Melkein kaikki ovat nähneet "kartanon" tai jonkun muun paikan, joka
muistuttaa sellaista asuinsijaa — kauniin, vanhan, vaaleanharmaan
rakennuksen, joka sijaitsee hiukan alavalla kohdalla, ja kaksi uhkeata
lehmuskujaa, jotka johtavat rakennuksen edustan ruohikkoiselle
aukiolle. Tämä kartano oli jo pitkät ajat ollut Harrington-suvun
hallussa ja joutunut pari kertaa poiskin sen käsistä, sillä tällä
suvulla, kuten muillakin, oli ollut ylä- ja alamäkiä maallisella
urallaan. Eikä voinut väittää, että se nykyäänkään oli ehdottomasti
varma kauniin tilan pysyväisestä omistusoikeudesta, sillä se oli
hankittu takaisin vasta sir Charlesin naimisliitolla, kun hän sai
puolisokseen neiti Brucen — nykyisen lady Harringtonin — ja myladyn
isää ei ollut saatu muuttamaan järkähtämätöntä päätöstänsä, että
kartano yksinomaisesti taattaisiin hänen tyttärellensä.
Se oli arkaluontoinen kohta, tämä puolinainen omistusoikeus, joka ei
voinut tulla varmemmaksi ennenkuin uuden sukupolven esiintyessä. Naiset
ovat arvaamattomia olentoja ja ottavat vaikutuksia kaikesta, mikä
loukkaa tai mairittelee heitä. "Vaimosihan saattaa taas kumota kaiken",
sanoi sir Charlesin isä raivoissaan. Mutta eversti Bruce ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan muunlaisista sopimuksista, ja, siinä istui
nyt lady Harrington hallitsijattarena kartanossa. Koko maailma oli
kuitenkin vakuutettu siitä, että sir Jasper tulisi hallitsemaan siellä
hänen jälkeensä, niin että herrat Harringtonit pääsisivät taas täysiin
oikeuksiin vanhassa kodissaan.
Mylady istui salongissa odotellen poikaansa, kun kuuli hänen askeleensa
eteisestä.
Keskellä huonetta oli pöytä, jolla loisteli suuri kukkavihko
kauniissa maljakossa; muuna sisustuksena oli pari lepotuolia, jotka
todella ansaitsivat nimityksensä, kirjailtuja verhoja, lyijykynä-
ja mustaliitupiirustuksia seinillä, hopeisia kynttilänjalkoja
vahakynttilöineen, antiikkisia kaappeja, spinetti ja joukottain
posliinikuvia. Pöydän ääressä istui noin viidenkymmenen ikäinen kaunis
rouvashenkilö, tukka jauhoitettuna ja tuuhea pitsiröyhelö kyynärvarsien
kohdalla. Hän katsahti tulijaan ja pudisti päätänsä, moittiva hymy
huulillaan, kun Jasper reippaasti astui huoneeseen.
"Vihdoinkin, sir! Sinua ei suinkaan voi sanoa täsmälliseksi ja
huomaavaiseksi kosijaksi!"
Nuori mies punastui korviaan myöten. Hän oli unhoittanut kaiken,
mikä koski neiti Montagua, ja minä pelkään, ettei muistutus tuntunut
kovinkaan mieluisalta.
"Pyh!" huudahti hän kärsimättömään. Mutta sitten hän hillitsi itsensä,
meni äidin luo ja suuteli häntä.
"Minun piti ratsastaa Dacren luo puhelemaan hänen kanssaan tänä
iltana", selitti hän ja heittäytyi huolimattomasti toiseen lepotuoliin.
"Näyttää siltä kuin hän olisi antanut sinulle hyviä tietoja
fasaaneista", virkkoi lady Harrington ja otti taas käsityönsä.
"Mutta soisin sinun tulleen kotiin aikaisemmin; neiti Montagu viipyi
täällä hämärään saakka. Hän oli erittäin sievä oranssinvärisessä
silkkipuvussaan."
"Minä inhoan oranssinkeltaista", mutisi Jasper.
"Niin minäkin oikeastaan. Mutta hän on niin tumma — ja se sopi hänelle
todellakin aivan erinomaisesti."
"Niin, tumma hän kyllä on! Minä en pidä tummista — _sinähän_ olet
vaaleaverinen, äiti", selitti nuori mies herttaisen kohteliaasti, ja
tästä ei mylady suinkaan ollut välinpitämätön. Hän laski hyväilevästi
kätensä Jasperin olalle.
"Kuulehan, sir — ei ole laisinkaan soveliasta asettaa vanhaa äitiänsä
esikuvaksi! Olisin liian yksinkertainen, jollen huomaisi, että jos
kaksikymmenvuotias ja viidenkymmenen ikäinen asetetaan rinnakkain,
täytyy viisikymmenvuotiaan joutua armottomasti tappiolle vertailussa
— enkä minä siitä napisekaan. Ilomielin näkisin nuorten kasvojen
valaisevan vanhaa kotiamme, Jasper."
"Et milloinkaan neiti Montagun!"
"Ja miksen?" Mylady antoi käsityön vaipua helmaansa ja käänsi kauniit
ja vakavat kasvonsa häntä kohden, "Usko minua, sinun onneasi minä
aivan etusijassa ajattelen. Ellen olisi vakuutettu siitä, että neiti
Montagu tekisi sinut onnelliseksi, en milloinkaan koettaisi saada häntä
miniäkseni, vaikka hän sitten omistaisi koko pitäjämme tilukset, Mutta
hän on nuori, herttainen, kaunis ja rikas — mitä enempää voit vaatia?"
"Yhtä ainoata, äiti."
"Mitä siis?"
"Ennenkuin otan naista aviokseni, minun tulee rakastaa häntä, mylady.
Ja minä en rakasta neiti Montagua."
"Mutta sinähän voit vastedes rakastua häneen."
"En milloinkaan."
Mylady istui tovin ääneti, ja kärsimättömyyden häivä kuvastui hänen
kasvoillaan. Mutta sitten hän lausui tyynesti:
"Siinä tapauksessa sinä teet oikein Jasper. Se asia on siis ratkaistu.
Mutta onhan muita — neiti Fitz-Aubyn esimerkiksi — ja Charlotte
Bassett..."
"Mutta _hän_ on tuhatkertaisesti enemmän arvoinen kuin ne kaikki!"
huudahti Jasper äitinsä hämmästykseksi mitä vilkkaimman ihastuksen
vallassa ja ponnahti seisaalleen. "Ei ole koko maailmassa ketään
puoleksikaan niin kaunista ja hyvää kuin hän, tiedätkös, äiti!
Miksi meidän tarvitsisi tavoitella rahoja? Me tulemme hyvin toimeen
nykyisillä oloillamme. Minä kuolen surusta, jollen saa häntä vaimokseni
— ja sinä saat hänestä parhaimman ja herttaisimman tyttären, mitä
milloinkaan voit toivoa!"
Hän oli tarttunut äidin käsiin ja tuijotti häntä silmiin hehkuvin
katsein, samalla kun katkonaisten sanojen tulva syöksyi hänen
huuliltaan. Ikkunat olivat auki, päästäen sisälle leppoisaa illan
vilpoisuutta, iso hyönteinen liiteli suristen ympäri kattoa, ja ulkoa
kuuluva satakielten kuoro säesti Jasperin tunteenpurkausta.
"Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" hoki hän moneen kertaan.
"Ja minä en ikinä rakasta ketään muuta kuin häntä!"
Onko moista tunnustusta milloinkaan lausuttu toisenlaisin sanoin?
"_Ketä_ — mitä sinä tarkoitat?" huudahti lady Harrington raskain
sydämin.
"Ketäkö? Ketä muuta kuin Dorothya — käsittänethän, että tarkoitan
Dorothy Flemyngiä? Ei ole ketään hänen kaltaistaan! Voi, äiti — sinun
tulee pitää hänestä minun tähteni!"
"Laske irti käteni, Jasper. Missä on järkesi, sir? Koulumestarin tytär!"
Ihmisten oli tapana sanoa lady Harringtonista, että hän usein
oli ryhdiltään kuin kuningatar. Ja sellaisena kuin hän nyt nousi
tuolistaan, majesteetillinen hohto silmissään, olisi hän hyvin voinut
esittää Aragonian Katarinaa. Nuori rakastaja tunsi tarpeelliseksi
hillitä kuohuvaa hurmaannustansa.
"Flemyngit ovat myös aatelia", sanoi hän tukahtuneella äänellä,
kääntyen pois äidistä ja siirtyen pari askelta ikkunaa kohden. Mutta
sitten hän tuli takaisin ja pysähtyi jälleen äitinsä eteen. "Minä
olisin antanut vaikka mitä, säästääkseni sinulta pahastusta tässä
asiassa..."
"Pahastusta!" keskeytti rouva kylmästi. "Mahdottomuudet eivät minua
pahastuta."
"... mutta sitä ei voinut auttaa. Hän on viehättävin olento, mitä tässä
maailmassa on milloinkaan elänyt. Ei kukaan voi vastustaa häntä."
"Kyllä ymmärrän... Ja sinun sydämesi meni heti satimeen", sanoi lady
Harrington samalla kylmällä ja kovalla äänenpainolla kuin äskenkin.
Jasper karahti punaiseksi.
"Sinä erehdyt! Moiti minua niin paljon kuin haluat, mutta älä häntä!
Pikku Dorothy on yhtä osaton kuin sinäkin näistä suunnitelmista. Hänen
kaikkena vikanaan on, että hän on niin sanomattoman suloinen!"
"Vai niin! Mutta on muitakin yhtä viehkeitä."
"Ei minun silmissäni. Sano minulle, äiti, — kun sinä menit isän kanssa
naimisiin, tuntuiko sinusta silloin, että ketään muuta saattoi verrata
häneen?"
"Sellaista ei ollutkaan olemassa."
"Ja yhtä vähän on sellaista tyttöä olemassa, jonka voisi asettaa
Dorothyn rinnalle!" huudahti Jasper. "Hän ansaitsisi olla kuningatar
— ei kukaan noista toisista ole sen arvoinen, että kelpaisi edes
kynttilää sytyttämään hänelle! Oh, äiti, äiti — ethän tahdo särkeä
sydäntäni?"
Hän oli taas tarttunut äidin käsiin ja suuteli niitä, ja lady
Harrington seisoi siinä tosin ryhdikkäänä ja kylmäkiskoisena, mutta
hän ei työntänyt häntä pois luotansa. Pyrkivätköhän rakkaat muistot
raivautumaan esille hänen sielussaan? Ajatteliko hän kauniin ja
kiihtyneen poikansa ja tämän isän sattuvaa yhtäläisyyttä? Muisteliko
hän, mitä helliä ja intohimoisia sanoja oli tulvinut huulilta, jotka
sittemmin kuolema oli kylmentänyt? Ja satakielen laulu — oliko sekin
soinut muinaisina iltoina sillä tavoin kuin se tänä kauniina toukokuun
iltana kajahteli?
Jasper yhäti tulkitsi tunteitansa kiihkeällä sanatulvalla —
mielettömällä kylläkin, ehkä, mutta kuka tietää? Onhan lopultakin
olemassa myös jotain sellaista, mikä käy yli kaiken inhimillisen
viisauden — ja kenties nuo lauselmat saivatkin syntynsä siitä...
"Soita Marshamia! Tämä kaikki tuli niin äkkiarvaamatta", sanoi mylady.
"Puhumme asiasta enemmän huomenna, kun olemme kumpikin tyynempiä." Hän
kumartui äkkiä ja suuteli poikaansa kiihkeästi. "Jasper, Jasper — sinun
on täytynyt joutua kesäyön unelmaan ja sen lumoukseen!"
Voi teitä hupsuja viisauden julistajia! Jalokivi saattaa olla
lumouksen kätkössä, kun prinssi ratsastaa löytöretkelleen, mutta
metsät yleensä avautuvat ja lohikäärmeet käyvät vaarattomiksi, kun hän
voitonriemuisena rientää eteenpäin voittaakseen rakastettunsa, joka
odottaa hänen paluutansa.
Tapahtuuko sellaista ainoastaan keijukaissaduissa?