He astuivat pieneen kirkkoon toinen toisensa perästä. Voisiko Dorothy
milloinkaan unohtaa tätä päivää? Hän oli luullut, että Jasper
mahdollisesti matkustaisi pois, ja nyt hän oli varma siitä, että niin
oli käynyt. Mutta pelkällä otaksumalla ja todellisuudella on ero, jonka
me kaikki varmaan olemme huomanneet.
Hän ei pitkään aikaan kyennyt eroittamaan tai käsittämään mitään. Hänen
sydämensä jyskytti niin rajusti, että se hänestä tuntui tukahuttavan
kaikki muut äänet, paitsi kumeata ja yksitoikkoisia sorinaa, jonka
silloin tällöin keskeytti kukon kimakka kiekuna läheisestä maatalosta.
Sitten vähitellen alkoi viuluja ja huiluja kuulua urkulehteriltä, ja
seurakunta nousi veisaamaan aamuvirttä. Se oli omituisen hullunkurinen
mukaelma kirkkomusiikista, mukana monia arkiaikaisia juoksutuksia ja
liverryksiä, mutta kesäinen aurinko paistoi niin ihanasti kirkkoon, ja
holvatusta sisäänkäytävästä näkyi ulkoa vipajavia vihreitä varjoja, ja
kaikki lauloivat täydessä hartaudessa, ja vanhan virren yksinkertaiset
sanat tuntuivat hillitsevän Dorothyn harhailevat ajatukset ja tunkevan
suoraan hänen sydämeensä.
Hän oli menetellyt oikein, ja se oli tosin käynyt hänelle kalliiksi,
mutta se oli myös tuonut mukanaan suloisen tyydytyksen, joka vähitellen
kehittyisi rauhaksi. Dorothy oli saavuttanut jalomman voiton kuin
lady Harrington, vaikka hän juuri nyt tunsi taistelun jälkeen haavan
kirvelevän. Rouva Harriot parka kietoutui häneen kiinni ja katsoi alas
veljentyttärensä pikku kasvoihin huolestunein ja levottomin ilmein.
Hän ei ollut varma siitä, että virsi oli oikea, vaikka säveleen
piti olla hänelle tuttu, eikä hän myöskään tiennyt oliko oikein,
että he veisasivat sitä seisaallaan. Samassa havaitsi Dorothy, että
Dick Rolstonin isä loi heidän taholleen vahingoniloisen katseen...
Oi niin, ehdottomasti tarvitsivat nuo molemmat vanhat Dorothyn
suojelusta! Rakkaus oli lähestynyt kaikessa tuoreudessaan, voimassaan
ja ihanuudessaan, se oli avannut sylinsä ja pyytänyt häntä tulemaan —
mutta oli olemassa toinenkin rakkaus, joka kaikessa heikkoudessaan,
vajavaisuudessaan ja tiedottomassa avuttomuudessaan vetosi häneen.
Hän oli valinnut ylevimmän rakkauden, ja eiköpä hän vähitellen oppisi
tajuamaan sen valinnan suurempaa arvoa? Mutta miksi vasta vähitellen?
Vaikka Jasper oli matkustanut pois ja lady Harrington oli voittanut
ja nuori tyttö tunsi sydämensä murtuneeksi, oli kuitenkin jo nyt
vaikuttamassa tietoisuus, että hän oli menetellyt oikein, ja vuodatti
öljyä ja viiniä hänen sydänhaavaansa.
Mutta oli tulossa jotakin, mitä hän ei ollut lainkaan odottanut. Kun
hän saapui kotia ja riensi huoneeseensa, löysi hän kirjeen pöydältään.
Miten se oli sinne tullut, sitä ei Dorothy saanut milloinkaan tietää,
mutta sitä hän ei ensiksi ajatellutkaan. Hän otti kirjeen ja suuteli
sitä, ja sitten repäisi sen auki polttavasti kaivaten joitakin
sovittavia sanoja. Kirje kuului seuraavasti:
/#
"Taivaan tähden, neiti Dorothy, lähettäkää minulle muutamalla rivillä
tieto, että kaikki tämä on julmaa erehdystä, sillä minä olen menettää
järkeni, kun vain ajattelen eilistä päivää. Minun on täytynyt
käyttäytyä aivan kamalasti, sillä muutoin ette olisi voinut hyljätä
minua sillä tavalla. Mutta jos teillä olisi vähänkin aavistusta,
kuinka minä teitä rakastan, niin ette saattaisi olla niin kova.
Voiko olla mahdollista, että te ette rakasta minua kyllin paljon,
luopuaksenne kodistanne minun tähteni, kun minä teidän vuoksenne
luovun ainiaaksi omastani?
"Äitini luulee, että minä olen matkustanut Lontooseen, ja olinkin
matkalla sinne, kun en välittänyt minne menin. Mutta jokainen askel,
joka vie minua pois luotanne, rakkakin, tuottaa minulle niin tuimaa
tuskaa, että olen pysähtynyt Mildoniin Will Carterin tarjoilupaikkaan
ja viivyn täällä kunnes saan teiltä vastauksen, ettekö ole taipuvainen
edes hiukan mukautumaan sen rukouksista, jonka sydän jakamattomasti
kuuluu teille. Dacre lähettää poikansa noutamaan teidän vastaustanne.
Minä voisin jatkaa kirjoittamistani teille loppumattomiin, mutta
jokainen sekunti, ennenkuin saan tietää kohtaloni, tuntuu minusta
vähintään tunnilta. Vain yksi ainoa sana teiltä, ja minä olen heti
jalkainne juuressa — sanokaa vain, että ketään ei saa olla meidän
välillämme. Aivan varmaan te ette kieltäydy tekemästä yhtä uhrausta
minun tähteni."
#/
Kun Dorothy oli lukenut kirjeen loppuun, suuteli hän sitä moneen
kertaan ja vuolaat kyyneleet vierivät sen päälle hänen silmistään.
Oli niin suloista tietää olevansa vieläkin rakastettu — ja hänhän oli
luullut, että Jasper oli karkoittanut hänet sydämestään ainiaaksi.
Dorothy Flemyng ei ollut mikään ylpeä kaunotar, joka olisi ylvästellyt
valloituksillaan ja tuntenut itsensä varmaksi viehätyksensä voimasta.
Hänellä oli päinvastoin niin pienet ajatukset itsestään, että hänestä
tuntui ihmeelliseltä, kuinka sir Jasper oli milloinkaan voinut rakastua
häneen, jotavastoin häntä ei olisi ollenkaan ihmetyttänyt, jos nuoren
miehen kiintymys olisi jäähtynyt.
Tehdä yksi uhraus? Voi, mitä itselleen kuuluvaa hän ei olisikaan
uhrannut — pelkästä kiitollisuudesta hänen hellien rukoustensa vuoksi!
Ei hän itsensä vuoksi vetäytynyt takaisin, se piti sir Jasperin tulla
oivaltamaan. Varmastikin se oli maailman epäitsekkäintä rakkautta, joka
antoi hänelle voimaa urhoollisen pikku vastauksensa kirjoittamiseen sir
Jasperille. Mutta kenties ei monikaan mies olisi käsittänyt sitä siten,
ja Jasperhan ei nähnyt hänen suudelmiaan eikä kyyneliään.
Dorothy kirjoitti täten:
/#
"Kallis sir Jasper!
Teiltä saamani kirje on tuottanut minulle paljon iloa, sillä minä
pelkäsin, etten ollut ilmilausunut ajatustani niinkuin minun olisi
tullut lausua ja että te olitte käsittänyt tarkoitukseni väärin. Olen
hyvin kiitollinen siitä kunniasta, jota olette minulle suonut, mutta
toivomuksenne ei kuitenkaan voi koskaan toteutua. Sillä mylady on
aivan oikeassa siinä, mitä hän sanoi, ja minä en milloinkaan voisi
hyljätä rakasta isääni ja täti parkaani, jotka tarvitsevat paljon
huolenpitoa.
Minä pyydän siis, kallis sir Jasper, ettette sen enempää ajattele
minua, joka en ole sen kunnian arvoinen. Mutta voitte olla vakuutettu
siitä, että lämpimiä rukouksia ja sydämellisiä toivotuksia lähettää
alituiseen ylös korkeuksiin teidän onnenne ja menestyksenne puolesta
nöyrä palvelijatarenne
Dorothy Flemyng."
#/
Ja Dorothy piti sanansa. Hänen viattomat rukouksensa suojelivat
Jasperia ehkä useinkin viettelyksen hetkenä.