Kuolemaan tuomittu vanki.
»Rakkahin Colette! Kymmenen tuntia kestäneen sotaoikeuden jälkeen
Corson varrella olevassa teaterissa vietiin meidät -- Hezeta ja minä --
tänne Ragusan linnaan. Sotaoikeus tuomitsi yksimielisesti meidät
kuolemaan.
Mielestäni on näin parempi kuin ennen. Ainakin tunnemme nyt varmasti
asiain tilan ja kaikki entinen salakähmäisyys on nyt lopussa. Nyt saan
lukea rakkaat kirjeesi ja kirjoittaa sinulle. Epävarmuus olikin jo
tukahduttaa minut. Kauheaa oli elää täydellisessä tietämättömyydessä
sinusta, isästä ja kuninkaasta, jonka luulin salakavalasti yllätetyksi
ja murhatuksi. Onni hänen majesteetillensa, että hän pääsi tästä
ikävällä pettymyksellä ja muutamain uskollisten alamaistensa
kuolemalla.
Sanomalehdistä lienette nähneet, kuinka asiat täällä kävivät. Kun
mitään epäävää käskyä kuninkaalta ei onnettomuudeksemme meille
saapunut, lähdimme me sopimuksen mukaan merimatkalle ja olimme jo klo 7
illalla niiden saarien suojassa, joiden luona oli sovittu yhtyä. Hezeta
ja minä olimme kannella, toiset pysyivät alhaalla; kaikki olimme me
täysissä aseissa ja puvuissa ja tekemäsi kaunis pikku kokardi hatuissa.
Siinä risteilimme pari kolme tuntia näkemättä muuta kuin eräitä
kalastajavenheitä ja muutamia suuria tulli-aluksia.
Pimeän tullessa tapasi meidät sovitulle yhtymyksellemme kuninkaan
kanssa vallan epäsuotuisa sumu; varrottuamme turhaan sangen kauvan
aloimme tulla siihen päätökseen, että kuningas on luultavasti sumussa
purjehtinut ohitsemme meitä ensinkään huomaamatta. Ja kun samassa
näimme raketin lentävän korkealle ilmaan juuri sillä rannalla, jolta
sovittu merkki piti annettaman, otaksuimme sen merkitsevän, että meidän
oli käytävä maihin. Kuningas oli nähtävästi jo siellä, ja niin
kiirehdimme me häntä vastaan.
Minulle, joka parhaiten tunsin seudun (olenkin niin monta kertaa ollut
siellä sorsia ampumassa), uskottiin ensimäisen venheen johto; toista
johti Hezeta ja kolmatta, jossa kaikki parisilaiset olivat, hra de
Miremont. Minun venheessäni olivat kaikki maamiehiäni ja voithan
ymmärtää, kuinka sydämemme sykkivät ajatellessamme että nuo pimeässä
häämöittävät rannat olivat isänmaamme rannikkoa ja että kaukana lahden
pohjukassa vilkkuva punertava valo oli Gravosan vilkkumajakka.
Enin ihmetytti minua sentään se, että rannalla oli kaikki niin
hiljaista. Ei kuulunut ollenkaan mitään lukuunottamatta laineiden
loisketta rantaa vastaan ja märkien purjeiden läiskettä. Mitään merkkiä
lähiseutuun kätkeytyneestä aseellisesta joukosta emme voineet huomata;
vaikka näet sellainen koettaakin olla aivan hiljaa, kuuluu tavallisesti
toki aina yskimistä, aseiden kalahtelemista y.m.
'Kas, tuolla näen jo meidän miehiämme!' kuiskasi San Giorgio minulle
hiljaa.
Mutta maihin päästyämme huomasimmekin, että 'meidän miehemme' eli
kuninkaalliset vapaehtoiset olivatkin vain kaktuspensaita, joita
rannikolle oli istutettu pitkiin riveihin. Astuin eteenpäin. Ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä, mutta sen sijaan jälkiä ja muita merkkejä
hietikossa. Huomautin siitä Hezetalle.
'Ne näyttävät epäiltäviltä', sanoi hän, 'lienee parasta joutua
veneeseen takaisin'.
Onnettomuudeksi astuivat parisilaiset samassa maihin eikä heitä enää
voitu pidättää, sillä heti paikalla lähtivät he juoksentelemaan ympäri
rannikkoa tutkien kaikki pensaat ja vesaikot.
Äkkiä näimme tulen leimahtavan ja kuulimme samassa kiväärin pamahtavan.
'Petosta, petosta!' kaikui huuto... 'Merelle, merelle takaisin!'
Kaikki ryntäsivät venheille ja siinä syntyi sellainen ahdinko,
tyrkkiminen ja polske kuin ahdistetussa lammaslaumassa. Kuu tuli
samassa esille ja valaisi tämän sekasorron. Huomasimme englantilaisten
matrusiemme jo loitonneen venheineen rannasta ja soutavan kaikin voimin
takaisin höyryalusta kohti. Epäjärjestystä ei kauvan kestänyt, sillä
Hezeta hyökkäsi revolveri kädessä eteenpäin komentaen ukkosena
jylisevällä äänellänsä: _avanti! avanti!_ [Eteenpäin! eteenpäin!]
Kaikki seurasimme häntä ... viisikymmentä miestä kokonaista armeijaa
vastaan! Varmaa kuolemaa kohti siis tiesimme käyvämme; uljaina he
taistelivat ja kaatuivat kaikki: Pozzo, Melida, nuori de Soris, joka
viime vuonna oli niin ihastunut sinuun, Henri de Trébigne, joka
keskellä taistelun temmellystä huusi minulle: 'kuules, Herbert, guzlan
soitto meiltä tässä puuttuu!' ... ja Jean de Veliko, joka oikealle ja
vasemmalle iskien täyttä kurkkua lauloi Radoitzan marssia. Näin heidän
kaikkien vihdoin kuolleina lepäävän seljällänsä rannalla varroten, että
kuohut heidät hautaisivat. Niin surkeasti kävi tanssijaistemme
kauneille kavaljereille! Vielä onnettomampia olimme me, Hezeta ja minä,
jotka kahden pelastuimme tästä ottelusta ja jouduimme vangeiksi. Ensin
heittivät he meidät maahan, missä sitoivat kätemme ja jalkamme, ja
sitten kuljettivat he meidät muulein seljässä Ragusaan. Minä ärjyin ja
puhisin turhan nurjamielisyyden vallassa, mutta Hezeta pysyi
levollisena sanoen: 'näin se oli sallittu ... tiesinhän minä sen jo
ennakolta'... Aika veitikka! Kuinka olisi hän ennakolta voinut tietää,
että joutuisimme tällaisen petoksen uhreiksi ja että meitä jo maihin
astuessamme tervehdittäisiin ojennetuin kiväärein ja haulisatein?...
Kuinka olisi hän suostunut johtamaan meitä, jos hän tämän olisi
tiennyt? Kaikessa tapauksessa on selvää, että hanke on epäonnistunut,
mutta voidaan uusia, kunhan ollaan varovaisempia.
Rakkaista kirjeistäsi, joita alinomaa olen uudelleen lukenut, löydän
selityksen siihen, miksi meitä koskeva oikeudenkäynti venyi niin
pitkälliseksi, miksi täällä linnoituksessa on juossut niin paljo
mustatakkeja (pappeja), miksi asian lopullinen ratkaisu aina lykkäytyi
ja näytti häilyvän edes takaisin. Nuo kurjat pitivät meitä vankeudessa
toivoen, että kuningas, joka ei sadoista miljoonista suostunut
luopumaan oikeudestansa Illyrian kruunuun, vihdoin myöntyisi
kuullessansa, että kahta hänen uskollisinta miestänsä uhattiin
kuolemalla.
Hellyydessäsi minua kohtaan näytät sinä sekä harmistuneen että
hämmästyneen, ett'ei isäsi ole sanonut sanaakaan puolestani
kuninkaalle. Mutta pitäisihän sinun toki ymmärtää, ett'ei kukaan Rosen
alennu sellaiseen halpamaisuuteen! Ukko raukka! Minua rakastaa hän
tosin rajattomasti ja kuolemani on oleva hänelle kauhea isku, siitä
olen varma. Ole hellä häntä kohtaan, Colette, ja tee kaikki voitavasi
hänen kipujensa lieventämiseksi. Ennen kuin syytät kuningastamme ja
kuningatartamme julmuudesta, on sinun muistettava, ett'ei meidän sovi
tuomita menettelyä, johon heidän korkea kutsumuksensa ehkä pakottaa
heidät. Niin hyvin heidän velvollisuutensa kuin oikeutensa ovat niiden
lakien yläpuolella, jotka tavallisesti määräävät muiden ihmisten
yhdyselämän. Tästä voisi Méraut puhua sinulle paljo hyvää ja kaunista,
minkä minäkin tunnen, vaikka en voi sitä sanoihin pukea. Sillä onpa
kuin kuonokoppa aina estäisi minua tuomasta esille sitä, mikä minulla
on sydämelläni. Kuinka usein onkaan tämä seikka vaivannut minua
suhteessani sinuun, joka olet minulle niin rakas. Todellisia tunteitani
en ole ikinä voinut sinulle oikein tulkita. Nytkin olen niin ujo, että
täällä kymmenien peninkulmain päässä sinusta ja sitä paitsi paksujen
muurien ja rautapuomien takana tunnen itseni noloksi, melkeinpä
mitättömäksi ajatellessani kauniita, vaalean sinisiä silmiäsi, pientä
veitikkamaista suutasi ja nenääsi, jota tapasi on nyrpistellä,
ilkamoidessasi kanssani.
Kuitenkin täytyy minun nyt, kun pian ijäksi sinusta eroan, kerrankin
vakuuttaa sinulle, ett'en ikinä ole ketään toista naista rakastanut
enkä tuntenut eläväni ennen kuin sinuun tutustuin. Muistatko sen
kerran, Colette, jolloin me tapasimme toisemme Tom Lewisin luona
Royalekadun varrella? Sen piti muka näyttää ihan tilapäiseltä
yhtymykseltä. Sinä istuit pianon ääressä soitellen ja laulaen kauniin
kappaleen, joka vaikutti minuun niin, että olin ruveta itkemään
tietämättä syytä liikutukseeni. Siitä hetkestä alkaen olin kahlittu,
tiedätkös! Kuka olisi voinut aavistaa, että asioimiston kautta solmittu
parisilainen avioliitto samalla kävisi todelliseksi rakkauden liitoksi?
Mutta niin se ainakin minun puoleltani kävi, enkä ole sitä ennen enkä
sen jälkeen tavannut naista, joka olisi ollut viehkeämpi omaa
Coletteani. Voit siis olla vakuutettu siitä, että lähellä ja loitolla
olet aina ajatuksissani. Muistellessani viehättävän siroa muotoasi
tulen aina iloiselle tuulelle. Ja niin on minulle aina ennenkin käynyt;
tiedätkös, että kun vain alan sinua muistella, alkaa minua naurattaa,
tarkoitan tuollaista samalla hellätunteista naurua...
Kaikissa tapauksissa on nykyinen tilamme kauhea, eivätkä asianomaiset
suinkaan laiminlyö kuvata sitä meille mahdollisimman hirvittäväksi.
Meitä valmistetaan nyt kuolemaan, s.o. Hezetan ja minun pieneen,
valkeaksi rapattuun vankikoppiin on tehty alttari viimeistä
sielumessuamme varten ja asetettu ruumiskirstut sänkyjemme eteen; sitä
paitsi on seinälle kummankin ylitse naulittu taulu, johon on
kirjoitettu: 'kuollut! ... kuollut!' Ja kuitenkin on huone minusta
iloinen, sillä sinun muistosi katkaisee kärjen kuolemaltakin. Ja kun
varpailleni nousten katselen ihanaa maisemaa, aloë- ja kaktuskasveilla
kaunistettua tietä Ragusasta Gravosaan, sinitaivasta ja sinertävää
merta, niin johtuu mieleeni häämatkamme, Monacon ja Monte Carlon
kukkulat ja kulkusten kilinä muulien kaulassa, joilla silloin
ratsastimme. Oi, kuinka minä silloin tunsin itseni onnelliseksi ja
keveäksi sydämeltäni! Ja kuinka ihana olitkaan sinä, pikku
matkatoverini! Olisin niin mielelläni nähnyt, että silloinen matkamme
olisi kestänyt enemmän aikaa!...
Huomannet siis, että kuvasi seuraa minua kaikkialla ja voittaa murheeni
kuolonkin kynnyksellä. Myöskin kuoleman on se voittava, sillä sen
tahdon kantaa taikakaluna rinnallani, kun muutamien tuntien kuluttua
käyn meren rannalle tehdylle teilauspaikalle voidakseni sinua
muistellen hymyillä vielä hetkellä viimeisellä, jolloin pääni menetän.
Älä kuolemaani sure liian paljo, rakkaani. Muista pienokaista, joka ei
vielä ole nähnyt päivän valoa, muista lastamme. Säästä itseäsi lapsen
vuoksi ja sano sille, kun se alkaa ymmärtää jotakin, että kuolin pää
pystyssä niinkuin sotilaan tulee kantaen kuolinhetkelläni kahta nimeä
huulillani, nim. puolisoni eli hänen äitinsä ja kuninkaan nimiä.
Olisin halunnut antaa sinulle muiston viimeisiltä hetkiltäni, mutta
kaikki kallisarvoisemmat esineet ovat he minulta riistäneet pois,
kelloni, vihkisormukseni ja rintaneulani. Muuta ei minulla siis ole
jäljellä kuin pari valkeita hansikkaita, jotka otin mukaani
käyttääkseni niitä Ragusaan marssiessamme. Juhlallisuuden vuoksi aion
käyttää niitä mestaustilaisuudessa ja vankilan pappi on suosiollisesti
luvannut lähettää ne sitten sinulle.
Ja nyt hyvästi, kallehin Coletteni! Älä itke! Kehoitan sinua olemaan
itkemättä, vaikka en itse tahdo nähdä mitään kyyneliltäni. Lohduta
isääni. Ukko parka nuhteli minua aina siitä, että tulen liian
myöhään!... Nyt en tule enää koskaan... Hyvästi, hyvästi!... Olisi
vielä niin paljo kirjoitettavaa... Mutta siihen ei minulla enää ole
aikaa... Minun täytyy kuolla... Hyvästi, Colette!
_Herbert Rosen_.»