Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset olemmekaan, ristiriitaisuuksien
liutana ja kuitenkin aina yhtäläisinä! Vuosisadan toisensa jälkeen,
sukupolvi sukupolven kintereillä, me vaellamme läpi maailman, milloin
isoissa tekotukissa, milloin käherretyin kiharoin — fryygialaisissa
myssyissä tai avopäin pörrötukkaisina, roomalaisissa kypäreissä,
kreikkalaisissa hiusnauhoissa tai syyrialaisissa turbaaneissa, kuinka
kulloinkin — kaikki leikkiäksemme samaa leikkiä. Toinen toisensa
jälkeen tuntee samoja pienempiä tai suurempia mielenliikutuksia,
saa samoja kokemuksia toiveista, levottomuudesta ja pettymyksistä.
Ettekö usko, että kun Sokrates purki sydämensä tunteita Xantippalle,
piteli hän tämän kättä omassaan ja katsoi häntä silmiin ja tunsi ilon
tulvehtivan voimakkaassa ylevässä sielussaan, kun Xantippa ujosti
kohtasi hänen katseensa? Hupsu filosofi-parka ei nähnyt terävyyttä,
joka vaani pehmeän hunnun alla.
Ja tässä meillä nyt on nuori sir Jasper Harrington Englannin
maltillisessa teollisuusmaassa alottamassa samaa leikkiä, mikä silloin
sai ateenalaiset lehdot hohtelemaan tavallista rikkaammin ihanuuksin,
kun aurinko lähetti kimpun kultaisia säteitä niiden viileään
siimekseen. Hän tuli kävellen pitkin kartanon suurta lehmuskujaa,
läiskäytellen ratsupiiskallaan ja ihmetellen itsekseen, mikä hitto
Dorothy Flemyngin kasvoissa tekikään ne viehättävämmiksi kuin
kaikkien niiden kauniiden ja ylhäisten naisten, joita hänen kotonaan
vieraili. Se oli se vanha, vanha tarina — aina yhtäläinen eikä sentään
milloinkaan sama.
Ja on muitakin seikkoja, jotka ovat yhtä uusia ja yhtä vanhoja.
Sokrateen kosinnasta meillä ei ole mitään yksityiskohtia tiedossamme.
Xantippa tuotti hänelle kylliksi huolia ajan mittaan, voidaksemme
otaksua, että kaikki kävi alussa rauhallisesti ja mutkattomasti.
Niissä ensi hommissa ei varmaankaan ollut tiellä mitään vanhempien
vastahakoisuutta, ei holhoojia, jotka yksinomaan pitivät varallisuutta
silmällä.
Mutta kuinka olikaan Hero-paran ja hänen Leanderinsa laita,
hyrskyävien aaltojen eroittamina kun olivat? Mitä saivatkaan kokea
Romeo ja Julia — keskenään vihamielisten Montagu- ja Capulet-sukujen
lapset? Ja Tasso ja Leonora? Ja viehättävä herttuatar May, joka
karautti kuolemanratsastukselleen rakkaan Guyn kanssa, loordi
Leighin kolkuttaessa portille? Kuinka kävikään näiden kaikkien?
Ja kuinka nyt kävisi lady Harringtonin, joka oli vanhaa Bruce
sukua ja oli myötäjäisillään auttanut Harringtonin jaloilleen — ja
olihan kartanon omakin taulusali ylen runsaana kokoelmana tuimia
panssaripukuisia soturi-muotokuvia Harringtonien menneisyydestä! Ja
minun Dorothy-parkani — kuinka hänen kävisi?
Koko seutuhan tiesi, ettei koko maailmasta voinut löytyä sir Jasperille
edullisempaa elämänkumppania kuin neiti Montagu, nuori perijätär, jonka
tilukset rajoittuivat hänen maihinsa. Ja jos Jasper-herra osoittautuisi
vastahakoiseksi eikä tahtoisi ottaa häntä — niin, silloin oli myladylla
kokonainen parvi pyrkijättäriä varalla. Lady Mary Bentinck esimerkiksi,
vanhan kreivin tytär — sir Charles Bassettin vanhin tytär Charlotte —
joku Fitz-Anbynin sisaruksista — lady Di Riverstone... Voi, Dorothy,
Dorothy — miksi olitkaan paluumatkalla kylästä sinä toukokuun iltana!
Dorothy näki jo kaukaa hänen lähestyvän. Hän oli tiellä, jonka molempia
sivuja reunusti nurmiturve ja tuoksuva kasteinen orapihlaja-pensasto,
kukat juuri aukeamaisillaan. Vaaleanvihreitä tammia kohosi ylväinä
molemmin puolin. Suoraan hänen edessään oli kaistale yleistä
laidunmaata, ja tällä avoimella kedolla, jolle laskeva aurinko venytti
pitkiä soluvia varjoja kelta-orjantappurain yli, siintävien ylänköjen
ollessa taustana etäisyydessä ja tuulen väräytellessä ruohikkoa,
näkyi Jasper Harrington tulevan verkalleen ratsastaen. Mitä hän
mieteksi? Liikkuivatko hänen ajatuksensa lady Di'n luona? Vai Philippa
Fitz-Aubynin? Tai kenties George Selwynin viime pilapuheissa, taikka
amerikkalaisessa sodassa, vai äskeisessä ilmapallon keksinnössäkö, tai
myöskin — mikä on kaikkein luultavinta — uuden nuoren lintukoiransa
Junon harjoittelussa?
Tuolla hän joka tapauksessa ilmestyi esiin, ohjakset heitettyinä
hevosen kaulalle, ja aurinko paistoi niin leppoisasti häneen ja tuuli
leikki hänen hiuksillaan — ja Dorothy, joka toisinaan saattoi saada
äärimäisen ujouden puuskan, katseli ympärilleen kaihoisin silmäyksin,
keksiäkseen mahdollisesti jonkun väistymiskeinon. Mutta pensasaidassa
ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, eikähän hän voinut kääntyä takaisin ja
kipaista juoksuun, sillä sir Jasper oli saattanut jo huomata hänet
yhtä hyvin kuin Dorothy oli havainnut sir Jasperin. Hänen olisikin
tehnyt mielensä antaa itselleen korvapuusti tästä puolittain suloisesta
ja puolittain tuskallisesta säikyn tunteesta, jota hän ei kyennyt
selittämään itselleen.
Ja niin lähestyivät he toisiaan. Sir Jasper oli jättänyt taakseen
aurinkoisen aukeaman ja tullut nuorten puiden kasteiseen varjoon,
ja ratsasti edelleen välinpitämättömästi kolmikolkka-hatussaan ja
viininpunaisessa ratsastustakissaan, hiukset sidottuina niskaan
mustalla nauhalla. Pikku Dorothy käveli nopein askelin. Hänen pehmoinen
neitseellinen helmenvärinen pukunsa näytti vielä vaaleammalta, kun
välkkyvä nurmi oli taustana, ja hartioilla oli musta pitkä shaali,
joka oli heitetty rinnan yli ja solmittu vyötärön taakse isoksi
ruusukkeeksi. Leveä hattu varjosti hänen kasvojaan.
"Kenties hän ei edes näe minua", ajatteli hän tuntien sekä toivoa
että pettymystä. Sillä sir Jasper piti silmiänsä maahan luotuina, ja
Dorothyn askeleet nurmikolla olivat aivan kuulumattomat.