V.

Yöjunalla.

»Tänä iltana klo 11 tapahtuu lähtö Lyonin asemalta. Minne, sitä en

vielä tiedä. Luultavasti Cetteen, Nizzaan tai Marseilleen».

Nämä lyijykynällä kiireessä kirjoitetut rivit sai Spalaton kreivitär

juuri kun hän kylvyn jälkeen terveyttä ja hyvinvointia uhoten

virkistyneenä käyskeli maakuusuojansa ja pukuhuoneensa väliä kastellen

kukkasia ja hoidellen kasvien taimia, tehtävä, jota varten hän oli

vetänyt yllensä vaaleat, melkein kyynärpäihin asti ulottuvat

ruotsalaiset hansikkaat. Kirjelippu ei näyttänyt vaikuttavan hänessä

mitään suurempaa liikutusta. Hän pysähtyi erään sadeakuttimilla

suljetun akkunan ääreen, mietti hetkisen ja teki sitten päättävän

kädenliikkeen, jonka olisi voinut käsittää näin: »No, olkoon menneeksi!

Ken tahtoo päästä päämääräänsä, saa luvan...»

Äkkiä soitti hän kamarineitoansa, jonka tuli olla avullisena hänen

valmistautuessaan vastaanottamaan pian saapuvaa kuningasta.

»Minkä puvun rouva suvaitsee?...»

Kreivitär katsahti peiliin ja vastasi sitten:

»Minä en pukeudu uudestaan... Tämä näyttää käyvän laatuun...»

Eikä hänelle mikään paremmin soveltunutkaan kuin tuo vaalea,

vartalonmukainen villahame, joka pehmeissä poimuissa laskeusi maahan,

ja sen yli heitetty saali, jonka päät olivat sidotut seljan taa kuin

pienillä tytöillä. Tumma tukka oli kierretty ylös päälaelle, niin että

niska oli paljas olkapäihin asti, missä ihon pehmeä ja lämpöinen väri

alkoi hieman tummua.

Hän ymmärsi kyllä itse, ettei mikään puku voinut miellyttää kuningasta

enemmän kuin tämä keveä, yksinkertainen ja lapsellisen miellyttävä

aamupuku. Ruokasaliin ... aamiaiselle ... ei hän tässä puvussa

kuitenkaan katsonut voivansa mennä. Hänen elämänsä täällä Messinan

kadun varrella oli näet saanut jotenkin juhlallisen muodon: täällä

eivät soveltuneet samat vapaat elämäntavat kuin maalla Courbevoiessa.

Hän söi aamiaista huoneessansa ja vetäytyi sitten pukuhuoneeseensa,

jonka verannalta oli näköala kadulle. Tässä istui hän väijyen kaikessa

hiljaisuudessa kuningasta tulevaksi; nytkin heittivät akuttimet

vaaleanpunertavan varjon hänen ylitsensä niinkuin ennen »perhehotellin»

akkunakomerossa.

Ennen klo 2:ta ei Kristianin ollut koskaan tapana saapua. Mutta kello

löi jo kaksi eikä häntä näkynyt. Señoran, joka muuten oli maailman

rauhallisin ihminen, valtasi tavaton levottomuus ja mielenkuohu, joka

yhä kasvoi, aivankuin tekee vesi, joka alussa kiehuu heikosti väreillen

ja sitten vähitellen kuumeellisesti pyörien, kuohuen ja poristen. Tällä

tunnilla ei Messinan kadulla näkynyt kuin jotkut ainoat ajopelit ...

koko katu loisti leveänä ja autiona päivän paistetta tasakattoisine,

komeine rakennuksinensa ja kullattuine rautaporttinensa ja siistine

lyhtypylväinensä... Montceauxin puiston edustalla. Joka kerta kun

kadulta kuului vaunujen kolinaa, veti Señora akkunaverhon sivulle

paremmin nähdäksensä, mutta aina pettyi hän toivossansa ja entistä

enemmän harmitti häntä tuo komea, häikäisevä elottomuus ulkona, joka

rauhallisessa hiljaisuudessansa oli täydellinen vastakohta hänen

kuohuvalle povellensa.

Mitä oli siis tapahtunut? Aikoiko Kristian siis todellakin matkustaa

häntä tapaamatta?

Mielessänsä etsi hän syitä ja mahdollisuuksia, mutta epävarmassa

odotuksessa häilyvälle on kaikki häilyväistä, niin hyvin ajatukset,

joita ei ehdi loppuun ajatella, kuin puhe, joka käy epävarmaksi

änkytykseksi eikä tahdo päästä huulten yli. Sellaisessa kiusallisessa

ja rauhattomassa mielentilassa oli Spalaton kreivitär nyt, että hänen

sormensakin liikkuivat vaistomaisesti ja suonenvedontapaisesti. Tuon

tuostakin kohotti hän punaista akkunaverhoa. Haleat tuuloset

häilyttivät puitten lehteviä, nuorteita oksia ja raitis henkäys

voimakkaista vesiruiskuista, joilla katua kostutettiin, lehahti

kasvoihin saakka. Sikäli kuin tavallinen ajeluaika Boulognen metsässä

lähestyi, vilkastui elämä ja yhä useampia vaunuja vieri ohitse estäen

kadunkastelijoita toimessansa.

Nyt alkoi kreivitär toden teolla peljätä että kuningas aikoi matkustaa

hänelle jäähyvästiä sanomatta. Hän kirjoitti kaksi kirjettä, osoittaen

toisen Axelin prinssille, toisen klubille; sitten pukeusi hän (sillä

eihän hän voinut käydä koko päivää puettuna pikkutytön lailla) ja alkoi

kävellä sänkykamarin ja pukuhuoneen väliä kunnes hänen levottomat

kävelynsä ulottuivat ympäri koko talon.

Mikään tavallinen pikku »kokotti-häkki» se ei ollutkaan, vaikka ei

myöskään noita raskaita, kivisiä jättiläisrakennuksia, joita

raharuhtinaat teettävät niin paljon läntisen Parisin uusiin

kaupunginosiin. Spalaton kreivittären talo oli taiteellisesti tehty

rakennus ja sisustettu tavalla, joka hyvin soveltui tähän

kaupunginosaan, jossa löytyvät Murillon, Velasquezin, van Dyckin y.m.

nimiset kadut; kattolistasta portinkolkuttimeen asti oli se

taiteellisesti omituinen ja erosi tässä suhteessa kaikista

naapuritaloista. Sen oli eräs kreivi Plotnicki rakennuttanut

lemmittyänsä varten, joka rumuudestansa huolimatta joka aamu sai

suojelijaltansa tuhannen frangin setelin; yöpöydältänsä hän sen joka

aamu löysi kokoon taitettuna. Kun rikas puolalainen kreivi sitten

kuoli testamenttia tekemättä, tarjottiin talo huonekaluinensa ja

taide-esineinensä kaupaksi kahdesta miljoonasta. Kaikkien näiden

kalleuksien onnelliseksi omistajaksi joutui Señora.

Puusta veisteltyjä raskaita portaita myöten, jotka olisivat kestäneet

vaunuillakin ajaa ja jotka Spalaton kreivittären vakavalle kauneudelle

muodostivat hollantilaisen taulun tumman taustan, voi hän laskeutua

alakerran kolmeen saliin. Ensimäinen näistä oli saksilainen pikkusali

Ludvig XV:n tyyliin ja sisälsi viehättävän kokoelman maljakkoja,

pystykuvia ja kauniita emaljiteoksia, kaikki 18:n vuosisadan hienoa,

siroa ja sievää työtä, joka näytti syntyneen lemmittyjen ohuiden

sormien luomana ja saaneen eloa heidän veitikkamaisesta hymystänsä;

toisessa salongissa taas oli lasin alla tulipunaisella pohjalla

lepääviä norsunluuveistoksia kuvaten milloin kiinalaisia henkilöryhmiä,

milloin jalokivistä sommiteltuja hedelmäpuita, milloin kaloja

nefriitti-silminensä, milloin keskiaikaisia pyhimyksiä ja Vapahtajan

kuvia kärsivine kasvoinensa ja verisine naarmuinensa. Kolmas sali, joka

oli valaistu kuin atelieri ja verhottu karduanitapeteilla, vartosi

vielä ukko Leemansin lupaamaa kalustoa.

Ihana kreivitär iloitsi muuten aina katsellessansa kaikkia näitä

harvinaisuuksia, olletikin kun ne oli saatu verrattain huokeasta

hinnasta, mutta tänään käyskeli hän saleissansa levotonna edes takaisin

välittämättä vähintäkään taide-esineistä; hänen ajatuksensa liitelivät

kaukana ja vatvoivat harmillisia kysymyksiä ja pulmia. Mitä tämä kaikki

merkitsikään?... Livahtiko kuningas tuolla tavoin tiehensä?... Ja hän

poloinen, joka oli luullut saaneensa miehen niin varmaan koukkuun!...

Kamarineito palasi takaisin. Ei mitään tietoja kuninkaasta!...

Kummassakaan paikassa ei häntä oltu nähty.

»Niin, niin, sehän on juuri Kristianin tapaista», arveli Señora.

»Tuntiessansa itsensä heikoksi, piileksi hän aina jossakin. Hän muka

ennen pakeni kuin tappiolla taisteli!» Ja vaikka hän muuten ei juuri

koskaan kiivastunut, raivostui hän nyt niin, että olisi ollut valmis

rikkomaan kaikki esineet ympärillänsä. Sitä tekemään hän kuitenkin oli

liian järkevä, sillä olivathan ne kallisarvoista kauppatavaraa;

jokaisessa näytti hänestä riippuvan hintalippu: hän ei hennonut!

Viskautuen nojatuoliin hän vaipui mietteihinsä ja hämärässä häipyivät

hänen silmistänsä vähitellen kaikki nuo äskettäin hankitut kalleudet,

häipyivät ja hälvenivät hänen unelmansa kanssa tulla rikkaaksi,

mahdottoman rikkaaksi. Vihdoin havahtui hän ajatuksistansa siitä, että

ovi äkkiä avausi:

»Päivällinen on valmis!» kuului palvelija huutavan.

Hänen täytyi siis käydä yksin aterialle upeassa ruokasalissansa, jossa

kunkin akkunan välissä nähtiin suuri, juhlallinen, jäykkä ja kalvennut

Frans Haisin maalaama muotokuva käherrettyine kauluksinensa; yhteensä

olivat nuo kahdeksan muotokuvaa maksaneet vähintäin kahdeksansataa

tuhatta frangia. Juhlallisempi kuin ainoakaan Frans Haisin muotokuvista

oli kuitenkin hovimestari valkoisine kaulaliinoinensa tuossa kun hän

tarjoilupöydän ääressä leikkasi paistia y.m. ruokalajeja, joita

kreivittärelle kantoivat hänen molemmat yhtä juhlalliset ja äänettömät

palvelijahoikaleet keltaisissa livreapuvuissansa. Kun kreivitär muisti

kuinka räikeässä ristiriidassa tämä komeus oli häntä uhkaavan vaaran

kanssa, oli hänen sydämensä haljeta harmista. Hänestä tuntui kuin

olisivat palvelijatkin aavistaneet hänen ajatuksensa, sillä niin kovin

jäykiksi he ryhdiltänsä kangistuivat päivällisten kestäessä: kumpikaan

heistä ei jäsentäkään järkähdyttänyt, vaan seisoivat molemmat niin

totisina hänen sivuillansa kuin mitkäkin valokuvaajat kuvattavan

uhrinsa asennon määrättyänsä.

Hyljätty rakastajatar tyyntyy sentään pian entisellensä... »Tällä

tavoin ei saa antaa kohdella itseänsä... Toivoa ei saa menettää...»

Kuninkaasta semmoisenansa hän ei paljoa välittänyt, mutta tässähän oli

kysymys »suuresta kaappauksesta», hänen omasta arvostansa ja

merkityksestänsä toisten kaappari-kumppanien silmissä... Hän mietti

asiaa ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.

Kiiruhtaen huoneeseensa kirjoitti hän ensin muutamia riviä Tomille.

Sillä välin kuin palvelusväki alakerrassa söi päivällistä jutellen

kreivittärestä ja arvaillen kaikenlaisia syitä hänen yksinäisyyteensä

ja mielenliikutukseensa, sälytti hän omin eikä tällaisiin toimiin

suinkaan tottumattomin käsin pienen matkalaukun, joka ennen niin usein

oli seurannut häntä Parisin ja Courbevoien väliä. Sen tehtyänsä heitti

hän villavaipan olkainsa yli, sillä ilta oli viileä, ja pujahti näin

sonnustettuna lähimmälle ajuriasemalle kantaen itse matkalaukkunsa ja

hiipien hiljaa ja huomaamatta kuin jokin paikkansa menettänyt

taloudenhoitajatar.

Myöskin kuningas Kristianilla oli ollut levoton päivä. Myöhään oli hän

palannut tanssijaisista ja myöhään herännyt unestansa, pää täynnä

kotimaan sävelten kaikuja. Sitten täytyi ryhtyä matkavalmistuksiin:

koettaa aseita ja kenraalin univormua, jota hän ei ollut käyttänyt

Ragusan piirityksen jälkeen, j.n.e. Näissä puuhissa kului aamupäivä klo

11:n. Kaiken aikaa kieppui Lebeau hänen kintereillänsä vakoillen ja

väijyen, vaikka pelokkaana ja arkana, ettei hänen ansamaisten

kysymystensä tarkoitusta huomattaisi. Täsmällensä klo 11 kokoutui pieni

hoviseura salonkiin kuulemaan hiljaista messua, jonka pater Alphée luki

keskellä huonetta sijaitsevan uunin edessä, jota, tilapäisesti

kirjoliinalla katettuna, käytettiin alttarina. Rosenin perhe ei ollut

läsnä, sillä vanha herttua makasi vuoteen omana ja ruhtinatar Colette

taas oli saattamassa asemalle puolisoansa, jonka oli tänään määrä

lähteä matkalle useiden muiden nuorten miesten kanssa. Seuraavalla

junalla oli Hezetan tarkoitus matkustaa ja toisten mukaan aikovien

vasta sitä seuraavalla. Eri osastoissa oli pienen urhojoukon siis määrä

suoriutua matkalle, ett'ei herätettäisi mitään huomiota.

Messu muistutti kaikkia menneistä, levottomista ja vaivalloisista

ajoista. Munkin haaveilevat kasvot, sotilasmainen äänensävy ja liikkeet

vaikuttivat että suitsutussavukin tuoksahti ruudilta ja koko toimitus

tuntui jonkunlaiselta kenttähartaushetkeltä ennen taistelun alkua.

Yhtä levottoman mielialan vallitessa kuin messu oli kuunneltu syötiin

sen jälkeen aamiainen, jolloin kuningas kyllä koetti esiytyä niin

rakastettavana kuin suinkin, ett'ei jättäisi epämiellyttävää muistoa

jälkeensä; olletikin tahtoi hän kuningatarta kohtaan osoittaa erityistä

kunnioittavaa huomiota ja hellyyttä, joka asianomaista ei kuitenkaan

paljo lämmittänyt. Poikanen, pikku Zaran kreivi, katseli vanhempiansa

epäillen ja pelokkaana. Tuo kauhea kohtaus muutamia päiviä sitten oli

jättänyt häneen vaikutuksen, jota hän ei pystynyt selvittämään lapsen

ymmärryksellänsä, mutta joka täytti hänen mielikuvituksensa

surullisilla kuvilla ja rasitti hänen hermostoansa. Markiisitar de

Silvis huokaili jo ennakolta syvään lähdön hetkeä miettiessänsä.

Mérautin taas oli vaikea hillitä kuohuvia tunteitansa nyt, kun hänen

unelmansa juuri olivat toteutumaisillansa. Vastavallankumousta Illyrian

kansan puolelta oli hän näet kauvan toivonut, yhteistä kapinaa, joka

oikealle isännälle avaisi ovet kuninkaalliseen linnaan. Nyt hän ei

ollenkaan epäillyt retken onnistumista. Toisin ajatteli sen sijaan

Kristian II, mutta murheellinen ei hän suinkaan ollut, ell'emme ota

lukuun vähäistä ikävää tunnetta, joka melkein aina syntyy ihmisissä,

kun täytyy jättää paikkakunta, johon jo on ehtinyt tottua. Päinvastoin

tunsi hän mielensä keveämmäksi ajatellessansa, että hän, langenneiden

kunniavelkojen rasittama mies, pääsisi nykyisestä kierosta asemastansa.

Sillä jos onnetar suosi yritystä, voi hän siviilimenojen nimessä

helposti suorittaa velkansa; jos hanke taas epäonnistuisi, suistuisi

kaikki edes yhtaikaa tai saisi hän taistelussa surmansa. Ajatus, että

luoti otsaan vapauttaisi hänet sekä raha- että rakkaushuolista,

vaikutti häneen tavallansa lohduttavasti. Kuninkaan rauhallinen ja

huoleton katsanto ei hullummalta näyttänytkään kuningattaren

haaveilevan ilmeen ja Elyséen innostuksesta palavain kasvojen rinnalla

tuossa kun he aterian jälkeen kolmen käyskelivät puutarhassa.

Palvelija meni heidän ohitsensa. Kristian viittasi hänet luoksensa

sanoen:

»Käske Samyn valjastaa...»

Kuningatar säpsähti:

»Mitä? Aiotteko kaupungille?»

»Aion, viisaus vaatii sen... Eiliset tanssijaiset ovat voineet antaa

aihetta kaikellaisiin huhuihin... Minun täytyy sen vuoksi ainakin

näyttäytyä klubissa ja bulevardeilla... En minä kauvan viivy ...

päivällisille minä jo varmasti palaan».

Samassa juoksi hän portaita ylös suuren rakennuksen yläkertaan

ketteränä kuin lomalle aikova koulupoika.

»Viime hetkeen asti täytyy minun siis pysyä epävarmana hänen

suhteensa», sanoi kuningatar Mérautille, joka ei voinut rohkaista eikä

lohduttaa häntä sanallakaan.

Kuningas oli kaikissa tapauksissa tehnyt hyviä päätöksiä. Messun aikana

oli hän mielessänsä vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa,

sillä hän tunsi olevansa liian heikko jättämään lemmittynsä, jos tämä

toden teolla tahtoi pidättää hänet lähtemästä. Parhaissa aikeissa hän

siis kaupungille lähti. Klubiin hän ensin ajoi. Siellä oli jotensakin

tyhjää ja autiota. Muutamia kaljupäitä istui totisina ja hiljaisina

whistipöydän ääressä ja lukusalissa nuokkui eräitä kunnianarvoisia

unikekoja pitkän sanomalehtipöydän ääressä. Muuten oli sangen

luonnollista, ett'ei täällä tänään ollut sen vilkkaampaa: koko viime yö

oli näet pelattu hurjasti; kun peliseura aamun sarastaessa lähti

klubista Axelin prinssin johdolla, sattui joukko muuleja, kulkuset

kaulassa, kulkemaan ohi, jolloin prinssi pyysi muulinkuljettajan

lypsämään elukat ja sai koko seuran juomaan maitoa samppanjalaseista.

Elukkain kuljettajan vastustelusta huolimatta noustiin sitten muulien

selkään ja niin ajettiin täyttä vauhtia la Paix katua pitkin. Klubin

esimies, hra Bonoeil jutteli tapauksen kuninkaalle. »Oli tosiaankin

hullunkurista nähdä prinssin ratsastavan pienellä aasintammalla», sanoi

hän, »hänen täytyi koukistaa säärensä ylös, ett'eivät ne viiltäisi

maata ... sillä monseigneurilla onkin niin pitkät sääret, että ... ja

hänen järkähtämätön hidasverisyytensä sitten!... Vahinko, ettei teidän

majesteettinne ollut näkemässä tätä hauskaa kohtausta!»

Kristianistakin oli ikävä, ett'ei hän ollut mukana moisessa hauskassa

ilveilyssä. Axelin prinssi oli miekkoinen, sillä setänsä kanssa

riitoihin jouduttuansa oli hän saanut karkoitustuomion, joka

luultavasti ainaiseksi vapautti hänet hallitushuolista, olletikin kun

setä vielä vanhoilla päivillänsä mietti avioliittoa ja voi ehkä

toimittaa valtakunnalle kokonaisen liudan kruununperillisiä. Sitä

parempi prinssistä, jota huvitteleminen Parisissa miellytti paljon

enemmän kuin kotoinen politiikka.

Venyessänsä sohvalla, jolta tuo veltto epäilijä-prinssi verrattain

äsken oli noussut, tunsi Kristian vähitellen vaipuvansa takaisin samaan

mielentilaan ja menetti samassa määrässä eilispäivän juhlan herättämän

sankarillisen tunnelmansa: sotaretki kadotti äskeisen viehätyksensä,

loistonsa ja suuruutensa. Jos hän viipyisi täällä raukeisi kaikki

tyhjiin, huomasi hän ja katsoi parhaimmaksi paeta pois tästä velttouden

pesästä, joka uhkasi tehdä lopun hänen tahdonvoimastansa; äkkiä nousi

hän ylös ja kiiruhti jälleen vapaaseen ilmaan ja meluavaan,

toimeliaaseen ihmisjoukkoon.

Kello oli jo 3. Silloin oli hänen tapansa klubissa tai Mignonin luona

syödyn aamiaispäivällisen jälkeen käydä Messinan kadulla Señoraa

katsomassa. Koneellisesti suuntausivat hänen askeleensa nytkin tuttua

tietä tuohon kaupunginosaan, joka kesäaikaan tuntui sangen hauskalta

leveine kattoinensa, pitkine, komeine rakennusrivinensä ja vihreine

istutuksinensa, joiden omituiset varjot heittyivät valkeille

asfalttikäytäville.

Entäs ihmiset sitten? Kauniita naisia, siroja muotoja, suloisia,

vilkkaita ja iloisia kasvoja viileiden kesähattujen ja värikkäiden

auringonvalojen alla! Missä muualla voisivat naiset käydä, pukeutua ja

koristaa itsensä niin kuin nuo? Missä muualla voisi ihminen kuluttaa

aikansa hauskemmin ja iloisemmin ja missä muualla olisi niin paljo

erilaisia huvituksia kuin Parisissa!... Ja kaiken tämänkö hän nyt

jättäisi taittaaksensa niskansa tappotantereella!... Sääli luopua niin

paljosta hyvästä ja niin monista hauskoista nautinnoista, joita muualla

maailmassa ei olisi tarjolla!

Ollessansa tämän tunnelman vallassa, jolloin elämä hymyili ja Parisi

taas tuntui viehättävimmältä, katseli Kristian mielellänsä kaikkia

vastaantulevia kaunottaria; milloin viehättivät häntä jonkun naisen

ihanat kasvot, milloin hänen alushameensa pitsireunukset. Kuinka vieras

olikaan se ritarillinen kuningas, joka tänä aamuna puolisonsa ja

poikansa kanssa polvistui alttarin juureen, sille pomada-keikarille,

joka nyt iltapäivällä klo 3 käyskeli tässä nenä pystyssä. Frédérique

oli ollut vallan oikeassa kirotessaan koko Parisia ja sen turmiollista

vaikutusta Kristianin tapaisiin horjuviin ja kiehuviin luonteihin.

Tultuansa sille kohdalle Haussmannin puistokatua, missä Messinan katu

alkaa, pysähtyi Kristian hetkeksi odottamaan, kunnes vaunujono oli

ehtinyt ohitse. Tällä välin ehti hän vähän miettiä. Kuinka oli hän

äkkiä tänne joutunut? Hän ei voinut sitä käsittää. Näkyiväthän tuolla

Plotnickin palatsin pienet tornit himmeän päivän valossa!... Mikä

houkutus!... Miksi ei hän menisi perille asti?... Miksi ei hän kävisi

hyvästelemässä Señoraa, joka vast'edes jäisi hänelle vain palavan janon

ja tyydyttämättömän kaihon muistoksi?

Tätä sisäistä taistelua kesti vain hetken, mutta että se oli ankara,

näkyi kyllä hänen hienosta ja rihaisesta ruumiistansa, joka horjui ja

huojui kuin ruoko tuulessa. Äkkiä rohkaisi hän itsensä, viskausi

lähimmän vapaan ajurin vaunuihin ja käski tämän ajaa takaisin klubiin.

Tätä päätöstä hän ei olisi voinut tehdä, ellei aamumessun aikana tehty

lupaus olisi pakottanut häntä siihen. Nyt pääsivät voitolle hänen

katolilaisuutensa ja pelokas nais-uskonnollisuutensa.

Klubiin tultuansa sai hän Señoran kirjeen; tuoksuva paperi jo oli

ilmaisevinaan hänelle, mikä levottomuus lemmittyä vaivasi. Pian sen

jälkeen hän sai toisen kirjeen Axelin prinssiltä, joka jo oli saapunut

takaisin. Se sisälsi vain muutamia, kiiruussa kyhättyjä, helliä ja

rukoilevia sanoja. Tom Lewisin kauppakirjoja ei näiden kirjeiden tyyli

muistuttanut missään suhteessa! Kuitenkin tunsi kuningas Kristian

itsensä vielä voimakkaaksi. Hän ymmärsi olevansa tähystelevien ihmisten

ympäröimä: tämä tieto antoi hänelle miehen ryhdin ja huolettomasti

pisti hän kirjeet taskuunsa. Klubin nuoremmat jäsenet saapuivat

yksitellen jutellen hauskasta aasiratsastuksesta, joka eräässä

sanomalehdessäkin oli tarkoin kuvattuna. Sanomalehti kiersi miehestä

mieheen; jokainen nauroi samaa vatsanaurua, josta puuttui kaikki

sydämellisyys ja välittömyys ja jota nauravat luonnollisen naurukykynsä

kadottaneet poloiset.

»Mässätäänkö tänäkin iltana?» kyselivät nuoret ylimykset toisiltansa

kaataen sisäänsä -- terveysopillisen juomajärjestyksensä mukaisesti --

soodavettä, jota klubissa aina olikin riittävästi saatavissa.

Ja sitten alkoi »mässäys». Muiden iloisen mielentilan houkuttelemana

seurasi Kristian mukana Café de Londres'iin, missä oli aikomus syödä

päivällistä, mutta ei tällä kertaa tavallisissa saleissa, joiden

tapetit niin monta kertaa ennen olivat tanssineet heidän juopuneissa

silmissään ja joiden peileihin he olivat piirrelleet satoja

nimikirjaimia, vaan vaihteen vuoksi mentiin tällä kertaa

viinikellariin, tuollaiseen tynnyreillä ja pulloilla täytettyyn,

maanalaiseen katakombiin, jotka ulottuvat pitkän matkan Opéra Comiqueen

päin. Näissä säilytyshuoneissa oli kaikellaista Ranskan rypälesatoa eri

tahoilta maata ja päivällispöytä katettiin tomuisten, huuruisten ja

kaasuliekkien valossa välkkyväin Chateau Yquem-pullojen ja näiden

välille järjestettyjen värillisten lasien keskeen. Aate syödä

päivällistä täällä viinikellarissa oli Vatteletin keksimä; hänen

mielestänsä oli Kristian II:n lähtö, josta ainoastaan hän ja Axelin

prinssi tiesivät, siksi tärkeä tapaus, että sitä piti juhlittaman

jollakin erinomaisemmalla tavalla. Erittäin onnistunut ei tämä keksintö

kuitenkaan ollut: kellarissa oli näet verrattain kostea ilma ja

sitäpaitsi olivat miehet vielä väsyksissä edellisen yön mässäyksestä.

»Kukonpyrstöstä» ei ollut mihinkään: hän torkahti silloin tällöin uneen

ja heräsi aina hermonytkähdyksistä. »Rigolo» taas oli harvapuheinen ja

katseli tuon tuostakin kelloansa. Pelkäsikö hän ehkä, että kuningatar

kävisi liian levottomaksi, kun hän viipyi poissa niin kauvan?

Jälkiruokaa syötäessä saatiin seuran lisäksi muutamia naikkosia, jotka

olivat syöneet päivällisensä ylhäällä kahvilassa. Kuultuansa, että

kuningas ja prinssi olivat alhaalla kellarissa, jättivät he heti

päivällispöytänsä ja tulivat nyt kynttilöillä varustettujen edeskäypien

opastamina tänne alas haparoiden eteenpäin, helmat käsivarrella,

nauraen ja huudahdellen pelvosta. Melkein kaikki olivat he

avorintaisissa puvuissa, josta taas oli seurauksena että he alkoivat

aivastella ja rykiä, käydä kalpeiksi ja palella istuessansa herrojen

polvilla; nämä taas olivat kylmän vuoksi kääntäneet ylös

takinkauluksensa. Eräs naisista, joka oli vähän muita viisaampi tai

kylmettyneempi, huomautti vihdoin että »täällähän voi saada

keuhkotaudin kuka tahansa», muistutus, jonka johdosta seura päätti

juoda kahvia ylhäällä salongissa. Tämän majanmuuton aikana hävisi

Kristian, jonka vaunut odottivat ulkona.

»Messinan kadulle!» sanoi hän ajurille hiljaa hampaittensa välistä

sähisten.

Hän näytti joutuneen päähänpiston valtaan. Atrian aikana oli hän

alinomaa nähnyt _hänen_ kuvansa edessänsä ja sen jälkeen taas, kun nuo

keveät kaunottaret saapuivat, vaivasi häntä koko ajan ajatus saada

syleillä ja vihdoinkin kokonansa omata sen, jota hän rakasti, omata

hänet eikä aina vain turhaan kerjätä, nyyhkiä ja palaa...

»Rouva ei ole kotona!»

Näin vastattiin hänelle perillä. Tämä vaikutti häneen kuin kylmä ryöppy

hehkuvaan hiillokseen. Rouva ei ole kotona! Epäjärjestys talossa, jossa

palvelijat näyttivät mielensä mukaan mellastavan, oli riittävä todistus

siitä. Tullessansa oli Kristian jo huomannut, että eräästä ovesta

hävisi joku myssypäisen piian naama ja että nuolena poistuvan pikentin

kirjavat liivit vilahtivat toisaalta. Hän ei viitsinyt enempää kysellä,

sillä äskeinen tenhottu tunnelma hälveni samassa ja selvästi äkkäsi hän

nyt sen kuilun, johon hän oli ollut syöksemäisillänsä: valapatto olisi

hän Jumalansa edessä ja maan kavaltaja Herran antamaan kruunuun nähden.

Hän muisti rukousnauhansa ja kiitti Jumalaa moneen kertaan rukouksensa

toistaen samalla kun rukousnauhan helmet lipuivat hänen polttavien

sormiensa lävitse, hänen ajaessaan jo puistokujan heittämien varjojen

ohitse kiiruusti takaisin St. Mandéhen päin.

»Kuningas tulee!» huudahti Elysée nähdessänsä salongin akkunasta, jossa

hän jo kauvan oli tähystellyt, että Kristianin vaunujen lyhtyvalot

nuolen nopeudella hävisivät palatsin pihaan. Kuningatar, joka muuten

oli niin rauhallinen ja tasainen, oikein huudahti ilosta. Hän oli jo

epäillyt pahinta ja otaksunut Kristianin joutuneen tuon naikkosen

verkkoihin, jonka vuoksi hän siis pettäisi ystävänsä ja ijäksi

häpäisisi itsensä ja maineensa. Koko St. Mandén pientä hoviseuraa oli

vaivannut samanlainen kiusallinen pelko näiden raskaiden odotuksen

hetkien kuluessa. Itse pikku Zarakin, joka -- vastoin tapaansa -- vielä

oli valveilla, oli joutunut saman levottomuuden valtaan ja ymmärsi,

että talossa vallitseva hiljaisuus merkitsi jotakin erityistä.

Vaistomaisesti karttoi hän tekemästä naivia ja samalla joskus julmiakin

kysymyksiänsä, joilla lapset toisinaan vallan paljastavat onnettoman

asiaintilan. Äänetönnä oli poikanen istunut koko ajan katsellen erästä

albumia, jonka suurten lehtien taa hän piiloitti kasvonsa; ja kun hän

Elyséen huudosta havahtuen katsahti ylös, näytti hän itkeneeltä. Kun

häneltä myöhemmin kysyttiin surun syytä, vastasi hän joutuneensa

pahalle tuulelle pelkästä pelosta, että kuningas matkustaisi pois

antamatta edes jäähyväissuudelmaa ennen lähtöänsä. Pieneen

helläluonteiseen poikaseen vaikutti näet nuorekas, iloinen ja leikkisä

isä kuin vallaton, veitikkamainen, aikainen veli, joka tosin oli

ystävällinen ja kiltti hänelle, mutta joka siitä huolimatta toisinaan

kovin pahoitti äidin mieltä.

Pian kuultiin, kuinka Kristian lyhyesti ja kiireisesti antoi käskyjänsä

palvelijoille. Sitten riensi hän ylös huoneustoonsa ja palasi viiden

minuutin kuluttua takaisin alas matkapuvussa. Tähän kuului pieni,

sievä, soljella ja sinisellä nauhalla varustettu hattu ja sellaiset

sirot säärykset, joita matkailijat Vatteletin saaristotauluissa

käyttivät. Tästä keikarimaisuudesta huolimatta näkyi hänessä selvästi

kuningas niin hyvin kasvojen ylevässä ilmeessä kuin luontevan jalossa

ryhdissä ja käskevässä käytöksessä. Kunnioittaen lähestyi hän

kuningatarta, jolle hän kuiskaten esitti syynsä viipymiseen.

Mielenliikutuksesta vielä kalpeana vastasi tämä hänelle hiljaa:

»Ell'ette olisi ajoissa palannut, olisin minä matkustanut sijassanne ja

ottanut Zaran mukanani.»

Kuningas uskoi hänen sanansa ja olipa tuokion aikaa jo näkevinänsä

hänet poika käsivarrella keskellä kuulasadetta ja päättäväisenä käymään

kuolemaan lapsensa kanssa niinkuin tuona muistorikkaana, kauheana

iltana, jolloin hän lapsineen aikoi syöstä akkunaparvelta alas. Sen

vuoksi ei hän mitään vastannut, vaan painoi lämpimän suudelman hänen

kädellensä ja veti hänet nuoren innolla luoksensa kuiskaten: »anteeksi,

anteeksi!»

Kuningatar olisikin kai antanut anteeksi kaikki, mutta samassa hän

huomasi salin ovelle ilmestyneen Lebeaun, kuninkaan katalan

silmänpalvelijan ja kurjan kätyrin kaikissa tämän petoksissa ja

rikollisissa huvituksissa. Hänet valtasi inhoittava epäilys: »entäpä

jos Kristian valhettelee ... eikä aiokaan matkustaa?»... Ja samassa

irroittautui hän puolisonsa syleilystä. Kristian näytti aavistavan

hänen epäilyksensä ja kääntyi Mérautin puoleen pyytäen tätä saattamaan

häntä asemalle.

»Voittehan palata takaisin Samyn kanssa», lisäsi hän.

Jäähyvästelyn täytyi tapahtua nopeasti, sillä lähdön hetki läheni;

kuitenkin ehti kuningas sanoa ystävällisen sanan Boscovitshille,

markiisittarelle y.m. Nostaen Zaran polvillensa kertoi hän tälle

lähtevänsä sotaan valloittaaksensa takaisin valtaistuimensa ja

valtakuntansa. Sitten kehoitti hän pikku prinssiä olemaan tottelevainen

äidillensä eikä mitenkään pahoittamaan tämän mieltä; jos hän taas

mahdollisesti ei palaisi takaisin sotaretkeltä, pitäisi pojan muistaa,

että isä on kaatunut maansa ja kuninkaallisten velvollisuuksiensa

vuoksi. Hän piti siis pikku prinssille varsin hyvin kokoonpannun

jäähyväispuheen Ludvig XIV:n tapaan. Totisena kuunteli poika isänsä

sanoja kummastellen samalla huomattavasti tuota tavattoman juhlallista

kieltä huulilta, jotka muuten aina hymyilivät hänelle. Mutta Kristian

oli hetken mies, aina sangen vilkas, vaihteleva ja keveäluontoinen. Nyt

oli hyvästijätön totisuus ja aikeessa olevan yrityksen tärkeys

kerrassansa vallannut hänen ajatuksensa. Ollen enemmän liikutettu kuin

mitä hän tahtoi näyttää katsoi hän parhaaksi äkkiä keskeyttää kaikki

hellät kohtaukset. Nyökäten kaikille jäähyvästiksi ja kumartaen syvään

kuningattarelle riensi hän pois.

Ell'ei Méraut kolmen vuoden aikana olisi omin silmin nähnyt, kuinka

Kristian häpäisevällä elämällänsä loukkasi perheen pyhyyttä, ei hän

olisi voinut tuntea »suuren klubin» Rigoloa tuossa ritarillisessa ja

ylevässä ruhtinaassa, joka nyt -- matkalla Lyonin asemalle -- teki

hänelle selkoa järkevistä ja suurenmoisista aatteistansa ja

tulevaisuuden suunnitelmistansa.

Kuningasvaltaisessa epäuskossansa näki Méraut tässä kaitselmuksen

välittömän johdon, joka hallitsee kuningasten sydämiä, ja esimerkin

siitä, kuinka syvällekin langennut kuningas jumalallisen kaitselmuksen

ja syntyperäisen armon kautta aina voi kohota lankeemuksen tilasta, jos

tarvis niin vaatii. Ajatellessansa tätä kuninkaan sisällistä

kohoutumista alennuksestansa, joka epäilemättä ennusti pian tapahtuvaa

ulkonaistakin kohoutumista, tunsi Méraut, jumala ties mistä syystä,

sanomatonta tuskaa, joka ei voinut olla muuta kuin loukatun ylpeyden ja

katkeran kateuden tunnetta.

Sillä aikaa kun Lebeau osti rautatiepiletit ja jätti sisään

matkakapineet, käveli mieleltänsä häilyvä kuningas suuressa

odotussalissa miettien öisessä yksinäisyydessään rakastajatartansa

Señoraa: tuonnoiset hellät jäähyvästit St. Lazaren asemalla johtuivat

näet ehdottomasti hänen mieleensä. Näitä muistoja uusiessansa näki hän

erään naisen rientävän ohitsensa: sama vartalo, sama rehti, mutta

samalla miellyttävä ja keikaileva käynti...

Poloinen Kristian, poloinen kuningas, jonka pakosta täytyi pysyä

kuninkaana!

Vihdoinkin nousi hän junaan, yleiseen rautatievaunuun, sillä erityisen

tilaus olisi herättänyt liiallista huomiota. Avaten oven herrallensa

oli Lebeau määrännyt vaunun. Kristian viskausi heti vaunun nurkkaan

iloiten siitä, että pääsisi tiehensä kaikista mahdollisista

seikkailuista. Eronhetkeä oli hän kuvitellut kovin kiusalliseksi.

Samassa kuului vihellys. Juna nytkähti, lähti liikkeelle ja huristi

pian yli siltojen, ohi nukkuvien esikaupunkien ja pitkien lyhtyrivien,

syösten vihdoin kohti aukeaa maaseutulakeutta. Nyt voi kuningas

hengittää helpommin, nyt tunsi hän itsensä keveäksi, voimakkaaksi,

varmaksi ja pelastuneeksi. Hän oli jo ruveta hyräilemään mielihyvästä,

kun hän samassa huomasi vaunussa toisenkin matkustajan: akkunan

luona ... vastakkaisella puolella liikahti tumma varjo kyyristyen

kokoon nurkassa tekeytyäkseen nähtävästi niin mitättömäksi kuin

mahdollista, ettei suinkaan herättäisi mitään huomiota.

Nainen hän kaikessa tapauksessa näytti olevan. Mutta oliko hän nuori

vai vanha, ruma vai kaunis? Tottumuksesta heräsi hänessä nämä

kysymykset ja tottumuksesta tarkasteli hän matkatoveriansa. Tämä ei

enää hievahtanutkaan, vaan näytti jo nukahtaneen.

»Seuratkaamme hänen esimerkkiänsä!» mietti Kristian, oikaisten

jäsenensä ja levittäen matkaviltin ylitsensä. Kerran katsahti hän vielä

akkunasta ulos nähden tumman maiseman, puiden ja pensaiden

epäsäännöllisten, pehmeiden ääriviivain, ilmoituspylväiden vilisevän

ohitse ja pilvenhattarain liitävän korkealla vienossa ilmassa; sitten

tunsi hän silmäluomensa raskaiksi ja oli juuri nukahtamaisillansa, kun

hän äkkiä tunsi silkin hienojen kutrien, pitkien silmäripsien ja

raikkaan hengityksen hivelevän kasvojansa. Punaiset huulet lähestyivät

hänen huuliansa kuiskaten hiljaa:

»Voi sinua, häijy mies, joka hennoit matkustaa pois minulle jäähyvästiä

sanomatta».

* * * * *

Kymmenen tuntia myöhemmin heräsi Kristian II kanunain jyskeestä

häikäisevään päivän valoon, jota akkunan edessä humisevat, tuuheat

puut sentään vähän laimensivat. Hän oli juuri nähnyt unta, että hän

hauli- ja luotisateessa johti joukkojansa niitä jyrkänteitä ylös, jotka

Ragusan satamasta alkaen kohoavat sikäläiseen linnoitukseen saakka.

Mutta havahtuessansa huomasikin hän lepäävänsä suuressa sängyssä. Mitä

oli siis tapahtunut? Vähitellen selvisi sentään hänen muistonsa ja

ajatuksensa. Hän oli Fontainebleaussa, Fasan-nimisessä hotellissa, joka

on lähellä metsää: vallan lähetysten kohosivat siinä korkeiden puiden

latvat sinitaivasta kohti. Kanunain jyske taas aiheutui tänne

majoitetun tykkiväen ampumaharjoituksista. Ja itse todellisin

todellisuus ja ajatustensa yhdysside, kreivitär Señora istui juuri

hänen edessänsä kiivukaapin edessä, huonekalu, joka näkyy löytyvän

kaikissa hotelleissa, mutta jota muuten ei tavata missään; siinä hän

istui kirjoittaen ahkerasti ja nopeasti huonolla kynällä, joka pahasti

vikisi paperia vastaan.

Kuvastimesta näki kuinka ihastunein ja kiitollisin silmin kuningas

häntä katseli, ja Señora nyökkäsi hänelle lähettäen hellän katseen ja

heitto-muiskun kynän varrella; mutta päin ei hän kääntynyt: jatkoi vain

kirjoitustansa kaikessa rauhassa, hieno hymy seraafimaisilla

huulillansa.

»Sähkösanoma omaisten rauhoittamiseksi», sanoi hän nousten ylös ja

soittaen palvelijaa, jolle hän jätti kyhäyksensä. Tämän tehtyänsä meni

hän rauhallisena akkunan luo ja avasi sen, jolloin päivän valo tulvahti

esteittä sisään kuin vesivyöry sulun avattua.

»Oi, kuinka ihanaa!» huudahti hän ja istahti sitten sängyn laidalle

rakastajansa viereen. Ja nyt hän nauroi ja ilakoi ihastuneena siitä,

että sai olla maalla näin kauniina päivänä, jolloin voitaisiin

käyskellä ulkona metsässä j.n.e. Olihan heillä koko päivä

käytettävänään: vasta seuraavalla yöjunalla piti Kristianin matkustaa

eteenpäin ja samaan aikaan palaisi hän taas Parisiin. Lebeau oli

matkustanut jo ennakolta Hezetan ja hänen ylimyksellisten

seuralaistensa luo ilmoittamaan, että maihinnousu oli lykkäytynyt

päivää myöhemmäksi. Rakastunut kuningas olisi puolestansa tosin

mieluummin jäänyt edelleen hotelliin jatkaaksensa autuaallista

hummausta viimeisiin tunteihin, jopa minuteihin saakka, mutta

rakastajattarella oli ihanteellisempi käsitys rakkaudesta, jonka vuoksi

rakastuneet heti aamiaisen jälkeen ottivat vuokravaunut ja lähtivät

ajelemaan. Nurmikenttien ja säännöllisesti istutettujen puuryhmäin

ohitse, jotka muistuttivat Versaillesin puistoja, saapuivat he

suuremmoista puistotietä myöten siihen, missä alkoi varsinainen metsä,

kuuluisa Fontainebleaun metsä kauniine, vaihtelevine maiseminensa. Ensi

kerran ajelivat Kristian ja Señora nyt ulkona yhdessä ja täysin

siemauksin nautti kuningas nyt onnestansa, jota tosin kestäisi vain

muutamia tunteja, sillä huomispäivä toisi taas vain taistelua ja

kuolemaa tullessansa.

Vaunut vierivät nyt vihreiden pyökkiholvien alitse, jotka levittivät

heidän yllensä keveän, tuuhean ja niin tiheän lehvistönsä, että päivän

säteet tuskin missään jaksoivat sitä lävistää; vuosisatojen kuluessa

oli näet puistotie saanut versoa niin sankkalehväiseksi. Tämän

viheriöitsevän katoksen suojassa, missä rakastajattaren kasvot olivat

hänen ainoa näköalansa, antautui Kristian täydellisesti runollisten

unelmiensa valtaan muistelematta ja miettimättä muuta kuin tämän

hyväilyjä; eikä hänellä ollut haluakaan mihinkään muuhun. Slaavilaisen

luonteensa tunteellisuuden puki hän romanttisiin huudahduksiin ja

kuvauksiin. Oi, kuinka suloista olisi elää ikänsä kaiken täällä hänen

kanssansa, kahden kesken hänen kanssansa tuollaisessa pienessä,

vaatimattomassa metsänvartijantuvassa, joka ulkoapäin on katettu

oljilla ja sammalilla, mutta muuten sisustettu mitä sievimmäksi ja

aistikkaimmaksi pesäksi parille kuherruskyyhkyselle! Kristian kysyi

kyyhkyseltänsä, mistä hetkestä alkaen tämä oli häntä alkanut rakastaa

ja minkä vaikutuksen hän ensi näkemässä oli tehnyt. Suudellen Señoraa

käsille, silmille ja kaulalle käänsi hän tälle kotimaansa runoja, joita

rakastettu kuunteli ollen muka ymmärtävinänsä ja kuninkaan tunteihin

vastaavinansa nuokkuessansa vaunuissa tämän vieressä yön vaivoista

väsyneenä: rakastajan nukkuessa oli hän näet valvonut ja työskennellyt.

Mutta rakastavaisetkaan eivät aina ole yksimielisiä. Kristian olisi

halunnut yhä kauvemmas metsän peittoon ja yksinäisiin, villeihin

seutuihin, mutta Señora taas tahtoi pysyä niissä tutummissa osissa

metsää, missä ulkoravintolat ja puuveistosten myymälät houkuttelevat

ihmisiä luoksensa, missä oppaat tarjoutuvat johtamaan kävijöitä

täräjäville kalliomöhkäleille ja tippuville louhille ja missä

maalaiskansaa asuu sinne tänne rakennetuissa tölleissä ynnä muissa

piilopaikoissa kurkistaen uteliaana kaikkia ohitse kolisevia vaunuja.

Täten toivoi hän näet pääsevänsä kaikista naapurinsa ikävistä

ja yksitoikkoisista tunteenpurkauksista, joiden vaikutusta

rakastajattareen tämä ei ymmärtänyt, vaan ihmetteli sitä enkelimäistä

kärsivällisyyttä, millä Señora kuunteli talonpoikaisukkojen ja -akkojen

loppumatonta lörpötystä.

Franchartiin tultua halusi hän vettä tuosta vanhasta munkkikaivosta,

joka on niin syvä, että veden vinttaus ämpärillä vie parikymmentä

minutia. Niin että olihan Kristianilla täällä sangen hauska! Sitä

paitsi antausi Señora tekemisiin vanhan, kielevän ämmän kanssa, joka

kantoi mitalia rinnallansa kuin mikäkin vanha sotilas ja lateli heille

pitkiä juttuja opastellessansa heitä ympäristössä, samoja ijänikuisia

juttuja, joita hän samoin sanoin oli kertonut niin monta kertaa, että

hän vihdoin itsekin uskoi olleensa mukana niin hyvin täällä ennen

muinoin sijainneen luostarin aikoina kuin niissä upeissa juhlissa,

joita hänen kertomuksensa mukaan oli vietetty täällä kolmesataa vuotta

myöhemmin s.o. ensimäisen keisarikauden päivinä.

»Juuri tässä, armollisin herrasväki, oli suuren keisarin tapana istua

iltaisin koko hovinsa kanssa», kertoi hän viitaten kivipenkkiin päin,

jolla ehkä kolme, korkeintaan neljä henkeä mahtui istumaan.

Juhlallisella ja ylhäisellä äänellä jatkoi hän sitten: ... »ja tuossa

vastapäätä istui keisarinna hovinaisinensa!»... Karukasvuinen

kivikkomaa ei muuten antanut juuri valoisaa käsitystä kaikesta siitä

loistosta, jota ämmä sanoin kuvasi.

»No, emmekös jo ole nähnyt kylläksi, Señora?» kysyi kuningas vihdoin

kärsimättömänä.

Mutta Señora seurasi uskollisena opasta, joka vielä tahtoi näyttää sen

esplanaatin, mihin pikku Rooman kuningas ojennetuin kätösinensä

kannettiin korkeita vanhempiansa vastaan. Tämä juttu johdatti isän

mieleen pikku Zaran. Keskellä tätä kuivan karua maisemaa oli hän äkkiä

näkevinänsä äidin pitävän pikku Zaraa korkealla hänen edessänsä ja

poikasen katselevan häntä suurin, surullisin silmin ikäänkuin olisi se

kysynyt: mitä sinä teet? Mutta tämän ajatuksen karkoitti hän pian

luotansa ja jatkoi matkaansa Señoran kanssa. Milloin kuljeskelivat he

ikivanhain tammilehtojen läpi (kuinka monet loistavat metsästysseurat

olivatkaan olleet koolla näiden siimeksessä!), milloin taas laskeusivat

viheriöitseviin laaksoihin tai nousivat kukkuloille ja jyrkänteille,

joiden alla häämöitti kivikkokuiluja, tai hiekkakaivosten äyräille

katselemaan näissä kasvavia korkeita petäjiä, joiden suuret paljaat

juuret haarautuivat kaikkialle tuolla alhaalla, kuivassa, punertavassa

hietikossa.

Nyt saapuivat he kolkkoon, pimeähköön puistokäytävään, jota

auringonsäteet eivät läpäisseet ja johon sade oli syövyttänyt syviä

uria. Sen molemmin puolin kasvoi useissa riveissä korkeita, suoria

puita, jotka muistuttivat jättikirkon pylväitä ja joiden alla oli niin

hiljaista, niin aivan hiljaista, että helposti voi kuulla kauriin

keveät askeleet, jopa kellertävän, oksasta irtautuneen lehtisen

putoamisen maahan. Eikä kuulunut korkeudessakaan mitään elon merkkiä:

ei lintua oksilla, ei ollenkaan mitään liikettä, vaan kaikki pelkkää

pimeyttä ja autiota tyhjyyttä! Alakuloisuus valtasi jo Kristianin,

jonka rakkaus ajan kuluen alkoi sointua yhä surullisempiin

äänilajeihin. Hän kertoi tehneensä testamenttinsä ennen lähtöänsä ja

tunteneensa silloin itsensä kovin liikutetuksi: olipa kuin olisi hän

siinä puhunut jo haudastansa. »Niin kyllä, onhan se ikävää», sanoi

Señora äänellä, joka todisti hänen ajatustensa askaroivan muissa

kaukaisissa asioissa.

Mutta Kristian oli yleensä niin naisten hemmottelema ja Señorasta

erittäin niin varma, ett'ei hän tämän hajamielisyyttä edes huomannut,

vaan jatkoi puhettansa äskeiseen tapaansa.

Jos niin onnettomasti tapahtuisi, ettei hän enää elävänä palaisi

takaisin, voisi Señora myydä nykyisen asuntonsa, muuttaa maalle ja elää

muistoissansa. Ennakolta hän jo lohdutteli Señoraa mahdollisen

kuolemansa varalta osoittautuen niin sydämmellisesti liikutetuksi ja

rehellisesti tämän parasta tarkoittavaksi, että hän nähtävästi itsekin

erehtyi tunteistansa pitäen läheisen kuoleman aiheuttamana mielialaa,

jonka herätti vain kaipaus armaastansa erotessa. Kaikessa tapauksessa

puhui hän rakastetullensa sangen kauniisti »toisesta elämästä» haudan

tuolla puolla ja teki sen hiljaisella äänellä pitäen samalla Señoran

käsiä omissansa. Kaulassansa kantoi hän pyhän Neitsyen kuvaa kotelossa,

joka hänellä aina oli yllänsä; sen lahjoitti hän nyt Señoralle. Voitte

kuvitella hänen ilonsa!

Äkkiä kääntyivät kuninkaan ajatukset toisaalle. Puiden välisestä

aukosta näkyi rivittäin leiritelttoja, joista siellä täällä kohosi

keveitä savupilviä; satuloimattomia hevosia seisoi marhaminnoistansa

yön ajaksi sidottuina, tykistöväen univormuja vilahteli kaikkialla ja

vahtiosastoja meni ja tuli, niin että katse kaikkialla kohtasi hauskaa

sotilaselämää taivasalla, näky, joka kuninkaassa herätti eloon

slaavilaisen rodun voimakkaat, synnynnäiset sotilas- ja

paimentolaistunteet.

Vaunut vierivät eteenpäin leveää puistotietä sivuuttaen sotilasryhmän;

toiset olivat asettamassa telttaa kuntoon, toiset keittämässä

illallista. Veitikkamaisina katsoivat he ohi ajavia hymyillen

»siviilimiehelle», joka oli saanut niin hienon ja kauniin neitosen

seuraksensa; kuningas taas olisi mielellänsä laskeunut alas vaunuista

jutellaksensa heidän kanssansa ja vaikkapa pitääksensä heille

puheitakin. Ojentautuen suoraksi tähysteli hän puiden välistä

nähdäksensä leirin yli niin kauvas kuin mahdollista, kun samassa kuului

trumpetin kimeä ääni, johon kaukaa heti vastattiin samalla tapaa eri

tahoilta. Nämä sotaiset äänet kuullessansa alkoi erillensä kummulle

pystytetyn päällikönteltan eteen sidottu arapialainen ratsuhevonen

hirnua ja temmeltää, korskua ja puistella harjaansa. Kuninkaan silmät

loistivat nyt ilosta ja mielihyvästä. Oi, mikä ihana elämä häntä

odottikaan ja kuinka monessa kunnon ottelussa hän muutamien päivien

kuluttua olisikaan mukana! Vahinko vain, että Lebeau oli ehtinyt

matkustaa matkakapineiden kanssa Marseilleen, muuten olisi hän

mielellänsä tahtonut nähdä minkä vaikutuksen hän kenraalin univormussa

teki rakastettuunsa! Hänen innostuksensa kasvoi kasvamistansa ja

hengessä oli hän näkevinänsä, että kaupungin portti pirstausi hänen

aseittensa voimasta ja tasavallan joukot pakenivat hurjassa

epäjärjestyksessä, jonka jälkeen hän kunnialla ja loistolla ratsasti

sisään Laibachiin kulkien sen liputettuja katuja myöten. Ja Señora

olisi mukana sielläkin, sen vannoi hän kunniansa kautta. Hän lähettäisi

noutamaan Señoraa, joka saisi komean palatsin heti kaupungin porttien

ulkopuolella; ja siinä voisivat he tavata toisensa yhtä helposti ja

vapaasti kuin Parisissakin. Señora ei vastannut paljo mitään näihin

hänen vakuutuksiinsa. Kristianin mielestä pysyi hän äänetönnä sen

vuoksi, että hän tietysti mieluummin olisi halunnut pitää hänet

itsellensä, vaikkakin hän nöyrästi alistui sallimuksen johdettavaksi.

Tämä itsekieltämyksen piirre todisti, että hän todella oli kelvollinen

olemaan kuninkaan rakastajattarena, mietti Kristian. Kuinka viehkeän

illan viettikään hän sitten Señoran kanssa Fasanin hotellin punaisessa

huoneessa, jonka vaaleat rulla-akuttimet eristivät rakastavaisen parin

kaikesta pikkukaupungin juoruamisesta porteilla ja tapton jälkeen

päättyvillä iltakävelyillä. Ja millaisilla tunteenpurkauksilla,

syleilyillä, suudelmilla ja intohimoisilla uskollisuusvaloilla

jatkuivatkaan edellisen yön hellät kohtaukset! Sydän sykki täällä

sydäntä vastaan tuulen hiljaa tuutiessa läheisiä puita ja avoimien

akkunain verhoja ja suihkulähteen loristessa hotellin pihalla, jossa

kaikki kynttilät olivat sammutetut eikä muuta valoa näkynyt kuin

alakerroksessa olevan hotellikonttorin heikosti väräjävä lampun valo.

Kello lyö 1 ja nyt täytyy eron tapahtua. Kristian oli peljännyt tätä

hetkeä ja otaksunut tarvitsevansa koko voimansa pysyäksensä lujana

kaikkia niitä rukouksia ja hyväilyjä vastaan, joilla Señora tietysti

tahtoisi pidättää hänet syleilyssänsä. Mutta siinä hän erehtyi. Señora

oli lähtövalmiina jo ennen häntä ja ilmoitti tulevansa saattamaan häntä

rautatielle, teko, joka muka todisti, että kuninkaan kunnia oli hänelle

suuriarvoisempi kuin oma onni... Mies poloinen! Kuinka julmasti hän

olisikaan pettynyt, jos hän sattumalta olisi kuullut sen helpoituksen

huokauksen, joka väkisellä pääsi kavalan nartun rinnasta niin pian kun

hän oli jäänyt yksin ja hetkisen seisoi junalaiturilla, kunnes sen

molemmat viheriät lyhdyt katosivat radan mutkan taakse! Poloinen

Kristian! Kuinka hän olisikaan kauhistunut, jos hän olisi tiennyt, että

hän nyt tyytyväisenä ja lepoa halaten palasi hotelliin takaisin sen

tyhjissä, huonoilla kaduilla pahasti kolisevissa omnibusvaunuissa

huoahtaen kaikkea muuta paitsi rakkautta ilmaisevalla äänellä: »kunhan

vain Tom olisi oikein tehnyt tehtävänsä!»

Sen voitte uskoa! Tehtävänsä hän juuri oli tehnyt. Sillä niin pian kuin

juna saapui Marseilleen ja Kristian pieni matkalaukku kädessä astui

ulos, hämmästyi hän nähdessänsä hopeanauhaiseen lakkiin puetun

herrasmiehen lähestyvän häntä pyynnöllä, että hän hetkiseksi

pistäytyisi »konttoriin».

»Ja miksi? Kuka te olette?» kysyi kuningas ylhäisesti.

»Polisikomisario», vastasi korealakkinen herrasmies.

Konttorissa tapasi hän prefektin, vaaleapartaisen, vilkkaan ja pirteän

näköisen entisen sanomalehtimiehen.

»Ikävä kyllä, minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että

matkanne päättyy tähän», sanoi prefekti sangen kohteliaasti, »mutta

Ranskan hallitus ei voi sallia, että sen vierasvaraisuutta nauttiva

ruhtinas käyttää sitä vehkeilyihin ja sotahankkeihin valtakuntaa

vastaan, jonka kanssa me olemme ystävällisissä väleissä».

Kuningas koetti inttää vastaan, mutta turhaan: prefekti tunsi aikeissa

olevan hankkeen pienimpiin yksityisseikkoihinsa saakka.

»Olihan aikomuksenne nousta laivaan täällä Marseillessa? Puoluelaisenne

taas ovat nousseet Jerseystä tulevaan englantilaiseen laivaan

Cettessä... Maihin aioitte te käydä Gravosan rannikolla... Sovittu oli,

että saavuttaessa ammuttaisiin sotamerkiksi kaksi rakettia, toinen

maalta, toinen höyrylaivasta... Huomaatte minun tyystin tuntevan kaikki

hankkeenne... Myöskin Ragusassa ne tunnetaan ja sen vuoksi luulen

syystä voivani vakuuttaa teille, että minä, pidättämällä teidät täällä,

pelastan teidät joutumasta sen väijymyksen uhriksi, joka epäilemättä

odottaa teitä Gravosassa.»

Kuningas vallan kauhistui. Mahdotonta oli hänen käsittää, kuka oli

kavaltanut kaikki nämä tiedot asioista, joita muut eivät voineet tuntea

kuin hän, kuningatar, Hezeta ja eräs, jota hän ei hetkenkään aikaa

keksinyt epäillä kavalluksesta.

Prefekti hymyili.

»Kas niin, teidän majesteettinne, parasta ottaa asiat sellaisina kuin

ne nyt ovat», sanoi hän. »Hankkeenne on epäonnistunut! Ehkä te

onnistutte toiste paremmin, mutta olkaa silloin varovampi... Ja nyt

uskallan minä ehdottaa, että teidän majesteettinne käy kanssani

virka-asuntooni. Muuten joutuu teidän majesteettinne täällä ikävän

huomion esineeksi kaikkialla, sillä asia tunnetaan jo koko

kaupungissa...»

Kristian ei antanut heti vastausta, vaan heitti silmäyksen ympäri

pientä virkahuonetta, jonka kalustona oli vain yksi vihreä nojatuoli;

paitsi uunia nähtiin huoneessa joukko vihreitä paperikääryjä ja suuria

rautatiekarttoja, jotka peittivät tämän tuiki proosallisen sopukan

seinämiä, missä hänen uneksimansa, Radoitzan marssin ikuisten sävelien

soidessa syntynyt sankariruno siis noloimmalla tavalla päättyi. Hän

tunsi joutuneensa samanlaatuiseen tilaan kuin ilmapurjehtija, joka

korkealla pilvien tasalla leijailtuansa äkkiä putoaa tyhjän ja

luhistuneen pallonsa kanssa talonpoikaistalon navetan katolle.

Vihdoin päätti hän suostua prefektin tekemään tarjoukseen. Siellä oli

kaikki täydellisesti parisilaiseen tapaan. Rouva oli mitä rakastettavin

ja sen lisäksi erinomaisen soitannollinen; kun päivällinen oli syöty ja

päivän tavalliset keskusteluaineet pohdittu, istui hän pianon ääreen

alkaen soitella muutamia juuri ilmestyneitä soittokappaleita. Hänellä

oli kaunis ääni ja niin hyvin hän lauloi, että Kristian pian siirtyi

hänen viereensä alkaen keskustella hänen kanssansa musiikista ja eri

sävellyksistä. Nuottihyllyllä näki hän vihkosen »Kaikuja Illyriasta» ja

pari operettia, nim. Saban kuningatar ja Kaunis hajuvesikauppiatar.

Rouva pyysi kuningasta näyttämään, kuinka Illyrian kansanlauluja

oikeastaan lauletaan, jonka johdosta Kristian hyräili hänelle muutamia

kotimaansa säveleitä, nim. 'Nuo kauniit sinisilmät kuin suvitaivahat'

j.n.e. ja 'Kuulkaas nuoret tyttöset, te nauhakutriset' j.n.e. Mutta

sillä välin kun Kristian kalpeana, tunteellisena ja koti-ikävän

valtaamana seisoi pianon ääressä vaikuttaen isäntäväkeensä

alakuloisilla väliajoilla ja pitkäveteisellä äänenpainollansa,

lauloivat laineet Illyrian rannikolla toisenlaista kansallislaulua

sille reippaalle ja innostuneelle nuorukaisjoukolle, joka

eläköön-huutojen kaikuessa täysin purjein ja varmana lähestyi rantaa

tietämättä mitään kuninkaan keskeytyneestä matkasta. Tosin olisi

Lebeaun pitänyt ilmoittaa heille ainakin ensimäisen viipymisen syistä,

mutta sen oli tuo lurjus, joka omien syrjähyppyjensä vuoksi myöhästyi

matkallansa, tykkänänsä laiminlyönyt.