Aamiaisen aikaan tapasi Mari vävynsä, kirjaltaja Oskari Latvalan. Siitä
ajasta, jolloin Mari hänet oli viimeksi nähnyt, oli tämä paljon
muuttunut. Hän oli lihonut, kasvojen lihakset olivat tulleet hiukan
veltoiksi, ja silmissä oli jotain raukeaa ja sameata.
Nähdessään anoppinsa ei hän ollut erikoisen iloinen, mutta ei myös
millään tavoin osoittanut ynseyttä. Hän kyseli yhtä ja toista Marin
kodista, etupäässä, kaupunkilaisten tavan mukaan, maanviljelyksestä ja
karjasta ja millaista vuodentuloa odotettiin. Kyllähän Mari ymmärsi,
että näillä kysymyksillään Oskari koetti osoittaa ystävällisyyttään,
mutta kun hän tässä keskustelussa osoittautui jokseenkin
pintapuoliseksi, niin Mari olisi mielellään puhunut jostakin muusta.
Syötyään Oskari leikki vähän aikaa lasten kanssa ja oli heille hyvin
sydämellinen, lauloi ja tanssi Kertun kanssa. Pian hänen täytyi jälleen
kiiruhtaa työhönsä.
-- Ei hän mikään paha mies ole, sanoi Mari. -- Hänhän pitää lapsista.
-- Eihän Oskari paha ole koskaan ollutkaan, sanoi Hilma. -- Ja kyllä
kaikki voisi vielä tulla hyväksi, jos hän vain osaisi pysyä raittiina.
Ne väkijuomathan tässä kaiken pilaavat.
-- Etkö sinä voisi asettaa hänelle ankaraa vaatimusta?
-- Millä tavalla?
-- Sanomalla vaikkapa, että menet hänen luotaan pois.
-- Ja minne minä menisin? Kahden lapsen kanssa ja kolmas syntymässä!
-- Vaikka kotiin meille.
-- En minä sinne tule. Luuletteko, äiti, että isä ottaisi sinne vaimoa,
joka on jättänyt miehensä?
Mari oli hetkisen vaiti. Kuinka hyvin hän tunsi Kallen.
-- Kai sinä olet oikeassa. Ehkä hän ei ottaisi.
-- Ja millä minä elätän itseni ja nämä lapset? Ja sitäpaitsi, tulisiko
asia siitä paremmaksi? Oskari rupeaisi varmasti vielä enemmän juomaan,
ja sitten olisi kaikki aivan hukassa ja minä siihen syypää.
-- Mutta kyllä sinun pitää hänelle jotain sanoa. Onhan sinullakin
oikeus vaatia jotain mieheltäsi.
-- Tietysti minulla on, kyllä minä sen tiedän.
-- Puhu siis.
-- Minä en voi sitä tehdä.
-- Sitten puhun minä, sillä en kai minä anna tyttäreni kärsiä tällä
tavoin puutetta ja hätää, kun mies kerran hyvästi ansaitsee. Ja pitää
hänen ajatella lapsiaankin. Ellet sinä puhu, niin minä puhun.
-- Ei, ei, äiti, kyllä minä sitten mieluummin tänä iltana koetan puhua
hänen kanssaan. Ehkä hän ottaa ymmärtääkseen, kun oikein kauniisti
selitän.
Molemmat vaikenivat.
-- Kyllä meidän naisten elämä sentään on hyvin huonoa, huokasi Mari. --
Ei ne miehet tiedä, millaista se meidän olomme on.
-- Eiväthän nuo tiedä.
-- Ja jos selittää, niin ne eivät usko, sanovat sitä turhanpäiväiseksi
marisemiseksi.
-- Harva äiti kai on täysin onnellinen. Ennen minä luulin, että me
alempisäätyiset yksin saimme kärsiä, mutta tuleehan sitä kuulleeksi
yhtä ja toista palvelijoitten kautta,kun herrasväelle pyykkiä pesee. Ja
on sitä niidenkin joukossa kurjuutta paljon, vaikka sitä koetetaan
peittää. Niin kai se on, että jos mies on avioliitossaan onneton, niin
hän sen pian näyttää, mutta jos nainen, niin hän sen salaa. Ja nainen
kestää mitä tahansa, jotta lapsilla pysyisi koti edes jonkinmoisena.
-- Niin, lastensa tähdenhän äiti kai oikeastaan jaksaa elää. Tuskinpa
sitä mieheensä monikaan niin kiintynyt on, ettei elämästä menisi pois.
kun vain pääsisi, jos mies alkaa kyllästyttää.
-- Väsyyhän sitä elämäänsä toisinaan.
-- Niin, väsyyhän sitä.
-- Mutta kun on lapsia, niin kaikki on hyvin.
-- Niin onkin.
Oskari kävi päivällisellä ja meni pian jälleen työhönsä, sanoen, että
hänellä on ylimääräistä työtä.
Hänen mentyään sanoi Hilma:
-- Minä olen varma siitä, ettei hänellä ole mitään ylimääräistä työtä,
sillä tähän aikaan ei kirjapainoissa ole kiirettä. Hän menee taas
illalla kapakkaan, siinä hänen ylimääräinen työnsä on!
Hilma oli kiihtynyt ja käveli rauhattomana huoneessa.
-- Koetahan nyt hillitä itseäsi, hyvä lapsi, sanoi Mari. -- Eihän tuo
toki niin hävytön ole, että, kun anopin on saanut vieraakseen, menee
iltaansa kapakkaan viettämään.
-- Kyllä se mies viinan himossa tekee vaikka mitä, sen minä uskon.
Mari oli oikein iloinen, kun Ester tuli huoneeseen ja pyysi heitä hänen
puolelleen kahville. Hilma hillitsi ärtyisyytensä ja hermostumisensa,
ja he noudattivat kutsua.
-- Täällä on nyt vain tällaista, sanoi Ester näyttäen kädellään
huonetta, jonne he olivat tulleet. -- Eihän sitä nyt kirjaltajilla niin
kovin hienoa voi olla. Mutta sivistystä täällä kovasti harrastetaan,
sen emäntä näkee, kun katselee, kuinka paljon meillä on kirjoja. Tieto
on valtaa, niinkuin sanotaan.
Hänen täytyi selittää, kuinka paljon kirjat olivat tulleet maksamaan,
ja sitte hän ilmoitti jokaisen huonekalunkin hinnan ja milloin se oli
ostettu. Ja kun tämä tarkastus oli päättynyt ja oli istuttu kahvia
juomaan, niin Ester selitti kaikkien talon asukkaitten perhesuhteet.
Mari ei koskaan mielellään kuunnellut juoruja, ja vastenmielistä se
siis oli hänelle nytkin, mutta kun toinen oli päässyt hyvään vauhtiin,
niin eihän voinut vierasta ihmistä käskeä vaikenemaan. Hilma hoiteli
pikku Maria, jonka oli tuonut mukanaan, eikä ottanut keskusteluun osaa.
Tuntui tämä hänestäkin kovin vastenmieliseltä, sillä koko ajan
ajatteli, että Ester toisten kuullen tietysti panettelee häntäkin,
samoin kuin nyt muita.
Kaikeksi onneksi tuli uusia vieraita, joiden saavuttua Mari ja Hilma
saivat sopivan tilaisuuden poistua, selittäen, että Marille oli hiukan
näytettävä kaupunkiakin.
He läksivät kadulle, ja heti portista ulos päästyään kohtasivat Ainon.
Iloisesti hän tervehti molempia naisia ja vaati heitä heti paikalla
käymään luonansa. Hilma lupasi tulla, sanoi vain ensin menevänsä
noutamaan Kertun, joka oli pihalla toisten lasten kanssa leikkimässä.
Hänen mentyään Aino sanoi äkkiä Marille:
-- Olette, emäntä, tullut sopivaan aikaan tänne. Minä luulen, että
Hilman kodissa ei kaikki ole aivan hyvin.
-- Onhan siitä ollut hiukan puhetta, sanoi Mari vältellen.
-- En minä mitään tahdo tietää, sanoi Aino. -- Mutta kun minulla on
silmät päässä ja olen Hilman siksi kauan tuntenut, niin näenhän, että
vaikeuksia hänellä on. Sitäpaitsi tiedän mieheni kautta, joka on
Latvalan tovereita, että kirjaltajien piireissä on tunnettua, kuinka
vähän tuo mies perhettään avustaa. Ja ponnistelu kahden lapsen kanssa
ei siinä ole suinkaan helppoa. Teidän, emäntä, pitäisi sille miehelle
sanoa muutamia vakavia sanoja, niin kai tuo hiukan muuttaisi
käytöstään.
-- Eiköhän asia selviä, kun Hilmakin koettaa, sanoi Mari.
Aino huomasi, ettei Mari halunnut puhuttavan tästä asiasta, ja vaikeni
senvuoksi. Kohta saapui Hilma Kertun kanssa. Yhdessä he menivät Ainon
kotiin, joka oli aivan lähellä. Kerttu jätettiin Ainon lasten kanssa
leikkimään pihalle.
Kun oli päästy sisälle ja vähän aikaa keskusteltu kaikenlaisista
jokapäiväisistä asioista, sanoi Aino:
-- Kun täällä meillä on hiukan enemmän tilaa, kuin siellä Hilman luona,
niin eikö emäntä voisi olla meillä yötä?
-- Enhän minä nyt vierasten ihmisten luo voi tulla, sanoi Mari.
-- Minä niin mielelläni pitäisin, vakuutti Aino. -- Onhan täällä tilaa.
Kyökki on aivan vapaana öisin, kun lapset nukkuvat meidän kanssamme
täällä sisällä.
Mari tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi yötä Hilman luona samassa
huoneessa kuin tämä ja hänen miehensä, niin Hilma ei voisikaan alottaa
miehensä kanssa sitä keskustelua, josta oli ollut puhe. Mari siis
suostui jäämään sinne yöksi.
Aino tarjoili hedelmiä, Mari niitä söi, mutta Hilma säästi kaikki
lapsilleen. Kyllähän Aino vakuutti erikoisesti antavansa vielä
Kertullekin, mutta Hilma vastasi:
-- Ei minua sittenkään maita, kyllä minä säästän nämä Kertulle
huomiseksi.
Keskustelu ei enää ollut välitöntä niinkuin aamupäivällä. He tiesivät,
että jotain vakavaa oli tulossa Hilmalle, ja se painoi mielet lukkoon
ja esti ajatuksien vapaata ilmaisua.
Mari ja Hilma läksivät asuntoon odottamaan Oskarin paluuta.
Kello kuudelta hänen piti päästä työstään. Hän saapui vasta kahdeksan
aikaan, ja Mari huomasi heti hänen liian punoittavista poskistaan ja
huolettomasta käytöksestään, että mies oli ollut juomassa. Hänen oli
siksi vaikeaa katsella tätä, että hän poistui piankin, ja meni Ainon
luo.
Kun illallinen oli syöty ja lapset pantu nukkumaan, sanoi Oskari.
-- Minkätähden äitisi on tullut kaupunkiin?
-- Minä pyysin häntä tulemaan.
-- Minkätähden?
-- Minun täytyy saada puhella jonkun kanssa, kun tämä kaikki alkaa
tulla jo liian vaikeaksi.
-- Mikä tämä?
-- Tämä meidän elämämme.
-- No, mikä siinä on hätänä?
-- Etkö sinä ymmärrä, ettei tästä hyvää tule, jos sinä jatkat sillä
tavalla kuin nytkin.
Oskari teki suuttuneen liikkeen ja sanoi:
-- Älähän nyt viitsi jankuttaa. Äitisikö sinua on käskenyt saarnaamaan
minulle raittiutta?
Hilma ei virkkanut mitään. Oskari alkoi hetkisen päästä puhua hiukan
lauhtuneemmalla äänellä:
-- Olethan sinä järkevä ihminen, pitäisihän sinun hiukan ymmärtää. Minä
en jaksa olla aina täällä kotona, kun on niin ahdastakin. Ja minä
kaipaan seuraa, sillä olen aina siitä pitänyt. Ja mitä pahaa siinä nyt
on, jos minä joskus hiukan nautinkin, ei kai se minua pahenna. Enhän
minä ole sinua koskaan lyönytkään enkä tehnyt sinulle mitään pahaa.
Tosin minä olisin voinut antaa sinulle hiukan enemmän tuloistani, sen
minä kyllä tunnustan, ja väärinhän se on, ettei mies perhettään elätä,
mutta onhan tässä sentään tultu toimeen, niin ettei sitä kannata surra
sen enempää.
Hilma oli yhä vaiti. Hän teki käsityötään, ja suuret kyyneleet valuivat
pitkin hänen poskiaan.
Oskari käveli huoneessa, puhui vähitellen yhä lempeämmin ja viimein
vakuutti Hilmalle, että hän tästälähin muuttaa tapansa, muuttaa aivan
varmasti. Ja tämä Oskarin lupaus koski niin suloisesti Hilman mieleen,
että hän sanoi olevansa valmis antamaan kaiken entisen anteeksi ja
alottamaan elämän ihan kuin alusta. He puhelivat sitten vielä kauan
aikaa, varsinkin lapsista.
-- Anna anteeksi, Oskari, sanoi Hilma, jos olen mielestäsi liian paljon
sinua syyttänyt. En minä sitä ole tehnyt itseni vuoksi, vaan lasten
tähden. Heitä minä ajattelen aina, sillä he eivät saa joutua
kurjuuteen.
-- Niin, siinä olet aivan oikeassa, vastasi Oskari ja suuteli vaimoaan.
Levottomasti nukkui Mari yönsä, ja väkevänä tuli hänen mieleensä se
ajatus, että äidit, sellaiset kuin hänkin, saavat viettää elämänsä ehkä
raskaimmat hetket ajatellessaan lapsiaan ja niiden kärsimyksiä ja
tuntiessaan olevansa voimattomat niitä lieventämään.
Kun hän aamulla meni Hilman luo ja näki tämän hymyilevänä ojentavan
hänelle kätensä, tuntui niin suloiselta, että kyynel väkisinkin tuli
silmään. Ja kun Hilma sitten kertoi, että miehensä oli pyhästi luvannut
parantaa tapansa ja tästälähin pitää kodistaan ja perheestään huolta,
niin oli aivan kuin pilvet olisivat poistuneet päivän tieltä.
Nyt ei Marilla enää ollut halua jäädä Helsinkiin. Hänellä oli jo kiire
kotiin, missä vanha Helena toimitteli hänen töitään. Illalla hän meni
asemalle Hilman, Oskarin ja Ainon saattamana. Tulipa sinne Esterikin ja
toi muutamia kukkia. Ja tämä tällainen huomaavaisuus, johon Mari ei
ollut tottunut, tuntui niin hyvältä, että hän sydämessään pyysi
Esteriltä anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänestä ajatellut.
Kotimatkalla kuitenkin levottomuus jälleen palasi Marin mieleen. Ehkä
ei ollutkaan tuo Oskarin lupaus kestävä, ehkä se oli vain noita miesten
sanoja, joilla he pujahtavat jokaista ikävää asiaa pakoon tietäen, että
nainen ne tuollaisena vaikeana hetkenä ottaa täydestä.
Oli jo yö, kun hän tuli kotia. Hän avasi hiljaa pirtin oven ja meni
vuoteelleen. Silloin hän kuuli Helenan liikahtavan ja tulevan hänen
vuoteensa viereen.
-- Kuinka on asiat? kysyi Helena.
-- Kyllä ne hyvin taas ovat.
-- Jumalan kiitos. Minä olenkin täällä jo ollut levoton.
Hän meni jälleen nukkumaan, ja pian oli tuvassa aivan hiljaista.
Aamulla miehet kyselivät hiukan Helsingin kuulumisia. Mari toi
terveisiä Hilmalta, ja siihen oltiin tyytyväisiä. Helenalle hän kertoi
kaiken aivan tarkoin, ja vanhus pudisti hiljaa päätään, kuullessaan
Oskarin lupauksista.
-- Elleivät lupaukset pidäkään, sanoi hän, -- niin mitä sitten?
-- Kai Hilma asioista ilmoittaa meille, ja sitte voidaan tehdä niinkuin
parhaaksi nähdään, sanoi Mari.
-- Silloin hänen on kai tultava tänne.
-- Ajattelin minä sitä jo sielläkin, mutta ei kai Kalle päästä.
-- Omaa lastaan!
-- Hän ajattelee näistä asioista niin toisella tavalla kuin me naiset.
-- Saisi oppia uudella tavalla ajattelemaan.
-- Kukapa tuota vanhaa miestä enää osaa neuvoa?
-- Koetetaan kuitenkin.
Ja Helena otti illalla asian puheeksi. Hän selitti, että Hilman elämä
voi käydä niin vaikeaksi, että hänen ehkä on lähdettävä kotoa pois ja
että hänen kai siinä tapauksessa täytyy saada tulla vanhempainsa luo.
Mutta silloin Kalle vastasi hyvin tiukasti:
-- Hilma on aina ollut kaupunkilaismielinen. Ei hänelle kelvannut
maalla-eläminen, vaan hän tahtoi päästä suuriin paikkoihin. Tämä on
hänessä vain tuollaista kirjoista saatua oppia. Vai lähteä miehen
luota, ellei tämä ole ihan niinkuin nainen tahtoo? Onko mokomaa kuultu?
Ja minun pitäisi täällä elättää tuollainen oikutteleva olento
lapsineen. Siitä ei tule mitään!
-- Mutta jos asiat tulevat todella vaikeiksi, sanoi Helena.
-- Kai jokainen nainen asiansa vaikeiksi saa, jos rupeaa tuolla tavalla
kaikkea jankuttamaan. Minä tunnen Oskarin, ja hän on hyvä mies. Vai
sanoiko Hilma häntä pahaksi?
-- Ei sitä Hilma sanonut, päinvastoin kehui, että Oskari kyllä on hyvä
sekä hänelle että lapsille, sanoi Mari.
-- No, siinä se nyt on! sanoi Kalle. -- Mies on hyvä niinkuin sanoin.
Jos hän onkin hairahtanut, niin kai tuo palaa takaisin oikealle tielle,
niinkuin on luvannut. Ei meidän kannata ruveta toisten perheasioita
penkomaan, se on varmaa. Heidän pitää ne itse selvittää keskenään.
Semmoiset asiat vain pahenevat, jos niihin sivulliset puuttuvat.
Helena suoristi hiukan vartaloaan:
-- Kuule, poikani, sinä ajattelet tässä aviovaimoa, me ajattelemme
äitiä, siinä on suuri eroitus.
-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Kalle hiukan lauhtuen anoppinsa
varmasta äänen sävystä.
-- Sitä, että lastaan on äidin velvollisuus auttaa, niin, ja isän myös.
Vaimona hoitakoon Hilma asiansa, siihen emme sekaannu, mutta äitinä on
toisin laita. Jos hänelle hätä tulee, niin silloin hänen myös pitää
tietää, että täällä on hänellä turva ja tuki.
Kalle oli vähän aikaa vaiti.
-- Minä luulen, että te naiset olette nyt vahvasti suurentaneet asian.
Sen minä sanon kerta kaikkiaan ja se pysyy sanottuna, että Hilma älköön
tulko täältä apua hakemaan, kun hänellä kerran on mies, joka voi hänet
elättää. Se on hänelle ilmoitettava, ja sinä, Esko, saat sen
kirjoittaa.
Siihen keskustelu päättyi.
Esko kirjoitti sisarelleen kirjeen, jossa kiitti terveisistä ja samalla
ilmoitti, tosin hyvin lievällä tavalla, mutta kuitenkin kyllin
selvästi, ettei isä mielellään ottaisi häntä kotiin, vaan että hänen
oli koetettava järjestää asiansa niin hyvin kuin saattoi.
Nämä keskustelut olivat kuitenkin rauhallisen talon väkeen tuoneet
pingoituksen, jota kesti viikon päivät. Jokainen koetti olla
koskettelematta tätä asiaa, mutta sittenkin tiesivät naiset, että
miehillä oli toinen kanta kuin heillä, ja siitä he eivät luopuneet.
Pingoitus laukesi, kun Hilmalta tuli sydämellinen ja suurta iloa uhkuva
kirje, jossa hän mainitsi miehensä tuon illan jälkeen olleen raittiina
ja kohdelleen häntä erinomaisen hyvin. Isänsä mielipiteen hän sanoi
varsin hyvin ymmärtävänsä, sillä riippuihan paljon naisesta,
millaiseksi aviomies tuli. Hän uskoi, että kaikki tuo entinen oli ollut
ainoastaan satunnaista ja ohimenevää.
Kaikki aivan kuin hengähtivät helpotuksesta, kun Esko oli kirjeen
lukenut ääneen.
Muutama päivä sen jälkeen, kun Hilma oli kotiaan kirjoittanut iloisen
kirjeensä, alkoi hänen miehensä uudelleen juoda ja tällä kertaa entistä
suuremmalla kiihkolla. Hilmalle se oli ankara isku, mutta hän ei
tahtonut enää valittaa kohtaloaan äidilleen. Hän koetti puhua Oskarin
kanssa, mutta tämä ei välittänyt hänen sanoistaan mitään.
Se oli aika, joka alkoi kypsyttää Hilmaa rikokseen.