Päivät kuluivat — niinkuin ne kuluvat meiltä kaikilta — ja samoin
viikot ja kuukaudet. Kun kevät saapui, nukahti rouva Harriot ainiaaksi.
Kuolema lähestyi häntä rauhallisesti ja hiljaa, mutta juuri viimeisellä
hetkellä huudahti hän ihastuneesti: "Austin!" ja hymyili jollekulle,
jota toiset eivät nähneet.
Hänen kuolemansa aiheutti tyhjän tilan pikku talouteen — aukon, joka
herra Flemyngissä herätti jonkunlaista hermostusta, kuten Dorothy
huomasi tuntien pistoksen sydämessään. Hän pelkäsi nimittäin sen
saattavan olla samanlaisen hämäryyden enteenä kuin tädin aistit sumensi
hänen viime aikoinaan... Mutta mitään muutoksia ei tapahtunut. Ei
kuulunut mitään Jasperista, eikä mikään keskeyttänyt jokapäiväisen
elämän yksitoikkoista kulkua.
Lady Harringtonin talvi oli kuitenkin ollut vaikeampi kuin Dorothyn.
Hän oli suorastaan menettänyt vanhimman poikansa, ja hän sai tästä
surullista aavistelua, kun avasi Jasperin kirjeitä, jotka kovin
heikosti korvasivat hänen henkilöllistä läsnäoloaan.
"Herra Garrick on esiintynyt uudessa osassa..."
"Herra Burken puhe herätti yleistä tyytymättömyyttä..."
"Kerrotaan että Pall Mallilla tapahtui eilis-iltana huomiotaherättävä
rosvous..."
Kaikki tuollainen muistutti kirjoitusharjoituksen lauselmia ja saattoi
lady Harringtonin aivan epätoivoiseksi — hän kun olisi tahtonut tietää
jotakin pojasta itsestään ja verrattain vähän välitti Garrickista tai
Burkesta. Hän uskoi toimineensa parhaiten, mutta hänestä tuntui yhä
vieläkin, että pienoismuotokuvan silmät katselivat häntä soimaavasti
aina kun hän vain vilkaisi siihen.
"Kuinka olisikaan käynyt, jos kartano olisi meidät eroittanut?"
tuntuivat hänen puolisonsa silmät haastavan. "On enemmän arvoista kuin
varallisuus ja säätyasema."
Kerran hän meni jo niin pitkälle, että kirjoitti pojalleen, että
jos tämä tulisi takaisin, niin hän ei luullut pahastuvassa hänelle,
järjestipä tämä elämänsä miten hyvänsä. Kesti kauan ennenkuin vastaus
tuli ja siinä kirjeessä selitti sir Jasper, että hän ei milloinkaan
menisi naimisiin naisen kanssa, joka ei rakastanut häntä kyllin paljon
uhratakseen kaiken muun hänen tähtensä. Ja sitäpaitsi hän inhosi
kartanoa ja aikoi lähteä sotaan.
Mutta hän ei mennyt sotaan. Eräänä huhtikuun lauantaina levisi kylällä
tieto, että sir Jasper makasi sairaana Lontoossa, ja mylady oli
tilannut postihevoset olemaan häntä vastassa Mildonissa, ja hän matkasi
hoitamaan poikaansa niin joutuisasti kuin hevoset jaksoivat juosta.
Sitä oli alipuutarhuri Evansin poika kertonut, ja uutinen levisi
nopealla vauhdilla, mutta se ei ollut vielä ehtinyt Dorothyn korviin,
kun tämä ehtoopäivällä lähti asialle, josta hän ei suinkaan pitänyt,
Dick Rolstonin isän puheille muutaman kilometrin päähän koulusta.
Aina silloin tällöin oli hän jonkun verran vapaampina päivinä tehnyt
sellaisen epätyydyttävän matkan, joka ei milloinkaan johtanut mihinkään
tuloksiin. Rolston oli aina yhtä mairittelevan kiitollinen kuin Dick
oli juro ja nyrpeä, mutta aina vain oli yhtä huonot ajat ja hän luotti
herra Flemyngin lupaukseen — ja Dorothy meni tiehensä kuvaamattoman
voimattomuudentunteen valtaamana.
Hän lähti kotiin päin virran reunaa myöten. Koko matkan Belfortista
Mildoniin oli virta syvä ja leveä, ja siitä pitkin ylöspäin oli
tapana silloin tällöin lautata hiiliä, ja takaisin tullessaan toivat
lauttausmiehet puita satamapaikalle. Toisella puolen kohosi ranta
vähitellen pengerminä, ja veteen pistäysi laakeita sorakaistaleita,
joilla kasvoi paksulehtisiä ruohomättäitä. Vastapäisellä puolella oli
virran reuna leikkautunut jyrkänteeksi; siellä oli pieniä varjoisia
syvennyksiä, joiden yli puut ojentautuivat.
Dorothyn vaeltaessa eteenpäin pitkin rantaäyrästä valoi laskeva aurinko
kultahohdettaan yli seudun. Vesi kimmelteli kuin hehkuva ahjo. Ylös
virtaa lipui verkalleen muutamia hiilialuksia, nelikulmaiset purjeet
levällään, ja auringon hohde väritti nekin, niin että ne loistivat kuin
kultakangas. Tässä maailmassa on yhtä ja toista, mikä silloin tällöin
kiiltelee lainatulla loisteella ja saa ikäänkuin sädekehän ympärilleen,
vaikka se kenties itsessään on kulunutta ja rapistunutta...
Keveitä, lempeitä varjoja lankesi rantaäyrään polvekkeisiin,
lehvistöä levisi kaikkialle, kevätkukkasia kurkisteli nurmikosta,
ja pyöristyneiden polvekkeiden takana solui kullankimmeltävä virta
voimakkaan vakaana merta kohti, Dorothy poimi kevätkukkasia ja
vastapuhjenneita lehtiä ja pysähtyi katselemaan näköpiiristä häipyviä
aluksia...
Silloin hän kuuli äkkiä läheltä rysähdyksen ja huudon, joka vihlaisi
hänen sydäntään.
"Oi, minä hukun! Minä hukun!"