Pimeässä kammiossa.
»Oldenburgin suurherttuakunnassa oli kerran eräs kreivitär nimeltä
Ponikan, jolle tontut olivat hääpäivänä lahjoittaneet kolme kultaista
pikku leipää...»
Näin alkoi rva de Silvis kertomuksensa pikku vangille pimeässä
kammiossa, jonka akkunat olivat tiivisti suljetut ja akuttimet maahan
asti lasketut. Pikku kuningas lepäsi siellä sängyssänsä; vieressä istui
kuningatar kuin kalpea aave alinomaa jäisellä kääreellä hautoen lapsen
otsaa ja muuttaen kääreitä joka toinen minuutti, kuten hän jo viikon
ajan oli tehnyt öin ja päivin. Arvoitus oli muille, kuinka hän oli
voinut pitkittää hoitoa vähääkään nukkumatta ja melkein mitään syömättä
istuen vain päänalustan luona pojan kätöset käsissänsä, milloin hän ei
muuttanut kääreitä tai pitänyt jäitä sillä kohdalla, missä hän tunsi
olevan enin kuumetta, jota potilaan muuten heikko valtimo todisti.
Pikku kuningas tahtoo, että hänen äitinsä aina istuu vieressä. Sillä
suuri, pimeä huone täyttyy hänen mielestään hirvittävillä aaveilla ja
kauheilla kummituksilla. Kun hän ei voi kuluttaa aikaansa lukemisella
eikä leikeillä, vajoaa hän sellaiseen voipumistilaan, joka tekee
Frédériquen kovin levottomaksi.
»Tunnetko sinä kipua?» kysyy äiti alinomaa.
»En, mutta minulla on niin ikävä», vastaa poika raukealla äänellä. Tätä
ikävää karkoittaaksensa ja loistavilla kuvilla surullisen sairashuoneen
elähyttääksensä oli rva de Silvis jälleen avannut juttulippaansa, joka
aina oli täynnä taruperäisiä saksalaisia linnoja, tornein juurella
karkeloivia tonttuja ja sinilintua odottavia prinsessoja, jotka
vartoessansa kehräsivät lasivärttinöillä.
Nämä loppumattomat tarinat, joita poika tarkkaavaisena kuuntelee, ovat
kuningattarelle kauhistus. Hänestä tuntuu kuin tehtäisiin täten
tyhjäksi kaikki se kasvatustyö, jonka hän vaivalla on rakentanut,
taikka kuin joku purkaisi kivi kiveltä jo valmista riemupylvästä.
Näissä ajatuksissa tuijottaa hän eteensä pitkät yökaudet ja huoli
siitä, että poika jälleen on joutunut naisten käsiin ja tuonnoiseksi
pikku Zara poloiseksi kiusaa häntä enemmän kuin vamma pojan silmässä,
jonka vaarallisuutta hän ei vielä tunne.
Kun lääkäri lamppu kädessä hetkiseksi karkoittaa pimeän huoneesta,
siirtää käärettä ja koettaa muutamalla belladonnatipalla herättää
tunnetta vahingoittuneeseen silmään, rauhoittaa se äitiä, ett'ei poika
parkaise eikä tahdo käsillänsä suojella itseänsä. Kukaan ei uskalla
sanoa hänelle, että tuo tunteettomuus ja hermojen hervottomuus
päinvastoin on sen merkki, että silmä on kerrassansa menetetty. Vaikka
luoti sattuikin vain kimmonneena, jolloin se siis jo oli kadottanut
suurimman voimansa, oli se kuitenkin jaksanut rikkoa silmän näkökalvon.
Oikea silmä oli siis auttamattomasti mennyt, mutta silmien elimellisen
yhteyden vuoksi oli vasenkin vaarassa, koskapa molemmat itse teossa
ovat saman elimistön haaraumuksia. Lääkärin kaikki toimenpiteet ja
varokeinot tarkoittivat siis vasemman silmän pelastamista. Kuinka
kauheaa, jos kuningatar tietäisi koko onnettomuuden! Sillä nyt uskoo
hän vilpittömästi, että hän valppaalla hoidolla ja alituisella huolella
voi hävittää onnettoman tapahtuman kaikki seuraukset. Puhuuhan hän jo
pojalle yhteisestä kävelystä ulko-ilmassa!
»Leopold, kai te mielellänne tekisitte kävelyretken kauniissa
metsässä?...»
Kyllä, Leopold olisi hyvin mielissänsä sellaisesta. Hän tahtoo, että
joku saattaisi hänet sinne, missä se kansanjuhla oli ... jossa hän oli
ollut äidin ja hra Elyséen kanssa.
Äkkiä keskeytti hän itsensä:
»Mutta missä hra Elysée on?... Miksi ei hän koskaan tule tänne?»
Hänelle vastattiin, että hra Méraut oli lähtenyt pitkälle matkalle.
Tähän selitykseen hän tyytyi. Ajatteleminen väsytti häntä. Samoin
puhuminen. Pian vajosi hän velttoon välinpitämättömyyteensä ja palasi
potilasten sumumaahan, jossa omat unet ja ympärillä olevat esineet
sekautuvat toisiinsa. Ovissa käydään, tullaan ja mennään, kuiskaillaan
hiljaa ja hävitään hiipien. Kuningatar ei tahdo kuulla mitään eikä
välitä mistään muusta kuin sairaanhoidosta. Silloin tällöin avaa
Kristian oven, joka ilman vaihdon vuoksi aina on vähän raollansa, ja
sanoo pojallensa jonkun leikkisän sanan saadaksensa hänet nauramaan tai
puhumaan; tämän tekee hän koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi ja
huolettomaksi. Mutta tuo iloinen ääni ei tahdo soveltua siihen
muistoon, jonka poika onnettomasta tapauksesta säilyttää: hän pelkää
isäänsä. Hänen päänsä oli näet vielä täynnänsä surullisia muistoja
tuosta laukauksesta, joka oli hämmentänyt hänen aivonsa ja vieläkin
muistui hänen mieleensä sekavina tunteina ja kuvina. Kuningattaren
alinomainen pelonalaisuus, se iltakohtaus parvekkeella, jolloin hän
äitinsä kanssa oli syöksyä alas kolmannesta kerroksesta, ja muut
yksityistapaukset johtuivat hänen mieleensä isän puhutellessa häntä.
Sen vuoksi vastasi hän vain muutaman sanan mutisten nekin hampaittensa
välistä. Kristianin oli sitten tapana kääntyä puolisoonsa sanoen:
»teidän pitäisi levähtää hieman, Frédérique, tehän teette lopun
itsestänne... Ja lapsenkin vuoksi pitäisi teidän säästää itseänne...»
Mutta silloin puristi pikku prinssi rukoilevasti ja kiihkeästi äitinsä
kättä ... ja samalla mykällä tavalla rauhoitti tämä lastansa: »elä
pelkää, elä pelkää ... en minä sinua jätä!» Sitten vaihtaa hänkin
muutamia kylmiä, välinpitämättömiä sanoja kuninkaan kanssa, joka pian
taas palaa omiin puuhiinsa ja ikäviin ajatuksiinsa.
Poikaa kohdannut onnettomuus oli viimeinen siinä kovanonnen kolhujen
sarjassa, joka oli ahdistanut häntä. Nyt oli hän jo vallan neuvoton ja
tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi... Oi, jospa Frédérique
jälleen ottaisi hänet armoihinsa!... Kaikkien heikkojen luonteiden
lailla kaihosi hän jotakin toveria onnettomuudessansa voidaksensa
nojata päänsä rakasta rintaa vastaan ja saadaksensa lohtua
kyyneleihinsä ja tunnustuksiinsa, kunnes iloisemmalle mielelle
tultuansa alkaisi uudelleen hurjistella ja pettää. Mutta Frédériquen
sydän oli ainaiseksi suljettu ... ja nyt näytti hänen oma lapsensakin
vierovan häntä.
Näissä mietteissä seisoi Kristian eräänä hiljaisena iltana ... sairaan
sängyn vieressä ... pimeässä huoneessa.
Sillä välin tarkastaa kuningatar alinomaa kelloa laskien minutit ja
ottaen sitten maljasta jääkappaleen, jota hän pitää kostutettua
käärettä vastaan lapsen otsalla; nostaen pikku potilaan päätä suutelee
hän tätä otsalle nähdäksensä kuinka kuuma se on. Juhlallisen totisena
jatkaa rva de Silvis tarinaansa kolmesta kultaleivästä Illyrian ja
Dalmatian yhdistetyn valtakunnan lailliselle hallitsijalle.
Yhtä huomaamatta kuin Kristian oli tullut sisään pujahtaa hän jälleen
ulos. Suruisena vaeltaa hän läpi hiljaisen talon, jossa vanha Rosen
ylläpitää järjestystä ja hovitapoja; joka päivä nähdään hänen
käyskelevän pää- ja siipirakennusten väliä, selkä aina yhtä suorassa ja
pää yhäti tutisten. Kasvihuone ja puutarha kukoistavat kuten ennenkin
ja auringon paisteesta virkistyneet apinat kirkuvat ja loikkivat
iloisina pienessä asunnossansa. Tallirenki jaloittelee pikku kuninkaan
ponyhevosta pihalla, joka sairaan vuoksi on oljilla peitetty, ja
allapäin jää pony-parka seisomaan portaiden eteen katsellen
pähkinänruskeilla silmillänsä siihen suuntaan, mistä pikku Leopold
tavallisesti tuli hyväilemään häntä. Ulkonaisesti on talo edelleen yhtä
siisti ja mukava, mutta kaikki näyttää olevan aran odotuksen vallassa
tai väikkyvän pelon ja toivon välillä: työ ja askareet ovat
lakkautustilassa ja kaikkialla vallitsee samallainen hiljaisuus kuin
luonnossa jälkeen ankaran myrskyn. Liikuttavinta on kuitenkin huomata,
ettei noita kolmea suljettua säleakutinta, joiden takana sairas potilas
lepää kärsiväisenä, koskaan avata valolle ja ilmanvaihdolle.
Tultuansa karkoitetuksi kuninkaallisesta hovista oli Méraut asettunut
asumaan aivan lähelle ja kuljeskeli usein sen ympäristössä katsellen
epätoivoisena noita suljettuja akkunoita. Ne ovat hänen tuskansa ja
tuomionsa. Hän palaa joka päivä takaisin peljäten näkevänsä ne kerran
vallan avoinna, että savu sammutetuista kynttilöistä kuolinvuoteen
ääressä pääsisi ulos. Tämän kaupunginosan asukkaat alkavat jo tuntea
hänen ulkonäkönsä. Leivosten myyjätär lakkaa kantamasta tavaroitansa
pysähtyen töllistelemään tuota pitkää, onnettoman näköistä roikaletta,
joka alati kuljeksii näillä tienoilla. Keilanheittäjät ja piletinmyyjät
raitiotienasemalla pitävät häntä hieman hassahtaneena. Eivätkä he tässä
aivan väärässä olekaan, sillä miesparan epätoivo on jo todellakin
mielenvikaa lähellä. Rakkaus tähän kärsimykseen ei sentään ole syypää.
Kuningatar oli tehnyt oikein karkoittaessansa hänet luotansa ja
kohdellut häntä ansion mukaan, myönsi Méraut itse. Hän oli saanut
rangaistuksensa ja -- päässyt vapaaksi rakkauden intohimostansa.
Toisellaiset olivat syyt hänen epätoivoonsa. Saada kerran muodostaa
kuninkaanalun oman mielensä mukaan oli hän toivonut. Tämä ihana tehtävä
oli hänelle uskottu ... ja itse oli hän ihanat toiveensa tuhonnut!
Pahemmin ei onneton tapaus voinut surettaa lapsiraukan äitiä eikä isää
kuin häntä. Eikä hän edes saanut lohduksensa hoitaa pientä potilasta
eikä seurata hänen tilaansa joka päivä ja tunti, kuten hän olisi
halunnut. Sen sijaan oli hänen melkein mahdotonta saada mitään tietoa
hänestä, sillä hovipalvelijain puoleen hän ei voinut kääntyä, nämä kun
kaikki katkerasti vihasivat häntä onnettomuuden varsinaisena alkusyynä.
Eräältä metsänvartijalta, jolla toisinaan oli asiaa hoviin, sai hän
vihdoin muutamia kyökissä juoruttuja uutisia, jotka tietysti olivat
liioiteltuja sivistymättömän kansan tapaan. Milloin oltiin
tietävinänsä, että pikku kuningas oli menettänyt kaiken näkönsä,
milloin oli tauti muka kohonnut hänelle aivoihin, milloin taas
kerrottiin, että kuningatar epätoivoissansa tahtoi tappaa itsensä
nälällä. Tällaisten uutisten jälkeen joutui Elysée parka uuden tuskan
ja ahdistuksen valtaan ja kuljeskeli metsässä, kunnes jalat uupuivat ja
hänen täytyi istahtaa levähtämään metsän laidassa kasvavaan korkeaan
heinikkoon, jonka ohitse sunnuntaisin kulki paljo väkeä, mutta joka
viikon aikana oli syrjäseutuja. Tässä vahti hän metsänvartijaa
saadaksensa uutisia hovista.
Kerran lepäsi hän taas illan suussa samassa tuoreessa heinikossa
katsellen kuninkaallista asuntoa kohti ja auringon viimeisiä säteitä,
jotka välkkyivät puiden oksien välistä. Keilanheittäjät menivät jo
tiehensä, polisit alkoivat jo iltavuoronsa ja pääskyset kiertelivät
nurmen yllä etsien hyönteisiä auringonlaskun aikana. Hetki oli erittäin
otollinen siihen synkkään tunnelmaan, johon Méraut ruumiillisesti ja
henkisesti väsyneenä vaipui kuunnellen sisäisiä muistojen ääniä
ympäristön täydellisesti vaietessa. Koko luonnon näin nukkuessa tuntuu
näet ikäänkuin alkaisi meissä paremmin kuulua sisäinen äänemme ja sen
hiljaiset tarinat sielumme taisteluista.
Äkkiä pysähtyi hänen harhaileva katseensa mustaan lierihattuun,
valkoisiin liiveihin ja sääryspariin, jotka lähestyivät epävarmoin
askelin. Se oli hovineuvos Boscovitsh, joka nopein nais-askelin astua
teputteli häntä kohti kantaen varovasti jotakin nenäliinaan käärittyä
esinettä. Pian äkkäsi hän Mérautin tien vieressä. Ensinkään
hämmästymättä riensi hän luo ja alkoi puhutella Mérautia aivan
tuttavallisesti ja luonnollisesti ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi
tapahtunutkaan.
»Tänään näette te oikein iloisan miehen, rakas Méraut!» sanoi hän.
»Kuinka niin? Hyvä Jumala, olisiko todellakin mahdollista, että
sairas...»
Nyt kävi kasvientutkija totisen näköiseksi. Sairaan tila oli, ikävä
kyllä, entisellänsä. Hänen täytyi yhäti pysyä hiljaa pimeässä
huoneessa. Kaikki epävarmaa, tietysti kiusallisen epävarmaa, jumala
paratkoon!
»Mutta...» jatkoi hän vallan toisella äänellä, »voittekos arvata, mitä
minulla tässä on?... Varovasti ... se on näet hauras ... multaa ei saa
karistaa pois juurien ympäriltä!... Se on _clematitis_ ... mutta ei
mikään tavallinen _puutarha-clematitis_ ... ei, vaan _clematitis
dalmatica_ ... erityisen merkillinen vaivaislaji, jota ei tavata juuri
muualla kuin siellä kotimaassani... Alussa en tahtonut uskoa ensinkään,
että ... keväästä asti olen minä tätä pitänyt silmällä ... mutta
katsokaas sen vartta ... ja kukkasia... Se tuoksuu kuin survotut
mantelit, eikö totta?...»
Ja näin sanoessaan avasi hän nenäliinan kaikella mahdollisella
varovaisuudella ja paljasti heikon pehmeävartisen kasvin, jonka
maidonväriset kukkaset muuttuivat lehtien luona niin vihertäviksi,
ett'ei niitä enää tahtonut erottaa kukkasiksi. Méraut koetti kysellä ja
urkkia häneltä muita uutisia, mutta mies oli niin intohimonen ja
löytöilonsa vallassa, ett'ei se aluksi ollut mahdollista. Ihan
ihmeellinen sattuma, että tämä kukkanen oli voinut kasvaa täällä ...
yksinäisenä ... ja kuusisataa penikulmaa kotimaastansa! Kukkasilla on
oma historiansa, vieläpä romaninsakin. Ja tämän tuo kunnon ukko nyt
uusi itsellensä luullen kertovansa sen Mérautille.
»Minkä luonnon ihmeen ja geologisen oikun kautta on tämä pikku
matkailija voinut itää täällä Saint-Mandéssa ... tammen juurella?
Joskus on tällaisia tapauksia tosin huomattu. Niinpä löysi eräs
ystäväni kerran Pyreneiltä kukkasen, joka muuten kasvaa ainoastaan
Lapissa. Se riippuu ilmaston virtauksista ja satunnaisista
maakerros-muodostuksista... Mutta ihmeellisintä on tässä se, että
tämä pikku taimi on kasvanut ihan maanpakolaisten maamiestensä
läheisyydessä... Ja näettekös, kuinka hyvin se on menestynyt!... Hiukan
on se ehkä maanpakolaisuudessansa kalvennut, mutta sen joustavat
köynnösvarret ovat valmiit kiertymään...»
Clematitis-kasvi kädessä seisoi hän siinä onnellisena riutuvan auringon
laskiessa, kunnes äkkiä puhkesi sanomaan:
»Hiisi vie, nythän on jo myöhäinen... Täytyy joutua kotiin!...
Hyvästi!»
»Minä tulen kanssanne», sanoi Méraut.
Boscovitsh hämmästyi. Hän oli ollut läsnä onnettomuuden jälkeisessä
kohtauksessa ja tiesi siis, kuinka Méraut oli menettänyt paikkansa,
vaikka hän ei aavistanut, että tähän oli eräs toinenkin syy
vaikuttanut. Hm, mietti Boscovitsh, entäs kuningatar ... ja muut, mitäs
he sanoisivat, jos Méraut...?
»Hra hovineuvos, kukaan ei näe minua... Te laskette minut sisään
puistokadulta vievän oven kautta... Sieltä hiivin minä kyllä kenenkään
huomaamatta hänen huoneeseensa...»
»Kuinka? Tahtoisitteko siis todellakin...?»
»Päästä hänen sairashuoneeseensa, niin, ja kuulla hänen puhuvan
hetkisen aikaa kenenkään minua huomaamatta...»
Boscovitsh pani äänekkään vastalauseen, mutta lähti kuitenkin astumaan
Mérautin kehoituksesta. Tämä taas seurasi hänen jäljessänsä kaikista
vastalauseista huolimatta. Mikä liikutus valtasikaan Mérautin, kun
puistokadulta puutarhaan vievä pieni portti narahtaen aukesi, ja hän
äkkiä huomasi joutuneensa sille paikalle, missä hänen elämänsä oli
tyhjäksi tehty!
»Odottakaa tässä», sanoi hovineuvos vavisten, »minä palaan ilmoittamaan
teille, milloin palvelusväki on käynyt illalliselle, ett'ei teitä
kukaan yllätä porteissa.»
Täällä ampumaradalla ei kukaan ollut käynyt tuon onnettoman tapauksen
jälkeen, jonka jäljet vielä olivat huomattavissa käytävillä ja
poljetussa heinikossa. Tuonnoiset rikki ammutut maalitaulut olivat
vielä paikoillansa, vesi tippui surullisesti säiliöönsä kuin ehtymätön
kyynellähde ja hengessä oli Méraut kuulevinansa kuningattaren
tiuskaisevan kyynelsilmin: »mene, mene tiehesi sinä...» Nyt tuntuivat
nuo sanat hänestä samalla haavoittavilta ja hyväileviltä...
Kun Boscovitsh palasi takaisin, lähtivät he molemmat hiipimään talolle
päin. Lasigalleriassa, johon he ensin tulivat puutarhasta, olivat pikku
Leopoldin koulukirjat pöydällä hyvässä järjestyksessä ... ja pöydän
edessä olivat oppilaan ja opettajan tuolit kuin ennenkin oppitunnin
alkaessa. Kaikki oli siis täällä samassa järjestyksessä paitsi lapsi,
joka ennen antoi iloa kouluhuoneelle juoksennellen täällä iloisena edes
takaisin ainakin kymmenen kertaa päivässä ja saaden muutkin usein
nauramaan ja hyräilemään.
Hyvin valaistut portaat noustuansa vei Boscovitsh kumppalinsa
sairashuoneen viereiseen suojaan, joka aina pidettiin pimeänä sekin,
ett'ei potilaan silmiin kävisi ainoakaan valonsäde. Pieni yölamppu
paloi kuitenkin seinäkomerossa rohdospullojen ja tippojen vieressä.
»Kuningatar ja rva de Silvis ovat hänen luonansa. Elkää siis Jumalan
tähden puhuko mitään ... ja tulkaa hetipaikalla takaisin...»
Elysée ei kuullut enää hänen sanojansa ... hän oli jo hiipinyt
kynnykselle, jolle hän seisahtui sykkivin sydämin ja henkeänsä
pidättäen. Ollen pimeyteen tottumaton ei hän voinut nähdä mitään ...
vaan kuuli ainoastaan ohuen lapsenäänen, joka juhlallisesti luki
iltarukouksensa... Mutta tätä väsynyttä, surullista ja pitkäveteistä
ääntä oli hänen melkein mahdotonta tuntea pikku kuninkaan ääneksi. Kun
rukousten sarja oli päättynyt amenella, kuuli hän lapsen kysyvän:
»Äiti, pitääkö minun lukea vielä kuninkaiden rukous?»
»Tietysti, poikaseni», vastasi kuningatar kauniilla ja totisella,
vaikka muuttuneella äänellä, sillä entinen sointu ja varmuus olivat
hävinneet.
Poika vaikeni hetkiseksi, mutta huomautti sitten:
»Minä vain luulin ... ja arvelin, ettei sitä enää tarvittaisi...»
»Kuinka niin?» kysyi kuningatar vilkkaasti.
»Niin», jatkoi lapsi varhaisvanhalla ja älykkäällä äänellä, »mielestäni
olisi minulla niin paljo muuta rukoiltavaa Jumalalta...»
Samassa muutti hän ajatustensa suuntaa ja lisäsi nopeasti ikäänkuin
olisi hän kilttinä lapsena peljännyt pahoittaa äitinsä mieltä:
»Mutta koska sinä niin tahdot, äiti, niin kyllä minä luen senkin...»
»Sinä Herra, minun Jumalani, olet pannut minut isieni valtaistuimelle.
Mutta minä olen vain lapsi, joka en tiedä, kuinka minun on
kutsumuksessani meneteltävä. Ja kuitenkin olet sinä, Herra, tehnyt
minut ulosvalitun kansasi hallitsijaksi...»
Huoneen perältä kuului samassa itkevän nyyhkytystä, kuningatar
säpsähti.
»Kuka siellä? Vai tekö siellä olette, Kristian?» kysyi hän.
Mutta samassa suljettiin ovi.
Lopulla viikkoa selitti lääkäri, ett'ei pikku potilasta saisi enää
kiusata täydellisessä pimeydessä, vaan olisi päivänvaloa vähitellen
päästettävä sisään.
»Joko nyt?» huudahti Frédérique... »Ja minulle sanoitte te, että se
kestäisi toista kuukautta...»
Lääkäri ei tahtonut ilmoittaa hänelle, että silmä oli ainaiseksi
sokaistu... Mitään parannuksen toiveita ei ollut olemassa. Turhaa oli
siis enää kiusata lasta täydellisessä pimeydessä. Totuutta ei lääkäri
kuitenkaan hennonnut sanoa, vaan pelastihe epämääräisillä
mahdollisuuksilla, joilla herrat lääkärit -- sulasta säälistä --
tavallisesti ovat rauhoittavinansa omaisia. Kuningatar taas ei
asianlaitaa ymmärtänyt eikä kukaan hänen ympäristöstänsä ottanut
sanoaksensa hänelle totuutta. Tämä surullinen tehtävä uskottiin vihdoin
isä Alphéelle: kaikki vaikea kuuluu muka aina uskonnon edusmiehelle,
osasipa hän sitten auttaa taikka ei.
Mikään hentomielinen mies ei isä Alphée juuri ollut, kuten tiedämme.
Jumalan sanaa käytti hän kuin pakkosauvaa ja sillä aikoi hän sivaltaa
sellaisen iskun, että kuningattaren ylpeys ainaiseksi masentuisi.
Äitinä oli hän kärsinyt poikansa onnettomuuden, äitinä oli hän tuntenut
poloisen avunhuudon, pyörtymisen ja tippuvan veren viiltävän haavoja
hänen sydämensä sisimpään soppeen. Mutta ilmoitus, jonka isä Alphée
otti tehdäksensä, oli masentava hänet kuningattarena. Mikä kauhea
kohtalo, jos pikku Leopold jäisi ainiaaksi ruhjoksi ja silmäpuoleksi!
Hänen, joka oli toivonut poikansa kasvavan kauniiksi voiton ja oikeuden
päivää varten, täytyi siis nyt antaa viallinen raukka Illyrian kansan
hallitsijaksi! Tätä petosta ei hän ikinä antaisi anteeksi lääkärille.
Maanpakolaisuuden ja alennuksenkin aikana ovat kuninkaat siis korkean
kutsumuksensa ja ihmisten kurjan pelkuruuden uhreja!
Lieventääksensä ylimenoa täydellisestä pimeydestä päivänvaloon panetti
kuningatar ensiksi akkunoihin vihreät verhot; vähitellen annettiin
päivän sitten vapaasti tulvata akkunoista, ja nyt vasta huomasivat nämä
poloiset, kuinka he itsekukin olivat muuttuneet tämän vankeuden aikana.
Lapsi parka oli käynyt kovin kalpeaksi; oikeanpuolista silmää peitti
kääre yhä vieläkin. Kasvoihin oli kääre painanut pieniä, ennenaikaisia
kurttuja, jotka häntä vanhensivat. Suurin muutos oli kuitenkin se, että
hänen nyt täytyi alottaa viallisen poloisen surullinen elämä!
Ruokapöydässä täytyi hänen opetella uudellensa viemään ruokaa suuhun,
sillä hän ei voinut enää hoitaa lusikkaa ja kahvelia, vaan sattuivat
nämä milloin otsaa, milloin korvia kohden; niin paljo vaikutti näet
heikontunut näkö muihin henkisiin ominaisuuksiin. Tällaisten erehdysten
sattuessa nauroi hän sairaan lapsen naurua, mutta äidin täytyi kääntyä
poispäin, jott'ei hänen kyyneleitänsä huomattaisi.
Niin pian kuin poikanen pääsi puutarhaan, ilmestyi uusia kiusan ja
surun aiheita. Joka askeleella mieli hän kompastumaan ja tavoitteli
tukea; usein hän suuntasi tahtomattansa askeleensa viistoon ja joskus
hän kompastui kumoonkin. Aina pysyi hän arkana ja epävarmana, peräytyen
takaisin pienimmänkin esteen sattuessa tielle, tarttuen toisten käsiin
tai äidin hameen liepeihin ja kiertäen tuttujen rakennusten kulmia niin
varovasti kuin olisi hän peljännyt väijymystä. Kuningatar koetti kaikin
tavoin herättää eloon poikansa rauenneita ruumiinvoimia, jotka saman
onnettomuuden kautta näyttivät kovin lamautuneen. Näköaistia kohdanneen
turman vaikutus oli nähtävästi ulottunut muidenkin henkisten
aistimusten toimintaan.
Muuten ymmärsi poikanen varsin hyvin sen surun, jonka hän äidillensä
tuotti. Puhuessaan nosti hän vaivaloisesti päätänsä ja näytti ujolla
katseellansa ikäänkuin pyytävän anteeksi viallisuuttansa ja
heikkouttansa. Vaistomaisia, hermostuneita säikähdyksen vaikutuksia hän
ei voinut ensinkään hillitä. Niinpä oli hän saada hermonytkyn
kasvoihinsa, kun hän ensi kerran tuon onnettoman tapauksen jälkeen
kuuli pyssynlaukauksen, vaikka tämä kuuluikin varsin kaukaa. Ja kun
hänen jälleen piti nousta ponyhevosensa satulaan, alkoi koko hänen
ruumiinsa vapista.
»Ei, ei ... en minä», sanoi hän äitiänsä läheten, »ottakaa minut
vaunuihin kanssanne, minua niin pelottaa...»
»Pelottaa? Mikä sitten?»
»Minua niin kovin pelottaa...»
Ja tätä pelkoa ei saatu haihtumaan rukouksilla eikä nuhteilla.
»Vai niin», sanoi kuningatar harminsa hilliten, »no, valjastakaa sitten
vaunujen eteen!»
Oli kaunis sunnuntaipäivä loppupuolella syksyä. Ilma muistutti samaa
toukokuun sunnuntaita, jona he olivat olleet kansanjuhlassa
Vincennesissä. Tänään teki tuo taaja joukko köyhää kansaa, joka täytti
nurmikentät ja käytävät, kuningattareen vastenmielisen vaikutuksen.
Työväen huvitukset ulkona vapaassa ilmassa olivat ikäviä ja vielä
ikävämpi oli nurmikolta kansan keskestä löyhkäävä ruoka-aineiden haju.
Huolimatta rahvaan nauruista ja juhlapuvuista näkyi muka tuon vapaan
ilon takaa köyhyys ja kurjuus kyllin selvään. Poikanen, joka huomasi
äitinsä olevan huonolla tuulella ja luuli olevansa syynä siihen, koetti
olla äidillensä niin ystävällinen ja hyväilevä kuin mahdollista.
»Oletteko te suutuksissa, äiti, kun minä en tahtonut ratsastaa
ponyllani?»
Ei, ei äiti ollut suutuksissa hänelle. Mutta kuinka aikoi hän esiytyä
kruunaustilaisuudessa, kun hänen alamaisensa kerran kutsuvat hänet
takaisin? Täytyyhän kuninkaan osata ratsastaa.
Poikanen käänsi päänsä niin, että voi nähdä äitinsä ainoalla
silmällänsä ja kysyi sitten:
»Te luulette siis todellakin, että he huolivat minusta tällaisena?»
Hän näytti todellakin vihaiselta ja vanhalta.
Frédérique kummasteli, että hän voi sellaista epäillä; muistakoon vain
Westfalenin kuningasta, joka oli aivan sokea, hän.
»Niin, mutta mikäs kuningas hän on?.... Karkoitettu raukka!»
Kuningatar kertoi hänelle sitten tarinan Böhmenin sokeasta
Juhana-kuninkaasta, joka Crecyn tappelussa pyysi ritarinsa saattamaan
hänet eturiviin, jossa hän saisi mitellä miekkoja. Ja sitten taisteli
hän miehistönsä kanssa niin uljaasti, että he seuraavana päivänä
lepäsivät kaikki hevosinensa kuolleina tantereella.
»Voi, kuinka kauheaa ja hirmuista!» huudahti Leopold.
Sitten istui hän äänetönnä ajatuksissansa miettien kiihoittuneessa
mielikuvituksessansa tuota tarinaa samoin kuin markiisittaren satuja.
Vaunut kääntyivät nyt järven luota niin kapealle tielle, että tila kävi
melkein ahtaaksi. Eräs kävelijä heidän edellänsä hypähti äkkiä sivulle
vaunujen tieltä. Siteensä vuoksi ei poikanen häntä nähnyt, mutta
kuningatar hänet heti tunsi. Totisella ja ankaralla katseella huomautti
hän tätä päätänsä nyökäyttäen silmäpuolesta poikaparastansa, jonka
rihainen vartalo näkyi kuningattaren väljän puvun takaa: Kas, siinä oli
heidän yhteisen työnsä rauniot ja kuuluisan nimen heikko varjo!
Tämä oli heidän viimeinen yhtymyksensä. Seuraavana päivänä jätti Méraut
ainaiseksi St Mandén seudut.