TOINEN LUKU.

Niin kauan kuin Mari vielä oli ollut junaan astumatta, oli tämä matka

hänestä tuntunut aivan välttämättömältä, mutta kun hän oli tullut

junaan toisten ihmisten joukkoon ja keskelle heidän hyörinäänsä, tuntui

koko lähtönsä aivan tarpeettomalta. Oli kai Hilma silloin kirjettä

kirjoittaessaan sattunut olemaan hiukan alakuloisella mielellä, ja

siitä johtui tuo yksinäisyyden tunne, ja kerrankos onnellisinkin vaimo

tuntee itsensä yksinäiseksi; tuollainen mieliala tulee aivan äkkiä ja

pitää ihmisen vallassaan joskus päiväkausia, joskus ainoastaan muutaman

tunnin. Eihän hänkään, Mari, olisi koko kirjeelle niin suurta painoa

pannut, ellei olisi juuri samana iltana puhellut äitinsä kanssa

asioista, jotka järkyttivät mieltä. Kun niiden ajatusten valossa sitten

ajatteli Hilman kirjettä, niin tuntui niin vaikealta, että täytyi

päästä lähtemään hänen luokseen.

Helsingin asemalle saavuttua Mari tunsi itsensä hyvin araksi.

Kaikkialla oli sellaista touhua ja kiirettä, että tunsi olevansa aina

tiellä. Siitä oli jo monta herran vuotta, kun hän oli Helsingissä

käynyt ja silloinkin Kallen seurassa. Nyt hän oli yksinään. Kadulle

päästyään hän olisi tahtonut tiedustella sitä katua, minkä varrella

tiesi tyttärensä ja vävynsä asuvan, mutta kun kaikki kulkivat kovalla

vauhdilla ohitse, ei hän uskaltanut kääntyä heidän puoleensa. Viimein

hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja sai tietää, minnepäin oli

kuljettava, Sörnäisiä kohden.

Mari asteli nyytti kädessään, koettaen väistää ihmisiä, jotka hänen

mielestään tahtoivat aivan kuin väkisin tyrkätä hänet syrjään.

-- Kyllä täällä on niin paljon ihmisiä, sanoi hän itsekseen, ettei

täällä tiedä, minne edes menee surussaan, jos yksin tahtoo olla. Ja ei

kai siitä surusta koskaan vapaaksi pääse, ellei sitä yksinään saa

sydämestä ottaa pois.

Mutta samassa hänelle tuli outo ajatus. Kuinka hän nyt näin uskoi, että

ihminen yksinään voi surunsa voittaa? Kyllä kai surunsa voittamiseen

aina tarvitaan toisen ihmisen hyvä sana. Mutta silloin johtui mieleen

koko entinen eletty elämä suurine vaikeuksineen, ja selvästi hän tunsi,

kuinka yksin hänkin oli aina saanut olla. Mutta niin ei saanut hänen

tyttärensä käydä, ei Hilman. Jos hänellä oli surua, voi hän kaikesta

aivan turvassa puhua äidilleen, kyllä tämä ymmärsi. Ihmissydän oli

aivan kuin puuastia; täytyihän sekin aina uutterasti huuhtoa, mutta ei

sillä hyvä, täytyi hiekan avulla pestä ja auringossa antaa kuivua.

Ja jo alkoi mieli jälleen reipastua ja muisto omista suruista kadota

tätä kaikkea ajatellessa. Istua Hilman seurassa ja puhella kaikesta

aivan suoraan, peittelemättä, -- se mahtaa olla mieluista, sillä eipä

hän vielä koskaan ollut kuullut aivan avomielistä sanaa tyttärensä

suusta, liekö sitten syy ollut hänessä, äidissä, vai tyttäressä.

Kysellen ja tiedustellen katua ja sen numeroa Mari pääsi viimein siihen

taloon, missä kirjaltaja Latvala asui, nousi portaita ylös ja avasi sen

oven, jossa oli Latvalan nimi.

Hellauunin vieressä oleva nainen kääntyi ja huudahti iloisesti:

-- Äiti!

Pian olivat äiti ja tytär toistensa sylissä, ja Marin silmiin nousivat

kyyneleet hänen tuntiessaan oman lapsensa käsien kietoutuvan kaulaansa.

Hellalta kuuluva kärinä eroitti heidät. Hilma kiiruhti sekoittamaan

pannussa paistuvia perunoita.

-- Istukaa, äiti, istukaa, sanoi Hilma. -- Minä tässä laitan lapsille

hiukan ruokaa. Sanohan, Kerttu, päivää mummullesi. Ei näy muistavan

enää teitä siltä ajalta, kun me siellä maalla olimme. No, olihan Kerttu

silloin aivan pikkuinen tyttö.

Mari hyväili somaa, viisivuotiasta tyttöä, joka tuli häntä kättelemään.

-- Ja tuo on sitten Maria, sanoi Mari osoittaen vuoden vanhaa tyttöä,

joka istui lattialla leikkien puupalikoilla ja silmät pystyssä

katsellen vieraaseen.

-- Sehän se on, teidän kaimanne, sanoi Hilma. -- Se on niin kiltti ja

hyvä tyttö, että on oikein hauskaa. Ei se ole koskaan itkenytkään.

Hilma oli tuonut ruuan pöydälle ja tarjosi siitä äidilleenkin. Vaiti he

aterioivat, Hilman syöttäessä lapsia. Kun ateria oli päättynyt puki

Hilma Kertun ylle päällystakin ja käski hänen mennä pihalle leikkimään.

Lapsen mentyä ja oven suljettua Hilma sanoi:

-- Kiitos, äiti, että tulitte tänne.

-- Tulinhan minä, kun sinä pyysit. Säikähdyin ensin kovasti. Onko

jotain pahaa ollut?

-- Ei niin suorastaan pahaakaan, ei ainakaan entistään pahempaa, on

vain niin vaikeaa yleensä.

-- Minä huomaan, että sinä odotat taas lasta.

-- Niin, johan minä olen kuudennella kuukaudella. Eihän sen olisi

tarvinnut tulla, kun tätä nuorempaakin vielä saa imettää. Ihan siinä

menee kaikki voimat ihmiseltä. Mutta eihän sille nyt enää mitään mahda.

-- Miehesi on kai mennyt jo työhön, koska ei näy kotona olevan, sanoi

Mari hetkisen vaiettuaan.

-- Työhön hän meni.

-- Onko hän sinulle hyvä?

-- Kyllähän Oskari hyvä on, en minä voi muuta sanoa. Ei hän minulle ole

koskaan mitään pahaa tehnyt, ei edes äyskinytkään. Ja lapsista hän

pitää. Mutta kun se juominen on päässyt niin kovaan valtaan. Siitähän

se ikävyys tulee.

-- Hän ei siis olekaan sitä jättänyt?

-- Pahemmaksi hän vain on tullut. Melkein joka ilta hän tulee hiukan

liikutettuna kotia. Ja kun sitten menee koko ansio siihen. Kyllähän

Oskari hyvin ansaitsee. Hänellä on siinä sadanviidenkymmenen ja

sadankahdeksankymmenen markan välillä kuukaudessa. Mutta kun siitä ei

meille kuitenkaan riitä mitään. Minä saan aina litviikirahoista vain

neljäkymmentä markkaa, ja sillä on sitten maksettava huoneen vuokra,

meidän kaikkien ruoka ja kaikki talousmenot. Eihän se riitä mihinkään.

-- Olisit tarvitessasi pyytänyt sieltä meiltä apua, sanoi Mari. --

Eiköhän tuota olisi riittänyt.

-- Mitä minä sieltä tulen pyytämään, sanoi Hilma. -- Kun kerran Oskari

ansaitsee hyvin, ei minun sovi muualta ottaa mitään. Olen kyllä

koettanut tässä ansaita väliin jotain. Olen pessyt ja silittänyt. Mutta

silläkin saa niin vähän. Ja sitten nuo lapset! Enhän voi aivan hoidotta

jättää noita raukkojakaan, täytyyhän minun olla heidänkin kanssaan.

Enkä minä nyt enää oikein jaksaisikaan. Väärinhän on puhua miehestään

pahaa, mutta kyllä se niin on, että minä en jaksa enää yksinäni kantaa

kaikkea.

-- Niin, puhu, lapseni, puhu, se keventää sydäntä.

-- Se Oskari alkoi siihen aikaan juoda, kun alkoi se suuri kirjaltajien

lakko. Oli sekin aikaa! Minä olin juuri vähää ennen synnyttänyt Kertun.

Kun ei Oskari silloin ansainnut mitään, niin minä kävin työssä.

Lakkokassasta annettiin kahdeksantoista markkaa viikossa avustusta.

Mutta Oskari joi aina ne rahat ja vuokra jäi ihan maksamatta. Kerttua

hän ei hoitanut, niinkuin olisin tahtonut, vaan jätti lapsen aivan

yksinään asuntoon. Oli se silloin hirveätä olla vieraassa paikassa

työssä ja aina yhtäpäätä muistaa, että kotona lapsi huutaa yksinään,

ehkä loukkaa itsensä, eikä ole ketään joka sitä auttaisi. Oikein

siunasi taivasta joka kerta, kun kotia tuli ja sai sen nostaa syliinsä.

Ei Mari osannut sanoa tähän mitään. Molemmat naiset olivat hetkisen

vaiti, ja Hilma hoiteli sylissään olevaa lasta.

-- Teillä ei ole muuta kuin tämä yksi huone? kysyi Mari.

-- Ei ole nyt enää, vastasi Hilma. -- On pitänyt säästää vuokrassa.

Kyllähän meillä ennen oli kaksikin huonetta ja minä pidin silloin

asukkaita siinä toisessa. Se kannatti hyvin, sillä niiltä sai siksi

paljon, että itse asui melkein ilmaiseksi. Mutta Oskari tuli

mustasukkaiseksi eräälle nuorelle miehelle, joka oli minulle

ystävällinen. Enhän minä sille koskaan mitään valittanut, sillä en minä

vieraille käy surujani selittelemään, mutta taisi tuo huomata jotain,

koska oli niin hyvä minulle. Ja siitä syntyi sitten pahoja puheita ja

riitoja, ja minä jätin asukkaitten pidon.

Puna oli noussut Marin poskille. Hilman tyynesti lausumat sanat olivat

herättäneet hänessä aivan selvän tietoisuuden siitä, että tyttärensä

elämässä oli vaikeuksia enemmän kuin tämä jaksoikaan kantaa. Ja nyt hän

aivan selvästi tajusi, että tyttärensä todellakin oli aivan yksin ja

että hän oli äitiään kaivannut, saadakseen edes jollekulle purkaa

sydäntään. Kuinka hyvin hän tunsikaan tuon ylpeyden, joka estää ihmistä

ilmaisemasta onnettomuuttaan sivullisille. Eihän hänkään nuorempana

ollut sitä näyttänyt, ei ilmaissut, kuinka häneen koski Kallen

juopottelu, vaan oli aina koettanut sitä salata naapureilta.

-- Etkö ole miehellesi koettanut selittää, ettei hänen sovi sillä

tavalla menetellä? kysyi Mari.

-- Olenhan minä kyllä. Mutta kun Oskari silloin aina pahastuu ja

loukkaantuu kovin, niin en minä ole sitten enää tahtonut. Ellei hän

itse sitä ymmärrä, niin turhaahan on sitä hänelle tyrkyttää.

-- Mutta sitä minä en voi ymmärtää, kuinka sinulla on ollut näin

huonoa. Saithan sinä kotoa vähän rahojakin.

Hilma punastui.

-- Sinunhan ne olivat.

-- Niin, olivathan ne minun. Mutta kun Oskari joutui maksamaan toisen

puolesta ja kun minä niin luotin häneen, niin annoin rahat hänen

huostaansa. Ja onhan siitä jo niin monta vuottakin. Ja ne menivät jo

ensimäisenä. Ostettiin huonekaluja. Ja olihan niitä menoja.

Mari huomasi tämän asian kovasti hävettävän Hilmaa eikä senvuoksi

kysellyt siitä sen enempää.

Huoneen ovi aukeni, ja sisään astui Hilman ikäinen nainen. Hän oli

hiukan liian koreasti puettu ja hänen käytöksessään oli jotain liian

varmaa ja vaativaa.

-- Kas, sinulla onkin vieraita, sanoi tulija.

-- Astu sisään vain, sanoi Hilma. -- Ei täällä ole vieraita. Äitihän se

on.

Tulija astui tervehtimään Maria.

-- Vai Hilman äiti. Hauskaa tutustua. Emäntä ei taida tietää, kuka minä

olen. Minä olen Oskarin sisar Ester Blomberg. Asun tässä aivan

vieressä. Mieheni on kirjaltaja niinkuin Oskarikin.

Mari ei sanonut mitään, hän vain nousi puoliksi kätellessään Esteriä.

-- Vai on emäntä tullut tytärtään katsomaan. On se Hilmalle hauskaa,

kun sukulaisia tulee. Hilma onkin vähän ylpeänpuoleinen, niin ettei

tahdo seurustella kaikkien kanssa. Minä täällä kyllä joka aamu käyn

katsomassa lapsia. Kun ei ole omia, niin tahtoo edes veljensä lapsia

katsella. Ja pitäähän varjella, ettei niille tapahdu mitään pahaa.

Mari huomasi, kuinka tämä lause koski Hilmaan. Kun Hilma ei mitään

vastannut, niin hän sanoi aivan tyynesti:

-- Eiköhän oma äiti aina varjele lastaan parhaimpansa mukaan.

Ester pääsi oikein vauhtiin.

-- Voi, hyvä emäntä, ette te tunne, huomaan minä, ollenkaan näitä

kaupungin naisia. Kyllä ne hoitavat lapsiaan niin huonosti, että

sivullisen on oikein paha katsella.

Ja hän alkoi kertoa kaikenlaista, mitä oli nähnyt, ja kuvaili, kuinka

hän aina silloin oli auttanut lapsia, ollut niille hyvä ja koettanut

korvata sen hellyyden, mitä ne eivät äidiltään olleet saaneet.

Mari kuunteli, ja elävästi hän muisti kotoaan erään kanan, jolla ei

ollut omia poikasia, mutta joka kulki ja kokoili toisten kanojen

poikasia siipiensä alle.

Ester puheli koko ajan. Lopuksi hän sanoi hyvin mielellään haluavansa

jäädä keskustelemaan, mutta kun piti mennä torille, niin hänen täytyi

jättää miellyttävä seura. Lähtiessään hän vielä kiitti Maria hauskasta

seurasta.

Hänen mentyään kysyi Mari:

-- Mikä hepsankeikka tuokin oikeastaan on?

-- Hän käy täällä ihan joka päivä. Ja kun hän on Oskarin sisar, niin en

minä voi häntä poiskaan ajaa. Kyllä kai minä hänen kanssaan voisin

sopia, ellei hän myötäänsä pyrkisi huomauttamaan minulle, että olen

häntä paljoa alhaisemmalla sivistysasteella ja että hänen veljensä

oikeastaan olisi voinut naida jonkun muun, joka ei olisi maalainen.

Enhän minä täällä tulisi ollenkaan toimeen, ellei tässä naapuritalossa

asuisi Aino Penttilä. Hänen seurassaan minun on aina hyvä olla.

-- Ja mikä hänen miehensä on?

-- Kirjaltajahan sekin on, ja oikein kunnollinen mies. Kyllä Aino hänen

kanssaan on onnellinen, sen huomaa ihan kaikesta. Mies on hänelle

kerrassaan hyvä, ei juo, ei tuhlaa ja on kaikki joutoaikansa lasten

seurassa. Heillä on kolme lasta, kaikki niin terveitä ja iloisia

lapsia. Jumala on heitä suurella onnella siunannut.

-- Hänelle kai sinä olet aina vaikeina hetkinä voinut kertoa kaikesta?

-- Enhän minä voi vieraalle mitään sanoa. Kai Aino silti ymmärtää

kaiken, onhan hänellä silmät päässä, mutta en minä mene miestäni

alentamaan hänelle, en koskaan. Pitäähän vaimolla sen verran olla

ylpeyttä.

Molemmat olivat pitkän aikaa vaiti.

-- Lapsi parka, sanoi viimein Mari, -- kyllä sinulla on ollut vaikeat

ajat!

-- Ovathan ne, mutta eivätköhän nuo tuosta vielä parane, sillä tottakai

Oskari viimein tulee huomaamaan, ettei tämä elämä tällaisena voi käydä

laatuun. Enhän minä muuten jaksaisikaan elää, ellei sitä toivoa olisi

olemassa.

-- Ethän sinä, onneton lapsi, toki ole ajatellut päättää päiviäsi,

sanoi Mari hiljaa.

-- Eihän sitä voi millään estää, että toisinaan väsyykin ja tulee

ajatelleeksi poismenoa. Mutta silloin aina muistuvat mieleen lapset,

joiden tähden on jäätävä elämään. Eihän noiden raukkojen elämä olisi

muuta kuin suurinta surkeutta, ellei äitiä olisi olemassa. En minä

päiviäni päätä, en minä sitä tee.

Hän huokasi syvään ja pyhkäisi otsaansa.

-- Kamaliahan ne sellaiset ajatukset ovat, eikä niille pidä koskaan

antaa valtaa. Täytyy taistella niitä vastaan.

-- Käytkö sinä kirkossa? kysyi Mari.

-- Kävinhän minä alussa, mutta en ole nyt viime aikoina enää käynyt. Ei

voi pikku Mariakaan jättää yksinään. Ja jos sen vien kälylleni, saan

sitten kuulla kokonaisen viikon siitä, kuinka erinomaisella tavalla hän

on lasta hoitanut. Kun hänellä itsellään ei ole lapsia ollut, niin hän

ylpeilee jo siitäkin, että osaa pitää lapsen niin sylissään, ettei

siltä niskat taitu. Hyvähän kyllä olisi jossain käydä ja kuulla hyviä

sanoja, mutta ei ole tullut mennyksi.

-- Käy kirkossa, sanoi Mari. -- On sitä minullakin vaikeita hetkiä

elämässäni ollut, sillä onhan teitä sisaruksia niin monta kuollut, eikä

sellainen äidille ole suinkaan helppoa. Jumalan sanasta olen sentään

aina saanut ikäänkuin levon. Ja jos ei olekaan kirkkoon aina päässyt,

niin on sydämessä tuntunut rauhallisemmalta, kun on edes virren

hyräillyt.

Keskustelu taukosi joksikin aikaa.

-- Miten siellä kotona jaksetaan? kysyi Hilma.

-- Hyvinhän siellä jaksetaan. Alma on vielä vähän heikko sen lapsen

jälkeen, mutta on sentään jo työssä. Kun Esko vaan säästää häntä vähän,

niin kyllä kai hän voimistuu.

-- Ja mummu?

-- Hän on entisellään. Tuntuu melkein siltä, kun hän jollain tavoin

kasvaisi sisästäpäin suuremmaksi. Hän on viime aikoina ollut niinkuin

vanha kanto, josta odottamatta nousee voimakkaita vesoja. Kai sen laita

on niin, että hän sai miehensä kautta elämälleen väkevän alun ja oppi

näkemään kaikkea hiukan toisella tapaa, kuin mitä nyt nähdään

sanomalehtien kautta. Kun hän jotain sanoo, on siinä aivan kuin jotain

itsellekin tuttua, joka on saanut ikäänkuin selvän muodon.

-- Niin, onhan hän harvinaisen älykäs nainen.

-- Älykäs hän on ja ihmeellisen jäntevä ikäänsä katsoen. Toisinaan, kun

hänen silmänsä osuvat minuun ja tiedän hänen tarkastavan, kuinka minä

teen työtä, tuntuu ihan siltä, että täytyy ponnistaa viimeiseen asti,

jotta ei joutuisi häpeään, vaikka hän ei sanokaan mitään. Ja kyllä minä

uskon, jos tulisi eteen jotain kovaa ja vaikeata, jossa mummo näkisi

oikean reitin, mitä myöten on mentävä, niin siinä saisivat sekä Kalle

ja Esko, niin itsepäisiä kuin ovatkin, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Ei

se vanhus hellittäisi, ei vähällä.

Äidille ja tyttärelle tuli oikein hupaisa hetki, kun he yhdessä

puhelivat vanhasta Helenasta. Ja Marillekin aivan kuin kirkastui oma

äitinsä koko ihmeellisessä henkisessä kauneudessaan nyt, kun oli

hänestä loitolla ja sai rauhassa punnita hänen ominaisuuksiaan. Olihan

Mari monta anoppia nähnyt naapureittensa kodeissa ja tullut huomaamaan,

millaiseksi helvetiksi ne voivat elämän tehdä miniälleen. Onnellinen

hän oli ollut, hänellä oli äiti, joka oli vallan jättänyt käsistään

aivan vapaaehtoisesti tyttärelleen. Siksi kai talossa kaikki olikin

niin hyvin luonnistunut. Toinen oli auttanut toistaan kaikessa, missä

suinkin voi.

Hilma oli alkanut keskustellessa siistiä huoneessa. Mari tahtoi auttaa

häntä, mutta sitä ei Hilma millään tavalla sallinut. Mari huomasi, että

tyttärensä hyvin huolellisesti kaiken järjesti ja siivosi. Mitään ei

hän tehnyt hätiköiden tai pintapuolisesti, vaan kaiken täydellä

tarkkuudella. Vasta nyt Mari tuli katselleeksi huonetta. Olihan se

maalaisen silmissä jokseenkin hieno, mutta saattoi huomata, että kaiken

kauneutta lisäsi tavattoman suuri siisteys.

Kesken tätä astui huoneeseen hyvin rehevä ja iloinen nainen. Hilman

kasvot kirkastuivat.

-- Äiti, sanoi hän, tässä se Aino on, josta minä puhuin.

-- Vai on äitisi täällä, sanoi tulija ja riensi sydämellisesti

kättelemään vierasta.

Mariin vaikutti hyvin miellyttävästi se, että tämä nainen

tervehtiessään häntä, vanhanpuoleista ihmistä, niiasi eikä ainoastaan

kumartanut, niinkuin Ester oli tehnyt. Tämä pieni seikka heti sai Marin

sydämen kääntymään tulijan puoleen, ja kaunis hymy kirkasti hänen

kasvonsa.

-- Ellei rouva olisi tullut tänne, niin kyllä kai minä olisin pyytänyt

Hilmaa tuomaan minut teitä katsomaan, sanoi Mari. -- Hilma tässä on

ylistänyt teitä. Kuulutte olevan niin hyvä äiti ja vaimo.

Aino nauroi kirkkaasti ja vastasi;

-- Hätäkös on olla hyvä äiti ja vaimo, kun lapset ovat terveitä ja minä

olen mieheeni niin ihastunut, että olen aivan kuin vasta kihloihin

mennyt. Helppohan on olla hyvä, kun saa hyvän miehen.

Hän pyörähti oven suuhun, jonne oli laskenut torilaukkunsa.

-- Tulen juuri torilta ja ostin sieltä kimpun vihannoivia koivunoksia.

Annan siitä sinulle, Hilma, puolet. Pitäähän sitä jotain olla, kun äiti

taloon tulee.

-- Kuinka hyvä sinä, Aino, olet, sanoi Hilma,

-- Ei puhuta sellaisesta, sanoi Aino.

Hän otti kimpusta oksia ja ojensi ne Hilmalle, joka ne pani kaapilla

olevaan maljakkoon.

-- Tyttäreni sanoi, että te olette ainoa, jonka kanssa hän seurustelee,

sanoi Mari.

-- Niin, haukkuvathan ne Hilmaa ylpeäksi. Ehkä sen tähden, ettei hän

tahdo kuluttaa aikaansa kenen seurassa tahansa. Minä olen aivan

samanlainen. En minäkään viitsi kaikkia luonani pitää. Senvuoksi minä

Hilman seurassa olen. Hän katseli Hilmaa tarkkaavasti ja sanoi sitten:

-- Sinä et ole oikein terveen näköinen. Kasvosi ovat laihtuneet aivan

liian paljon.

-- Johan tässä tilassakin tulee sellaiseksi, vastasi Hilma.

-- Ei tule, jos hyvin varjelee itseään. Sinun täytyy pitää voimasi

ylhäällä, sillä kuka muuten lapsia hoitaa. Ja jos heikonnut liikaa,

niin synnytyskin käy vaikeaksi. Ja voi saada vaikka mitä sen jälkeen.

Hän kääntyi Marin puoleen ja alkoi iloisesti puhella, peitelläkseen

sitä, että sanansa olivat nostattaneet Hilman silmiin kyyneliä.

-- Kun minä viime kertaa olin äidiksi tulemassa, niin mieheni oli ihan

hassuna varovaisuudessaan. Minä olen varma, että hän olisi pannut minut

lasikaappiin, jos olisi saanut. Ja kun minä iltaisin ompelin lapselle

vaatteita, niin hän istui vieressäni ja luki minulle romaaneja ääneen.

Kun oikein hellä kohta tuli, niin me hupsut itkimme yhdessä, ja silloin

olimme niin kovasti onnellisia. Ja kun viimeisinä aikoina en voinut

enää kaikkea tehdä, mitä olisi pitänyt, varsinkaan en jaksanut pestä

lattioita, niin eikös tuo tehnyt sitä, oli punainen kuin krapu ja

hankasi niin kuin vuoden liat olisivat olleet lattiassa. Minä nauroin

sille niin, että oli oikein hyvä olla. Tai eihän siinä oikein hyvä

ollut, sillä se joudutti synnytystä ja saatiin pitää sellaista

kiirettä, että oikein vieläkin ihmettelen.

-- Mahdatte te olla onnellinen, sanoi Mari.

-- Eiköhän ihminen aina ole onnellinen, olen minä tullut ajatelleeksi.

Eihän sitä vastoinkäymistä ole, jota ei voisi voittaa, jos vain

rohkeasti menee sitä vastaan. Minä uskon, että ihmisen masentaa se,

minkä hän itse laittaa lisää onnettomuuteen.

-- Mutta voihan ihminen sentään lopen väsyäkin, sanoi Mari.

-- Niin, se kai voi ihmisen kaataa, sanoi Aino. -- Kun tulee ikävyyksiä

juuri siihen aikaan, kun on ruumiillisesti aivan uupunut. Nainen voi

helposti joutua siihen tilaan, ja silloin hän voi tehdä vaikka mitä.

Oletteko lukeneet taas eräästä lapsenmurhasta, joka on tämän päivän

lehdessä.

-- En, sanoi Hilma. -- Meille ei tule lehteä, enkä ole kälyltäni vielä

tänään lainannut.

-- On se kamalaa, kun äiti surmaa lapsensa, jatkoi Aino. -- Tässä oli

mies pidellyt vaimoaan pahoin, ja silloin tämä meni ja heitti

rintalapsensa veteen ja hyppäsi itse jälestä.

-- Pelastettiinko ne? kysyi Mari ristien kätensä.

-- Äiti kyllä, mutta lapsi hukkui.

-- Onneton äiti, sanoi Hilma. -- Kuinka äiti voi surmata lapsensa! Eikö

hän silloin sitä rakasta?

-- Ehkä sen tähden juuri, että hän sitä rakastaa, sanoi Mari hiljaa.

-- Niin, samoin minäkin ajattelen kuin emäntä, sanoi Aino. -- Tahtoo

pelastaa lapsensa kurjuudesta.

-- Ja minkä rangaistuksen tuo äiti saa teostaan? kysyi Hilma.

-- Kuritushuonettahan siitä tulee aina, sanoi Aino. -- Mutta ei se

minun mielestäni ole oikein, sillä jos äiti sellaista tekee, niin on

varmasti teon takana muita henkilöitä, jotka ovat paljoa syyllisempiä.

Niiden pitäisi tulla rangaistuksen alaisiksi. Minä olen tästä asiasta

monta kertaa puhunut mieheni kanssa. Ja hänkin sanoo, että jos nainen

tulee hulluksi, sillä hulluutta lapsensa tappaminen on, niin siihen on

mies aina jollain tavalla syyllinen. Ei ole ainakaan koettanut olla

vaimolleen hyvä. Eihän sitä nainen paljoakaan pyydä, jos mies vain

silloin tällöin sanoo hyvän sanan. Kyllä silloin kestää vaikka mitä.

-- Niin kestääkin, sanoi Hilma varmasti. Syntyi hetkisen vaitiolo,

jonka Hilma katkaisi lausumalla:

-- Jäät kai tänne vielä siksi aikaa, että ennätän keittää kahvia?

-- Jään, jos minä saan keittää ja omista aineistani ja sitten tarjota

äidillesi ja sinulle sen ohella, vastasi Aino.

-- En minä sitä salli, vastasi Hilma.

Leikillisen uhkaavasti sanoi silloin Aino:

-- Ellet suostu minun tahtooni niin menen pois. Sinun on nyt valittava

ja valittava pian.

-- Kylläpä sinä komennat!

-- Täytyy joskus sitäkin yrittää, kun en miehelleni henno sanoa yhtä

pahaa sanaa ja kuitenkin olen jo lapsesta asti ollut kova käskemään.

-- En minä oikein tahtoisi suostua sellaiseen, että toinen henkilö

minun äidilleni kahvit laittaa minun asunnossani. Kyllä sellainen

koskee kunniaan.

-- Anna koskea, sanoi Aino nauraen. -- Minä keitän. Tappele sitten

minun kanssani, jos uskallat tulla.

Ja hän teki muutamia painiliikkeitä, joille Mari sydämestään nauroi.

Pian oli Aino kahvinkeiton touhussa otettuaan ainekset torilaukustaan.

Mari kysyi:

-- Mistä te olette saanut sellaisen ihmeellisen miehen omaksenne?

-- Olen kopannut järkeni perusteella, vastasi Aino.

-- Ettekö siis häntä rakastanutkaan silloin, kun hänet valitsitte?

-- En silloin vielä, mutta sitä hullummin jälkeenpäin. Minä kerron

tässä emännälle koko jutun. Minä olin ennen palvelijattarena ja jouduin

erään hyvin viisaan vanhan neidin luo. Kun tämä huomasi, että miehet

alkoivat minua katsella, niin hän puhui kerran asioista ihan suoraan

minulle. Silloin vasta minä sainkin kaiken selville. Hän sanoi, että

naisen tulee tarkkaan tietää, onko hän itse sovelias tulemaan äidiksi,

sillä kaikkien ei pidä sitä tahtoa. Hän puhui siitä, että on maailmassa

olemassa perinnöllisyyslaki, jonka mukaan vanhempien ominaisuudet

siirtyvät lapsiin.

-- Se on kai sitä samaa kuin sanassa sanotaan isien pahoista töistä,

lausui Mari.

-- Varmasti se on samaa, sanoi Aino. -- Hän sitten selitti kaikki

oikein tarkoin, ja minä aloin asiaa miettiä. Ja kyllä minä uskoin, että

hän oli oikeassa. Minä tiesin, että silloin kun nainen tahtoo rakastua,

niin hän rakastuu ensimäiseen, joka sattuu hänen tielleen. Minä koetin

sitä estää ja aloin ottaa hiukan selkoa ihailijoistani. Ne saivat

kaikki lähtöpassit, sillä jokaisella oli joko itsessään tai suvussaan

vikoja. Mutta sitten tuli tämä minun Eemelini näkyviin. Kyllähän minä

tiesin, ettei omassa suvussani ollut mitään haittaa ja että siis itse

puolestani olin kelvollinen tulemaan vaikka millaisen lapsilauman

äidiksi, mutta Eemeli oli ainoa, minkä silloin tiesin yhtä hyväksi.

Onhan niitä kauniimpiakin miehiä, sen minä kyllä aina myönnän, mutta

tuskin kunnollisempaa. Ja minä aloin häntä jahdata. Niin, jahtia se

todellakin oli. Hän oli hiukan hiljainen, eikä uskaltanut lähestyä.

Minä siinä sain sitten hommata melkein kaiken yksinäni. Ja hyvästi minä

hommasinkin. Ja kun sitten kaikki oli selvillä, niin eikös tuo mies

sanonut, että hän oli aivan ensi hetkestä ollut minuun kovasti

pikiintynyt, mutta piti itseään niin huonona, ettei uskaltanut

lähestyä. Ja hyvin kaikki kävi, meillä on kolme lasta jo, ja jos

mieheni pääsee faktoriksi, niin sitte saa tulla lisää vaikka kuinka

paljon.

-- No, miksei ennen? kysyi Mari hymyillen..

-- Pitäähän ne lapset jaksaa elättääkin kunnollisesti, vastasi Aino. --

Ei lapsilaumassa paljous korvaa laatua.

Kaikki kolme purskahtivat nauruun. Yhdessä he joivat kahvia,

lavertelivat, ja Aino läksi viimein valmistamaan miehelleen aamiaista,

sitä ennen vaadittuaan, että Marin piti käydä hänenkin kotiaan

katsomassa.

-- Tuosta naisesta meidän mummu varmasti kovin pitäisi, sanoi Mari.

-- Hänestä täytyy jokaisen ehdottomasti pitää, lausui Hilma. -- Ellei

häntä olisi, niin vaikeaksi minunkin toisinaan tulisi täällä elää.