I. HERRA FLEMYNGIN KOULU.

Kunnianarvoisalle Herra Fil. Maist. Flemyngille omistetaan tämä Kuva,

jossa näkyy kaakkoispuolelta hänen Koulunsa Ashwoodissa lähellä

Mildonia — perustettu An. Dom. 1770 in Gloriam Dei Opt. Max. in Usum

Ecclesiae & Reipublicae — kaikella kunnioituksella hänen kuuliainen

palvelijansa Geo. Marwood.

Niin kuuluu erään omituisen taulun alikirjoitus, joka riippuu

kirjakaappini yläpuolella makuuhuoneessani, kuluneeseen mustaan

puukehykseen suljettuna. Rumempaa kuvaa ei hevin joudu näkemään.

Rakennus, joka on esitetty tarkoin perspektiiviä noudattaen, kohoaa

siinä aivan suorana ja silkoisena ilman vähintäkään katon tai

ikkunaympäryksen ulkonemaa; ainoastaan itäisen sivun pääsykäytävän

otsassa on pienoinen holvikaaren aihelma.

Kuusi ikkunaa alikerrassa etupuolella, joka on etelään päin, kuusi

niiden yläpuolella toisessa huonekerrassa sekä vielä niiden yläpuolella

rivissä kaksitoista pienempää, ilmeisesti kuuluen makuuhuoneisiin

ilman lämpöä ja raitista ilmaa — sarja luukkuja, jotka arkisesti ja

tyhjänpäiväisesti tuijottavat katsojaan. Itäpuolella leviää muurin

ympäröimä laaja aukio puolittain puutarhana ja puolittain laidunmaana.

Puutarhassa on keskellä ympyriäinen kukkapenger ja kumpaisellakin

sivulla seitsemän tai kahdeksan neliömäistä lavaa, siellä täällä

marjakuusten koristamina; reunuksina on soraa turpeen sijasta.

Kolmikolkkaista hattua käyttävä mies on kävelyllä puutarhassa, ja

etäämpänä laidunmaalla seisoo palvelija pidellen hevosta ohjaksista.

Etelän puolella näkyy jonkunlainen latvoista yhteen kasvanut

vaahterakuja, jossa vaeltelee omituisina pikku ryhminä poikia, joilla

on pitkä tukka, pitkä takki ja liivit, poimutellut kaularöyhelöt ja

polvihousut, samalla kun kaksi vakavaa pappispukuista miestä lähestyy

säveästi vasemmalta.

Sen näköinen on tauluni. Ja kaikesta sen värittömyydestä, sen

rumuudesta ja jäykkäpiirteisyydestä huolimatta minä voin toisinaan

istua katsellen sitä kunnes runollinen muutos hiipii kaiken yli.

Silloin olen kuulevinani ääniä, jotka ilmaisevat kesäistä rattoa —

kuulen lintujen viserrystä ja hyönteisten surinaa, kuulen viikatteen

viuhinaa ja poikien hälyä. Näen kauniita kukkia noilla rumilla ja

jäykillä istutuspengermillä, näen keveitä varjoja noiden huojuvien

vaahterain alla, ja ennen kaikkea näen Dorothy Flemyngin valoisine,

aurinkoisine, säihkyvine kasvoineen, pehmeässä musliinipuvussaan ja

herttaisen vanhanaikainen pikku isoäidin ilme kasvoillansa rientävän

puutarha-veräjästä isäänsä vastaan.

Nuori sir Jasper Harrington väitti aina, että Dorothy oli kuin

laululintunen, ja hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa vertausta

— tuossa pikku olennossa oli jotakin niin viehkeätä, niin

luottamuksellista ja eloisaa. Kaikki ihmiset pitivät hänestä. Kaikki

hento, säikkynyt tai loukkaantunut tuntui etsivän häneltä turvaa ja

odottavan hänen suojelustansa. Saattoihan olla naurettavaa ajatella

häntä esitaistelijaksi ja puolustajaksi, mutta hyödyttömämminkin olisi

voinut apuun vedota. Tuon pikku olennon miehuullisessa esiintymisessä

oli jotakin vastustamatonta.

Eräänä kertana, kun muuan iso, karkea ja ärtynyt mies rääkkäsi

hevostaan, hän ryntäsi esiin ja sai miehen suorastaan häpeämään

kiivailla nuhteillansa. Mies meni tiehensä mutisten jotakin

anteeksipyynnöltä kuulostavaa — ainakin käyttäen aivan toisenlaista

sävyä kuin äsken syytäessään sisukkaita sadatuksia. Dorothy seisoi

siinä voitonriemuisin ilmein, mutta sitten hän äkkiä alkoi väristä joka

jäsenessään ja tuli kotia kalpeana ja kuohuksissa.

"Kuinka pahoja ihmiset saattavatkaan olla!" huudahti hän melkein itkien

ja kallisti pienen ruskeatukkaisen päänsä rouva Harrietin olkaa vasten.

"Mikä nyt on, rakas veljentyttäreni?" sanoi vanhus, ja hänen himmeät

silmänsä alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Onko niillä vielä jotakin

mielessä Austin-parkaa vastaan? Siinä tapauksessa on parasta, että me

lähdemme tiehemme, hän ja minä."

Dorothy kohotti pienet kätensä, sulki niihin rakkaat, vanhat kasvot,

veti ne alas luokseen ja suuteli niitä.

"Nyt sinä vain kuvittelet", sanoi hän puolittain moittivalla,

puolittain suojelevalla äänellä. "Eikä minun olisikaan sopinut saattaa

sinua huolestuneeksi. Onko Molly maininnut sinulle, että ruusunlehdet

ovat valmiita pantavaksi sekaan? Tule, mennään katsomaan, onko hän

höystänyt riittävästi ryytineilikoilla."

Ja niin he molemmin nousivat ylös soukkia portaita, pitkä

kumarahartiainen mummo ja reipas, eloisa pikku olento, jonka tukka

ja silmät olivat niin lämpimän vaaleanruskeat väriltään — hän, joka

puolusti mykkiä luontokappaleita ja oli raihnaan rouva Harriot-poloisen

apuna, hoiti taloutta ja opetti pieniä poikia ja oli kauttaaltaan

tunnollinen ja nuhteeton, mutta kuitenkin aina punastui ja sai

rukoilevan ilmeen kasvoilleen, kun sir Jasper Harrington kohtasi hänet

maantiellä ja hyppäsi alas hevosen selästä tervehtimään.

Se oli omituinen pikku talous, tuo "herra Flemyngin koulu", jota

pikemmin olisi sopinut nimittää "Dorothyn valtakunnaksi", koskapa

siellä — kuten monella muullakaan taholla — nimellinen päämies ei

pitänyt hallitusohjia käsissään. Herra Flemyng ja hänen sisarensa

olivat kumpikin kookasvartisia, hyväluontoisia ja hajamielisiä — jonkun

verran leväperäisiä luonteeltaan. Mutta heissä oli myöskin lempeätä

arvokkuutta, avonaista vilpittömyyttä, ja luottavaisuutta, jota oli

yhtä kaunis katsella kuin lapsissa. Molempien yllä lepäsi myös jonkin

kestetyn koettelemuksen varjo. Sillä tarinalla ei kuitenkaan ole mitään

tekemistä meidän kertomuksemme kanssa, eikä meidän ole tarvis saattaa

itseämme tai muita alakuloisiksi sen kertomisella. Mutta kenties juuri

se olikin tuottanut tosin sääliteltävän, mutta kaikessa tapauksessa

armeliaan usvaverhon rouva Harriet Fosterin vanhuuteen, niinkuin

syyspäivän lopulla sumu verhoaa maan ja pehmittää sen mitään vahinkoa

tekemättä.

Miten herra Flemyng oli milloinkaan saattanut johtua koulun

perustamiseen, sitä oli mahdoton käsittää, sillä tuskinpa kukaan on

konsanaan ollut niin kerrassaan soveltumaton siihen toimeen kuin

hän. Pahinkin jukuripää poikajoukosta olisi voinut vilpistellä

läksyissään ihan hänen silmiensä edessä ilman kiinnijoutumisen vaaraa,

ja rankaiseminen oli aivan vastoin hänen luontoaan, vaikka hän eli

ja toimi sellaiseen aikaan, jolloin koivurieska ja rottinki olivat

tavallisimpia kasvatusvälineitä. Ei olisi voinut odottaa muuta kuin

että meidän senaikaiset pitkätakkiset ja kaularöyhelöiset esi-isämme

olisivat käyttäneet hyväkseen opettajansa omituisuuksia, mutta heidän

ylistyksekseen olkoon sanottu, että noiden pikku veitikkain keskuudessa

ylipäätään vallitsi kunniantuntoinen ja ylevämielinen henki.

Pidettiin halpamaisena ja kehnona keinotella herra Flemyngin

hyväluontoisuudella ja luottamuksella. Jos he eivät koulussa erikoisen

paljoa muuta oppineetkaan, niin eipä tuotakaan kehitystä saanut

halveksia, ja se oli pääasiallisesti Dorothyn vaikutuksen ansiota.

Pojat palvoivat häntä. He olisivat tahtoneet käydä taisteluihin hänen

puolestaan; ainoana vaikeutena vain oli vihollisten puute. Saada "musta

silmä" sellaisessa ritaritehtävässä oli kunniamerkki, jota kaikki

toiset katselivat kademielin.

Siellä oli esim. pikku Marwood, jonka isä oli piirtänyt tuon

kummallisen taulun ja tekstannut ylen komean otsikkokirjoituksen

kirkosta ja valtiosta j.n.e. pelkästään kiitokseksi huolenpidosta, jota

Dorothy omisti hänen äidittömälle ja pelokkaalle pojulleen. Edelleen

kuului ihailijapiiriin master ["nuoriherra". Suom.] Stephen Harrington,

joka oli muutamiksi lupa-ajoiksi jätetty hänen hoivaansa ja jota hän

myös oli hoitanut pienokaisen sairastaessa jotakin lastentautia;

senjälkeen Stephen alituiseen puhui hänestä, kunnes äiti antoi noutaa

hänet kartanoon kiittääkseen häntä. Sittemmin tuli Dorothy sinne

aina tuolloin tällöin, ja nuori sir Jasper, joka aluksi vain hieman

uteliaasti katseli hänen ruskeita silmiään, alkoi pian tuntea erityistä

huvia saadessaan tämän silmäparin loistamaan eloisammalla kirkkaudella

tai alas luoduksi, mikäli hän tahtoi.

Rakkaus · 第 7 / 18 题