Dorothy-poloinen! Hän oli ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia,
mutta ei sitä, että hänen täytyisi lähteä kartanoon tässä kylmässä
komeudessa ja myladyn oma kamarineitsyt takaistuimella, jonkunlaisen
rikollisuudentunteen painaessa hänen sydäntään. Hän ajatteli kuolevansa
häpeästä, jos lady Harrington moittisi häntä kaikesta siitä, mitä
Jasper oli sanonut — eikä hän voisi paremmin kieltää hänen sanojaan
kuin unhoittaa, kuinka suloisilta ne olivat kuulostaneet hänen
korvissaan.
Hänen sydämensä pamppaili melkein kuuluvasti, kun hän näki sir Jasperin
seisovan portailla odottamassa hänen tuloaan, ja hänestä tuntui, ettei
hän edes uskaltanut kohottaa katsettaan vastaukseksi nuoren miehen
innokkaaseen kuiskaukseen aivan myladyn oven luona. Oli ikäänkuin
sumua hänen silmäinsä edessä, kun hän astui sisään kepeästi niiaten ja
pysähtyi vapisevana ovensuuhun. Jasper oli ainoastaan avannut hänelle
ja kuiskannut nuo sanat, jotka saivat hänet vielä enemmän hämilleen
kuin hän jo ennestään oli — ja sitten Jasper sulki oven ja jätti hänet
kuin turvattomaksi.
Huone oli hänelle kyllä tuttu edellisistä käynneistä, mutta nyt tuntui
kaikki kovin vieraalta. Lady Harrington oli kahdesti kehoittanut häntä
istumaan ennenkuin hän käsitti sanojen merkityksen. Hänen lähellään oli
posliininen paimentyttö — tanssiva paimentyttö, jolla oli surullinen
ja rukoileva ilme silmissään. Miksi noissa kuvissa katse on usein
surullisen moittiva, iloisesta tanssista huolimatta? Dorothy tunsi
epämääräistä sääliä tuota pientä paimentyttöä kohtaan, joka oli
tuomittu ainaiseen tanssimiseen... Mutta kesken näiden mietteiden alkoi
hän selvästi eroittaa lady Harringtonin sanat.
"... jonka minä en voi kieltää kohdanneen minua odottamattomana
iskuna. Ellen ole käsittänyt poikaani väärin, on hän jo puhunut teille
kiintymyksestä, jota hän väittää tuntevansa teitä kohtaan."
Lady Harrington tuskin tarvitsi mitään vastausta tähän, mutta hän
otti nuoren tytön rukoilevan katseen ja äkillisen punastumisen
myöntymykseksi.
"En tahdo moittia teitä, Te olette kenties ollut ajattelematon,
mutta minä käsitän, että on puolustuksia nuorelle naiselle
teidän asemassanne, ja minä otan sen kernaasti huomioon. Samalla
kertaa tahdon huomauttaa, että minun tuskin tarvitsee viitata
siihen, kuinka paljon hänen nykyinen toivomuksensa poikkeaa hänen
tulevaisuudenmahdollisuuksistaan yleensä, sillä ero on itsestään selvä."
Hän näytti odottavan vastausta, ja Dorothyn huulilta tuli todellakin
hiljainen: "Kyllä, mylady!"
Pikku paimentyttö katsoi säälivästi Dorothy parkaa "Minä tanssin, minä
— sillä minun täytyy tanssia", tuntui sen katse sanovan, "mutta maailma
on kuitenkin täynnä surua".
Lady Harrington ei ajatellut sitä, että Dorothysta tuntui kaikkein
kauheimmalta kuulla näin avoimesti puhuttavan hänen ihanasta
vastalöydetystä onnestaan, jonka auvoisuus kaikista orjantappuroista
huolimatta oli vertaa vailla. Se oli kuin pyhyyden häväisemistä. Hän
tiesi, että tämä unelma ei voinut toteutua, mutta se oli hänelle
pyhä aarre, liian kallis tuolla tavoin käsiteltäväksi. Ja nuori
tyttö puolestaan tiesi vähän siitä myrskystä, joka riehui ankaran
tuomarittaren rinnassa, tämän istuessa häntä vastapäätä, pidellen
kädessään pikku medaljonkia, jossa hän säilytti kiharatukkaisen miehen
pienoiskuvaa — muotokuvaa, joka esitti äänettömän rukouksen nuorukaisen
puolesta isän kuoltua.
Mutta mylady jatkoi järkkymättömästi:
"Minun täytyy pyytää, että te mietitte sekä omaa asemaanne että hänen.
Tällaiselle avioliitolle ei ole paremmin syntyperän kuin muunkaan
suhteen mitään puolustusta maailman silmissä. Isänne on koulumestari,
hänellä on vähäpätöinen asema yhteiskunnassa, ja minä en tiedä, onko
hänellä suhteita, jotka voisivat auttaa häntä arvokkaammalle sijalle."
Hän vaikeni taas. Dorothy oli yhä vielä ääneti, mutta hän kohotti
päätänsä ja alkoi jälleen saavuttaa malttia.
"Minun täytyy vaitiolostanne päättää että hänellä _ei_ ole sellaisia
tuttavuuksia. Teidän tulee suoda minulle anteeksi, että puhun avoimesti
ja koristelemattomasti — sellaisissa olosuhteissa, joihin nyt olemme
joutuneet, on parasta käydä suoraan käsiksi asiaan. Poikani on aivan
yksinkertaisesti hairahtanut suunnattomaan hupsuuteen, ja soveliainta
olisi kenties ollut minun lähettää kutsumaan isäänne, mutta erityiset
asianhaarat saivat minut kääntymään mieluummin teidän puoleenne
suoraan..."
"Mylady", keskeytti Dorothy matalalla ja aluksi epävarmalla äänellä,
"suokaa anteeksi, kun sanon teille, että on tarpeetonta haastaa tästä
asiasta pitemmälti. Kun sir Jasper eilen illalla puhui minulle — tuosta
asiasta — vastasin hänelle, että olisi julkeata minun vastaanottaa niin
kunniakasta tarjousta, Hän tietää, ettei minulla ole milloinkaan ollut
suostumisen ajatustakaan. Ei ole mitään aihetta enempään selittelyyn,
mylady."
Dorothyn ääni vapisi, ja väri vaihteli hänen poskillaan, mutta hän
nousi ylös päättävästi ja niiasi keveästi kuin hyvästiksi, ja hänessä
ilmeni tyyntä arvokkuutta, jonka lady Harrington täysin hyväksyvästi
pani merkille. Dorothyn sanat olivat antaneet hänelle odottamatonta
toivoa. Jos nuoren tytön oikeudentuntoon voitaisiin vaikuttaa, niin
selkkauksesta kenties selvittäisiin mutkattomasti — ja Jasper kyllä
pian tointuisi pikku vastoinkäymisestään.
"Erittäin hyvin sanottu, lapsi", virkkoi mylady ystävällisemmällä
sävyllä kuin hän tähän asti oli käyttänyt. "Te olette sillä osoittanut,
että teillä on sekä arvostelukykyä että oikeudentuntoa, ja sitä minä
en unohda. Me koetamme nyt yhdessä saada kaikki kuntoon, ennenkuin
poistutte. Olkaa hyvä ja istuutukaa vielä siksi aikaa kunnes minä
palaan."
Dorothy ei tahtonut enää istuutua paikalleen. Hänen sydämensä oli
niin täynnä; että se tuntui melkein olevan pakahtumaisillaan. Voi —
mitä olikaan hän tehnyt joutuakseen kokemaan kaikkea tätä samalla
kertaa katkeraa ja suloista, tätä surua, jota hän ei voinut toivotella
olemattomaksikaan! Hän ei kenties enää ikinä saisi vaihtaa sanaakaan
Jasperin kanssa, mutta tämä oli kuitenkin rakastanut häntä, sanonut
häntä elämäkseen, sielukseen. Mikään ei voisi ottaa häneltä pois sitä,
mikä oli ollut — ilman sitä kävisi elämä liian murheelliseksi...
Juuri silloin kuului ääniä ulkopuolelta — ääniä ja nopeita askelia.
Ovi kiskaistiin auki, ja Jasper riensi sisälle äitinsä kanssa. Myladyn
käsi oli hänen käsivarrellaan, mutta Jasper vapautui siitä ja kiirehti
Dorothyn luo.
"Armahin neiti Flemyng — rakastatteko minua?" kysyi hän suoraa päätä.
"Mutta tämähän on..."
"Suokaa anteeksi, mylady", keskeytti Jasper kääntyen nopeasti äitinsä
puoleen, "tämä kysymys koskee ainoastaan neiti Flemyngiä ja minua.
Sittemmin voi muita kysymyksiä tulla puheeksi, mutta minä tahdon nyt
vastauksen tähän kysymykseen. Ja te, sydämeni lemmitty, ette suinkaan
kieltäydy vastaamasta minulle", lisäsi hän mitä hellimmällä ja
suostuttelevimmalla äänellä.
"Minä olen sanonut myladylle, että..." sopersi Dorothy.
"Vastatkaa minulle! Minä en tahdo, että salaatte totuuden. Oletteko te
voinut sanoa, että te ette tunne mitään hellyyttä minua kohtaan, vaikka
tiedätte, että minä rakastan teitä lämpimästi, kaikesta sydämestäni?"
tiukkasi hän kiihkeästi.
"En, en, sir! Mutta..."
"No — se on riittävä vastaus. Asia ei siis ollutkaan niin kuin te
sanoitte, mylady."
"Sinä hourit, Jasper! Minä en ole koskaan tehnyt sellaista kysymystä."
"Et, mutta sinä sanoit, että hän on valmis luopumaan kaikesta. Mutta
sitähän te ette tahdo tehdä, Dorothy."
"Ei ole ollutkaan mitään, mistä luopua", selitti Dorothy, koettaen
puhua päättäväisellä sävyllä.
"Sen te sanotte vain luullen, että teidän pitää sanoa niin! Mutta minä
tiesin kyllä, että voin luottaa teihin, vaikka äitini tahtookin särkeä
sydämeni."
Hän oli niin täynnä vastakohtia — niin rakastunut, niin ärtyinen, niin
miehekäs ja samalla kertaa niin lapsellinen, että lady Harrington ei
voinut pidättyä hymyilemästä, niin pahoillaan kuin muuten olikin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Jasper taas hänen vieressään sadoin
vilkkain vastalausein, ja koko ajan sai pienoiskuva — jota hän piteli
kädessään — hänet ajattelemaan Charlesia ja tämän kaunopuheisia silmiä.
"Mitä hyvänsä — kunhan se vain ei eroita meitä!" Siitä oli jo neljännes
vuosisata kulunut, kun nuo sanat lausuttiin, ja kuitenkin hänestä
tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen.
"Jasper, sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani sinua kohtaan", sanoi
mylady hitaasti.
"Oh, sinusta tulee anoppien rakkakin ja parhain, etkä joudu
milloinkaan, milloinkaan katumaan suostumustasi. Dorothyni — sano
hänelle, ettei hänen tarvitse milloinkaan katua sitä."
"Mutta se voisi tapahtua ainoastaan erinäisillä ehdoilla."
"Vaadi mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Dorothy uhraa tietysti kaikkensa
minun tähteni, niinkuin minäkin kaikesta kieltäytyisin hänen
vuokseen... Vai kuinka, sydämeni lemmitty?"
"Hiljaa, Jasper, ja kuule minua loppuun asti", sanoi lady Harrington
kääntämättä katsettaan hänestä. "Neiti Flemyngin nykyinen asema olisi
yli pääsemättömänä esteenä. Hänen täytyy siis katkaista kaikki välinsä
menneisyytensä kanssa. Koulu on saatava unohduksiin — ja sentähden
pitää herra Flemyngin viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta."
Tällä kertaa ei Jasper puhjennut kiihkeään mielenilmaisuun, vaan
Dorothy.
"Isäni — rakas isäni — pakotettaisiinko hänet siirtymään
paikkakunnalta? Luuletteko te, mylady, että minä uhraisin hänet
voittaakseni mitään tässä maailmassa? Oh, minua hävettää, että olen
voinut kuunnella teitä näin kauan! Hän, joka on niin hyvä, niin ylevä!
Miten tulisi hän — ja miten tulisi Harriot-täti toimeen ilman minua?
Uskoitteko te todellakin, että minä niin kelvottomasti kääntäisin
selkäni heille? Ei — en koskaan, en koskaan, mylady!"
Lady Harringtonin katse oli nyt kiintynyt Dorothyyn, ja hän silmäili
nuorta tyttöä jotenkuten ihailevasti. Tytön selitys liikutti hänen
mieltänsä, ja kuitenkin oli kenties aivan luonnollista, että hän käytti
hyväkseen täten tarjoutunutta veruketta.
"Sittenhän meillä ei ole sen enempää puhumista asiasta", hän virkkoi
kylmästi.
"Mylady!" huudahti Jasper nuhtelevalla äänellä. "Dorothy! Sinä et
tarkoita, mitä sanoit, äiti — ja te ette kuullut kaikkea, Dorothy."
"Minä olen kuullut kylliksi", vastasi Dorothy mielenliikutuksesta
vavisten. "Kuulin isääni loukattavan, ja täällä ei ole ketään muuta
kuin minä puolustamassa häntä. Pidättekö te Flemyng-sukua niin
tuiki halpana, että katsotte oikeudeksenne kohdella meitä noin
ylenkatseellisesti? Minä en ole milloinkaan tavoitellut teidän
rakkauttanne, sir!"
"Mitä? Ettekö siis tahdo uhrata mitään minun vuokseni?... Äiti — sinä
et voi tarkoittaa, mitä sanoit!"
"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Mutta muuten olen mennyt
niin pitkälle kuin minulle on mahdollista, Jasper. Sinulla on vapaa
valinta!"
Jasper kumartui Dorothyn puoleen ja virkkoi hiljaa:
"Olen tehnyt valintani — minä luovun kartanosta."
Dorothyn rinnassa raivosivat myrskyävät tunteet. Hän katsahti nuoreen
mieheen ja vastasi samalla ylpeällä sävyllä kuin hänen äitinsä:
"Ei saa milloinkaan sanoa Dorothy Flemyngistä, että hän on eroittanut
teidät oikeudenmukaisesta perinnöstänne. Ja muuttaminen tältä seudulta
olisi myöskin isäni hylkäämistä."
"Ette suinkaan voine rakastaa häntä enemmän kuin minua?"
"Hän on minulle niin rakas, etten jätä häntä milloinkaan."
Jasper kääntyi hänestä pois kiivaan suuttumuksen vallassa.
"Tämä on kaunista rakkautta, tämä!" mutisi hän.
"Alanpa uskoa, että olitte oikeassa, mylady — ja minä en tavoittele
sellaista sydäntä, jossa minä olen toisella sijalla."
"Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä!" sanoi Dorothy. Hän hengitti
nopeasti ja taisteli miehuullisena kyyneliä vastaan, joiden pelkäsi
tunkeutuvan esille. Lady Harrington, joka nyt näki kaiken kääntyneen
hänen tahtonsa mukaan, katseli nuorta tyttöä mielenkiintoisesti ja
ihaillen.
Jasper sitävastoin oli kuvitellut, että Dorothy ihan lennähtäisi hänen
syliinsä, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi, kun Dorothysta
kaikki uhrautuvaisuus oli tuntunut järjettömältä. Hän tiesi itse
olevansa valmis uhraamaan hänen tähtensä hyvin paljon, ja hän oli
odottanut, että Dorothy vastavuoroon olisi tahtonut tehdä samoin.
Kenties olisi ollut enemmän kuin kuolevaiselta voipi vaatia, ellei hän
olisi ottanut lukuun omistamiansa etuja. Hän rakasti Dorothy Flemyngiä
— niin, varmastikin — mutta eikö hän ollut sir Jasper Harrington,
nuori, rikas, komea ja hemmoteltu? Kyllä tytön olisi pitänyt ainakin
antaa arvoa kunnialle, mikä hänen osalleen oli tullut!
Lady Harrington soitti, ja Jasper saattoi Dorothyn vaunuihin.
Tämä ei uskaltanut katsahtaa häneen eikä huomannut hänen syvää
jäähyväiskumarrustaan. Hyvästi, hyvästi! Palvelija kiipesi
ajoistuimelle, ja vanhat kuomuvaunut vierivät pois.
Oliko nyt tämä kaiken loppuna? Rakkaus, joka oli muuttunut vihaksi — ja
Dorothy vanhoissa vaunuissa sulamassa kyyneliin. Täällä ei nyt ollut
lohikäärmeitä eikä korpia tien sulkijoina, vaan prinssi itse kääntyi
pois. Ja niin he erosivat, ja varjot venyivät yhä pitemmiksi, ja pilviä
nousi, ja puiden välitse suhisi surullinen valitus. Hyvästi, hyvästi!