Lady Harrington, joka tässä kohden edusti lohikäärmettä, makasi
valveilla koko yön. Hänen ajatuksensa liikkuivat kartanossa ja pitkän
gallerian muotokuvissa — ja hän ajatteli myös Dorothy Flemyngiä,
koulumestarin tytärtä, joka uskalsi asettua sille paikalle, missä lady
Di'n tai neiti Montagun olisi tullut istua. Mutta niin laajalti kuin
hänen aatoksensa harhailivatkin, hän näki aina silmiensä edessä toisen
kuvan — Jasperin isän, sama loiste silmissään, minkä hän oli äsken
nähnyt pojallaan, ja sama kähäräisyys aaltoilevassa tukassa.
Heilläkin oli ollut vaikeuksia liittonsa solmimisessa,
edellämainituista kartanon omistusoikeutta koskevista määräyksistä
johtuneita, Vanha sir Hugh Harrington oli loukkaantuneena kääntynyt
pois ja noitunut ja sanonut pojalleen: "Vaimosihan voipi taas kumota
kaiken!" Ja Charles oli langennut polvilleen rakastettunsa eteen
ja suudellut hänen kättänsä ja vakuutellut: "Tehkööt mitä tahtovat
kartanon suhteen, sydänkäpyseni, kunhan se vain ei eroita meitä
toisistamme!" Nuo sanat, jotka turvasivat hänen sydämensä Charlesille
ikuisiksi ajoiksi, tuntuivat nyt laajenevan sulkemaan piiriinsä
Jasperinkin.
"Koulumestarin tytär... Ei, minä en voi milloinkaan antaa suostumustani
siihen, ja kuitenkin — rakastaneekohan Jasper todellakin häntä niin
hellästi?"
Lohikäärme-parat! Heillä on aarteensa varjeltavana, ja heihin isketään
haavoja, joita kukaan ei tarjoudu sitomaan. Lady Harrington heittelehti
edestakaisin vuoteessaan. Kaikista päätöksistään huolimatta ajatteli
hän enemmän sir Charlesia kuin sir Jasperia. Viimein hän nousi ylös ja
meni eräälle kaapille, josta otti esille medaljongin; tämän sisällä oli
pienoiskuva ja ruskea hiussuortuva, ja hän suuteli sitä moneen kertaan,
kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Me hautaamme surumme, ja
ruohoa kasvaa niiden päälle — ja toisinaan kauniita kukkasiakin — mutta
välistä sattuu maanjäristyksiä, ja haudat aukenevat.
Aamulla juoksi Stephen äitinsä huoneeseen, pieni nukketeatteri
sylissään.
"Minä näytän tätä neiti Flemyngille. Saan kai viedä sen sinne, vai
mitä, äiti? Me annamme nukkien tanssia, jotta rouva Harriet saa
katsella."
"Sinä olet liian vanha nukkien kanssa puuhaamaan", vastasi lady
Harrington terävästi. "Ja sinun ikäisesi pojan pitäisi löytää parempaa
tekemistä kuin naisten parissa leikkimistä."
"Kyllä löydänkin", huomautti Stephen punastuen. "Minä tappelin
äskettäin nuoren Bassettin kanssa."
"Mistä syystä?"
"Hän väitti, että hänen sisarensa on yhtä kaunis kuin Dorothy, ja minä
sanoin, että se oli vale — ja me tappelimme, ja minä annoin hänelle
selkään."
Tätä kaksinkertaista Dorothyn ihailua oli lady Harringtonin vaikea
sietää, ja hänen kasvoillaan oli hyvin kylmä ilme, kun hän hetkeä
myöhemmin kutsui Jasperin aamiaishuoneeseensa. Jasper puolestaan ei
tuntenut minkäänlaista pelkoa tulevaisuuden suhteen. Ainoastaan ne,
joilla on jotakin kokemusta tiellä olevista kompastuskivistä, pitävät
niitä silmällä, ja hän ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastuksia.
Dorothy oli ehdottomasti hänen — ja hänen äitinsä kyllä antaisi
suostutella itsensä. Hän seurasi äitiä huoneeseen ja odotti, mitä
tämä sanoisi, huolimattoman miellyttävässä asennossa nojaten toisella
kädellä pöytään. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta.
Mylady vain kiihdyksissä oli.
"Jasper", aloitti hän ja lisäsi sitten hyvin kiivaasti: "Olitko sinä
todella järjilläsi, puhellessamme eilen illalla?"
"Miks'en minä olisi järjilläni ollut?"
"Ja sinä tarkoitat oikein tosissasi vakuuttaa, että sinä — että sinä
rakastat tuota tyttöä?"
"Minä jumaloin häntä."
"Mieti tarkoin, Jasper. Oletko niin varma tunteistasi? Etkö voisi
rakastaa neiti Montagua?"
"Mahdotonta — vaikka hän olisi kuningatar ja minun suloinen Dorothyni
kerjäläistyttö. Sinä vastaisit samalla tavoin, jos olisit minun
sijassani, äiti!" huudahti nuori mies säihkyvin katsein.
"Älä sano niin, Jasper. Minä ajattelisin nimeäni ja sukuani ennenkuin
esiintyisin köyhän koulumestarin tyttären kosijana."
"Oh, äiti — Dorothy tuottaisi kunniaa herttuankin valinnalle."
"Jumalan nimessä, Jasper, säästä minua kaikilta mielettömiltä
purkauksilta!... Minun on todella täytynyt tulla vanhuuttani tylsäksi,
kun voin kallistaa korvani moiselle järjettömyydelle — ja minä en
anna mitään lupausta, muista se. Minä en lupaa kerrassaan mitään,
mutta — minä tahdon nähdä tytön. Hiljaa! Ei mitään ihastuksen
lauselmia — minä en voisi kestää sitä — mutta minä tahdon puhua
hänen kanssaan. Miten häpeäpilkku voitaisiin peittää, sitä en
todellakaan tiedä — mahdottomalta näyttää minusta, että se voitaisiin
salata. Luonnollisesti hänelle sinun vaimonasi kävisi pakolliseksi
täydellisesti katkaista kaikki suhteet omaisiinsa... Isän pitäisi
viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta — sinun ja hänen olisi
matkustettava ulkomaille joksikin aikaa..."
"Me suostumme mihinkä hyvänsä, mihinkä hyvänsä..."
"Ja minä en lupaa mitään, olen sen sanonut... Mutta minun täytyy
puhutella häntä. Onhan mahdollista, että hän ei suostu näihin
ehtoihin... Mieletöntä kuitenkin on toivoa mitään sellaista —
eipä hän niinkään helposti taida luopua tilaisuudesta päästä lady
Harringtoniksi", lisäsi mylady katkerasti.
"Hän luopuu kaikesta, mitä maailmassa on, minun tähteni", selitti
Jasper luottavaisesti.
"Kuten minäkin teen", ajatteli hänen äitinsä itsekseen. Mutta hän ei
sanonut mitään siitä — hän vain katsoi Jasperiin ja veti soittokellon
nuorasta. "Anna valjastaa hevoset vaunujen eteen ja sano Marshamille,
että hän ajaisi koululle ja veisi minun terveiseni neiti Flemyngilie
sekä ilmoittaisi, että minua ilahduttaisi suuresti, jos hänellä olisi
tilaisuutta saapua tänne hetkeksi, koska haluaisin puhutella häntä."