Kuningas luopuu.
»Yksi mahdollisuus teillä vielä on, sire!»
»No, sanokaa se, rakas Méraut, minä olen valmis kaikkeen!»
Méraut empi kuitenkin. Se, mitä hänellä oli sanottavaa, oli hänestä
liian tärkeää soveltuaksensa käsiteltäväksi täällä biljardisalissa,
minne kuningas oli pyytänyt häntä pelaamaan pelin aamiaisen jälkeen.
Mutta valtaistuimelta syöstyjen hallitsijain kohtaloa usein hallitseva
julma iva tahtoi toisin. Täällä biljardipöydän ääressä jonka
viheriällä veralla pallot kierivät ontosti kalahdellen täydellisessä
hiljaisuudessa, mikä surun ja onnettomuuden painostamassa
kuninkaallisessa asunnossa vallitsi, ratkaistiin näet sittenkin
Illyrian kuningassuvun kohtalo.
»No?» sanoi Kristian kysyvällä äänellä kumartuen eteenpäin
tyrkätäksensä palloa.
»Niin, teidän armonne...»
Méraut keskeytti lauseensa ... odotti, kunnes kuningas oli pelannut
vuoronsa ja merkitsijänä toimiva Boscovitsh kirjoittanut sen taululle.
Sitten jatkoi hän hieman nolona:
»... Onhan Illyrian kansa kaikkein muiden kaltainen, sire! Se seuraa
onnea ja menestystä tietysti ... ja pelkäänpä, että ... kun tuonoisen
hankkeen kävi niin huonosti...»
Kuningas käännähti päin. Hieman punastuen sanoi hän:
»Olen kehoittanut teitä sanomaan minulle totuuden, ystäväni... Ei siis
mitään verukkeita eikä korupuheita.»
»Teidän on luovuttava, sire!» sanoi Méraut äkkiä lyhyesti.
Kristian katsoi häneen hämmästyneenä.
»Luovuttava?... Mutta mistä minun olisi luovuttava?... Luovutettavaa,
valtakuntaa minulla ei ole. Poloinen pikku Zarani!... Ei hän siitä
paljo hyödy. Epäilemättä hän ilahtuisi enemmän, jos saisi uuden
polkupyörän kuin saadessaan noin epävarmat kruunun toiveet --
kaukaisessa tulevaisuudessa.»
Méraut mainitsi Galitsinan kuningattaren esimerkkinä.
Maanpakolaisuudessansa oli hän luopunut vaatimuksistansa poikansa don
Leonzon hyväksi, joka epäilemättä sai kiittää tätä luopumista siitä,
että hän nyt istui valtaistuimella.
»Kahdeksantoista ja kaksitoista!» huudahti Kristian terävällä äänellä.
»No, hra hovineuvos, miksi ette merkitse summia!»
Boscovitsh säpsähti kuin peljästynyt jänis ja riensi taululle;
kuningas taas kumartui koko pituudellansa biljardin ylitse tarkaten
yksinomattain aikomaansa omituista tyrkkäystä. Elysée tarkasteli häntä
tuossa toimessa ja kuningasmielisestä uskostansa huolimatta täytyi
hänen ankarasti epäillä tuota väsynyttä keikaria ja lyötyä urhoa
höllässä takissansa ja koko kaulan paljastavassa kauluksessansa,
olletikin kun tuo pitkä ja laiha kaula, silmät, suu ja sieramet vielä
kellersivät sen keltataudin jälkeen, josta hän vallan äsken oli
toipunut jaloillensa noin kuukauden päivät vuoteen omana maattuansa.
Gravosan tappio, taistelussa mukana olleiden toivorikkaiden
nuorukaisten surullinen kohtalo, oikeudenkäynti Herbertia ja Hezetaa
vastaan ja sen aiheuttamat sydäntä särkevät kohtaukset St. Mandén
hovissa, missä Colette käsiänsä väännellen ja rukoillen armoa
puolisollensa tuskittelihe entisen rakastajansa edessä, se jännitys ja
ahdistus, jonka vallassa hän vartosi oikeudenkäynnin päätöstä alinomaa
kuunnellen sitä kivääritulta, joka ikäänkuin hänen käskystänsä teki
lopun kuolemaan tuomituista; rahahuolet Picherylle myytyjen vekselein
lankeamisesta ynnä muut kovan kohtalon iskut olivat käyneet hänen
terveydellensä ja pakottaneet hänet sairasvuoteelle. Mutta
slavilaiselle rodulle yleensä ja hänelle erityisesti luonteenomaista
keveää huolettomuutta ne eivät hänessä sittenkään jaksaneet kukistaa.
Pelivuoronsa lopetettuansa liitusi hän huolellisesti biljardikeppinsä
ja kysäisi sitä tehdessänsä Mérautilta tähän katsahtamatta:
»No, ja mitä sanoo kuningatar ehdotuksestanne? Olette kai puhunut siitä
hänen kanssansa?»
»Kuningatar ajattelee samoin kuin minäkin, sire.»
»Ah!» huudahti Kristian terävästi ja säpsähtäen.
Kuinka omituinen ja ristiriitainen onkaan ihmisluonne! Olihan tuo
sama nainen, jota hän ei voinut rakastaa ja jonka kirkasta, avonaista
ja nuhtelevaa katsetta hän mieluimmin karttoi, koko ajan kiusannut
häntä alinomaisella vetoamisellansa kuninkuuteen, kuninkaiden
velvollisuuksiin ja etuoikeuksiin, mutta nyt harmitti häntä, ett'ei
kuningatar enää välittänyt hänestä, vaan oli valmis syrjäyttämään hänet
heidän lapsensa hyväksi. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ell'ei juuri
rakkaudessansa, niin ainakin ystävättären luottamuksen menettäneenä
miehenä.
»Entä sinä Boscovitsh, mitä sinä asiasta arvelet?» kysäisi hän sitten
käännähtäen äkkiä »neuvokseensa», joka peljästyksestä vihreäksi
karahtaen suonenvedontapaisilla eleillä seurasi herransa vaihtelevia
kasvojen ilmeitä.
Mitään vastaamatta teki Boscovitsh italialaisen liikkeen ojentaen
käsivartensa, kohauttaen olkapäänsä ja vetäen kaulansa lyhemmäksi;
tällä mykällä tavalla näytti hän tahtovan sanoa: »_chi lo sa_? (ken
tietää?)», mutta samalla oli niin pelokkaan empivän näköinen, ett'ei
kuningas voinut olla hänelle nauramatta.
»Kuultuamme neuvoksemme mielipiteen», jatkoi kuningas leikkisästi
nenäänsä ääntäen, »olemme me -- sen lausuman myönnytyksen mukaan --
valmiit jättämään hallituksen, milloin tahansa.»
Tämän sanottuansa suvaitsi majesteetti jatkaa peliä innolla, joka teki
Elyséen vallan epätoivoiseksi, sillä muuten olisi hän tahtonut rientää
heti paikalla ilmoittamaan kuningattarelle tiedon sen ehdotuksen
menestyksestä, jota tämä ei uskaltanut itse esittää. Niin suuri oli
näet Frédériquen kunnioitus vieläkin tätä varjokuningasta kohtaan ja
niin vastenmielistä hänelle kajota kruunuun, jonka omistaja ei itse
siitä suinkaan välittänyt.
Joku aika tämän jälkeen tapahtui varsinainen luopumus Illyrian
kruunusta. Stoalaisella uhrautuvaisuudella olisi vanha hoviministeri
Rosen luovuttanut palatsinsa tätä tilaisuutta varten, jonka yleisen
tavan mukaan piti tapahtua mahdollisimman juhlallisesti ja julkisesti.
Mutta tämän palatsin, jonka muurit äskettäin olivat kaikuneet
tuonnoisten upeiden tanssijaisten hälinästä, katsottiin liian paljo
muistuttavan Gravosan onnettomuuksista; täällä toimeenpantuna vaikutti
luovutusjuhlallisuus onnettomana enteenä nuoren kuningaskunnan
tulevaisuudelle. Päätökseksi tuli, että Illyrialaiset ja tuttavat
ranskalaiset ylimysperheet kutsuttaisiin St. Mandén hoviin
nimikirjoituksillansa vahvistamaan tuota tärkeää luovutusasiakirjaa.
Kello kaksi alkoi vaunuja jo saapua. Portille soitettiin kerta toisensa
perästä, ja verkallensa kulki kutsuvieraiden jono leveitä mattoja
pitkin, jotka verhosivat käytävän kivityksen portilta salongin
kynnykselle asti, missä tulijoita vastaanottamassa seisoi herttua Rosen
jäykässä kenraalin univormussansa ja rinta täynnä kunnianmerkkejä;
näiden yllä kantoi hän Illyrian suurkomentajan nauhaa, jota hän ei
ollut käyttänyt siitä asti, jolloin hän sai tietää kähertäjä Biscaratin
komeilevan samanlaisella arvonmerkillä. Sitä paitsi nähtiin kenraalin
käsivarressa ja miekan kahvassa ihan uudet suruharsot. Muuten
huomattiin hänessä tärkeämpääkin uutta kuin suruharsot: hän oli alkanut
hermostuneesti pudistella päätänsä ja siitä hetkestä asti, jolloin
Colette hänen läsnäollessansa rukoili armoa Herbertille, omaksunut
tavan tuon tuostakin tahtomattansa sanoa: ei! Toimien vastoin isän
sydämen ääntä oli hän näet kieltäytynyt yhtymästä näihin Coletten
rukouksiin. Hänen pieni, tärisevä haukanpäänsä näytti horjuvan
kantaessaan rangaistuksen taakkaa moisesta luonnottomasta kiellosta,
jonka vuoksi hän näytti tuomitun välttämään kaikkia hellempiä
vaikutuksia, tunteita, jopa itse elämääkin, jolla rakkaan pojan
onnettoman lopun jälkeen ei enää ollut mitään arvoa hänen silmissänsä.
Ruhtinatar Colette oli niinikään läsnä kantaen arvokkaisuudella ja
luontevuudella sekä surupukuansa, joka erittäin hyvin sopi hänen
vaaleihin suortuviinsa, että leskisäätyänsä, jota muotojen
huomattavasta pyöreydestä ja liikkeiden verkkaisuudesta päättäen
perillisen toiveet sulostuttivat. Huolimatta häntä kohdanneesta
ankarasta iskusta, jota hän vilpittömästi suri, oli Colette kuitenkin
yhäti sama muotisielu ja turhamainen luonne kuin ennenkin. Pienoisen
perillisen toiveet olivat hänelle tervetulleena syynä kaikkeen
turhamaisuuteen ja koreiluun: alinomaa mietti hän surunsa lohdutukseksi
syntyvän lapsen pitseillä ja nauhoilla koristettavia liinavaatteita,
jotka piti merkittämän omituisilla nimikirjaimilla ja ruhtinaallisella
kruunulla. Jos pienokainen olisi poikalapsi, saisi se nimeksensä
Venzeslaus tai Vitold; tyttöselle hän taas antaisi nimen Vilhelmina.
Alkukirjain olisi kaikissa tapauksissa V., sillä se oli hänestä niin
ylimyksellinen kirjain ja näytti niin sievältä valkoisella
pellavakankaalla.
Colette selitti juuri näitä tärkeitä kysymyksiä rva de Silvisille, kun
ovi avautui seljällensä ja lakeija sangen juhlallisella ja korkealla
äänellä ilmoitti Trébignen ja Sorisin prinssit ja prinsessat, San
Giorgion herttuan, Melidan herttuattaren, kreivit Pozzo, de Miremont,
de Veliko y.m. suuria nimiä, joiden kaiku muistutti mieliin nuorten
kuolonuhrien kaatumisen Gravosan hurmeisella rannikolla. Vaikka
palvelijain loistavilla puvuilla ja salin koristuksilla oli kaikin
tavoin koetettu saada tilaisuutta iloisemmaksi, vaikutti se kuitenkin
synkkäin hautajaisten lailla, sillä kaikki vieraat saapuivat
surupuvuissa; mustissa hansikkaissa, mustissa suruharsoissa ja
mustissa, korkeakauluksisissa puvuissa, jotka jäykistivät naisten
ryhtiä ja liikkeitä. Useimmat surevista olivat sitä paitsi vanhuksia,
isiä ja äitejä, joista surupuku tuntunee sitä raskaammalta, koskapa se
heille oikeastansa on luonnonvastainen. Gravosan tapahtumain jälkeen
eivät monet heistä olleet näyttäytyneet missään ennenkuin tänään,
jolloin he uskollisuudesta kuningashuonettansa kohtaan hetkeksi
suostuivat jättämään yksinäisyytensä. Kaikki koettivat saliin
tullessansa tekeytyä mahdollisimman ryhdikkäiksi, mutta kun he olivat
asettuneet saliin seisomaan allapäin ja tärisevin olkapäin katselivat
toisiansa ja huomasivat saman murheen kaikkien katseissa, kierähtivät
kyyneleet kunkin silmiin. Huokaus yhtäällä ymmärrettiin toisaalla ja
pian joutui koko seura yhteisen hermokohtauksen valtaan. Kaikkialla
koko salissa kuultiin vain nyyhkimistä, yksinäisiä valitushuudahduksia
ja hillittyjä voihkeita. Rosen yksin ei itkenyt, vaan seisoi siinä
pitkänä, suorana ja taipumattomana toistaen tuon tuostakin: ei, ei!...
Illemmalla samana päivänä kertoi hänen kunink. korkeutensa Axelin
prinssi, joka niinikään oli läsnä luopumuskirjaa allekirjoittamassa,
että hänen mielestänsä tilaisuus muistutti ensi luokan hautajaisia,
joissa koko perhe on saapuvilla varroten hetkeä, jolloin ruumis viedään
hautaan. Eikä prinssi näyttänyt olevan juuri hyvällä tuulella itsekään
saliin astuessansa. Seurassa vallitseva hiljaisuus ja surullinen
mieliala masensi hänen mielensä ja häntä oikein puistatti nähdessään
koolla niin paljo vanhoja »harppuja». Mutta vihdoin huomasi hän nuoren
ruhtinatar Rosenin. Ollen utelias tutustumaan sankarittaren kanssa
kuuluisan aamiaisen ajoilta Orsayn rantakadun varrella, riensi hän heti
ruhtinattaren viereen istumaan. Colettea tämä huomaavaisuus hänen
kunink. korkeutensa puolelta huvitti sen verran, että hän kuunteli
tämän kohteliaisuuksia surunvienosti ja alakuloisesti hymyillen; mutta
sitä hän ei voinut aavistaa, että prinssin epäselvät sinervän vihreät
silmät tämän keskustelun aikana kaikessa salaisuudessa tutkistelivat,
kuinka sokurinleipojapojan puku mahtoi soveltua ruhtinattaren
viehättävän pyöreille muodoille.
Samassa kuului huuto ovelta:
»Hänen majesteettinsa kuningas tulee!» Kalpeana ja huomattavasti
huolestuneena astui Kristian II sisään taluttaen kädestä poikaansa.
Pikku prinssin ryhdissä oli jotakin ylhäistä arvokkaisuutta, joka sopi
hänelle hyvin. Yllänsä oli hänellä takki ja (ensi kertaa elämässänsä)
pitkät housut, joista hän näytti olevan ylpeä; koko hänen pikku
olentonsa näytti niin totiselta, että hän vaikutti melkein kuin
nuorukainen. Puettuna kallisarvoiseen, malvanväriseen ja pitseillä
runsaasti koristettuun pukuun tuli näiden jäljessä kuningatar kauniina
ja uljaan näköisenä. Avomielisenä luonteeltansa ei hän nähtävästi
voinut peittää katseessa lymyävää iloansa, joka toisten surullisille
ilmeille oli yhtä vastakohtainen kuin hänen vaalea pukunsa oli toisten
surupuvuille. Frédérique tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin
itsekkäästi onnelliseksi, ett'ei hän edes huomannutkaan läsnäolijain
kasvoissa luettavaa syvää surua eikä usvaisen ja pimeän ulkoilman
kosteutta akkunanruuduilla tällaisena kolkkona marraskuun päivänä,
jolloin koleat, kosteat usvat liitävät matalalla kolkon taivaan alla.
Myöhemminkin pysyi tämä päivä hänen muistossansa valoisana ja lämpimänä
päivänä todistaen, että sisällinen elämämme on meille kaikki ja että
ulkomaailmakin muodostuu meidän intohimojemme ja taipumustemme mukaan.
Kristian II asettui istumaan keskellä salia sijaitsevan uunin eteen,
Zaran kreivi oikealle ja kuningatar vasemmalle puolellensa. Vähän
matkan päässä siitä istui pienen kirjoituspöydän ääressä Boscovitsh
kärpännahoilla päärmätyssä virkapuvussansa. Kun kaikki läsnäolijat
olivat istuutuneet, ilmoitti kuningas matalalla äänellä aikovansa
luopua kaikista kuninkaan oikeuksistansa ja tahtovansa muutamin sanoin
selittää uskollisille alamaisillensa ne syyt, jotka olivat kypsyttäneet
hänessä tämän päätöksen. Sen jälkeen nousi Boscovitsh seisoallensa
ja luki huutavalla äänellä ja änkyttäen julki Kristian II:n
jäähyväismanifestin kansallensa. Luotuansa lyhyen yleissilmäyksen
asiain tilaan hänen hallituskautensa alussa ja viitattuansa niihin
tulevaisuuden toiveihin, joihin silloin näytti syytä olevan, valitti
hän, että nämä toiveet olivat pettäneet ja että hallitsijan ja kansan
välillä oli päässyt syntymään erimielisyyksiä, jotka nyttemmin olivat
kypsyttäneet hänessä päätöksen vetäytyä vapaaehtoisesti syrjään ja
samalla sulkea poikansa Illyrian kansan suosiolliseen huomioon.
Tämä lyhyt kirjelmä, joka nähtävästi kokonansa oli lähtenyt Mérautin
kynästä, luettiin julki niin pitkäveteisesti ja ikävästi, että
kuulijoilla oli riittävästi tilaisuutta, jos heitä vain halutti,
miettiä moisen luopumisen naurettavaisuutta, sillä eihän Kristianilla
ollut mitään valtaistuinta luovuttaa eikä mitään valtaa antaa,
olletikin kun hänen oikeutensa oli evätty ja kielletty.
Varsinainen luopumuskirjelmä, jonka kuningas itse luki julki, kuului
näin:
»Me Kristian II, Jumalan armosta Illyrian ja Dalmatian kuningas,
Bosnian ja Herzegovinan suurherttua y.m., teemme täten tiettäväksi:
että Me omasta vapaasta tahdostamme ja ilman mitään vierasta vaikutusta
olemme päättäneet jättää ja luovuttaa rakkaalle pojallemme Charles
Aleksis Leopoldille, Goetzin ja Zaran kreiville, kaikki kuninkaallista
arvoamme seuraavat oikeudet ja etuoikeudet pidättämällä poikaamme
nähden ainoastaan sen vallan, joka meille yleisen lain mukaan kuuluu
hänen isänänsä ja holhoojanansa.»
Kun tämä oli julki luettu, nousivat -- herttua Rosenin viittauksesta --
läsnäolijat vuorotellen ylös allekirjoittaaksensa kirjelmän. Pitemmän
ajan kuluessa ei sitten kuulunut mitään muuta kuin muodollisuuksien
vaatimain loma-aikain keskeyttämää käyntiä ja kävelemistä,
silkkilaahusten kohinaa ja vapisevilla käsillä ohjattujen kynien
rapinaa.
Lopuksi seurasi tavanmukainen kädelle suuteleminen. Ensimäisenä astui
Kristian II itse esille suorittaen tuon isälle hieman arkaluontoisen
tehtävän, nim. tunnustautumisen oman lapsensa alamaiseksi. Koskettaen
pojan ohuita sormenpäitä huulillansa teki hän sen sangen hienolla ja
sulavalla, vaikka ei juuri alamaisella tavalla. Kuningatar taas
suoritti kunnioituksen osoituksen intohimoisella sydämellisyydellä,
melkeinpä hartaudella. Kasvattajatar ja suojaajatar alistui nähtävästi
mielellänsä palvelijattareksi ja alamaiseksi. Kolmantena seurasi Axelin
prinssi, ja sitten muut ylimykset arvonmukaisessa järjestyksessä
pitkänä jonona, joka pikku kuninkaan mielestä näytti loppumattomalta
tuossa kun hän luontevan arvokkaasti ojensi kätensä, pienen, valkoisen,
sinisuonisen lapsen kätösensä, joka ei näyttänyt kelpaavan paljo muuhun
kuin leikkikalujen käsittelyyn. Niin totiselta kuin tämä hetki kaikista
läsnäolevista ylimyksistä tuntuikin ja niin raskaasti kuin surulliset
muistot heidän mieliänsä muuten painostivatkin, eivät he kuitenkaan
olisi halunneet luopua niistä oikeuksista tähänkin tilaisuuteen nähden,
jotka heille mielestänsä kuuluivat sukujen vaakunakilpeä koristavien
monien kypäräin nojalla.
Se nähtiin seuraavasta. Kun Méraut näet vihdoin yritti hänkin lähestyä
oppilastansa, pidätti joku äkkiä hänet sanoen: »suokaa anteeksi,
herrani!» Kääntyessänsä puhujaan päin kohtasi hänen silmänsä Trébignen
prinssin harmistuneen katseen; prinssi oli hirmuisen hengenahdistuksen
vaivaama vanha herra, jonka silmät mulkoilivat niin suurina ja
pullistuneina kuin olisi hengitys pyrkinyt hänessä kulkemaan silmien
kautta. Méraut, joka aina kunnioitti sovinnaisia tapoja, väistyi
tietysti heti tämän hautaansa horjuvan ylimyksen tieltä ja odotti
sitten, kunnes kaikki muut olivat kädensuutelun suorittaneet. Saman
tehtävän lopuksi itse täytettyänsä vetäysi hän syrjään juuri
kuningattaren ohitse, joka seisoi lapsensa vieressä onnellisena ja
iloisena kuin morsiamen äiti vihkimyksen jälkeen nyökätessänsä
sakaristossa kaikille onnittelijoille. Hänen ohi mennessänsä kuiskasi
kuningatar hänelle hiljaa:
»No, nyt se on täytetty!»
Näitä sanoja sanoessa oli hänen äänessänsä riemuitsevaa, melkeinpä
hurjaa iloa ja tavatonta helpoituksen tunnetta.
»Se on täytetty!» Tällä tahtoi hän sanoa, että vastedes oli
kuninkaallinen kruunu rauhoitettu kaikelta häväistykseltä ja kurjalta
kaupustelulta. Täst'edes voi hän nukkua, hengittää ja elää vapaana
kaikesta ahdistuksesta, joka ennusti hänelle kaikki lähestyvät
onnettomuudet, niin että hän sellaisten kohdatessa voi sanoa Hezetan
lailla: »sen minä tiesin jo ennakolta!» Mutta nyt olivat kaikki vaivat
ohitse: hänen poikansa perintöä ei enää voitu hävittää, vaan hänestäkin
oli kerran tuleva kuningas! Tuleva kuningasko? Olihan hän jo sitä ja
ilmenihän kuninkaallinen majesteettisuus hänen jalossa ryhdissänsä ja
loistihan kuninkaallinen lempeys jo hänen ystävällisessä ja ylväässä
katseessansa.
Lapseksi hän siitä huolimatta pian osoittausi, tuo uusi Illyrian
kuningas, Leopold V, sillä heti juhlallisuuden päätyttyä juoksi hän
iloisena ja ihastuneena vanhan Jean de Velikon luo ilmoittamaan hänelle
suuren uutisen: »tiedätkös, kummisetä, että minä olen saanut
ponyhevosen ... pienen ja kauniin ponyhevosen, jota minä voin ohjata
aivan yksin! Ja kenraali on luvannut opettaa minua ratsastamaan ... ja
äiti auttaa minua siinä, hänkin!»
Nyt kertyivät kaikki hänen ympärillensä alamaisesti kumarrellen ja
ihastuneina hymyillen, jota vastoin Kristian jäi verrattain syrjään
ollakseen kaikessa vapaudessansa. Tilapäisesti tunsikin tämä itsensä
hieman rappeutuneeksi: omituinen tyhjyyden tunne päälaella vaivasi
häntä; olisiko tuo kylmyys tullut siitä, että kruunu oli poissa?
Nähtävästi huimasi hänen päätänsä. Ja kuitenkin oli hän niin kauvan
toivonut tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tuosta vaivaavasta
edesvastauksesta.
Mutta mikä siis oli syynä tähän ikävään ja alakuloiseen tunnelmaan
juuri nyt, kun hän vast'ikään oli keventänyt aluksensa painavasta
lastista ja vapaasti voi ohjata sen minne vain mieli teki?
»No, rakas Kristian, nyt olette tekin vuorollanne saanut pienen apinan
pennun»...
Näillä lohduttavilla sanoilla lähestyi Axelin prinssi kärsiväistä
sankariamme.
»Niin, te olette onnen poika, te», jatkoi hän. »Jospa minuakin se onni
kohtaisi, että mustalla valkoisen päälle saisin päätöksen, ett'en ikinä
tarvitse jättää hauskaa Parisia enkä hallita niitä ihravatsoja siellä
kotimaassa...»
Tähän tapaan jatkoi prinssi vielä jonkun aikaa, kunnes molemmat --
seuran lähtiessä syntynyttä hälinää hyväksensä käyttäen -- pujahtivat
tiehensä muiden huomaamatta. Ainoastaan kuningatar näki heidän häviävän
ja kuuli, että kuninkaan faëtonvaunut ajoivat pihalle ja vierivät pian
sen jälkeen ulos kaupungille. Ennen tuntui hänestä kuin olisivat vaunut
kuninkaan lähtiessä noille kaupunkiretkillensä samalla vierineet yli
hänen sydänparkansa; mutta nyt ei hän enää välittänyt siitä, minne hän
hävisi... Oikeaa Illyrian kuningasta nuo naikkoset eivät enää voineet
ryöstää häneltä. Heti Gravosan tappion jälkeen oli Kristian häpeänsä
ensimäisen vaikutuksen alaisena pyhästi vannonut, ett'ei hän enää
koskaan tapaisi Señoraa. Ja niin kauvan kuin hän lepäsi vuoteen omana
peljäten henkeänsä kuin oikea etelämaalainen ainakin, sadatteli ja
kirosi hän rakastajatartansa muistaessansa, sillä tämäpä juuri oli
syypää hänen laiminlyöntiinsä. Mutta kun hän taas alkoi toipua ja veri
jälleen virtasi terveempänä ja runsaampana hänen suonissansa tai kun
hän virui kaikkea taudin jälkeistä toipumista seuraavassa, puoleksi
muistelevassa, puoleksi uinailevassa tilassa, alkoi hänen mielensä
Señoran suhteen muuttua. Hän menetteli kuin nainen, uskalsi hän ensin
vaatimattomasti puolustella lemmittyänsä. Ja pian esiytyi koko
onnettomuus hänen mielikuvituksessansa vain tuollaisena kovan onnen
kohtalona, joita sallimus käyttää tuhansittain, selitys, jolla
katolilainen niin helposti suoriutuu kaikista ikävistä omantunnon
vaivoista. Eräänä päivänä täytyi hänen jo kysyä Lebeaulta, tiesikö hän,
kuinka Spalaton kreivitär nykyään jaksoi. Mitään vastaamatta jätti
kamaripalvelija hänelle kokonaisen pakan kirjeitä, joita oli saapunut
pitkin aikaa kuninkaan sairauden kestäessä; siinä oli kirjeitä
kaikellaisia, helliä kirjeitä, kainoja kirjeitä, tulisia kirjeitä,
sanalla sanoen koko liuta pieniä, valkoisia lemmestä kuhertelevia
kirjekyyhkyjä. Heti leimahti Kristianin hellä sydän liekkiin ja samassa
silmänräpäyksessä kirjoitti hän vastauksen sängyssänsä maaten ja
kärsimättömänä odottaen, että jalkeille päästyänsä saisi jatkaa
Fontainebleaussa keskeytynyttä romaania.
Tällä välin olivat J. Tom Lewis ja hänen vaimonsa eläneet iloisia
päiviä Messinan puistokadun varrella olevassa palatsissa.
Muukalaisasioitsijalla oli sitä ennen ollut sangen ikävä
yksinäisyydessänsä pakollisen inkognitoelämänsä aikana Courbevoiessa.
Hän kaipasi siellä vilkasta liikettänsä kaupungissa ja ennen kaikkea
Señoraa suloiseksi seuratoveriksensa. Lemmenkade hän sitä paitsi oli,
mies parka, ja tässä taudissansa oli hän tuhma, itsepäinen ja
itsepintainen kuin kurkkuun tarttunut kalanruoto, joka alkaa tuntua
uudelleen, kun juuri on luullut siitä pääsevänsä. Eikä ketään elävää
sielua, jolle valittaisi kipujansa tai sanoisi: »olkaapa hyvä ja
katsokaa, mikä minun kurkkuani vaivaa!» Tom poloinen oli todellakin
pahoin kietoutunut omiin verkkoihinsa ja sai nyt kärsiä kylläksi
keksimänsä »suuren kaappauksen» seurauksista!... Olettikin sai Señoran
matka Fontainebleauhon hänen päänsä pyörälle. Tähän retkeen palasi hän
lukemattomia kertoja vaimonsa kanssa keskustellessansa, mutta tämä
pelastihe aina itsensä leikkipuheilla: »mikä sinua vaivaa, vai oletko
sinä tullut hulluksi, Tom?» oli hänen tapansa sanoa nauraen. Eikä Tom
sillä kertaa enää viitsinyt jatkaa kyselyjänsä, vaan nauroi itse mukana
ja oli jäävinänsä siihen uskoon, ett'ei kuninkaan ja hänen vaimonsa
välillä ollut tapahtunut mitään: Fontainebleaussa oli vain muka hiukan
juteltu joutavia ja vähän kuherreltu, siinä kaikki. Sitä paitsi oli Tom
kyllin viisas käsittämään, että Señoran tunteet häntä kohtaan, jotka
ehkä olivat vain oikullisen naisen satunnaista mieltymystä »variksen
paistiin», äkkipikaa voivat haihtua, jos hän huomaisi aviomiehensä yhtä
lemmenkateeksi, alakuloiseksi ja »sietämättömäksi» kuin muut olivat.
Mutta vaikka hänen siis täytyikin esiytyä ulkonaisesti rauhallisena,
kiusautui hän sentään sisällisesti yksinäisyydestänsä ja eristetystä
tilastansa; hän suorastansa kaihosi Señoraa, jopa siinä määrässä, että
jo ryhtyi kyhäilemään runoja. Ken olisi uskonut, että kekseliäälle
liikemiehellemme ja tunnetulle »cab»-ajurille oli käynyt niin hullusti:
Narcissesta oli tullut runoilija! Korkealentoiseen paimenrunotyyliin
kirjoitti hän Señoralle runoelman, joka kovin muistutti vankien
sydämenpurkauksia rangaistuslaitosten pöytiin ja jakkaroihin. Kaikeksi
onneksi sairastui Kristian II, muuten olisi Tom parka joutunut
sairasvuoteelle yksinäisyydessänsä. Niin huonosti oli J. Tom Lewisin
laita.
Mutta siksipä nousikin ilo ylimmillensä, kun he toisensa taas
tapasivat, entinen ilveilijä ja hänen kaunottarensa. Voinette
kuvitella, millaisilla ilvehypyillä, hurjilla tansseilla ja
taidetempuilla hän koetti huvittaa kaivattuansa. Tom oli kuin iloinen
apina, joka oli päässyt irti talossa ja sai harpata ja kiipeillä
mielensä mukaan. Señoralla näytti myöskin olevan tavattoman hauska: hän
oikein vääntelihe kauheiden naurukohtausten vallassa. Tätä ilomieltä
häiritsi vain se ainoa ikävyys, että »rouvan aviomies» joutui
palvelijain täydellisen halveksumisen esineeksi. Hovimestari selitti
suoraan, ettei hän missään tapauksessa suostunut palvelemaan »rouvan
miestä», jos tämä aikoi syödä samassa pöydässä. Ja kun hovimestari
muuten oli erinomainen ammatissansa ja kuninkaan itsensä valitsema ja
palkkaama, täytyi Señoran ottaa huomioon hänen sanansa ja Tom sai syödä
rouvan pukuhuoneessa, jonne eräs palvelustytöistä vei hänelle ruokaa.
Ja kun joskus tuli vieraita, esim. Axelin prinssi tai Vattelet, täytyi
Tomin niinikään piiloutua rouvan pieneen toalettikamariin. Aviomiehestä
ja talon herrasta ei tämä mahtanut tuntua oikein hauskalta, mutta Tom
kärsi alistuvaisena tämän ikävän nöyryytyksen, sillä olihan hänen rakas
vaimonsa sentään taas hänen omansa ja tässä kallisarvoisessa
ympäristössä loisti hänen ihanuutensa harvinaisempana ja rakkaampana
kuin koskaan ennen. Niin, Tom oli todellakin taas onnellinen ja muuten
ainoa onnellinen »suuren kaappauksen» osamiesten joukossa, sillä toiset
yhtiömiehet kävivät sitä levottomammiksi mitä kauvemmin heidän täytyi
odottaa suoritusta ja mitä pitempiä pitennyksiä heidän täytyi myöntää
korkeille velkamiehillensä. He vainusivat jo ilmassa, että jotakin
ikävää oli tullut väliin ja että tuo hyvin keksitty kaappaus päättyisi
huonosti. Toistaiseksi ei kuningas ollut lunastanut ainoatakaan
asettamistansa vekseleistä, vaan sen sijaan kirjoittanut useita uusia
ukko Leemansin ja hänen ystävänsä Picheryn suureksi kauhistukseksi.
Tosin koetti Lebeau parhaimpansa mukaan rohkaista heitä:
»kärsivällisyyttä! odottakaan vain ... kyllä se onnistuu ... ja
täytyyhän sen onnistua!» sanoi hän usein. Mutta Lebeau ei ollutkaan
uhrannut siihen rahojansa niinkuin nuo toiset, joiden taskukirjat jo
olivat täynnä Illyrialaisia »papereja». Ukko Leemans poloinen oli
kadottanut tavallisen varman ryhtinsä ja kävi joka päivä Messinan
puistokadulla saamassa lohtua tyttäreltänsä ja vävypojaltansa.
»Vai niin, te uskotte siis todellakin, että kaikki lopussa käy hyvin!»
oli hänen joka kerran tapana sanoa. Ja sitten hän taas suostui ostamaan
uuden paperin ja sitten toisen ja niin yhä useampia ja useampia
ikäänkuin olisi hän todella uskonut, että ainoa keino saada takaisin
entiset rahat oli heittää pois yhä enemmän rahaa.
Oli iltapäivä. Kreivitär valmistausi lähtemään ajelulle Boulognen
metsään käyskellen edes takaisin pienen pukusuojansa ja sänkykamarinsa
välillä, jonka pitkällä sohvalla J. Tom Lewis venyi tyytyväisenä,
peukalot liivin kainaloaukoissa ja sikaari suussa; hän nautti täysin
siemauksin siitä hauskasta näytöksestä, jonka tarjoo pukeutuva nainen
vetäessänsä suuren peilin edessä hansikkaita käsiinsä ja kokeillessansa
aikeissa olevalle ajelulle soveltuvia eleitä ja liikkeitä. Tomin
kreivitär olikin ihastuttava nähdä sellaisena, kun hän nyt seisoi
täysvalmiina hienossa kesäpuvussansa, päässä hattu, jonka harso oli
vedetty silmille, käsivarsissa kallisarvoiset rannerenkaat, jotka --
samoin kuin mantiljan gagaattireunusteet Tomin korvissa -- helisivät
liikahtaessansa kuin ihanin soitto yhtyen sopivasti portilla odottavain
upeiden vaunujen ylimykselliseen kolinaan; vaunut korskuvine
hevosinensa ja helkkävine mäkivöinensä olivat kaikki kuninkaan
lahjoittamia ja vaunujen ovissa loisti Illyrian vaakuna. Tom iloitsi
sielussansa, että hän näin komeasti sai vaimonsa keralla ajella ympäri
Boulognen metsää juuri tänään, kun syyskausi katsottiin alkavaksi;
tänään esiytyi näet kesävietoiltansa palannut hieno maailma ensi
kerran ulkoisalla näyttämässä maanpaon virkistämiä naamojansa ja
uusia syysmuoteja. Pukeuduttuansa itsekin niin hienoksi ja
englantilaismaiseksi kuin mahdollista toivoi Tom nyt saavansa tehdä
oikein hauskan ja tuttavallisen ajeluretken kauniin kreivittärensä
vierustoverina vaunuissa.
Mutta taivas ei sitä onnea hänelle suonut. Armollinen kreivitär oli jo
melkein lähtövalmiina, puuttui vain viimeinen silmäys peiliin, kun
äkkiä talon portissa käytiin ja heti sen jälkeen alakerran eteisessä
kiivaasti soitettiin. Kuningas tulee! Silloin oli Tom paran ilo
lopussa. Suin päin ja silmillänsä mulkoillen hurjemmin kuin koskaan
syöksyi hän pieneen pukusuojaan. Señora kiirehti akkunaan ja näki
Kristianin samassa riemuiten astuvan taloon. Hän oikein lensi portaita
ylös miettien itseksensä: »kuinka Señora mahtaakaan tulla iloiseksi,
kun...»
Kaunottaremme, joka heti aavisti tämän ennustavan jotakin uutta
käännettä, käyttäysi sen mukaan.
Niin pian kuin kuningas tuli näkyviin, huudahti hän muka ilosta ja
vaipui sitten hänen syliinsä niin hervotonna, että Kristianin täytyi
kantaa hänet pienelle sohvalle, jonka eteen hän itse sitten polvistui.
»Niin, minä olen jälleen täällä, ... täällä sinun luonasi ... ja
vast'edes aina, aina!»
Señora katsoi häneen silmät suurina kuin olisi hän hourannut
rakkaudesta ja toiveista. Ja kuningas, hän loi silmänsä alas ja upotti
katseensa lemmityn avosilmiin sanoessansa:
»Nyt se on tehty... Nyt en minä enää ole mikään Illyrian kuningas, vaan
ainoastaan ihminen, mies, joka tahtoo elää vain sinua ijäti
rakastaaksensa».
»Oi, niin ihanaa ja kaunista! Mutta aivan liian ihanaa, että siihen
uskaltaisi luottaa!»
»Kas tässä, lue itse!...»
Ja Kristian ojensi hänelle luopumuskirjan. Señora otti sen vastaan ja
avasi sen aivan hitaasti.
»Se on siis todellakin totta, Kristian, että sinä olet luopunut
kaikista vaatimuksistasi...»
»On, eikä siinä kyllin, luehan!»
Ja sillä aikaa kuin Señora luki kirjelmää, seisoi hän vieressä
hypistellen viiksiänsä ja tarkastellen rakastajatartansa tyytyväinen
hymy huulillansa. Hänen mielestänsä ei Señora näyttänyt oikein
oivaltavan sen sisällystä kyllin nopeasti, jonka vuoksi hän tahtoi
selittää sen hänelle. Kysymys ei tässä ollut Laibachin eduskunnan
ehdotuksen mukaan luopua kaikista kruunun vaatimuksista sekä häneen
että sukuunsa nähden, vaan ainoastaan mikäli se koski häntä
itseänsä. Näin oli hän päässyt vapaaksi kuninkaan arvoa seuraavista
velvollisuuksista ja edesvastauksista hänen poikansa menettämättä silti
oikeuttansa, minkä hän taas eduskunnan ehdotuksen mukaan olisi tehnyt.
Rahallisen korvauksen, no niin, senhän tosin täten menetti, mutta mitä
siitä, voivathan he, Señora ja hän, elää onnellisina ilmankin noita
tarjottuja miljoonia.
Nyt lopetti Señora jo lukunsa. Suu puoleksi avoinna, niin että hänen
kauniit hampaansa näkyivät, ja pisteliäs hymy huulillansa kuunteli hän
vain Kristianin sanoja ikäänkuin olisi hänen täytynyt ponnistaa koko
huomiokykynsä käsittääksensä oikein sanojen tarkoitusta.
Kuitenkin oli hän varsin hyvin ymmärtänyt ja oivalsi kyllin selvään,
että hänen ja hänen yhtiökumppaniensa ahnaat toiveet siis raukesivat
tyhjiin, että »kaappaukseen» uhratut kultaläjät olivat ijäksi
menetetyt, ja hengessä näki hän jo isänsä, Picheryn ja koko seuran
raivoavan; kuinka he olivatkaan voineet antautua tuollaisen raukan ja
hänen päättömän hankkeensa petkutettaviksi? Ja sitten muisti hän
itsensä, omat turhat vaivannäkönsä, kuusi kuukautta kestäneen
sietämättömän pakkotilansa, kiusallisen, luonnottoman teeskentelynsä ja
oman poloisen Tominsa, joka tuskin uskalsi hengittää telkimiensä takana
pukusuojassa, silloin kun kaiken surkeuden alkusyy seisoi tuossa hänen
edessänsä niin tyhmän itserakkaana, innoittavan varmana itsestänsä ja
omasta mielestänsä tietysti vastustamattomana.
Tämä oli jo todellakin liikaa ja hävytöntä ivaa!
Äkkiä nousi hän ylös ja sävähtäen aivan punaiseksi kasvoiltansa räjähti
hän täyttä kurkkua nauramaan rivoa ja ilkeää naurua; koko se raakuus,
joka piili hänen olemuksensa pohjalla, ilmeni tässä naurussa ja
räikeässä punastumisessa.
»Pois silmistäni, roisto!» huusi hän sivuuttaen vallan ällistyneen
Kristianin ja häviten kamariinsa, jonka oven hän löi kiinni, sulkien
sen reikeliin.
Entä kuningas?
Kruunun ja puolisonsa oli hän jo menettänyt. Nyt menetti hän myöskin
rakastajattarensa. Nolona laskeusi hän alas portaita ja hävisi
näkyvistä.