Mari seisoi tuvan lieden luona ja valmisti illallista työstä
palaaville. Hän oli viisikymmenvuotias, mutta näytti paljon
vanhemmalta, sillä vartalonsa oli hiukan kumarassa, ja raskaan
raatamisen jäljet näkyivät käsien kyhmyisissä sormissa ja kasvojen
rypyissä. Liedessä oli kolmijalalla pata. Hän kohenteli tulta sen alla
ja hämmensi kauhalla keitosta. Käsi liikkui aivan koneellisesti,
niinkuin hän vuosikymmeniä oli samalla tapaa tässä seisonut ja yhä
uudistuva sama jokapäiväinen työ oli tappanut hänessä kaikki ajatukset.
Tuvan perällä istui matalalla rahilla kyyryssä hänen äitinsä,
talon vanha emäntä Helena, liekutellen kehdossa olevaa lasta, hiljaa
hyräillen ja huojuttaen harvalleen ruumistaan kehdon liikahdellessa.
Hän oli jo aivan kumaraan mennyt vanhus, iältään yli seitsemänkymmenen,
tukka harmaa ja harventunut, kasvot täynnä ryppyjä, hampaaton suu
kuopallaan ja leuka sen johdosta liiaksi ulkoneva. Ainoa, mikä hänessä
herätti erikoista huomiota, oli tummanharmaiden silmien loiste, joka ei
vieläkään ollut sammunut.
Tuvassa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan kehdon tasainen keinunta
pirtin palkeilla tai kauhan synnyttämä heikko kalahdus, kun se sattui
koskettamaan padan laitaan. Lapsi alkoi hiljaa valittaa.
-- Saisi se Alma jo tulla, sanoi Helena. -- Lapsi kaipaa rintaa.
-- Eiköhän nuo jo kohta tulekin työstä, vastasi Mari. -- Johan päivä on
mennyt metsän taakse.
-- Kyllä ne tänään viipyvät hiukan kauemmin kuin tavallisesti.
-- Koettavat kai jouduttaa töitä.
Oli jälleen hiljaista, kehto vain liikkui hiukan kovempaa lapsen
äännellessä.
-- Alma on ollut taas vähän rasittuneen näköinen, sanoi Helena. -- Eikä
se ihme olekaan. Onhan lapsi vasta kahden kuukauden, ja Alma saa jo
olla täydessä työssä. Saisi ne miehet hiukan säästää häntä.
-- Ei auta säästää, kun ei ole kylliksi työvoimaa ja kevättyöt pitävät
kiirettä. Huomenna kai täytyy minunkin mennä auttamaan, niin sanoi
Kalle.
-- Kyllähän Kalle raataa jaksaa, mikäs häntä vaivaisi, mies kun on ja
roteva, mutta on sinullakin tässä työtä enemmän kuin kylläksi.
Helena liekutti jälleen kehtoa hiukan vinhempaan sanoen:
-- Ss, Annamaija, älä itke, äiti tulee kohta... Kallen pitäisi muistaa,
ettet sinä ole ihan tervekään.
-- Ei se tuo sairaus niin vaarallista ole, onhan joskus pistosta rinnan
alla ja kyljissä, mutta meneehän se ohi. Onhan sitä sellaista
jokaisella naisella, kun vanhemmaksi tulee.
-- Niin, onhan sitä, onhan sitä, jumala kyllä jokaiselle senkin
koettelemuksen lähettää.
Mari hieman keikautti päätään ja lausui:
-- Ei siitä jumalaa tarvitse syyttää, kyllä se miesten on syytä. Olen
tässä toisinaan ajatellut, että mitä sitä Kallenkaan tarvitsi minulle
laittaa kymmenen lasta, kun ei niistä eloon ole jäänyt kuin kolme. Ja
tuskin olo niillekään hyväksi tulee, Hilmalle Helsingissä, Eskolle
täällä ja Emmalle Mäkelän torpassa. On tämä elämää!
-- Älä sano sillä tapaa, jumala meille lähettää koettelemukset, jotta
me nöyriksi tulisimme. Ehkä oli noille pienille parempi, että pääsivät
ajoissa tästä maailmasta. Johan sitä minunkin aikani olisi tullut. Ja
kysynhän minä tuota, että mitä tehtävää minullakaan on enää maailmassa.
Työtä en jaksa tehdä enkä ole tässä muuta kuin teidän vaivoinanne ja
vastuksinanne.
-- Älkää nyt, äiti, sillä tavalla sanoko, virkkoi Mari, ja hänen
ääneensä tuli lämmin sointu. -- Ettehän te tässä ole kenenkään tiellä
tai vastuksina.
-- Mutta kun tahtoisi jotain tehdä eikä enää jaksa.
-- Levätä on teilläkin jo aika. Olettehan te jo raatanut.
-- Niin, niin, olenhan minä sitä tehnyt, eikä kai tämä tila olisi
sellainen kun on, ellei olisi raadettu. Mutta kun tulee vanhaksi, niin
ajattelee asioita vähän toisin kuin silloin, kun mukana hyöri. Katselee
ja ajattelee. Sinä voisit sanoa sille Eskolle, että hän vähän säästäisi
Almaa, muuten se ihan väsyy. Saa valvoa lapsen kanssa toisinaan yöllä
ja aina olla päivät työssä. Pitäisi Eskon ajatella, ettei sitten enää
sovi vaatia muuta. Odottaisi.
-- Ei ne miehet odota eikä ne sitä ajattele. Ja suuttuisi kai tuo
kovasti, jos sanoisi jotain. Ja mitä sanoisi Almakaan? Eiköhän tuokin
alistuisi? Alistuisi, niinkuin jokainen saa alistua, tahtoo tai ei.
Helena oli vähän aikaa vaiti.
-- Minä en tiedä, mutta toisinaan on minusta tuntunut siltä, kun kaikki
ei olisi oikein, niinkuin on.
Mari hiukan sävähti ja Helenakin vaikeni. Näin eivät he koskaan vielä
olleet puhelleet Eivät he milloinkaan olleet kajonneet näihin asioihin.
Avioliitto oli ies, jonka, jos sen kerran oli ottanut niskaansa, sai
myöskin kantaa nurkumatta. Kyllähän Mari sen myönsi, ettei elämä ollut
vähääkään sitä, mitä hän nuorena oli kuvitellut, mutta sopiko hänen
siitä syyttää ketään, koska elämä yleensä oli kaikille samanlainen.
Eihän se Kallekaan mikään huono mies ollut, olipa paljoa parempi kuin
monen hänen tuttavansa mies, ei juopotellut liikoja, ei lyönyt eikä
toraillut, vaan saattoipa vielä nytkin joskus sanoa ystävällisen sanan
leikillisessä muodossa, ja varsinkin lapsille hän oli aina ollut hyvä,
ei edes humalapäissään äyskinyt niille. Maria hiukan kadutti, että oli
omasta miehestään lausunut moitteen sanan äidilleen, ja hän päätti
peruuttaa kaiken.
-- Sanoin tässä äsken, että Kallen syytä muka on ollut lasten kuolema.
Ei kai se hänen syynsä ole, kai minussakin on syytä. Jaksaahan moni
torpparin vaimo, jolla tuskin on leipää lapsilleen antaa, pitää
kymmenkunnan elossa. Ja olisi kai Kalle mielellään ne ruokkinutkin, jos
olisivat eloon jääneet. Hyvähän se Kalle on.
-- Hyvähän tuo on, sanoi Helena. -- Ei kai häntä Jussi vainaja muutoin
olisikaan kotivävyksi ottanut ja valtaa hänelle luovuttanut, kun itse
vielä olisi kyennyt vaikka kahta vertaa suuremman talon hoitamaan.
-- Niin, ainahan isä-vainaja Kallesta paljon piti.
-- Odotti, että vävynsä olisi tullut samanlaatuiseksi kuin hänkin.
-- Eihän kaikille ole annettu sitä järjen terävyyttä mikä
isä-vainajalla oli, sanoi Mari.
-- Niin, vaikka ei hän kirjoja ollut lukenut, niin ymmärsi kuitenkin
asiat paremmin kuin moni oppinut. Ja tahdottiin hänet viedä sinne
valtiopäivillekin, mutta kuolema tuli ja esti sen. Kun minä Jussia
ajattelen, niin kyllä hän minulle oli ystävällisempi, ainakin sitten
myöhemmin, kuin mitä Kalle on sinulle. Ja nainen tarvitsee sitä,
tarvitsee ihan kuin kukkanen kastetta, jotta ei pääse kuihtumaan.
Jokainen sellainen hetki, jolloin Jussi oli minulle ystävällinen, on
aivan kuin virstantolppa elämäntien varrella, se tulee niiden kautta
niin hyvin viitoitetuksi, ja kun lähtee muistelemaan taaksepäin, niin
löytää aina tien.
Helena vaikeni. Mari kohenteli tulta eikä virkkanut mitään, mutta
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli hetkiä, joina hän
niin hartaasti olisi toivonut, että Kalle edes pienellä sanalla olisi
huomauttanut nähneensä, kuinka vaimonsa oli valmis ponnistamaan
voimiaan talon hyväksi. Ehkä hän sen oli huomannutkin, mutta Mari olisi
tahtonut, että hän olisi sen sanonutkin joskus. Ja Mari muisti, kuinka
oli kiireisenä heinäaikana mennyt auttamaan, vaikka Esko silloin vasta
oli viikon vanha. Mustennut oli maailma hänen silmissään silloin
monasti ja harava vapissut käsissä, mutta kestänyt hän oli kuitenkin.
Mutta saipa hän siitä sitte päänsäryn, jota kesti vuosikauden,
tuollaisen jomottavan säryn, joka varasti unen ja teki mielen apeaksi.
Ja tätä muistellessa johtui hänen mieleensä seikka, joka ajoi kylmät
väreet pitkin ruumista kulkemaan. Se oli tapahtunut syksyllä sen kesän
jälkeen, jolloin Esko oli syntynyt. Kalle oli käynyt kaupungissa, oli
siellä tuhlannut rahoja ja tullut humalassa kotiin. Elämä oli silloin
tuntunut perin ilottomalta. Siinä nyt mies retkotti raskaasti kuorsaten
vuoteella, ja hän sai pidellä kivistävää päätään ja ajatella, että
niillä rahoilla, mitkä Kalle oli kaupungissa tuhlannut, olisi voitu
pestata piika, joka olisi tehnyt raskaat työt, jotta hän, Mari, olisi
saanut levätä ja terveys olisi palannut. Ja mieli oli myrtynyt silloin
niin kovasti, että hän tunsi vastustamatonta halua johonkin kamalaan.
Hän muisti niin hyvin tuon hetken, muisti, kuinka oli jo noussut, mutta
kuinka silloin äitinsä Helena oli vuoteessaan herännyt ja sanonut
ottavansa lapsen viereensä, jotta Mari saisi levätä. Ja hän oli antanut
lapsen äidilleen ja sitten palannut vuoteeseensa. Aamulla kaikki
jälleen oli näyttänyt valoisalta ja elämä elämisen arvoiselta. Ja sen
jälkeen hän olikin Eskoaan rakastanut enemmän kuin muita lapsiaan.
Kunpa poika nyt vain osaisi omaa vaimoaan hyvyydellä kohdella, ettei
tekisi sellaista, millä toisen ilon pilaisi. Täytyi kai hänelle
huomauttaa, että säästäisi vaimoaan. Tottelihan Esko aina äitiään,
tottelihan tuo ja noudatti hänen mieltään kaikessa, missä vain saattoi.
Mari katsahti Helenaan ja kohtasi hänen kirkkaat silmänsä. Lapsi
nukkui, ja kehto liikkui enää ainoastaan hiljaa nytkähdellen. Mari
tunsi, että Helena aivan kuin tahtoi sanoa vielä jotain, mutta ei
tohtinut. Eivät he vielä koskaan ennen olleet sillä tavoin
keskustelleet kuin tänään, eivät johdattaneet puhetta ulkopuolelle
tavallisen elämän piiriä; he tunsivat nyt olevansa aivan kuin
luvattomilla teillä, ja molemmat pelkäsivät astua enää pitemmälle.
Ja sitten se tuli, tuo ajatus, jota Mari pelkäsi. Helena sanoi
väräjävällä äänellä niin hiljaa, että tuskin kuului:
-- Jokainen äiti rakastaa lastaan niin paljon, että hän kerran
väsyneenä aikoessaan surmata itsensä tahtoo tappaa lapsensakin. Ja tuon
väsymyksen estää mies aina muutamalla hyvällä sanalla. Sen tähden puhu
Eskolle.
Marin käsi aivan vapisi hänen sekottaessaan pataa. Miksi äiti puhui
juuri nyt tästä, kun sama asia hänenkin mielessään välähti?
Tuvassa tuntui niin ahtaalta. Hänen täytyi päästä pois. Ei hän jaksanut
enää keskustelua jatkaa. Hän kaipasi toimintaa ja raitista ilmaa. Hän
oli vaiti hetkisen ja sanoi sitten:
-- Kauan ne viipyvätkin. Ennätän kai tässä välillä käydä lehmätkin
lypsämässä, kun ne jo niin ikävissään haassa ammuvat.
-- Tuollahan ne jo seisovat, ha'an aidan luona kaikki odottamassa,
Kaunikkikin kurottaa jo kaulaansa ja ammuu surkeasti.
Hän jätti hetkiseksi padan hämmentämisen ja katsoi ikkunasta.
Hän kääntyi Helenan puoleen ja sanoi:
-- Kai se Annamaija jo nukkuu, niin että voitte sekoittaa tätä pataa
sen ajan, kun toiset ovat vielä poissa ja minä lypsämässä. Menee muuten
lypsy kovin myöhäiseen.
Helena nousi matalalta rahiltaan.
-- Nostetaan kehto lieden lähelle, niin voin heiluttaa, jos sattuisi
heräämään.
Mari nosti Helenan kanssa kehdon lieden luo. Vanhus asettui kumarassa
sekoittamaan pataa, jalallaan kehtoa hiljaa liikutellen.
-- Meneehän tämä tässä yhteen tahtiin, kuin entisen nikkarin
höylääminen, sanoi Helena hymyillen.
Marikin hymähti. Äskeinen raskas ja painostava mieli oli poissa. Hän
otti rainnan ja meni ovelle. Olisi hän äidilleen tahtonut sanoa jotain
hellää, sanoa juuri nyt, mutta eiväthän he koskaan ennenkään olleet
toisilleen mitään sellaista sanoneet, ja se tuntui senvuoksi niin
oudolta, että ujostutti.
Hiljalleen Helena sekoitti pataa. Äskeiset levottomat ajatukset
sammuivat hiljalleen kuin kekäle sammuu, kun toista puuta ei ole
vieressä tulta ylläpitämässä.
Jonkun ajan päästä saapuivat työssäolleet kotia. Isäntä, Kalle, oli
leveäharteinen, eikä hänen vartalostaan olisi voinut päättää hänen
olevan yli viidenkymmenen, niin suorana hän sen vielä kantoi. Tukka
vain oli jo alkanut harmaantua ja todisti, että ikää oli karttunut.
Hänen poikansa Esko oli isäänsä hintelämpi ja pitempi, mutta kasvoissa
oli isän piirteet, hiukan liian leveä leuka ja ulonevat poskipäät ja
pienet, hiukan syvälle painuneet silmät. Hänen vaimonsa Alma oli
hiljainen ja vaatimaton olento, kasvot raskaasta työstä rasittuneet ja
laihat, silmien ilme hieman eloton.
-- No, anoppiko se täällä pataa hoitaa? kysyi Kalle.
-- Minähän tässä, kun Mari meni lehmiä lypsämään, vastasi Helena.
Alma oli mennyt heti kehdon luo, nostanut sen tuvan perälle, istunut
penkille, avannut röijynsä ja alkanut imettää, silmäluomien raukeina
mennessä puoleksi umpeen.
-- Joko sitä keitosta kohta saa? kysyi Kalle.
-- Valmistahan tuo on, sanoi Helena.
Hän pisti keitosta savivatiin ja vei sen pöydälle, jonka ääreen miehet
istuivat heti aterioimaan. Vähän ajan päästä saapui Mari ulkosalta ja
siirtyi hänkin aterialle. Helena viipyi vielä lieden luona. Hän
koetteli, oliko hapan reikäleipä, jota hän vedessä liotti, jo niin
pehmeää, että hän saattoi sitä hampaattomilla ikenillään pienentää. Hän
siirtyi viimein pöydän ääreen hänkin ja luki hiljaa ruokarukouksensa,
ennenkuin pisti lusikkansa yhteiseen vatiin. Viimeiseksi tuli Alma,
imetettyään lapsensa ja laskettuaan sen kehtoon.
-- Kyllä sinä, Alma, olet hiukan huonon näköinen, sanoi Helena.
Esko katsoi vaimoonsa hiukan ihmeissään, sillä ei hän ollut huomannut
vaimoansa sairaaksi.
-- Onhan sitä vielä vähän väsynyt, sanoi Alma heikon punan noustessa
poskilleen, -- mutta kyllähän sitä jo pitäisi jaksaa.
-- Ero on jaksamisella ja jaksamisella, sanoi Helena. -- Ei ole hyvä,
että rasitat itseäsi, sairastat sitten myöhemmin sitä enemmän.
Esko katsoi naurahtaen äidinäitiinsä ja sanoi:
-- Kyllä te nyt näette kummituksia. Onhan Alma vähän kalpea, mutta
eihän se mitään merkitse. Ja niinhän tuo raatoi kuin paras mies.
-- Kyllä minäkin sen sanon, että sinä Esko voisit vaimoasi hiukan
säästää, sanoi Mari.
Hän loi poikaansa katseen, jonka tämä kohtasi. Esko koetti ensin
hymyillä, mutta kun äidin katse yhä pysyi kiinteästi hänessä, niin
nuori mies arvasi, mitä äitinsä tarkoitti, ja tunsi punan leviävän
korvalehtiinsä.
Asiasta ei sen enempää puheltu, keskustelu siirtyi maanviljelykseen ja
karjaan, puhuttiin samaa kuin niin usein ennenkin, tuumittiin,
millainen vuosi mahtaa tulla ja onko vanhoista merkeistä taikaa.
Ateria oli jo päättynyt, miehet istuutuneet tupakoimaan ulkosalle
pirtin portaille keskustelua jatkamaan, ja naiset tekivät iltatöitänsä.
Oli Mari huomaavinaan, että poikansa katsoi Almaan, kun tämä sattui
kulkemaan hänen ohitseen, hiukan levottomasti.
-- Ehkä huomasi, että vaimoa on säästettävä, ajatteli Mari. -- Ehkä
huomasi, ja jumalalle olkoon kiitos, jos Alma säästyisi kaikesta siitä,
mikä...
Hän ei tohtinut omaa ajatustaan jatkaa. Hän alkoi hiukan uutterammin
askaroida, ja siinähän se katosi.
Miehet palasivat tupaan ja valmistautuivat levolle menemään, kun Kalle
sanoi vaimolleen:
-- Se Mäkelän Vihtori toi kauppiaalta sinulle postissa tulleen kirjeen.
Hän otti sen taskustaan ja ojensi Marille. Tämä otti sen rauhallisesti,
vilkaisi kuoreen ja tunsi tyttärensä Hilman käsialan. Hän pisti kirjeen
hameensa taskuun ja päätti lukea sen vasta sitten, kun miehet jo olivat
nukkuneet. Niinhän hän aina ennenkin oli tehnyt. Eihän Hilma onnellinen
ollut, sen hän tiesi, ja olihan jo monasti ennenkin kirjeissä ollut
viittauksia siihen suuntaan, ettei kaikki hänen kodissaan ollut aivan
oikein. Mitään suoraa valitusta ei ollut, mutta saattoihan tuon
ymmärtää, kun joka lausetta ajatteli. Parasta oli, kun luki sellaiset
kirjeet aina yksikseen, niin toiset eivät päässeet kyselemään. Jos
seuraavana päivänä jotain utelivatkin, niin pääsihän kaikesta, kun
sanoi vain terveisiä ja että Hilma oli terveenä.
Kirjeen tulo oli herättänyt Marissa muistot tyttärestään. Eihän tuo
ollut tahtonut viihtyä kotosalla, vaan oli mennyt Helsinkiin
ompelijattaren oppiin. Kotia tultuaan hän sitte kylällä ompeli, eikä se
juuri taitanut olla hänelle hyväksi, kun meni niin kalpeaksi
valvoessaan usein öitäkin, saadakseen kiireet työt ajoissa valmiiksi.
Siellä Helsingissä hän oli miehensäkin tavannut, olivat vähän jälkeen
tutustumisensa menneet kihloihin, mutta purkaneet välinsä siihen
aikaan, kun Hilma kotiseudulle palasi. Ahkerasti he sitten kuitenkin
olivat kirjeitä toisilleen kirjotelleet ja olivat kai sopineet, koska
mies tuli kaupungista sinne ja toi sormukset mukanaan. Eihän Mari
oikein ollut pitänyt kirjaltaja Latvalasta, mies kun oli kovin
itsetietoinen ja toi mukanaan väkeviäkin, joita tarjoili Kallelle ja
Eskolle, joka silloin vielä oli poikamies. Mutta miehet hänestä
näyttivät pitävän hänen varmuutensa tähden, ja kun Hilmakin ihastuneena
häntä katseli, niin eihän äiti tahtonut panna vastaan. Mitä tuo
olisikaan auttanut, eivät ne nuoret häntä kuitenkaan olisi kuulleet!
Kyllähän Hilma äitinsä kanssa kerran puheli tulevasta miehestään ja
sanoi eronneensa Oskarista sen vuoksi, että tämä oli niin paljon
juonut, mutta kun mies sitten oli vakuuttanut voivansa elää aivan
kunnollisesti, kun vain sai oman kodin, niin Hilma uskoi. Eihän se
suuri rahamäärä ollut mikä Hilmalle tuli perintöosana talosta, mutta
auttoihan se ainakin sen verran, että he saivat kodin hyvästi kuntoon,
ja kun mies ansaitsi kuukaudessa päälle sadanviidenkymmenen, kuten itse
oli vakuuttanut, niin pitihän heidän tulla toimeen.
Kuusi vuotta nuo jo olivat olleet naimisissa. Olihan Hilma parina
kesänä käynyt kotosalla ensimäisen lapsensa kanssa ja tullessaan ollut
väsähtäneen näköinen, mutta tointunut sitten maalla. Sen jälkeen oli
tullut jo toinenkin lapsi, tyttö niinkuin edellinenkin, ja Mari laski
sen nyt olevan noin vuoden vanhan.
Parina viimeisenä vuonna oli Hilman kirjeissä ollut hiukan alakuloinen
sävy. Mies kai jollain tavoin oli syypää kotionnen rikkumiseen. Kun
Mari ei itse osannut kirjoittaa ja Esko aina kyhäsi vastaukset hänen
sanelunsa mukaan, niin eihän tuossa voinut tiedustella mitään, ja tokko
olisi ollut hyväkään kysellä, ei kai siitä mitään hyötyä olisi ollut.
Mutta sittenkin aina oli hiljainen levottomuus elänyt hänen sielussaan.
Ilta-askareet olivat päättyneet, miehet ja Alma jo menneet levolle, kun
Mari meni pihalle, istui tuvan portaille ja alkoi lukea kirjettä.
Alakuloinenhan se oli, Hilma valitti väsymystään, lapset kyllä olivat
terveinä, mutta tämän toisen lapsen jälkeen hän ei ollut enää niinkuin
ennen, mikä lienee tullut silloin, kun synnytys oli ollut niin vaikea,
että lääkärikin piti kutsua apuun. Ensimäisen kerran Hilma tästä nyt
mainitsi, vaikka asia oli jo toista vuotta vanha. Kirjeen lopussa oli
lause, joka kummallisella tavalla koski Marin mieleen. Siinä Hilma
pyysi äitiään, jos suinkin mahdollista olisi, käymään Helsingissä, kun
hän oli niin kovin yksin.
-- Kun hän on niin kovin yksin! sanoi Mari hiljaa itsekseen. -- Lapsi
parka, ettei vain mitään pahaa olisi tapahtunut.
Helena tuli tuvasta.
-- Hilmalta kai sait kirjeen?
-- Hilmaltahan se on.
-- Voiko hän hyvin?
-- Eihän tuo taida oikein hyvin voida, kun on vähän sairas ja kun hän
sitten...
Marin oli niin vaikea sanoa sitä, hän ei tiennyt miksi.
-- Onko siinä vielä jotain? kysyi Helena.
-- On. Hän pyytää minua käymään siellä kaupungissa, kun hän on niin
yksin.
Naiset katsoivat toisiinsa. Mari oli aivan varma siitä, että heillä oli
tällä hetkellä yhteinen asia, sama pelko, jota eivät uskaltaneet pukea
sanoiksi.
-- Kun lapsi pyytää, niin äidin täytyy mennä, sanoi Helena hiljaa.
-- Ei kai Hilma pyytäisi, ellei se todella olisi tarpeen.
-- Kyllä Hilma on siksi ylpeä, ettei pyytäisi, sanoi Helena. -- Pitäisi
sinun mennä.
-- Mutta ei kai Kalleltakaan liikene rahoja juuri tällaiseen aikaan.
Ainahan keväällä rahaa on talossa vähän. Olisi edes syksy.
-- Minulla on kirstussani vielä niitä säästöjäni, kyllä minä sinulle
matkan maksan, sanoi Helena.
Kyynel herahti Marin silmään, mutta ei hän osannut mitään sanoa.
-- Mutta pääsisikö tuota töittenkään tähden. Mitähän Kallekin sanoisi,
jos ilmoittaisin meneväni? sanoi Mari.
-- Eihän nyt ole mitään niin kovia töitä.
-- On täällä kotona töitä kyllä.
-- Enköhän minä niistä selviä Alman kanssa. Kohta ei Almankan tarvitse
olla miehiä auttamassa, niin että joutaa hänkin. Ja virkkuhan minäkin
vielä olen. Eikähän tuota matkaa monta päivää kestä, jos siellä olet
pari päivää. Kuulet mitä Hilmalla on sydämellään.
-- Mutta ei se Kalle päästä, vaikka sanoisin syynkin. Naisten juttuja,
sanoo hän vain, kun ei se Hilmasta oikein pidä, lausui Mari.
-- Kyllä Kalle päästää, jos Esko vain hänelle puhuu, sanoi Helena. --
Ja Eskon pään saa kyllä Alma kääntymään, siitä olen varma.
Helena kävi tuvan puolella ja palasi pian Alman seurassa. Kun asia oli
Almalle selitetty, sitä myöten kun Mari arveli voivansa sanoa,
ilmaisematta mitään Hilman huolista, niin hän lupasi vielä samana
iltana puhua miehelleen.
Aamulla Mari sitten aamiaisen aikana ilmoitti aikovansa lähteä
Helsingissä käymään, Hilmaa katsomaan.
-- Oletko sinä hullu? sanoi Kalle. -- Mitä sinä sinne nyt menet
tällaiseen aikaan? Mene talvella, kun ei ole kiireitä. Ei tässä nyt
hevosetkaan työstä jouda sinua asemalle viemään.
-- Käveleehän sitä tuollaisen matkan, eihän se ole kuin viisitoista
kilometriä, sanoi Mari.
-- Antaa äidin nyt mennä, kun hän tahtoo nähdä lastaan, sanoi Esko. --
Onhan tuota äitimuori täällä kyllä saanut ahertaa, niin että hänenkin
täytyy kerran saada pitää hauskaa.
Kalle murahti ensin, mutta kun Esko leikkisästi jatkoi puhetta, kuinka
muka emäntä menee kaupunkiin oppiakseen uudet tanssit ja muut hyvät ja
sitten sieltä tullessaan heitäkin opettaa, niin ei Kallekaan voinut
olla vetämättä suutansa hymyyn. Murahti hän kuitenkin vastaan
matkarahoja ajatellessaan, mutta kun Helena sanoi ne suorittavansa,
niin päätettiin, että Mari vielä samana iltana lähtee matkaan, jotta
pääsee yöllä ohi kulkevaan junaan ja on aamulla Helsingissä.
Illalla Mari läksi pieni eväsnyytti kädessään astelemaan asemaa kohden.
Aikaa hän oli varannut runsaasti, jotta ei tarvinnut itseään uuvuttaa.
Helena saattoi häntä jonkun matkaa. Tiellä he puhelivat jokapäiväisistä
asioista, mutta keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, sillä
kummankin mielessä oli alati tuo lause: Minä olen niin yksin.
Erään mäen töyryllä Helena sitten jätti hyvästi.
-- Jos mies on ollut hänelle kelvoton, niin sano sille suoraan
ajatuksesi. Olethan sinä hänen vaimonsa äiti.
-- Voinhan minä sen tehdä, lausui Mari.
-- Minäkin olen toisinaan elämässäni, vaikka siitä on jo niin monta
vuotta, että se tuntuu aivan kuin himmeältä, tuntenut, että olin yksin.
Ei se ole helppoa, ei ole. Sano hänelle sydämelliset terveiset
minultakin.
He erosivat ja Mari läksi astelemaan illan hämärässä asemalle päin. Hän
nousi yöllä junaan ja läksi Helsinkiä kohden.