Se oli Stephenin ääni, ja Dorothy syöksähti sille suunnalle, mistä
parkaisu kuului. Toisella puolella pikku syvennystä, jolta hän oli
katsellut, kohosi rantaäyräs äkkijyrkkänä vedestä. Hän kuuli oksien
katkeilevan ja rahisevan, ja yli kaiken kajahteli kimakka pojan
hätähuuto: "Minä hukun! Minä hukun!"
Dorothy oli parissa sekunnissa onnettomuuspaikalla — hän raastoi
pensaita tieltään, tähysti ympärilleen, kapusi niin pitkälle kuin pääsi
ja piteli kiinni oksista. Syvällä hänen alapuolellaan taisteli poika
vyötäisiään myöten painuneena vuolaaseen virtaan. Iso oksa, jonka
latvapuolelle hän oli kiivennyt, oli katkennut, ja silloin hän oli
tarttunut toiseen pienempään oksaan toisensa perästä, ja viimeinen oli
juuri taittumaisillaan...
Hänen pelosta vaalenneet kasvonsa olivat kääntyneet ylöspäin, vikevä
vuolle syöksyi eteenpäin hänen ympärillään, ja pieni leikkilaiva
riippui lehvistöön takertuneena, Dorothy seisoi siinä voimattomana. Hän
ehti ainoastaan käsittää pojan aseman yhdellä ainoalla kauhistuttavalla
silmäyksellä ja päästää läpitunkevan avunhuudon, kun viimeinen heikko
tukikohta jo murtui ja pienet lumivalkeat kasvot avuttomina ajautuivat
pois. Oi, kuinka tuskainen silmänräpäys! Hirveätä oli nähdä hänen
tempautuvan edemmäksi ja edemmäksi...
Mutta silloin kuului äkkiä vastaushuuto, nopeita askelia ryntäsi
eteenpäin pensaston läpi, ja Dick Rolston seisoi huimalla hyppäyksellä
hänen edessään.
"Hän on vedessä!" huusi Dorothy. "Tuolla — tuolla kaukana!"
Dick heitti takin yltään, ja silmänräpäyksessä hän syöksyi alas
äyrästä ja jokeen, uiden reippain vedoin sitä paikkaa kohden, missä
oli nähnyt vilahduksen pikku Stephenistä. Dorothy juoksi pitkin
rantaa ja huusi apua; pensaiden oksat, jotka löivät häntä kasvoihin,
puolittain sokaisivat hänet, mutta silloin tällöin hän näki kuitenkin
kullankimmeltävän joen ja siellä Dickin pään. Hän näki tämän katoavan
ja luuli auttajan uponneen, ja hän kirkui taas yhä kimakammin. Mutta
Dick kohosi uudelleen, ravisti itseään, ui edelleen kuin saukko ja
hävisi taas. Ja sitten näki Dorothy hänen vaivaloisesti pyrkivän rantaa
kohden ja tiesi, että Dick oli päässyt käsiksi Stepheniin.
Siitä syntyi kamala kamppailu. Virran voimakkuus ja avuton taakka
painoivat urheata uimaria veden alle. Päätyessään ihan lähelle rantaa
hän oli niin menehdyksissä, että sekä hän että Stephen alkoivat
lopullisesti vajota. Dorothyn hätähuuto oli kuitenkin jouduttanut pari
miestä paikalle; nämä heittäytyivät veteen ja onnistuivat suurella
vaivalla saamaan ylös molemmat pojat tajuttomina.
Siinä he nyt makasivat rantaäyräällä — vaaleaihoinen hento ja heikko
Stephen ja Dick, jonka suun ympärillä juro piirre oli teroittunut
valtavassa taistelussa veden voimaa vastaan. Miehet raapivat
korvallistaan ja katselivat pelokkaasti ihmetellen, kun Dorothy
tajuttomien viereen polvistuneena koetti kaikkia yksinkertaisia
hengenpelastuskeinoja, mitä saattoi muistaa.
"Olis parei roikottaa kantapäistä pystyssä, niin pääsis vesi valumaan
ulos."
"Ei, siit' ei olis mihkään. Otetaan saarninoksia ja laitetaan paarit,
ja sitten kannetaan ne..."
"Kantaisitteko heidät koululle?" kysyi Dorothy ja nousi nopeasti ylös.
"Se on lähin asumus täältä. Minä riennän edellä ja järjestän kaiken
valmiiksi heitä varten."
Ja Dorothy piti sanansa. Kun miehet tulivat noruvine taakkoineen
vihreästä portista sisään, seisoi hän jo ulko-ovella odottamassa.
Vuoteet ja lämpimät peitteet olivat kunnossa ja pikku Molly oli
matkalla lääkäriä hakemaan, juosten niin nopeaan kuin suinkin pääsi.
Ennenkuin lääkäri — herra Jones — ehti paikalle, oli Stephen jo
tullut tajuihinsa eikä tahtonut päästää irti Dorothyn kättä. Ja
sitten tulivat kartanosta toinen toisensa jälkeen kauhuisina juosten
taloudenhoitajatar rouva Williams, kotiopettaja herra Ardley, Evans
ja Dacre — kaikki melkein järjiltään peljästyksestä. Stephen tuntui
pujahtaneen salaa opettajansa valvonnasta ja menneen virralle laivaa
uittamaan. Me tiedämme, mikä siitä oli seurauksena. Rouva Williams
purki läähättäen kiitollisuuttaan ja oli valmis suutelemaan neiti
Flemyngiä.
"Ajatelkaa, jos mylady olisi menettänyt molemmat poikansa samalla
kertaa!" huudahti hän yhteen henkäykseen. Ensi kerran nyt Dorothy kuuli
puhuttavan, että sir Jasper oli sairaana.
"Tavattoman kallisarvoinen elämä tämä", sanoi tohtori Jones
levottomana. "Aivan erikoisen kallisarvoinen. Toistaiseksi hänen
pitää jäädä tänne, ja ehdotonta hiljaisuutta on noudatettava hänen
ympärillään. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun on kysymyksessä
hänen huomatussa asemassaan oleva nuorukainen."
Lääkärin näin haastaessa tunsi Dorothy sielussaan hieman
kapinallisuutta siitä, että näin suurta kohua pidettiin syyllisestä
Stephenistä, kun sitävastoin kukaan ei näkynyt välittävän koko
seikkailun sankarista, jurosta Dickistä. Mutta kun hän sitten jonkun
ajan kuluttua sai lääkärin mukanaan Dickin vuoteen ääreen, tapasi hän
siellä isänsä hellästi ja varovasti hoivaamassa poikaa.
"Olen lähettänyt Mollyn hakemaan hänen isäänsä, taatto", sanoi Dorothy
hiljaa. "Poika-parka! Poika-parka!"
"Hyvä herra Flemyng", virkkoi tohtori Jones mahtipontisesti, "suokaa
minun onnitella teitä sen suotuisan käsityksen johdosta, jonka luulen
uskaltavani lausua nuoren herra Harringtonin toipumisesta. Minulla
on aikaisemmin ollut kunnia rokottaa hänet. Äärettömän kallisarvoinen
henki, sir, äärettömän kallisarvoinen."
"Ken tietää, eikö tämä ole enemmän arvoinen kuin hänen", sanoi herra
Flemyng hiljaa ja osoitti Dickiä. —