VIII.

Pieni kuningas.

Mikä tenhovoima onkaan sanassa kuningas! Siitä hetkestä alkaen, jolloin

Mérautin pikku oppilasta ei enään kutsuttu Zaran kreiviksi, vaan

kuningas Leopold V:ksi, oli hän kerrassaan muuttunut olennoltansa. Tuon

kiltin, nöyrän ja helposti johdettavan, mutta samalla näennäisesti

verrattain keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun lapsen henki

näytti äkkiä havahtuneen, kuin olisi hän kuolon valtakunnasta herännyt

elämään; myöskin hänen ruumiilliset voimansa lisäytyivät ja

karaistuivat sisällisen tulen pakosta. Pojan tavallinen väsymys ja

taipumus nojautua johonkin tai virua nojatuolissa, kun joku luki tai

kertoi hänelle tarinoita, ainainen tarve kuunnella muita ja antaa

toisten ajatella puolestansa vaihtui itsetoiminnaksi, jota eivät enää

tyydyttäneet hänen ikäistensä leikit. Vanhan kenraali Rosenin täytyi

luuvalostansa ja jäykistä sääristänsä huolimatta ryhtyä opettamaan

hänelle miekkailu-, ratsastus- ja ampumataidon ensi alkeita ja oikein

oli liikuttavaa nähdä vanhan sotilaan joka aamu klo 9 saapuvan

sinisessä takissansa opetustunnillensa. Eräs aukea paikka puutarhan

puistossa oli tehty ratsastusradaksi ja siinä hän todellisen Franconin

eleillä ja liikkeillä täytti velvollisuutensa tallimestarina esiytyen

aina kunnioittavan alamaisena kuningasta kohtaan, mutta oikaisten

kuitenkin aina oppilaan erehdykset. Pikku Leopold ratsastikin jo ravia

ja laukkaa istuen ylväänä ja totisena satulassa ja tarkaten opettajansa

pienimpiäkin muistutuksia; tavallisesti katseli kuningatar portailta

poikansa ratsastusta milloin huomauttaen, milloin neuvoen häntä:

»istukaa suorana, sire ... älkää nostako kättänne!» j.n.e. Joskus voi

hän niinkin innostua, että kiiruhti itse paikalle näyttämään, kuinka

hänen oli tehtävä. Oi, kuinka onnellinen hän sitten olikaan, kun

oppilas vihdoin oli ehtinyt niin pitkälle, että äiti ja poika voivat

yhdessä rinnakkain ratsastaa ulos metsätielle, äiti tammallansa ja

poika ponyllansa! Nyt ei hän tuntenut äidillistä pelkoa lapsensa

vuoksi, vaan uskalsi arvelematta ratsastaa tämän edellä. Poika sai

tulla toimeen, miten voi ... hän antoi ratsunsa nelistää täyttä ravia

Joinvilleen saakka!

Tuonnoisen luopumistilaisuuden jälkeen oli äitikin muuten muuttunut.

Uskoen sokeasti siihen, että Herra pitää erityisen huolen

voidelluistansa, katsoi hän kuninkaan nimen suojaavan lapsensa

vahinkoa, vaaroja ja kaikkea pahaa vastaan. Hänen äidillinen

rakkautensa oli tosin yhtä syvä ja voimakas kuin ennenkin, mutta se

ilmeni toisella tavalla: hemmottelun ja hyväilyn aika oli ohitse. Jos

hän nyt entistä tapaansa noudattaen pistäysi illalla hänen luoksensa,

ei hän enää mennyt sinne nähdäksensä »Zaran makaavan» tai pöyhiäksensä

hänen vuodettansa. Se tehtävä kuului nyttemmin kamaripalvelijalle,

sillä kuningatar pelkäsi hemmottelevansa Zaraa, ja jos hän edelleen

pitäisi tätä ehkä liian pehmoisissa käsissänsä, voisi pojan miehinen

tarmo siitä kärsiä. Ei, nyt pistäysi hän sinne vain kuullaksensa Zaran

lukevan kauniin iltarukouksensa, jonka isä Alphée oli kokoonpannut

Raamatun johdolla ja opettanut sen nuorelle kuninkaalle.

»Sinä, Herrani ja Jumalani, olet pannut minut isäni sijalle. Mutta minä

olen vain lapsi enkä ymmärrä, kuinka minun on meneteltävä

kutsumuksessani. Ja kuitenkin olet Sinä, Herra, pannut minut

hallitsemaan kansaa, jonka olet ulosvalinnut. Suo minulle siis

viisautta ja ymmärrystä...»

Pikku prinssi luki rukouksensa korkealla, lujalla ja selvällä äänellä,

jossa ilmenevä vakaumus ja usko vaikutti sitä liikuttavammin, kun se

luettiin maanpaossa, köyhän työväenkaupunginosan päässä ja kaukana

siitä valtakunnasta, jonka kuningas hän oli olevinansa. Mutta

Frédériquen silmissä oli hän todellinen kuningas ja suudelmassa,

jonka hän lähtiessänsä antoi pojallensa, oli niin paljo äidillistä

ylpeyttä, alamaisuutta, kunnioitusta, melkeinpä jumaloimista, että

Elysée -- tämän uuden puolen äidinrakkaudessa ensi kerran huomatessansa

-- ehdottomasti muisti kotiseutunsa vanhat joululaulut, joissa

pyhä Neitsyt laulaa seuraavaa kehtolaulua seimessä makaavalle

Jeesus-lapselle: »katso, minä olen sinun palvelijattaresi ja sinä olet

minun Jumalani!»

Niin kului muutamia kuukausia ja vähitellen koko talvikausi eikä

kuningattaren seestyneellä ja valoisalla elämän-taivaalla näkynyt

ainoatakaan murheen pilveä. Aavistamattansa tuli Méraut tämän

rauhallisen tunnelman häiritsijäksi. Alinomaisen yhteiselämän, saman

yhteisunelman, saman päämäärän ja alituisen mielipiteiden ja tunteiden

vaihdon kautta oli kuningattaren ja hänen välillänsä syntynyt niin

tuttavallinen yhdyselämä, että se alkoi jo huolestuttaa Frédériquea,

vaikka hän ei voinut selittää sen syytä. Nyt hän ei enää voinut kahden

oltaessa vapaasti keskustella ajatuksistansa, vaan huomasi tuon vieraan

tulokkaan valloittaneen tärkeän sijan hänen sielunelämässänsä,

vaikuttavan personallansa kaikkiin hänen pyrkimyksiinsä ja

päätöksiinsä, olivatpa nämä sitten tärkeitä tahi vähäpätöisiä.

Ehkäpä hän aavistikin Elyséen tunteet ja sen hillityn tulen, joka kyti

hänessä ja kiihkeni päivä päivältä varoittavammaksi vaaraksi. Naiset

eivät juuri erehdy tällaisissa tapauksissa. Frédérique tunsi

kaipaavansa suojaa ja tukea, mutta mistä hän sellaisen löytäisi?

Neuvottomuudessansa päätti hän kääntyä katolilaiselle aviopuolisolle

luonnollisimman ohjaajan ja auttajan, rippi-isänsä puoleen.

Kuningattaren neuvonantajana omantunnon asioissa oli isä Alphée silloin

kuin valtiolliset retkeilyt eivät häntä estäneet tätä virkatehtävää

hoitamasta. Miehen ja hänen merirosvomaisen ulkomuotonsa olemme jo

kuvanneet. Ollen kalastajan poika Zaran luota oli hän kasvanut pien,

tervan ja verkkojen keskessä, kunnes hän kauniin äänensä vuoksi

hyväksyttiin kuoripojaksi erääseen mustain veljesten luostariin. Hän

kasvoi mieheksi luostarissa ja vihdoin tuli hänestä veljeskunnan

päämiehiä. Kirkollisesta kasvatuksestansa huolimatta säilytti hän

edelleen ahavoituneen hipiänsä, jota luostarin sulkeutunut elämäkään ei

jaksanut väljentää, ja sitäpaitsi jonkun verran merimiehen kiivasta ja

hurjamaista luonnetta. Tekohurskas tai nahjus ei hän koskaan ollut,

päin vastoin voi hän tarvittaessa tarttua tikariinkin ja jos

valtiotaito sen vaati voi hän »summassa» kuitata sen päivän ja vieläpä

huomispäivänkin rukoukset »aikaa voittaaksensa», kuten hänen tapansa

oli sanoa täydellä todella. Ollen perinpohjainen ystävyydessänsä ja

vihamielisyydessänsä oli hän pysynyt hankkimansa opettajan suurimpana

ihailijana. Kun kuningatar siis nyt ilmaisi hänelle omantuntonsa

vaivan, ei hän alussa ollut ymmärtävinänsä, mutta kun kuningatar

tiukasti pakotti häntä pysymään asiassa, harmistui hän ja alkoi

nuhdella rippilastansa käyttäen niin ankaria sanoja kuin olisi hänellä

ollut edessänsä korkeintaan joku rikkaan nyörinpunojan vaimo Ragusasta

eikä mikään kuningatar.

»Pitäisi toki hävetä esittämästä moisia lapsellisuuksia ja loruja,

joilla voidaan vahingoittaa hyvää asiaa», sanoi hän. »Mitä voi hänellä

olla valittamista? Oliko Méraut koskaan osoittanut sopivaisen

kunnioituksen puutetta kuningatarta kohtaan? Ei, tiedättekös, tämä

menee jo liian pitkälle: te tahtoisitte siis tekohurskaan

miellyttämishalun herättämäin naisoikkujenne vuoksi antaa eropassin

miehelle, jonka Jumala ilmeisesti on lähettänyt teille kuninkuuden

kohottamiseksi?»

Kuuman kiihkonsa valtaan joutuen alkoi hän jo käyttää merimiehen

kieltä, jonka vaikutusta huulilla kiertelevä hieno pappismainen hymy

toki lievensi. »Ei pidä riidellä kelpo vihurin kestäessä. Silloin on

vedettävä purjeet ylös ja annettava huhkia.»

Tällaiset erikoiskeskustelut voivat taivuttaa rehellisimmänkin naisen.

Munkin viisastelut saivatkin Frédériquen taivutetuksi ja hänkin piti

nyt sopimattomana, että hänen poikansa menettäisi niin voimakkaan tuen

kuin Elysée oli. Hänen täytyi siis olla varovainen ja luja. Ja mitä hän

oikeastaan pelkäisi? Vihdoin onnistui hänen tulla siihen päätökseen,

että hän oli erehtynyt Elyséen tunteiden laadusta ja hänen

haaveksivaisesta ystävyydestänsä.

Itse teossa oli tämä kuitenkin intohimoisesti rakastunut

kuningattareen. Se oli harvinaista, syvää rakkautta, jonka hän tosin

oli monta kertaa karkoittanut luotansa, mutta joka mutkateitä aina

palasi takaisin, kunnes se vihdoin jäi hänen sydämeensä voittajana ja

rajattomana yksinvaltiaana. Tähän saakka oli Méraut pitänyt itseänsä

mahdottomana kaikille hellemmille tunteille. Siihen aikaan, kun hän

esiytyi kuningasmielisenä puhujana n.k. latinalaisessa kaupunginosassa,

oli tosin joskus sattunut, että joku ilotyttö, puheesta mitään

ymmärtämättä, ihastui hänen sointuvaan ääneensä, leimuaviin silmiinsä

ja ihanteelliseen otsaansa: Magdalenan tenhoista ihastusta apostoliin.

Silloin oli hän hymyillen näille kumartanut ja poiminut tarjoutuvan

lemmenkukan, mutta tämän ystävällisyyden ja keveän tuttavuuden alla oli

aina etelä-ranskalaisen parantumatonta naisen halveksumista. Jos

rakkauden mieli tunkeutua hänen sydämeensä, täytyi sen käydä hänen

kovan päänsä kautta. Sitä tietä olikin syntynyt hänen ihastuksensa

Frédériquen jaloon luonteeseen ja ylpeän ylimyksellisellä maltilla

kestettyyn vastoinkäymiseen; maanpakolaisuuden supistetun talouden ja

elämän, alituisten keskustelujen, yhteisten huolien ja jokapäiväisen

yhdessäolon kautta oli se kehittynyt todelliseksi intohimoksi, joka

kuitenkin pysyi nöyränä, hienotuntoisena ja toivottomana palaen

loitommalla kuin köyhän kynttilä alttarin alimmaisella portaalla.

Hovi-elämä jatkui edelleen näennäisesti vallan samanlaisena, sillä

sisäiset näytelmät pysyivät mykkinä. Näin oli tultu syyskuun

alkupäiviin. Eräänä päivänä, kun sattui olemaan kaunis päivänpaiste,

joka hyvin soveltui kuningattaren henkiseen tilaan, lähti tämä

aamiaisen jälkeen kävelymatkalle herttuan, Elyséen ja rva de Silvisin

kanssa, joka ruhtinattaren virkaloman aikana palveli hovinaisena.

Käyden muiden etunenässä kuljetti kuningatar seuruetta pienen

englantilaisen puiston varjoisia, murateilla reunustettuja käytäviä

kääntyen silloin tällöin seuralaisiinsa lausuaksensa jonkun sanan tai

huomautuksen ja tehden sen niin suloisella varmuudella, ettei se

mitenkään hänen naisellista viehkeyttänsä loukannut. Tänään hän oli

erityisen vilkas ja iloinen. Aamuposti oli näet tuonut uutisia

Illyriasta, missä Kristianin luopuminen oli tehnyt erinomaisen

vaikutuksen ja Leopold V:n nimi jo saavuttanut yleistä suosiota

maaseudulla. Elysée Méraut riemuitsi.

»Sanoinhan minä teille, herra herttua, että he ihastuvat pikku

kuninkaaseensa!... Lapsi herättää näet kaikissa hellemmät tunteet... Se

vaikuttaa samoin kuin olisimme lahjoittaneet heille uuden uskonnon

naivine tunteinensa...»

Heittäen sitten molemmin käsin tukkansa ylös hänelle omituisella

pikaisella liikkeellä, alkoi hän äkkiä mahtavan kaunopuheen, joka

kirkastaen kohotti hänet niinkuin tapahtuu arapialaiselle, joka

ryysyisenä maassa istuessansa näyttää kurjalta ilmiöltä, mutta satulaan

päästyänsä muuttuu tuntemattomaksi.

»Kas niin, siinä me nyt taas olemme», kuiskasi markisitar onnettoman

näköisenä, jota vastoin kuningatar, paremmin kuullaksensa, istahti

puistotien reunalle riippusaarnin alle. Muut taas jäivät kunnioittavina

seisomaan hänen ympärillensä. Mutta vähitellen alkoi kuulijakunta

hävitä. Rva de Silvis katosi ensimäisenä osoittaen mielialansa varsin

huomattavalla tavalla, kuten hän aina ennenkin oli tehnyt. Herttua taas

sai sanan palata takaisin jonkun tärkeän asian vuoksi.

Kuningatar ja Méraut jäivät kahden kesken. Sitä ei Méraut

huomannutkaan, vaan jatkoi puhettansa seisoen päivänpaisteessa, joka

läikähti hänen jaloille kasvoillensa kuin kovan kiven sileälle

laatalle. Tuollaisena oli hän kaunis ja tämä sielun älykäs kauneus teki

Frédériqueen äkkiä niin vastustamattoman vaikutuksen, ettei hänelle

jäänyt aikaa salata ihastustansa. Huomasikohan Elysée sen hänen

silmistänsä? Tunsikohan hän sen myötätuntoisuuden, jonka voimakkaampi

tunne lähellämme herättää meissä? Kaikissa tapauksissa alkoi hän

sopertaa, vaikeni äkkiä vavisten ja heitti hitaan ja rakkautta palavan

katseen eteenpäin kumartuneeseen kuningattareen ja hänen väräjävässä

helteessä välkkyville kullankellertäville suortuvillensa... Frédérique

tunsi hänen tulisen katseensa virtaavan lävitsensä kuumempana ja

hurmaavampana kuin auringon helle, mutta hän ei voinut liikahtaa. Ja

kun Elysée vavisten huomasi kielensä joutuvan kammituksi, kiiruhti hän

äkkiä pois; kuningattaresta, jonka hänen tenhova miehekäs mahtinsa oli

vallan lumonnut, tuntui silloin kuin olisi elämä hänet samalla

jättänyt. Koko hänen siveellinen voimansa oli kuin lamautunut ja niin

jäi hän hervottomana ja raukeana istumaan paikoillensa. Kalpeita

varjoja heittyi mutkittelevan puistotien hietikolle. Vesi lorisi

pyöreässä säiliössä niin vilpoisana kauniin kesäillan helteessä. Koko

tuossa kukoistavassa puutarhassa kuului ainoastaan hyönteisten surinaa

tuoksuvain ruusupensastojen yllä ja kiväärin laukauksia pikku kuninkaan

ampumaradalta puiston perältä lähellä metsää.

Keskellä tätä hiljaisuutta toipui kuningatar vihdoin. Hän tunsi harmin

ja sisäisen kapinan tunnetta. Tuollainen silmäys oli jo

väkivaltaisuutta ja loukkausta!... Oliko se mahdollista?... Oliko

kaikki, vain unta?... Hän, ylpeä kuningatar Frédérique. joka ennen oli

loistavissa hovijuhlissa hyljännyt niin monta ylhäistä ja kuulua

ihailijaa, hän, joka aina oli säilyttänyt sydämensä ylpeyden, oli nyt

lahjoittamaisillansa sen tuollaiselle mitättömälle kansan lapselle!

Loukatun ylpeyden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hämmentyneessä

mielentilassansa muistui hänelle mieleen vanhan Rosenin ennustavat

sanat »maanpakolaisista mustilaisista»... Aivan oikein, ainoastaan

maanpakolaisuus pakollisine samanarvoisuuksinensa selitti tällaisen

sopimattoman kohtelun... Mutta samassa määrässä kuin hän näin

halveksien sätti Mérautia, muistui hänen mieleensä kaikki tämän tekemät

palvelukset. Kuinka olisi heidän käynytkään ilman häntä? Kuningatar

muisti, minkä vaikutuksen mies oli tehnyt häneen ensi yhtymässä ja

kuinka hän oli virkistynyt tämän puheesta. Ja kun kuningas pian

antautui huvitusten valtaan, niin kuka siiloin ohjasi heidän

kohtaloansa ja korjasi tehdyt tyhmyydet ja rikokset? Ja ennen kaikkea

hänen väsymätön, alituinen uskollisuutensa, kykynsä, intonsa ja kauniit

neronlahjansa, jotka hän etuansa ja kunniaansa ajattelematta uhrasi

tehtäväänsä! Kaiken tämän tuloksena oli nyt pikku kuningas Leopold,

joka todella oli kuningas ja josta hän ja Illyrian kansa voivat olla

ylpeitä! Vastustamattoman hellyyden ja kiitollisuuden valtaan joutuen

muisti hän sen hetken, jolloin hän kansanjuhlassa Vincennesissä niin

lujasti oli nojautunut Elyséen käsivarteen ... ja silloin hän sulki

silmänsä muistellen nautinnolla tuon jalon sydämen sykkäilyä, sillä

hänestä tuntui kuin olisi se nytkin sykkinyt uskollisena hänen

sydäntänsä vastaan.

Samassa kuului laukaus, joka säikäytti lintuset pyrähtämään lentoon, ja

kohta sen jälkeen kova huudahdus, tuollainen kuin lapsen huudahdus,

joita äidit levottomina öinä kuulevat unissansa. Kauhistava hätähuuto

se oli ... ihan sumenivat äidin silmät ... ja koko puutarha häilyi

äkkiä suurentuneena kuin hänen oma ääretön surunsa. Kiireisiä askeleita

kuului käytävältä... Opettajan jylhä, kurkkuun takertuva ääni kuului

hätäisenä ampumaradalta päin. Silmänräpäyksessä oli Frédérique siellä.

Tummanvihreät pyökkipensastot varjostivat tämän osan puutarhaa ja maata

peittivät tiheät köynnöskasvit ja vehmas kasvullisuus, joka aina

todistaa hyöteää, kosteaa maaperää. Aidan vieressä riippui pahvista

tehtyjä maalitauluja, kaikki täynnä pieniä, pyöreitä, yhtäläisiä

luotien läpiä...

Ja tuossa näki hän lapsensa lepäävän seljällänsä liikkumattomana ja

kuolon kalpeana... Ainoastaan oikean silmän alla näkyi punaista ja

sulkeutuneen luomen alta oli kihonnut muutamia veripisaroita punaisiksi

kyyneliksi. Pojan luona oli Elysée polvillansa väännellen kauhistuneena

käsiänsä ja vaikertaen alinomaa: »minä se olin ... minä se olin!...»

Hän riensi vastaan... Nuori kuningas oli pyytänyt häntä koettamaan

pyssyänsä ... ja hirmuisen sattuman kautta oli luoti kimmonnut takaisin

jostakin rautanaulasta...

Kuningatar ei ehtinyt häntä kuunnella. Ääntä päästämättä ja ilman

valitusta seurasi hän äidinvaistoansa, nosti lapsensa ylös ja kantoi

hänet helmassansa vesisäiliölle. Viitaten sitten talosta avuksi

kiiruhtaneet ihmiset poistumaan, nojasi hän säiliön kivistä reunaa

vastaan polvensa, jolla pikku kuningas hengetönnä ruumiina lepäsi, ja

piti jumaloidun kalpeita kasvoja äyräittensä yli virtaavan veden

rajassa. Kostuneina peittivät vaaleat suortuvat pojan otsaa ja mielivät

tavoittelemaan ajettunutta silmäluonta, jonka punerruksen vesi sai pois

tunkien kihoavat veripisarat silmäripsien väliin.

Äiti ei virkkanut mitään eikä ajatellut mitään. Rutistuneessa

hattistipuvussansa, joka veden kostuttamana oli luontunut hänen kauniin

vartalonsa ympärille kuin harsopuku marmoriin veistetyn veden immen

muotojen ympärille, pysyi hän yhäti samassa asennossa lemmikkinsä yli

kumartuneena ja pienintäkin elonmerkkiä tähystäen. Kylmän veden

vaikutuksesta virkosikin lapsi vähitellen elämään: ensin oikaisi hän

jäseniänsä kuin unesta heräävä, ja alkoi sitten valittaa...

»Hän elää!» huudahti äiti hurjana ilosta.

Kun hän samassa kohotti päätänsä, huomasi hän edessänsä Mérautin, joka

kalpeana ja murtuneena näytti rukoilevan armoa. Muistaen äskeiset

tunteensa tuolla puistotien vieressä yhdisti hän ne tahtomattansa tähän

kauhistavaan tapaukseen, joka kai oli hänen heikkoutensa rangaistus.

Hän oikein raivostui tuota miestä ja samalla itseänsä kohtaan.

»Mene, mene! Äläkä koskaan enään tule näkyviini!» huusi hän heittäen

hirmuisen katseen Mérautia kohti.

Tällä loukkaavan vihaisella sinuttelemisella tunnusti Frédérique

kaikkien kuullen rakkautensa ... mutta sen teki hän kärsiäksensä näin

rangaistuksensa ja parantuaksensa samalla sydämensä heikkoudesta.