöten semmonen kummitus, ett'en ollunna ennen
nähnynnä, enkä ymmärtännä, mikä ihme se olj. Paksuva savuva se mustan
torven kautta pössyytti sisästään, leähötti ja kuluk etteenpäin, vaikk
ei sitä mikkää ollunna vetämässä ja järvii olj ihan rasvatyyn, niin
ett'ei sitä tuulkaan tuonna. Meinasin mokomoo noitakaluva lähtee
pakkoon ja arvelin, että se mahtaa olla merjpeto, mut kun muutkaan
immeiset ei sitä pelännä, jäin minnäi seisomaan. Kuitennii minuva vielä
siks pelotti, ett'en uskaltanna likelle männä, ennenkunj se herkes
tohisemasta ja höyryvä kuppeeltaan työntämästä. Siinä sain kuulla, että
tuota kummoo sanottiin höyrylaivaks. Minä rupesin tuummailemmaa, että
mikkään juutas sitä kulettannoo, mut kun näin siihen halakoja
ruvettavan kantamaan, hoksasin siilon, että varmaannii sen sisuksessa
poltetaan tulta, jotta ves järvessä ruppee kiehumaan ja sitte se
kiehuva ves työntää laivoo etteenpäin. Kova tulj siinä voan pittää olla
-- tuummailin itseksen, -- että ves niin kosken tavalla kiehuu, kunj
äskön vielä laivan rantaan peästyväkkii näky tekövän...
Kun siinä seistä töllötin, tulj sieltä höyrylaivasta yks vahvatekonen
mies, jonka posket olj pyöreet ja punaset, kunj maijjonpeällisellä
hivellyn kalakukon. Sen peässä olj semmonen kumma lakki, jonka
laijjassa olj oikeen kullalla tehtyvä kirjotusta, ja sen nutunkaulus
olj hartijoilla levveellään riippumassa, kunj akkain kaulahuiv. Hajalla
hoaron se kävel ja tulj suoraan minuva koht, Kun se peäs ihan etteen,
löi se loajalla kämmenellään olokapeähän ja sano:
-- Paa suus kiin, Tupa-Jussi, ett'ei kärpäsijä kulukkus täyteen lennä.
Minä säpsäin, puristin suun kiin, kunj mampsel, ja pelekäsin, että nyt
taisin ihan uhhoon yhtyvä. Mut eipä siinä hättee tullunnakkaa, sillä se
mies rupes hoastelemmaa, niinkunj immeine ainai ja sano jo peältäpäin
nähneesä, että min oun Tupa-Jussi.
-- En minä mikkää Jussi ou, voan Joakko minun nimen on, koitin minä
selittöö. Mut sillon hän alako nauroo rötköttöö ja sano:
-- Tupa-Jussi sinä sittennii out minnuun verraten, joka oun merjmies,
enkä mikkää moanpolkija. Jos tahot semmosija ihmeitä kuulla, ett'et ou
osanna uneksijakkaa, niin lähe kansan kävelemmää.
Kahiste minuva ei tarvinnakkaa pyytee, sillä het olin valamiina
astumaan, vieläpä hänelle hökäsin:
-- Mulla se ois meinink männä ihan moaliman reunaan ast.
-- No, jos sulla semmoset meiningit on -- sano se merjmies -- niin
parast on, että tulet sitte meijjän laivaan.
-- Käykkös se teijjän laiva moaliman reunassa ast ja outtekos työ
siellä millonkaan käynnä? kysäsin minä.
-- Voi, Tupa-Jussi, ihtees, mittee sinä hoastatkaan! Ounhan minä jo
neljätoista vuotta merta purjehtinna ja kolome kertoo moalimarähjänän
ympär kiertännä... jossainhan sitä jo sillon on soanna kärseesä
käyttee.
Minä tulin utelijjaaks, kunj vanaha piika ja kysyn:
-- Elekee panna pahaks, mut minkälaista se on se moaliman reuna?
-- Sinä näyt vielä olovan -- vastas se merjmies -- semmonen Tupa-Jussi,
ett'et sinä kaikkija kohtija ymmärrä, jonkatähe sulle voan selitän
vähän sinnepäin. Välmatka olokoon hoastamata, mut siellä perillä on
samallaista, kunj jos pakkoos ihteesä ahtaaseen kolloon. Ensin ruppee
vähitellen pimenemmää ja lopuks tulloo niin tervapimmee, että luuloo
säkissä olovasa. Sen jälkeen ei mahu ennee seisallaan kulukemaan, voan
pittää käyvvä kyykkysissää ja viimmeks vatalleen lotkahtoo. Ja kun
sitte ihteesä vähän venyttää ja kätesä oikasoo, niin kesksormen peällä
ylettää koittoo moaliman reunoo...
Nytkös oikeen syvämmen rupes hyppeemään.
-- Oiskoon mahollista -- aion minä pyytee -- peästä siihen teijjän
laivaanne?
-- No, minkästähe ei -- sano hän --, jos voan merjmieheks tahot ruveta.
Eikä sinuva mikkää estäkkää ruppeemasta -- ja toista tok on olla
merjmiehenä, kunj Tupa-Jussina. Tule voan pest ottamaan -- tottahan
tuommonen poika merjmieheks oppii, jos voan et hätähousu liene.
-- En taho ihteen kehuva -- virkon minä, -- mut kyllä se isä minuva
herkkäoppiseks kehu, kun opin soappaat omin päin välemmin tekemään kunj
oppipoijjat.
-- Vai out sinä suutarj. Sepä on hyvä, sillä semmosta meillä juur
tarvitaan. Kyllä peäset -- ou ihan huoleti voan.
Minä tulin yhä rohkeemmaks ja tievustin:
-- Onko tuo se teijjän laivanne, jolla työ rantaan tulitte?
Siilon se merjmies rupes toasiisa nauroo rötköttämmää ja sano:
-- Mikä laiva se tuommonen on! Ilimahan tuo on leikkikalu meijjän
laivaan verraten, joka on Uuraassa. Se on niin hirveen suur, ett'ei ies
mahu tähän rantaputeroon tulemaankaan. Sinä soat lähtee mun kanssan
Uuraaseen pestinottoon. Mut ensiks sun on ostettava korkkikiikar, jolla
yhessä vähän katellaan.
Kun en tiennä, mistee niitä soa ostoo, niin se merjmies otti multa
rahhoo ja män yhteen puotiin. Pijan se sieltä palas takasi, toi putelin
punasta rommija ja sitten myö mäntiin yhteen paikkaan rannalle
istumaan.
Putelin aukastuvvaan se merjmies otti aika kullauksen ja käsk minunnii
ryyppeemään sekä sano:
-- Tämmönen se on merjmiesten korkkikiikar, jolla hyö moalla
käyvvessään kahteloovat.
Kun väkevä rommi ryypätessän vet suutan kieroon, tuummas se merjmies:
-- Ei niin hyvvee ystävättään suuvveltuva, kunj putelija, soa suutaan
irvistellä, jos voan meinoo merjmieheks ruveta. Mut pelekeetkö sinä
tuulta ja outko ies puhuttavankaan oikeesta tuulesta kuullunna?
-- Misteepä tuota on tuulta oppinna pelekemään, kun sei vielä
millonkaan ou luitan rikkonna, ja tuskimpa sen kovempata tuulta
muuvvallakkaa lienöö, kunj ennen vanahaan olj ollunna Löttölässä, jossa
se olj etteisestä kiskassunsa vasikannahkan ja viennä sen seinähirressä
olleen vintilänreijjän lävite muvassaan, vaikka seihtemen akkoo olj
ollunna pitämässä hännästä kiin. Eikä lie ihan tyyn ollunna sillonkaan,
kun Karttulan pappi olj oikeen soarnassaan kieltännä sanankuulijoita
kirkosta ennen myrsky-iliman loppumista lähtemästä. Suutarj Viitisen,
jolla olj ollunna lainnavene, olj kuitennii ollunna pakko kiellosta
huolimata poistuva. Mutt kyllä miesparkoo olj sitten selällä
kiikuttanna, niin että välliin olj ollunna Viitinen alla ja vene peällä
ja välliin olj tullunna vettäi venneesee.