Tämän jälkeen ei Dorothy kuullut sen enempää sir Jasperista, mutta
hänen sydämensä tuntui keveämmältä. Hän uskoi toisen nyt täydesti
ymmärtäneen häntä. Hänestä oli selvää, että Jasper ei enää ajattelisi
häntä — ja kuitenkin hän toivoi, että nuori aatelismies muistelisi
häntä ystävyydellä.
Hän olisi kärsinyt sanomattomasti, jos olisi tiennyt, mihin
hullutuksiin sir Jasper antautui Lontoossa — miten hän taisteli
rakkauttansa, ylpeyttään ja vihaansa vastaan — kuinka hän vannoi,
ettei enää ikinä ajattelisi Dorothya, ja epätoivon puuskassa vakuutti
lähtevänsä taistelemaan amerikalaisia vastaan, kun elämällä ei enää
ollut mitään merkitystä sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken
toivon Dorothy Flemyngin voittamisesta. Hän heittäytyikin moniin
hurjiin seikkailuihin, ja Dorothyn rukoukset ne luultavasti suojelivat
häntä liialta pahalta.
Lady Harrington hallitsi kartanoa kuten ennenkin eikä millään
osoittanut, että hän olisi kaivannut vanhinta poikaansa. Ja neiti
Montagu ei tahtonut edes kuunnella kosijoitaan, vaan ajeli silloin
tällöin kartanoon ja sai kuulla osia Jasperin kirjeistä. Ja sitten hän
ajoi jälleen kotiaan suurissa kuomuvaunuissa niinkuin sinä toukokuun
iltana, jolloin Jasper ratsasti kartanoon niin voitonriemuisena
kosintansa jälkeen — ja hän ajatteli häntä huoaten joka kerta kun ajoi
yhteismaan poikki, missä oli nähnyt hänen tulevan ratsastaen onnellinen
hymy huulillaan.
Ja Dorothy teki työtä ja ahersi noiden kahden lempeän ja avuttoman
vanhuksen hyväksi, joiden tuki hän oli — ja hän piti poikia kurissa
ja taisteli urhoollisesti tukalaa köyhyyttä vastaan — ja kaikesta
huolimatta hän säilytti iloisen ystävällisyytensä ja viehkeän
kauneutensa.
Ainoastaan korkeampi voima saattoi antaa hänelle sellaista kestävyyttä,
sillä Flemyng-perhe oli kovin ahtaalla. Raskas kesä, raskas syksy
ja raskas talvi. Armelias sumu laskeutui yhä tiuhempana rouva
Harriot-poloisen hengenvoimille. Hän joutui kuukausi kuukaudelta yhä
enemmän tarvitsemaan hoitoa ja huojennusta, eikä kukaan voinut häntä
hoivata paremmin kuin Dorothy.
Kun hra Flemyng havahtui tietoisuuteen sisarensa tilasta, otti hän
sen niin raskaalta kannalta, ettei hänen tyttärensä voinut muuta
kuin koettaa johtaa hänen ajatuksiaan muuhun. Hän keksi alinomaa
pieniä rakkaudellisia kujeita ja viekkaita temppuja, jotka olisivat
voineet houkutella tarkkanäköisen katselijan hymyilemään, ellei
noissa yrityksissä ilmenevä liikuttava hellyys heruttanut kyyneliä
hänen silmiinsä. Isänsä tukena olikin Dorothyn täytynyt olla aina
äidin kuolemasta asti. Hänen lempeytensä, hänen perinjuurinen
vilpittömyytensä, hänen luottavaisuutensa ja hajamielisyytensä — kaikki
vaati tytärtä ainaiseen valppauteen hänen puolestaan. Hän saattoi
ottaa takin yltään ja antaa sen kerjäläiselle — kenties lahjoittaa
tälle päällisiksi vielä peruukkinsa — ja hän antoi pettää itseään
kuinka julkeasti hyvänsä. Kuitenkin näki ihmisten usein häpeävän, kun
olivat puijanneet häntä. Minkään pahan uskominen oli niin täydellisesti
vastoin hänen luontoaan, että kehnous ainakin sai halun näyttäytyä
paremmassa verhossa hänen edessään.
Pikku talouden täytyi tulla toimeen parhaansa mukaan. Poikien ruokahalu
[Englannissa ovat yleisiä sellaiset koulut, joissa oppilaat saavat
täyden hoidon ja asunnon. Suom.] saattoi toisinaan vallan peljästyttää
Dorothya, mutta hän oli käytännöllinen pikku taloudenhoitajatar, ja
sitäpaitsi hän hallitsi heidän keskuudessaan kuin kuningatar ja oli
kiintynyt heihin yhtä paljon kuin hekin häneen. Oli kuitenkin yksi
häiritsevä aines. Dick Rolston oli aina ollut iso, karkea ja kömpelö
poika, ja sen jälkeen kun herra Flemyng oli antanut hänen jäädä
sinne armeliaisuudesta, kävi poika melkein sietämättömäksi, etenkin
Dorothylle.
Pari suurta tappelua oli taisteltu Dorothyn tähden, mutta Dick oli
liian iso lannistettavaksi, ja toiset pojat eivät voineet tehdä muuta
kuin inhota ja halveksia häntä ja karttaa hänen vahvoja nyrkkejään.
Dorothy koetti tehokkaimmilla keinoillaan taltuttaa häntä, mutta mikään
ei auttanut. Hän napisi silloinkin kun Dorothy auttoi häntä läksyjen
lukemisessa, ja eräänä kertana hän oli niin epäkohtelias, että se
olisi nostattanut yleisen kapinan, ellei Dorothy olisi päättäväisellä
tavallaan kääntynyt häntä vastaan.
"Epäkohtelias naista kohtaan! Ettekö häpeä, sir!" sanoi hän ja katsoi
Dickiä suoraan silmiin.
Ja nuori Rolston karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vaikeni.
Voi arvata, kuinka koko koulu tämän jälkeen koetti kurittaa Rolstonia,
mutta se tapahtui aina pimeässä tai etäisissä sopukoissa, sillä hänen
nyrkkinsä olivat yhtä peloittavat kuin ennenkin. Herra Flemyngillä oli
aina joku puolustus hänelle, mutta Dorothysta oli raskasta tehdä niin
paljon Dickin hyväksi, kun ei edes saanut kiitollista katsetta palkaksi
kaikesta vaivasta.
Jos Dorothylla olisi ollut enemmän elämänkokemusta, niin hän olisi
käsittänyt, että Dickiä ärsytti juuri kiitollisuudenvelan tunne. Hän
tiesi, että hänen isänsä oli puijannut herra Flemyngiä, ja hän vihasi
herra Flemyngiä, kun tämä oli antanut pettää itseään, hän vihasi
Dorothya hänen ystävällisyytensä vuoksi, ja itseään hän kenties vihasi
enemmän kuin kaikkea muuta. Rajuja myrskyjä riehui pojan sydämessä,
mutta tämä ei ollut aivan siinä tilassa kuin muut luulivat.
Silloin tällöin lähetettiin kartanosta lahjaksi metsänriistaa, mutta
muuten oli kaikki yhteys sen kanssa lakannut. Erään kerran Dorothyn
mennessä ulos isosta portista, joka taulussani sulkee tien kouluun ja
leikkikentälle, tunsi hän käsivarsiparin kietoutuvan kaulaansa. Se oli
Stephen; poika oli salaa poistunut kartanosta kotiopettajansa luota,
tullakseen näyttämään hänelle pientä laivaa, jonka hän oli laittanut
saksanpähkinän kuoresta.
Hän kertoi myös saaneensa Jasperilta kirjeen ja arpajaislipun, ja se
oli hänellä ollut jo kahdeksan päivää, ja hän sanoi mielellään käyvänsä
hakemassa, jos Dorothy halusi nähdä sen. Dorothy saatteli häntä
takaisin portinvartijan tuvalle asti pitkin kahisevien, kellastuneiden
syyslehtien peittämää tietä, jonka molemmin puolin orapihlajapensaston
marjat loistivat hehkuvan punaisina.
Sen jälkeen ei sattunut paljoakaan, mikä olisi muistuttanut noista
erikoisista unelmarikkaista kevätpäivistä. Että lady Harrington oli
kirkossa, että Jasperin hevosia käytettiin jaloittelemassa ja hänen
koiransa hyppelivät hänen ympärillään tavatessaan hänet, siinä kaikki,
mitä Dorothy tiesi kartanosta koko pitkän talven mittaan. Hän ei edes
kuullut huhuiltavan, että neiti Montagusta oli varmastikin tulossa
myladyn miniä, koska niin usein vieraili kartanossa.
Dorothyn askeleet olivat yhtä keveät kuin konsanaan, ja hänen hipiänsä
hohti yhtä puhtaana. Kukaan ei pannut merkille, ettei hän enää laulanut
ja viserrellyt ulkosalla kuten lintunen. Salliessaan ajatustensa joskus
kohdistua itseensä uskoi hän usein, että haava, jonka hän oli saanut,
oli parantumassa; mutta kun hän vähimmin aavisti sitä, saattoi joku
aivan vähäpätöinen pikku seikka elvyttää tuskan uudelleen.