Myrskyn jälkeen tulee tyyntä ja hiljaista, sanovat lohduttajat. Mutta
he unohtavat, että sellainen hiljaisuus usein saattaa olla vaikeampaa
kestää kuin itse myrsky. Jokainen ankara ja vihlova suru tuottaa
sielunjännitystä. Laiva on vajoamaisillaan, mutta ken ja mikä pääsee
maihin? Hirmumyrsky raivoaa hurjana vuorenkuvetta pitkin, ja ihmiset
taistelevat suojellakseen asuntojansa. Vasta perästäpäin, kun kaikki on
ohi, hävitys tuntuu pahimmin.
Dorothylle oli ollut hyvin tuskallista lähteä kartanoon ylpeän lady
Harringtonin luo — ja sitten ajaa sieltä takaisin tietäen, että hänen
ja Jasperin välille oli äkkiä avautunut vieläkin vaikeampi juopa
kuin varempi syntyperän ja varallisuuden eroavaisuus. Mutta hänen
urhoollinen pikku sydämensä ei ollut vielä silloin niin masentunut kuin
hänen päästyänsä rauhallisen ja epäkauniin kotinsa suojaan, noiden
ilmeettömien ikkunarivien taakse, joita vaahterat varjostivat, ja
nähdessään taas pöydällään röykkiön mustetäpläisiä ainevihkoja. Tämä
hiljaisuus oli satakertaisesti painostavampi kuin mikään pyörremyrsky
olisi ollut. Se puristi surmaavana taakkana hänen sydäntänsä, kun ei
ollut ketään jakamassa kuormaa hänen kanssaan, ja se levittäytyi hänen
eteensä kuin hellittämätön painajainen loppumattomina päivinä ja öinä.
Paljon kidutusta häneltä kuitenkin säästyi senvuoksi, että hän oli
ylevämielinen ja oikeudentuntoinen. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta
lady Harringtonia kohtaan, ja tuskin Jasperkaan hänessä herätti
moitteen ajatusta. Mitä he olivat sanoneet, se oli aivan luonnollista
heidän kannaltaan katsoen, ei voinut olla toisin. Mutta että Jasper
oli pyytänyt häntä uhraamaan isänsä, se oli jättänyt karvautta hänen
sydämeensä.
"Kuinka hän saattoi ajatella, että minä olisin uskoton isääni kohtaan,
ja kuitenkin luottaa minun uskollisuuteeni?" mietti vakaa pikku tytär
itsekseen, ja häneen koski kipeästi, että se, jota hän rakasti, oli
tahtonut houkutella häntä sellaiseen halpamaisuuteen. Mutta ei tarvitse
luulla, että herra Flemyngillä tai rouva Harriot-paralla oli mitään
ikävyyksiä hänen kärsimyksistään. Hän päin vastoin osoitti heille nyt
kaksin verroin hellää huolenpitoa, ja hän hymyili heille urhoollisesti,
vaikka olikin vakuutettu siitä, että hän omasta puolestaan ei enää
milloinkaan elämässään tuntisi myhäilyn halua.
Eräänä päivänä koulutyön päätyttyä huusi isä häntä puutarhasta. Dorothy
arvasi heti, että kysymyksessä oli jokin pula, josta hänen kanssaan
tahdottiin neuvotella, jokin selkkaus, joka hänen tuli selvittää. Hän
laski käsistään musliinihuivin, jota oli laittamassa laskoksille, ja
riensi alas portaita, ja sitten kun isä oli katsahtanut häneen hellästi
hymyillen ei hän näyttänytkään enää kiinnittävän huomiota Dorothyn
läsnäoloon.
"_O fallacem hominum spem, fragilemque Fortunam_!" kuuli tämä isän
sanovan puoliääneen. Dorothy oli tottunut näihin hajamielisyyden
kohtauksiin, jolloin koulumestarin sielu oli kiintynyt vanhoihin
foliantteihin, se kun alituiseen eli näissä. Dorothy odotti hetkisen ja
sitten hän laski kätensä kevyesti isän käsivarrelle.
"Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin, isä — eikö niin?"
"Minäkö, lapseni? En", vastasi herra Flemyng lempeällä äänellä.
"Mutta sinä huusit minua!"
"Huusinko? Sitten oli kai jotakin — kyllä, kyllä. Kenties sisareni
tietää, mitä se oli."
"Koskikohan se ehkä poikia?" koetti Dorothy johdatella.
"Minä luulen, että se oli jokin kirje — niin, aivan oikein",
lisäsi herra Flemyng äkkiä varmistuen. "Tässä se on. Sinä varmaan
tulet pahoillesi, kun joudut eroamaan eräästä oppilaastasi — niin
herttaisesta ja lahjakkaasta pikku pojasta. Siitä minä tietenkin
tahdoin puhua kanssasi, sillä kirje saapui juuri äsken. Ja odotahan
hiukan, oli jotain muutakin, josta Evans kertoi samalla kertaa —
jotakin sir Jasperista, luullakseni — mutta se ei koskenut meitä niin
läheisesti, ja nyt se on häipynyt mielestäni."
Dorothy seisoi siinä kultareunainen paperi kädessään ja katseli
isäänsä. Hänen huulensa vapisivat.
"Se on ihan kerrassaan haihtunut mielestäni", kertasi koulumestari
hajamielisenä ja jatkoi sitten: "Barbara", — siten hän usein puhutteli
tyttäriä äidin nimellä, — "Rolston oli täällä tänä iltana ja aikoi viedä
pikku Dickin mukanaan. Se olisi paha, sillä poika on ihmeellisesti
edistynyt viime aikoina. Mutta se riippui jotenkuten vuodentulosta,
sanoi Rolston — en enää muista millä tavoin. Hän ei voi pitemmälti
maksaa pojasta, ja minä ajattelin parhaaksi sanoa hänelle, että Dick
saa kaikessa tapauksessa jäädä tänne."
"Ilman mitään korvausta?"
"Niin, lapseni, kai me silloin tällöin voimme kustantaa jonkin
ihmisystävällisen teon. Mehän saamme aina maksun nuoresta Mortonista ja
nuoresta Harringtonista..."
Dorothy piteli kirjettä hänen edessään sanaakaan virkkamatta. Herra
Flemyng otti sen ja katseli sitä ymmällään.
"Oh — sen minä olin unohtanut", sanoi hän, "mehän emme saakaan
pitää pikku Harringtonia täällä enää. Pelkäänpä toimineeni hiukan
ajattelemattomasti Dickin suhteen. Mutta jos he nyt ovat köyhiä,
lapseni — jos he ovat niin köyhiä, niin hän saanee toki tulla kaikessa
tapauksessa. Emme kai häviä siinä mitään. Ja jos häviämme, niin
varmaankin saamme siitä lopuksi korvauksen."
Lady Harringtonin kirje uhkui vilpitöntä kiitollisuutta siitä ajasta,
minkä hänen poikansa Stephen oli viettänyt koulussa, mutta hän ilmoitti
päättäneensä nyt ottaa hänet pois sieltä. Hän kiitti herra Flemyngiä
sydämellisin sanoin. Dorothy käsitti myladyn tehneen päätöksensä
sen johdosta, että hän katsoi parhaaksi katkaista kaikki suhteet
kartanon ja koulun välillä. Ja hän tunsi, että siinä todella katkesi
ketjunsilmu, sillä jos Stephen olisi jäänyt kouluun, ei ero Jasperista
olisi tuntunut hänestä niin täydelliseltä.
Eikä siinä kaikki. Paitsi suurta surua tuntui myös satoja pikku
pistoksia kohdistuvan häneen, toisarvoisia ja ilkeitä, mutta silti
paljonkin merkitseviä. Sillä maksu Stephenistä oli varsin tärkeä tekijä
heidän pikku taloudessaan, ja samalla kun he menettivät sen, jätettiin
Dick Rolston heidän armeliaisuutensa varaan. Dorothy oli menettää
kärsivällisyytensä, kun hän ajatteli Rolstonin epäluotettavaisuutta
sekä Dickin hyvää ruokahalua ja töhryisiä kirjoitusvihkoja.
Ja mitä lieneekään Evans kertonut sir Jasperista? Saisikohan hän
enää milloinkaan nähdä häntä? Voisiko hän kestää sitä näkemistä? Oi,
kyllä — hän kestäisi mitä hyvänsä, jos vain saisi tyydyttää sydämensä
kaipuuta silloin tällöin näkemällä hänet vaikkapa kaukaakin. Huomenna
oli sunnuntai, ja silloin olisi hän äitinsä kanssa kirkossa. Oh, kunhan
vain huominen päivä jolloinkin tulisi!
Ja se tulikin vihdoin — — ihana kesäpäivä kirkkaine sinitaivaineen ja
riemuitsevine leivonviserryksineen ja kukkivine orapihlajapensaineen
— ja maalaisia vaelsi joka suunnalta pientä muurinvihreän peittämää,
kaunista, kosteaa vanhaa kirkkoa kohden. Dorothy, rouva Harriet Foster
ja herra Flemyng, puolentusinan pikkupojan seuraamina, saapuivat
kirkon portille juuri kun kartanon vaunutkin vierivät sinne. Pikku
Dorothy-parka! Jos hän edes olisi voinut vajota maan alle, tai jos isä
olisi jouduttanut askeliaan! Mutta ei — hän talutti sisartaan toisessa
käsivarressa ja tytärtään toisessa, ja hän vetäytyi päinvastoin hiukan
taaksepäin, kun mylady astui ulos, ja nosti hattuaan hänelle herttaisen
kohteliaaseen tapaansa.
Stephen seurasi äitiään, punaiseen takkiin puettuna, ja Dorothyn
nähdessään koetti hän riuhtaista itsensä irti, mutta mylady piteli
häntä lujasti kädestä. Armollinen rouva hymyili ystävällisemmin kuin
koskaan tuolle oven luona seisovalle pikku ryhmälle, ilmeisesti tahtoen
osoittaa Dorothylle, että asia nyt oli täydellisesti loppuun ajettu ja
että hän, joka oli suoriutunut taistelusta voittajana ei kantanut enää
mitään kaunaa. Voittajana, niin! ajatteli nuori tyttö punastuen. Se oli
ollut tosiaan ylen epätasainen taistelu, hänen ja tuon ylhäisen naisen
kesken, jolla oli arvoa, rikkautta, kauneutta ja välkkyviä jalokiviä...
Dorothyn silmät sumentuivat kyynelistä, kun hän niiasi ja ajatteli,
että lady Harrington hymyili hänelle ja että Jasper ei ollut siellä.