Eikö näkisi häntä? Sellaisissa tilaisuuksissa tulee lukuun muitakin
aistimuksia kuin näkeminen ja kuuleminen. Ennenkuin Dorothy ehti
ajatella päätelmäänsä loppuun oli sir Jasper jo hypähtänyt satulasta
ja seisoi siinä hattu kädessään. Hänen rehelliset siniset silmänsä
katselivat Dorothya suoraan silmiin.
"Tätä voin sanoa onnenpotkaukseksi, neiti Flemyng", huudahti hän
vilkkaasti. "Oletteko menossa kartanoon? Sallitteko minun lyöttäytyä
seuraanne?"
Dorothy oli niiannut säveästi ja pudisti nyt päätänsä.
"Matkani kulkee ainoastaan ohi vuokratilan, sir. Toivottavasti mylady
jaksaa hyvin?" pakoittautui hän lisäämään, samalla kun ajatteli, että
sir Jasper nyt varmastikin oli täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset ja
antaisi hänen mennä menojaan. Hän ihan tyrmistyi huomatessaan nuoren
aatelismiehen laskevan ohjakset käsivarrelleen ja kääntävän hevosensa,
yhä vielä hattu kädessä saatellakseen häntä jalkaisin samaa tietä,
jota oli tullutkin. Mutta katsahtaessaan sir Jasperiin tehdäkseen
vastaväitteitä, hän heti loi katseensa maahan ja punastui rajusti;
silloin hän lähti pitkittämään kulkuansa niin nopeasti kuin pääsi ja
sanaakaan hiiskumatta.
"Minä tahtoisin puhua kanssanne Stephen-veljestä", sanoi Jasper.
Dorothy hiljensi hiukan askeliaan. Jos se oli seurassapysymisen syynä,
niin sehän oli aivan luonnollinen aihe.
"Isänne on tehnyt hyvin paljon hänen kehittymisekseen."
"Hän on todella huomattavasti edistynyt latinassa", myönsi Dorothy
vakavan virallisella ilmeellä, joka Jasperin mielestä oli aivan
ihastuttava.
"Niin meistäkin. Serkkumme Parker on ollut vierailulla luonamme,
ja äitini pyysi häntä tutkimaan Stepheniä hiukan. Se oli kylläkin
koetteleva hetki poika-paralle, mutta hän suoriutui siitä loistavasti.
En ole milloinkaan nähnyt äitiäni tyytyväisempänä — ja Stephen sanoi,
että se oli neiti Flemyngin ansiota kaikkityyni."
"Oh ei, ei suinkaan", tokaisi Dorothy. "Mutta tämä ilahduttaa minua
suuresti, sillä se varmasti antaa hänelle enemmän luottamusta omaan
kykyynsä. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että mainitsitte asiasta
minulle."
"Minulla — meillä — on vielä muutakin, josta meidän tulee kiittää neiti
Flemyngiä", jatkoi sir Jasper nopeasti ja hyvin tunteellisella sävyllä.
"Pikku-poloinen! Minä en luule, että äitini kaikesta hellyydestään
huolimatta on koskaan oikealla järjestelmällä kasvattanut häntä. Näytti
siltä, että hänestä oli sukeutumassa surkuteltava pikku raukka ilman
vähintäkään reippaatta. Kaikki tuntui pelottavan häntä, aina siihen
asti kunnes hänet lähetettiin teidän luoksenne — isänne luokse",
oikaisi sir Jasper varsin säädyllisesti.
"Ja nyt?" kysyi Dorothy ja katsahti puhujaan, maailman purppuraisimmat
huulet hymyyn vetäytyneinä.
"Oh, nyt — nyt hän on oikea urho. Ensi talvena hän ratsastaa kanssani
ajokoira-retkille. Ja aamulla hän ratsastaessaan antoi hevosen hypätä
yli ränstyneen aidan. Miten sen laita on, neiti Flemyng? Ei suinkaan
isänne anna opetusta ketunajossa, kieliopillisten taivutusten lisäksi,
vai mitä?
"Eikä miekkailussakaan tai nyrkkeilyssä? Stephenillä nimittäin oli
eilen kotia tullessaan 'musta-silmä', jota ihan mielikseen katseli.
Hän oli tapellut nuoren Bassettin kanssa kotimatkalla — ja suoriutunut
voittajana. Syytä taisteluun..."
"Tästä menee tie vuokratilalle", keskeytti Dorothy epätoivoisella
rohkeudella. Hän tiesi tappelun aiheen yhtä hyvin kuin Jasperkin,
ja hänen poskensa hehkuivat purppuraisina sir Harringtonin kavalan
vihjauksen johdosta. "Tämä tie johtaa vuokratilalle — hyvästi, sir!"
Hän niiasi taas keveästi ja kääntyi mennäkseen, mutta toinen pysäytti
hänet.
Voi, Jasper, Jasper! Tuossahan olivat neiti Montagun metsät vain
pikku matkan päässä hänen silmäinsä edessä — laajalle ulottuvat
sankat korvet, ilta-auringon rusotuksen kultaamina —; tuossa avautui
karu nummi, joka herätti kaikkien maalaisherrasmiesten kateutta, kun
se oli seudun mainioin kurppien pesimispaikka. Ja kartanossa istui
tällä hetkellä neiti Montagu itse juomassa teetä myladyn luona,
puettuna himmeän oranssinväriseen silkkiin, joka sopi erinomaisesti
hänen tummaan hipiäänsä, ja jauhoitettu tukka suorittuna korkealle
suunnattoman hiuslaitteen päälle — samaan asuun, jossa hovimaalari
hänestä myöhemmin muotokuvan ikuisti. Ja Jasperin tarvitsi vain ojentaa
kätensä saadakseen sekä hänet itsensä että metsät ja kurppa nummen — ja
sensijaan hän ojensi kätensä ja pysäytti pikku Dorothy Flemyng-paran,
koulumestarin tyttären.
"Dorothy", hän sanoi, "en milloinkaan ennen ole tuntenut sellaista
hellyyttä Stepheniä kohtaan kuin hänen kertoessaan tästä minulle!"
"Antakaa minun mennä, sir — antakaa minun mennä!" huudahti Dorothy
taistellen itsensä kanssa. Sillä Jasper oli pidättänyt hänet ainoastaan
siten, että oli aivan keveästi laskenut kätensä hänen käsivarrelleen,
ja Dorothyn lausuessa tämän veti Jasper kätensä takaisin ja seisoi
hänen edessään hattu kädessä ikäänkuin tyttö olisi ollut kuningatar. Ja
Jasper näytti todellakin muhkealta ja ritarilliselta seistessään siinä
auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa ja säteilevät silmät
kohdistettuina häneen.
"Minä en voi mennä tieheni, se on aivan mahdotonta", selitti Jasper.
"Minä rakastan teitä niin lämpimästi, Dorothy, että minun täytyy sanoa
se teille. Ettekö tahdo tulla vaimokseni? Miksi kieltäytyisitte siitä?
Voi, elämäni, sieluni — eihän voi olla mahdollista, että te pelkäätte
minua?"
Häntä? Ei, ei! Mutta itseään ja puhujan hellää äänensävyä. Ja Jasper
käsitti sen. Hän luki sen Dorothyn silmistä sinä ainoana kertana,
minkä tämä uskalsi kohottaa ne. Ja nyt loistivat Jasperin silmät
voitonriemusta, ja hänen äänensä sai vakavamman soinnun.
"Yksi ainoa pikku sananen vain vastaukseksi — en pyydä enempää. Eikö
neiti Flemyngillä voi olla sen vertaa sääliä minua poloista kohtaan,
että sanoisitte edes, etten ole teille vastenmielinen?" pyysi hän
uudistuvan levottomuuden vallassa. Sillä Dorothy oli kääntynyt poispäin
ja väänteli käsiään lapsellisessa tuskaannuksessa. Ja äkkiä kääntyi hän
jälleen kiivaasti puhuttelijaansa kohti.
"Kuinka te voitte olla niin julma?" huudahti hän kiihkeästi, silmät
täynnä kuumia kyyneleitä.
"Julma? Minä!"
"Niin — te! Uskotteko muka todellakin, että mylady ottaisi minut
vastaan tyttärenään — että minä, köyhä Dorothy Flemyng parka, Stephenin
opettajatar, olisin sopiva puoliso sir Jasper Harringtonille,
ylhäiselle tulevalle kartanon omistajalle?"
Sir Jasper keskeytti hänet tuimasti ja puhuessaan tempoi hevosta
suitsista kerta toisensa perästä.
"Sekö estäisi, että te olette vähävarainen? Joutavia! Minä olen kuullut
äitini sanovan, että Flemyng-suku on yhtä hyvää kuin yksikään muu tällä
paikkakunnalla."
Dorothy pudisti surullisesti päätänsä.
"Mitä minä sitäpaitsi välitänkään tuosta kaikesta?" huudahti toinen ja
sulki Dorothyn käden omaansa. "Sanokaa vain, että rakastatte minua,
niin minä saan rauhan sieluuni."
Kiihkeä ilme hävisi Dorothyn silmistä. Hän antoi kätensä olla Jasperin
kädessä ja katsoi häneen suloisen ja surullisen arvokkaasti, jollainen
sävy oli aivan uutta hänessä.
"Voipiko se tehdä teidät tyytyväiseksi?" kysyi hän. "Silloin sanon
teille, että minä en voi kieltää sitä. Et, ei — antakaa minun puhua
loppuun. Sillä, nähkääs, sir Jasper", hän jatkoi vapisevalla äänellä,
mutta pystyssä päin ja katsoen häntä suoraan silmiin, "tyydyttääkseni
teitä olen nyt lausunut teille sen, mitä en luullut kuolemankaan saavan
minua ilmaisemaan. Te olette todellinen aatelismies, sir Jasper, ja
minä en kadu sanojani — mutta siihen loppuukin kaikki. Ettekö luule
minun tietävän yhtä hyvin kuin kartanon armollinen rouva, että minä
en ole kelvollinen morsian hänen pojalleen? Ja luuletteko, ettei
meilläkin, jotka kuulumme Flemyng-sukuun, ole omaa ylpeyttämme — ja
että minä voisin suvaita hänen sanovan minulle hylkäyksensä?"
Jasper keskeytti hänet taaskin, ja puhuessaan hän kumartui suutelemaan
Dorothyn kättä sen ajan kaunista ja säädyllistä kohteliaisuutta
noudattaen.
"Sitä hän ei tee milloinkaan", vakuutti hän.
"Voi, te ette tiedä", huudahti Dorothy-rukka yhäti urheana taistellen
omaa sydäntään vastaan. Hänen oli kovin vaikea pysyä järkähtämättömänä,
kun Jasper katseli häntä tuolla tavoin ja koko hänen sydämensä nousi
sitä vastaan hänen puolestaan. Kenties ei kenelläkään tytöllä ole
milloinkaan ollut niin tukalaa taistelua kamppailtavana. Ja juuri
silloin alkoi satakieli visertää surunvoittoisia säveliään läheisessä
pensaikossa. "Te ette tiedä, te ette tiedä", toisti hän rukoilevalla
äänellä.
"Minä tiedän, etten milloinkaan luovu rakkaudestani — ettekä tekään,
Dorothy", sanoi Jasper hiljaa. "Ja äitini rakastaa minua liian
suuresti, asettuakseen onneani vastaan."
"Voi — se on ihan mahdotonta!"
"Luota minuun, Dorothy."
Mutta Jasper ei voinut saada häntä myöntämään tämän enempää. Dorothy
rakasti häntä ja tunnusti sen, mutta hän ei tahtonut suostua siihen,
että he tapaisivat toisiaan ulkona, ja yhtä vähän sai Jasper tulla
hänen kotiinsa, ellei hän sitä ennen ollut saanut myladyn suostumusta,
esittääkseen kosintansa hänen isälleen. Hän ei edes antanut Jasperin
seurata häntä pienelle oikotielle, vaikka tämä nurkui hänen epäystänsä
vastaan. Ja Jasper seisoi siinä ja katseli viehkeän olennon jälkeen,
joka poistui illansuussa epävarmemmin askelin kuin tavallisesti —
ilmeisesti hieman järkkyneenä ja epäröivänä, urhoollisista sanoistaan
huolimatta.
"Minun tulee ottaa huoltaakseni rakastettuni", sanoi nuori mies
itsekseen. Hänen silmissään loisti riemukas ja voitollinen hehku, kun
hän nousi satulaan ja ohjasi kulkunsa kotia kohden, Neiti Montagun
metsät verhoutuivat hämärän vaippaan, ja neiti Montagu itse ajoi
hänen ohitseen suurissa kuomuvaunuissaan. Hän huoahti havaitessaan
Jasperin tulevan ratsastaen kotiin juuri kun hän palasi vierailultaan
ja nähdessään vilaukselta sen onnellisen ja hymyilevän ilmeen, jota
hämykään ei vielä kyennyt peittämään.
Jasper puolestaan oli unhoittanut kohtauksensa neiti Montagun kanssa
jo ennen kuin tämä oli poissa näkyvistäkään. Tällähaavaa hänen
sielussaan kuohui jotakin, mikä hääti hänen ajatuksistaan kaikki muut
mahdollisuudet, kaiken levottomuuden — niin, kaiken paitsi valoisan
nykyisyyden. Neljänkolmatta iässä, rakastunut ja rakastettu! Eikö siinä
ollut rajatonta lumousvoimaa? Muutamien vuosien kuluttua olisi kaiketi
satoja järkevämpiä ajatuksia noussut hänen mielessään, mutta niin
ylenpalttista onnea, josta hän nyt nautti, hän ei olisi saanut tuntea.
Dorothy oli nuorempi iältään, mutta hänellä oli surullisempi kokemus
elämästä, joten hän kenties oli toisissa asioissa kehittyneempi. Hän
meni kotiinsa sekä rauhattomana että onnellisena, mutta Jasperin
valoisia unelmia ei sellainen ristiriitaisuus ollut häiritsemässä.
Hän oli lapsuudestaan tottunut siihen, että kaikki aina myötäsi
hänen tahtoonsa, ja miksi nyt nousisi mitään esteitä hänen tielleen?
Oh, teitä hupsuja onnettomuuden ennustajia — onko keijukaistarinain
ajoilta asti milloinkaan ilmennyt rakastuneelle prinssille mitään
mahdottomuuksia?