Seuraavana päivänä makasi Stephen heittelehtien kuumeessa, jonka hän
oli saanut rajusta mielenliikutuksesta ja pitkästä vedessäolemisesta.
Herra Ardley oli kirjoittanut Lontooseen lady Harringtonille. Rouva
Williams asettui koululle hoitamaan Stepheniä, mutta Stephen ei
tahtonut antaa kenenkään muun hoivailla häntä kuin Dorothyn, niin että
taloudenhoitajattaren sielläolosta ei juuri ollut hyötyä muulloin kuin
pojan toisinaan vaipuessa muutaman minuutin levottomaan uneen ja nuoren
tytön saadessa silloin kätensä vapautetuksi pienten kuumien sormien
kouristuksesta. Dorothy hiipi näinä välihetkinä toiseen hiljaiseen
huoneeseen, josta ei ollut suljettu pois päivänpaistetta, vaikka Dick
Rolston makasi siellä — kuolleena.
Niin, Dick oli kuollut — tuo juro, nyrpeä ja urhoollinen Dick-parka.
Hän ei ollut laisinkaan tullut tajuihinsa. Stephenin virotessa oli
yleensä luultu, että toinen, joka oli niin voimakas, piankin tointuisi,
mutta kova kamppailu oli käynyt hänelle liialliseksi ponnisteluksi. Hän
olisi epäilemättä voinut pelastaa oman henkensä, ja kuka tietää, mitä
taistelua hänen oli täytynyt käydä itsensä kanssa, jotta hän ei ensi
sijassa totellut itsesäilytyksen vaistoa?
Mutta hän oli tehnyt paljon suurempaa — hän oli uhrautunut
pelastaakseen toisen, ja tässä urotyössä oli Jumala ottanut hänet
pois. Mitä parempaa olisikaan voinut toivoa? Ken meistä ei tahtoisi
saada sellaista loppua, joka pyyhki pois niin paljon arvotonta?
Luuletteko ettei ollut mitään ansaita kyyneleitä, joita hänen tähtensä
vuodatettiin — herra Flemyngin ja Dorothyn ja vaatimattoman pikku
Mollyn sekä poikien, kun nämä tulivat sisään niin hiljaa yksitellen ja
katselivat hartaina Dickin kasvoja, jotka tuntuivat heistä sädekehän
ympäröimiltä...
Ja jälkeenpäin puhelivat he alituiseen ylpeydellä koulutoveristaan
Dickistä, joka oli saanut sankarikuoleman. Yksi ainoa silmäys vainajan
kasvoihin pyyhki heti pois kaikki ne muistot hänestä, jotka eivät
olleet ylevintä lajia. "Urhoollinen hän oli aina", sanoi yksi. "Ja hän
tappeli noiden poikien kanssa, jotka kivittivät koiraa", sanoi toinen,
Eikö ole jotakin ansaita sellaisia todistuksia? Ja hänellä ei ollut
äitiä. Dick-parka! Oli paljon parempi näin.
Dorothy itki katkeria kyyneliä hänen tähtensä niinä pitkinä öinä,
jolloin Stephen lakkaamatta heittelehti edestakaisin vuoteessaan ja
napisi, ellei hän heti ollut saapuvilla. Hän oli aivan menehdyksissään
kaikesta siitä, mitä hänellä oli tehtävää, ja alituisesta kaipuusta
saada kuulla, miten Jasperin laita oli. Hän tiesi, että Jasperin
täytyi olla sairaana, kenties kuolemaisillaan, ja että he eivät enää
milloinkaan saisi vaihtaa sanaakaan keskenänsä.
Rouva Williams meni joka päivä kartanoon katsomaan palvelusväen
askareita, ja herra Ardley vaelsi alakuloisena edestakaisin kartanon ja
koulun väliä. Viimein hän tapasi henkiheimolaisensa herra Flemyngistä,
ja sen jälkeen kävelivät nämä kaksi ehtimiseen vaahterain alla
keskustellen milloin minkin oppineen kirjailijan teoksista.
Dorothy istui eräänä ehtoopäivänä Stephenin huoneen ikkunassa ja
katseli melkein ihmetellen noita kahta pitkää mustaa hahmoa, joilla
oli peruukit ja kolmikolkka hatut, vakavina leikkiviä poikia ja
jäykkäpiirteistä pikku puutarhaa, missä keltanarsissit loistivat
auringon paisteessa ja vanhalla aurinkokellolla oli paikkansa.
Kenties me emme voi milloinkaan vapautua jonkinlaisesta ihmettelystä,
että muu maailma on kaltaisensa, vaikka meillä itsellämme on suuria
mielenkuohuja.
Tuossa makasi nyt Stephen sairaana ja Jasper oli kuolemaisillaan
ja Dick oli kuollut — ja kuitenkin kävi kaikki tavallista menoaan,
aivan kuin heitä ei olisi milloinkaan ollut olemassa, Elämä antaa
meille vastauksen tähän arvoitukseen — vastauksen, joka voi johtaa
lohdutukseen, — mutta kuitenkin se tuntuu aina merkilliseltä ja
oudostuttavalta, ja Dorothy nojasi päätänsä ikkunaa vasten ja vaipui
miettimään sitä. Senvuoksi hän ei huomannut, että jotakin tapahtui
portilla, eikä myöskään kuullut Mollyn pelokkaita sanoja portaissa,
mutta hän kuuli, että huoneen ovi avautui hiljaa — ja kääntyessään näki
hän lady Harringtonin seisovan siinä kasvot yhtä valkeina kuin hänen
jauhoitettu tukkansa.
"Saanko tulla sisään?" kysyi mylady kuiskaten, "Se on äiti!" huusi
Stephen, ja seuraavassa hetkessä oli äiti poikansa luona ja sulki hänet
syliinsä, Kaikki horjui Dorothyn silmissä, sillä nyt seisoi oviaukossa
joku toinenkin — se oli sir Jasper ratsastuspuvussaan — Jasper kovin
kalpeana, laihana ja muuttuneena ulkonaisesti, mutta sama ilme
silmissään kuin ennenkin.
"Oi, hän ei saa millään muotoa tulla sisään!" sanoi lady Harrington
nopeasti. "Mene estämään hänet, Dorothy!"
Hymyilikö hän todellakin? Oliko tämä unta? Mitä saattoi Dorothy tehdä?
"Oh, sir!" sopersi hän, kun äkkiä tunsi olevansa hänen syleilyssään.
"Sanokaa nyt vain, ettette vihaa minua — että annatte minulle anteeksi,
rakkahin! Onhan melkein mahdotonta, että voitte tehdä sen, mutta
jos tietäisitte, kuinka minä olen kärsinyt! Vasta sairauteni aikana
oivalsin, kuinka mielettömästi olin käyttäytynyt. Kuinka — ettekö anna
minulle anteeksi? Minun täytyy saada teidän anteeksiantonne — minun
täytyy! Ja minä luen anteeksiantoa teidän silmistänne, jotka ovat aina
olleet maailman suloisimmat."
"Maailman suloisimmat silmät." Se on vanha rakkaudenlaulu, joka aina
uudistuu. Ja katsokaa nyt tänne! Pimeässä pienessä käytävässä seisoo
kaksi rakastavaista, melkein sanaakaan hiiskumatta ylenpalttisessa
onnessaan; Stephenin vuoteen ääressä purkaa äiti sydämensä hellyyttä;
viereisessä, hiljaisessa huoneessa makaa Dick, joka on antanut
henkensä toisen pelastamiseksi. Katsokaa tätä kaikkea! Sillä Luojan
kiitos — vaikka me olemme surun painamia ja syntisiä, me saamme
tällaisesta aavistusta, mitä kerran tulee osaksemme täydellisyydessä ja
rajattomuudessa.
Vanha koulu siirtyi toisiin käsiin, kun herra Flemyng tämän jälkeen
muutti kartanoon jatkamaan lempeätä ja uneksivaa elämäänsä. Lady
Harrington osoitti hänelle aina mitä suurinta ystävällisyyttä ja
valpasta huolenpitoa. Stephen lähetettiin Westminsteriin kouluun, ja
jättäessämme sir Jasperin ja Dorothyn me näemme heidät pariskuntana
rauhallisessa kodissaan. Puut suhisevat taaskin jäähyväisiä, mutta se
ero on tuskaton.
Ja Dickiä ei ole unohdettu.