Kunnianarvoisalle Herra Fil. Maist. Flemyngille omistetaan tämä Kuva,
jossa näkyy kaakkoispuolelta hänen Koulunsa Ashwoodissa lähellä
Mildonia — perustettu An. Dom. 1770 in Gloriam Dei Opt. Max. in Usum
Ecclesiae & Reipublicae — kaikella kunnioituksella hänen kuuliainen
palvelijansa Geo. Marwood.
Niin kuuluu erään omituisen taulun alikirjoitus, joka riippuu
kirjakaappini yläpuolella makuuhuoneessani, kuluneeseen mustaan
puukehykseen suljettuna. Rumempaa kuvaa ei hevin joudu näkemään.
Rakennus, joka on esitetty tarkoin perspektiiviä noudattaen, kohoaa
siinä aivan suorana ja silkoisena ilman vähintäkään katon tai
ikkunaympäryksen ulkonemaa; ainoastaan itäisen sivun pääsykäytävän
otsassa on pienoinen holvikaaren aihelma.
Kuusi ikkunaa alikerrassa etupuolella, joka on etelään päin, kuusi
niiden yläpuolella toisessa huonekerrassa sekä vielä niiden yläpuolella
rivissä kaksitoista pienempää, ilmeisesti kuuluen makuuhuoneisiin
ilman lämpöä ja raitista ilmaa — sarja luukkuja, jotka arkisesti ja
tyhjänpäiväisesti tuijottavat katsojaan. Itäpuolella leviää muurin
ympäröimä laaja aukio puolittain puutarhana ja puolittain laidunmaana.
Puutarhassa on keskellä ympyriäinen kukkapenger ja kumpaisellakin
sivulla seitsemän tai kahdeksan neliömäistä lavaa, siellä täällä
marjakuusten koristamina; reunuksina on soraa turpeen sijasta.
Kolmikolkkaista hattua käyttävä mies on kävelyllä puutarhassa, ja
etäämpänä laidunmaalla seisoo palvelija pidellen hevosta ohjaksista.
Etelän puolella näkyy jonkunlainen latvoista yhteen kasvanut
vaahterakuja, jossa vaeltelee omituisina pikku ryhminä poikia, joilla
on pitkä tukka, pitkä takki ja liivit, poimutellut kaularöyhelöt ja
polvihousut, samalla kun kaksi vakavaa pappispukuista miestä lähestyy
säveästi vasemmalta.
Sen näköinen on tauluni. Ja kaikesta sen värittömyydestä, sen
rumuudesta ja jäykkäpiirteisyydestä huolimatta minä voin toisinaan
istua katsellen sitä kunnes runollinen muutos hiipii kaiken yli.
Silloin olen kuulevinani ääniä, jotka ilmaisevat kesäistä rattoa —
kuulen lintujen viserrystä ja hyönteisten surinaa, kuulen viikatteen
viuhinaa ja poikien hälyä. Näen kauniita kukkia noilla rumilla ja
jäykillä istutuspengermillä, näen keveitä varjoja noiden huojuvien
vaahterain alla, ja ennen kaikkea näen Dorothy Flemyngin valoisine,
aurinkoisine, säihkyvine kasvoineen, pehmeässä musliinipuvussaan ja
herttaisen vanhanaikainen pikku isoäidin ilme kasvoillansa rientävän
puutarha-veräjästä isäänsä vastaan.
Nuori sir Jasper Harrington väitti aina, että Dorothy oli kuin
laululintunen, ja hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa vertausta
— tuossa pikku olennossa oli jotakin niin viehkeätä, niin
luottamuksellista ja eloisaa. Kaikki ihmiset pitivät hänestä. Kaikki
hento, säikkynyt tai loukkaantunut tuntui etsivän häneltä turvaa ja
odottavan hänen suojelustansa. Saattoihan olla naurettavaa ajatella
häntä esitaistelijaksi ja puolustajaksi, mutta hyödyttömämminkin olisi
voinut apuun vedota. Tuon pikku olennon miehuullisessa esiintymisessä
oli jotakin vastustamatonta.
Eräänä kertana, kun muuan iso, karkea ja ärtynyt mies rääkkäsi
hevostaan, hän ryntäsi esiin ja sai miehen suorastaan häpeämään
kiivailla nuhteillansa. Mies meni tiehensä mutisten jotakin
anteeksipyynnöltä kuulostavaa — ainakin käyttäen aivan toisenlaista
sävyä kuin äsken syytäessään sisukkaita sadatuksia. Dorothy seisoi
siinä voitonriemuisin ilmein, mutta sitten hän äkkiä alkoi väristä joka
jäsenessään ja tuli kotia kalpeana ja kuohuksissa.
"Kuinka pahoja ihmiset saattavatkaan olla!" huudahti hän melkein itkien
ja kallisti pienen ruskeatukkaisen päänsä rouva Harrietin olkaa vasten.
"Mikä nyt on, rakas veljentyttäreni?" sanoi vanhus, ja hänen himmeät
silmänsä alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Onko niillä vielä jotakin
mielessä Austin-parkaa vastaan? Siinä tapauksessa on parasta, että me
lähdemme tiehemme, hän ja minä."
Dorothy kohotti pienet kätensä, sulki niihin rakkaat, vanhat kasvot,
veti ne alas luokseen ja suuteli niitä.
"Nyt sinä vain kuvittelet", sanoi hän puolittain moittivalla,
puolittain suojelevalla äänellä. "Eikä minun olisikaan sopinut saattaa
sinua huolestuneeksi. Onko Molly maininnut sinulle, että ruusunlehdet
ovat valmiita pantavaksi sekaan? Tule, mennään katsomaan, onko hän
höystänyt riittävästi ryytineilikoilla."
Ja niin he molemmin nousivat ylös soukkia portaita, pitkä
kumarahartiainen mummo ja reipas, eloisa pikku olento, jonka tukka
ja silmät olivat niin lämpimän vaaleanruskeat väriltään — hän, joka
puolusti mykkiä luontokappaleita ja oli raihnaan rouva Harriot-poloisen
apuna, hoiti taloutta ja opetti pieniä poikia ja oli kauttaaltaan
tunnollinen ja nuhteeton, mutta kuitenkin aina punastui ja sai
rukoilevan ilmeen kasvoilleen, kun sir Jasper Harrington kohtasi hänet
maantiellä ja hyppäsi alas hevosen selästä tervehtimään.
Se oli omituinen pikku talous, tuo "herra Flemyngin koulu", jota
pikemmin olisi sopinut nimittää "Dorothyn valtakunnaksi", koskapa
siellä — kuten monella muullakaan taholla — nimellinen päämies ei
pitänyt hallitusohjia käsissään. Herra Flemyng ja hänen sisarensa
olivat kumpikin kookasvartisia, hyväluontoisia ja hajamielisiä — jonkun
verran leväperäisiä luonteeltaan. Mutta heissä oli myöskin lempeätä
arvokkuutta, avonaista vilpittömyyttä, ja luottavaisuutta, jota oli
yhtä kaunis katsella kuin lapsissa. Molempien yllä lepäsi myös jonkin
kestetyn koettelemuksen varjo. Sillä tarinalla ei kuitenkaan ole mitään
tekemistä meidän kertomuksemme kanssa, eikä meidän ole tarvis saattaa
itseämme tai muita alakuloisiksi sen kertomisella. Mutta kenties juuri
se olikin tuottanut tosin sääliteltävän, mutta kaikessa tapauksessa
armeliaan usvaverhon rouva Harriet Fosterin vanhuuteen, niinkuin
syyspäivän lopulla sumu verhoaa maan ja pehmittää sen mitään vahinkoa
tekemättä.
Miten herra Flemyng oli milloinkaan saattanut johtua koulun
perustamiseen, sitä oli mahdoton käsittää, sillä tuskinpa kukaan on
konsanaan ollut niin kerrassaan soveltumaton siihen toimeen kuin
hän. Pahinkin jukuripää poikajoukosta olisi voinut vilpistellä
läksyissään ihan hänen silmiensä edessä ilman kiinnijoutumisen vaaraa,
ja rankaiseminen oli aivan vastoin hänen luontoaan, vaikka hän eli
ja toimi sellaiseen aikaan, jolloin koivurieska ja rottinki olivat
tavallisimpia kasvatusvälineitä. Ei olisi voinut odottaa muuta kuin
että meidän senaikaiset pitkätakkiset ja kaularöyhelöiset esi-isämme
olisivat käyttäneet hyväkseen opettajansa omituisuuksia, mutta heidän
ylistyksekseen olkoon sanottu, että noiden pikku veitikkain keskuudessa
ylipäätään vallitsi kunniantuntoinen ja ylevämielinen henki.
Pidettiin halpamaisena ja kehnona keinotella herra Flemyngin
hyväluontoisuudella ja luottamuksella. Jos he eivät koulussa erikoisen
paljoa muuta oppineetkaan, niin eipä tuotakaan kehitystä saanut
halveksia, ja se oli pääasiallisesti Dorothyn vaikutuksen ansiota.
Pojat palvoivat häntä. He olisivat tahtoneet käydä taisteluihin hänen
puolestaan; ainoana vaikeutena vain oli vihollisten puute. Saada "musta
silmä" sellaisessa ritaritehtävässä oli kunniamerkki, jota kaikki
toiset katselivat kademielin.
Siellä oli esim. pikku Marwood, jonka isä oli piirtänyt tuon
kummallisen taulun ja tekstannut ylen komean otsikkokirjoituksen
kirkosta ja valtiosta j.n.e. pelkästään kiitokseksi huolenpidosta, jota
Dorothy omisti hänen äidittömälle ja pelokkaalle pojulleen. Edelleen
kuului ihailijapiiriin master ["nuoriherra". Suom.] Stephen Harrington,
joka oli muutamiksi lupa-ajoiksi jätetty hänen hoivaansa ja jota hän
myös oli hoitanut pienokaisen sairastaessa jotakin lastentautia;
senjälkeen Stephen alituiseen puhui hänestä, kunnes äiti antoi noutaa
hänet kartanoon kiittääkseen häntä. Sittemmin tuli Dorothy sinne
aina tuolloin tällöin, ja nuori sir Jasper, joka aluksi vain hieman
uteliaasti katseli hänen ruskeita silmiään, alkoi pian tuntea erityistä
huvia saadessaan tämän silmäparin loistamaan eloisammalla kirkkaudella
tai alas luoduksi, mikäli hän tahtoi.