IV.

Aatto-iltana.

Ystäväin päivällinen taidekauppiaan luona oli jo lopussa. Yksin

ollessansa taittaa vanha Leemans jonkun leipäkyrsän istuessansa

keittiön pöydän ääressä vastapäätä vanhaa Darustia, joka ei edes kata

pöytää eikä anna ruokaliinaa. Mutta kun sattuu olemaan vieraita kuten

tänä iltana, huolekas auvergnelais-eukko sadatellen riisuu valkeat

päällykset huonekaluilta, laskee sievästi kokoon pienet jalkamatot ja

kattaa pöydän herran muotokuvan eteen salonkiin, joka nyt muutamien

tuntien aikana esiintyy siistinä ja hauskana kuin maalaispappilan sali,

tuoksahdellen väkevälle, sipulin höystämälle ruualle. Eikä ole vähemmän

höystettyä se keskustelukaan, joka täällä silloin käy alhaisten

koronkiskurein puhetapaan.

Sen jälkeen kuin »suuri kaappaus» täällä päätettiin, kokoutuvat

veijarit silloin tällöin tänne päivällispakinoille. Moiset keskinäiset

liikeyritykset vaativat, että yhdytään usein tekemään suunnitteluja.

Parempaa yhtymäpaikkaa taas ei ole kuin tuo pienen Eginhardin kadun

varrella keskellä ikivanhaa Parisia. Täällä voi ainakin huoletta puhua

ääneen, keskustella ja neuvotella.

Nyt alettiin muuten jo olla lähellä päämäärää. Muutamien päivien tai

ehkäpä jo muutamien tuntien kuluttua on luopumuskirja allekirjoitettu

ja tähän saakka niin kalliiksi käynyt hanke alkaa tuottaa korkoja.

Varma kaappaus vilkastuttaa pöytävieraiden katseet ja puheet,

pöytäliina näyttää puhtaammalta ja viini maistuu paremmalta. Seura

pitää nähtävästi hyvät kestit ukko Leemansin isännöidessä ja Picheryn,

hänen eroamattoman ystävänsä ja toverinsa, istuessa kunniasijalla

pöydän päässä. Veli Pichery on aimo puupää vahattuine viiksinensä ja

kankeine kaulaliinoinensa; sotilaallisen ja samalla viekastelevan

ulkonäkönsä vuoksi näyttää hän rappiolle joutuneelta upseerityypiltä.

Ammatiltansa hän on tauluja kaupusteleva koronkiskuri, aikamme

taiteellisen kokoilu-innon luomalta uudelta ja hieman mutkalliselta

kauppa-alalta. Kun nuori mies hyvästä perheestä sattuu joutumaan

rahattomaksi, hän menee taulukauppias Picheryn luo, jolla on komea

myymälä Lafitten kadun varrella.

»Sattuuko teillä olemaan joku oivallinen mestariteos Corotilta?...

Muista minä en välitä».

»Ah, Corot, niin!» huudahtaa Pichery sulkien ihastuneena toisen

kuolleista kalansilmistänsä muuttaaksensa samassa äkkiä äänensä. »On,

minulla on juuri se, jota te tarkoitatte!»

Näin sanoen hän lykkää esille suurilla telineillä olevan Corotin

mestariteoksen: aamumaiseman, jossa väikkyy hopeinen usva ja karkeloi

parvi terhenettäriä halavien alla.

Lorgnetin läpi on nuori keikari ihailevinaan maisemaa:

»Sievä! erinomaisen sievä!... Ja hinta?»

»Viisikymmentä tuhatta frangia», sanoo Pichery arvelematta.

Yhtä vähän empii ostaja.

»Kolmen kuukauden maksuaika vai...?»

»Niin, kolmen kuukauden ... mutta sitoumusta vastaan».

Keikari kirjoittaa velkasitoumuksen, käskee tuoda taulun kotiinsa tai

lemmittynsä luo ja nauttii saadessansa sinä päivänä kertoa klubilla ja

bulevardeilla ostaneensa juuri »helkatin sievän Corotin». Seuraavana

päivänä hän lähettää taulun huutokauppaan, missä ukko Leemans --

Picheryn pyynnöstä -- huutaa sen takaisin kymmenestä tai kahdestatoista

tuhannesta frangista s.o. taulun todellisesta arvosta. Pichery kiskoo

siis hirmuiset korot, mutta tarvitseeko hänen välittää siitä, ostaako

joku taideystävä todella hänen taulunsa tai ei. Corotinsa hän on myynyt

sangen korkeasta hinnasta »nahkoineen karvoineen», kuten noiden kunnon

keinottelijain on tapana sanoa; siihen on hän mielestänsä täysin

oikeutettu, sillä taide-esineen arvo on kovin mielivaltainen. Sitä

paitsi hän pitää huolen siitä, ettei myy epäkelpoa tavaraa, sillä ukko

Leemans tarkastaa kaikki ja opettaa hänelle tarpeelliset taidesanat,

joilla tämä tukkavoiteilla suittu lurjus sitten hämmästyttää

ostajiansa: toivorikasta bulevardinuorisoa ja kaupankäynnille tärkeitä

kokottinaikkosia Operaa ympäröivästä kaupunginosasta.

Patriarkka Leemansin vieressä istuvat Señora ja hänen aviopuolisonsa

lasien ääressä ja tuolit likitysten kuin rakastuneilla ainakin.

»Suureen kaappaukseen» ryhdyttyä tapaavat he harvoin toisensa. J. Tom

Lewis, joka julkisesti oikeastaan on Lontoossa, elääkin kaikessa

hiljaisuudessa maatilallansa Courbevoiessa kuluttaen aikaansa

kalastelemalla, kun ei ole petkutettavia poloisia, taikka tekemällä

naapurillensa Sprichtille kaikellaista kiusaa.

Sulkeutuneempana kuin itse Espanjan kuningatar viettää Señora taas

hienoja »puoli-maailman» päiviä, vartoen kuninkaallista rakastajaansa

juhlallisena ja kankeana. Usein käy elämä tällaisille lemmityille

niin ikäväksi, että he etsivät jonkun samallaisen naistoverin

kävelyretkiänsä varten, joilla nämä laiskurit koettavat tehdä

siedettävämmäksi toimettomuuttansa. Mutta Spalaton kreivitär ei löydä

sopivaa ystävätärtä koko kaupungista. Epäilyttävien naikkosten kanssa

hän ei tahdo seurustella; siihen on hän näet aivan liian ylhäinen.

Kunnialliset naiset taas eivät tahdo seurustella hänen kanssansa eikä

Kristian II salli hänen antautua niiden päiväperhosten liehakoitavaksi,

jotka tavallisesti esiytyvät vain miesseuroissa, salongeissa, klubeissa

y.m. Sen tähden istuu hän aina yksin kattomaalauksilla koristelluissa

budoareissansa, joiden suuret, kasviköynnöksillä ja kapuilevilla

lemminkäisillä eli amorineilla ympäröidyt kuvastimet eivät paljo

koskaan kuvasta muuta kuin hänen välinpitämättömät piirteensä.

Selvästi huomaa, kuinka kyllästynyt hän on kaikkeen siihen hellyyteen,

millä kuningas häntä kohtelee tuhlaten tunteitansa kuin suitsutusta,

joka lemuten palaa kultaisessa maljassa, mutta sittenkin tuottaa

päänkivistystä. Mielellänsä vaihtaisi hän tuossa tuokiossa nämä

ruhtinattaren ikävät päivät entiseen elämäänsä Royale-kadun varrella

sijaitsevassa maakerroksessa, missä hänellä oli oma pajazzonsa

huvittamaan häntä karkeloilla ja muilla tempuilla. Nyttemmin sai hän

ani harvoin tavata ystäväänsä, ja tuskin on hän saanut sen verran

aikaa, että olisi kirjoittanut tälle asiain nykyisestä tilasta.

Senpä vuoksi hän on onnellinen tänä iltana; painautuen Tomin rintaa

vastaan koettaa hän saattaa tätä hyvälle ja pirteälle tuulelle:

»Kas niin Tom, nyt sinun pitää olla hauska ja naurattaa minua», sanoo

hän.

Mutta Tom ei voi olla oikein hauskalla päällä, vaikka kuinka haluaisi,

sillä häntä kiusaa eräs ajatus, joka alati johtuu hänen mieleensä;

mutta sitä hän ei kehtaa lausua julki. Hän on mustasukkainen. Sen hän

uskoo, ett'ei mitään luvatonta vielä ole tapahtunut kuninkaan ja

Señoran välillä, sillä Señora ymmärtää tehtävänsä liian hyvin,

antautuaksensa ennen kuin hän on varma asiastansa. Mutta ratkaiseva

hetki lähestyy. Niin pian kuin kuningas on allekirjoittanut

luopumuskirjan, vaatii hän oikeutensa. Siksi on ystävämme Tom

huolestunut ja ahdistuksissansa, sieluntila, joka on verrattain

harvinainen niin etuluuloista ja kaikista lapsellisuuksista vapaassa

miehessä kuin hän on. Hän tuntee hieman väristyksiä, jotka kylminä

karmivat selkäpiitä, katsellessansa entistänsä ihanampaa vaimoansa,

jonka suloa nyt kohottaa kaunis puku ja ennen kaikkea kreivittären

arvonimi. Tomin mielestä se vallan hienontaa hänen piirteensä ja luo

loistetta hänen katseessansa; ja näyttääpä melkein kuin tukkakin noiden

kallisarvoisten koristeiden alla olisi entistänsä tuuheampi.

J. Tom Lewis ei nähtävästi ole näyteltävän osansa tasalla: hänellä ei

olekaan sitä selkärankaa, mitä tällainen keinottelu vaatii. Hän ottaisi

jo mielellään vaimonsa takaisin eikä välittäisi koko »kaappauksesta».

Mutta hän ei kehtaa tehdä sitä, sillä hän pelkää joutuvansa

naurettavaksi, ja sitä paitsi oli hanke jo niellyt suuria summia.

Miespoloinen taistelee ja kamppailee siis sisällistä taistelua,

osoittaen epäröimistä, johon Spalaton kreivitär ei ikinä olisi luullut

Tomin tunteiden riittävän. Kaikissa tapauksissa koettaa Tom

näyttää iloiselta, huitoo käsillänsä ja juttelee sydänsurustansa

huolimatta vilkastuttaen koko seuran kertomuksillansa asioimiston

sisäishistoriasta, joista ukko Leemans ja itse jääkylmä Picherykin

innostuvat selostamaan parhaimpia kujeitansa ja »kaappauksiansa».

Hitto vie, istutaanhan tässä toverusten, hyvien ystäväin ja veljien

kanssa suljettujen seinien sisällä, niin että...! Kaikki ammatin

salaisuudet paljastetaan, sen konnankoukut ja ansat, suurten

kaupustelijain keskinäiset salaliitot, joiden takia he maailman

silmissä tahtoivat käydä kilpailijoista, näiden keinottelut ja

salakähmäisyydet, kaikki salaperäiset yhdistykset, jotka luovat

kokonaisen muurin rasvaisia lurjuksia ja likatakkisia rahjuksia

estämällä kiihoittamaan jonkun harvinaisuuden tavoittelijaa, joka näin

saadaan innostumaan, tekemään tuhmuuksia ja maksamaan suuria summia.

Kunnon ystävykset suorastansa kilpailivat keskenänsä siitä, kenellä

heillä oli hävyttömin peijausjuttu kerrottavana; keskustelu muodostui

siis todelliseksi kilvoitukseksi siitä, kuka heistä oli suurin konna ja

roisto.

»Jokos minä kerroin teille, kuinka minä sain Moran herttuan narratuksi

ostamaan sen egyptiläisen lyhdyn?» kysyi ukko Leemans särpäisten

kahvikupistansa. Sitten hän jutteli kuin joku vanha sankari urotöistään

-- ehkä jo sadannen kerran -- tarinan tuosta lyhdystä, jonka eräs

itämaalainen pohatta satunnaiseen rahapulaan jouduttuansa myi hänelle

parista tuhannesta frangista ja hän vielä samana päivänä konseljin

presidentille neljästäkymmenestä tuhannesta...! Tämän lisäksi hän sai

kiitollisia kädenpuristuksia kummaltakin taholta, myyjältä viisisataa

ja herttualta viisituhatta!... Mutta kauppa semmoisenaan ei ollut

mitään, vaan sitä hienommin keksittyjä ne kujeet ja koukut, joilla

rikasta ja turhamielistä ostajaa kiihoitettiin. »Vallan oikein,

teidän ylhäisyytenne, se on mainio esine, mutta se on kallis, aivan

liian kallis... Sellaiseen hulluuteen en minä kehoittaisi teidän

ylhäisyyttänne ... vaan otaksunpa varmasti, että esim. veljekset

S:smondo... Katsokaas, kuinka hiivatin kaunista työtä sen puite on

koristuksinensa ... ja hiotut käädyt...»

Ja ukko Leemans, jota toiset pöytää hytkyttävillä naurunpuuskauksilla

innostavat jatkamaan, ottaa esille pienen, kuluneen muistikirjan, jota

selailemalla hän virkistää muistiansa jollakin päivämäärällä,

osoitteella tai summalla. Siinä ovat kaikki tunnetut muinaisesineiden

kokoilijat luokitetut aivan kuin de Fay'n naima-asioimiston kirjoissa

ovat kaikki rikkaat perijättäret, kukin omituisuuksinensa ja

oikkuinensa, vaaleaveriset toisella, tummat toisella puolen. Tuossa

olivat merkittyinä kokoilijat, joiden mielestä ainoastaan kalliit

esineet olivat kelvollisia ja joiden kanssa täytyi menetellä vähän

töykeämmin; toiset taas epäilevät, taipa yksinkertaiset, joille voi

tyrkyttää jonkun joutavan romun sanoen: »sallikaa minun neuvoa teitä,

herra ... elkää antako muille tätä esinettä!» Semmoisenaan oli tuo

pieni muistokirja kokonaisen omaisuuden arvoinen.

»Kuules, Tom!» sanoi Señora aviomiehellensä, haluten että tämäkin

esittäisi näytteen petkutustaidostansa, »kerropas meille tuo juttu

niiltä ajoilta, jolloin sinä Parisiin saavuit, tarkoitan sitä

ensimäistä kaupantekoasi Soufflotin kadun varrella».

Tomia ei tarvinnut kahdesti pyytää: ottaen kulauksen konjakkia

kurkkunsa selvikkeeksi hän kertoi kuinka kymmenen vuotta sitten palasi

tänne Lontoosta tyhjin käsin, ei viittä frangiakaan taskussansa.

Sattumalta kuuli hän aseman luona olevassa kaupassa eräältä vanhalta

tutulta, että asioitsijoilla oli par'aikaa tehtävänä hankkia aviomies

pelihuoneen isännän hra Beaujarsin tyttärelle, joka toisi armaallensa

kahdentoista miljoonan myötäjäiset, mutta silloin vaatisi tosihienon

puolison. Välittäjä saisi erinomaisen hyvän palkkion, ja siksi oli

joukko vainukoiria nyt liikkeellä. Tätä juttua ei Tomille tarvinnut

uusia. Hän riensi heti lainakirjastoon ja silmäili läpi kaikki Ranskan

aateliskalenterit, Almanach de Gothan, Buttinin osoitekalenterin y.m.,

löytäen vihdoin sangen vanhan perheen, joka oli sukulaisuussuhteissa

maan loistavimpiin sukuihin ja asui Soufflotin kadun varrella. Että

näin ylhäinen perhe asui niin huonon kadun varrella, se oli Tomin

mielestä selvä merkki, siitä, että se oli joutunut köyhyyteen tai

kärsinyt tilapäisen tappion. »Missä kerroksessa asuu markiisi de N...?»

kysyi Tom paikalle tultuansa, uhraten viimeisen hopearahansa

saadaksensa portinvartijan puheliaammalle tuulelle. »Aivan oikein,

sangen ylimyksellinen herra... Leskimies ... poika pääsee kohta

sota-akatemiasta ... ja 18-vuotias tytär on saanut erinomaisen

kasvatuksen. Vuokraa maksaa hra markiisi 2,000 frangia, siihen luettuna

kaasu- ja vesijohtomenot...», lisää portinvartija, jonka mielestä

tämäkin on lisättävä vuokralaisen ansioluetteloon. »Kaikki niinkuin

toivoinkin», mietti J. Tom Lewis nousten rohkeasti portaita ylös,

vaikka tunsikin hieman sydämensä tykyttävän nähdessänsä siistin

etehisen, pystykuvia ja nojatuoleja ovien edessä ja kaiken muun

nykyaikaisen mukavuuden, jonka rinnalla hänen kulunut takkinsa,

hajanaiset kenkänsä ja arkaluontoinen asiansa vaikutti räikeänä

vastakohtana.

»Puolitiessä ollessani», jatkoi hän, »mietin jo palata takaisin, mutta

rohkaisin sentään itseni ajatellen, että 'olethan sinä sukkelapäinen

mies, Tom, aina uljas ja nokkela ansaitsemaan rahaa!... Rohkea rokan

syö!'... Ja niin harppailin ylös, kunnes olin perillä. Palvelija

saattoi minut suureen salonkiin, jonka kaluston tutkaisin muutamassa

silmänräpäyksessä. Pari vanhaa, kallisarvoisempaa esinettä, menneen

loiston jätteitä, ja eräs muotokuva Largillièreltä. Näiden rinnalla

esiytyi köyhyys sitä selvemmin: sohva oli kurja, nojatuolit vailla

jousiansa eikä tulta marmoripesässä. Samassa astui markiisi sisään,

komea kunnon ukko, hieno mies, joka näöltänsä muistutti Simsonia 'Neiti

de la Leiglièressä'.

»'Teillähän on poika, herra markiisi?'

»Heti ensi sanoistani hän närkästyi ja nousi merkiksi, että... Minä

turvausin numeroihin ... kaksitoista miljoonaa!... Silloin hän

rauhoittui, istuutui jälleen, ja niin jatkoimme keskustelua. Jo alussa

myönsi hän ett'ei hänen omaisuutensa vastannut hänen nimeänsä: olihan

hänellä vain korkeintaan parikymmentä tuhatta frangia vuodessa... Itse

teossa ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen vanha

sukukilpensä taas 'kullattaisiin'. Pojallensa hän oli arvellut antaa

vain sata tuhatta frangia, jos tämä naimisiin menisi. 'Eihän toki, hra

markiisi, nimenne riittää...' Sovimme sitten minulle tulevasta

palkkiosta ... jonka jälkeen tein viittauksen siihen suuntaan päin,

että minulla oli kiire vastaanottotunnilleni, vaikka en tiennyt, missä

edes saisin yösijani. Ovelle tultuani kutsui ukko minut takaisin ja

sanoi teeskentelemättömän avomielisesti: 'Vielä sananen! Te näytätte

nokkelalta mieheltä... Etteköhän ottaisi hankkiaksenne sopivaa puolisoa

tyttärellenikin. Myötäjäisiä hänellä ei ole. Totta puhuen, tulin äsken

ehkä liioitelleeksi vuosituloni. Todellisuudessa ei minulla ole

puoltakaan siitä. Mutta vävypojalleni voin hankkia roomalaisen kreivin

arvonimen... Ja jos hän on sotilas, voin sotaministerin sukulaisena

taata hänelle nopean virkaylennyksen'.

»Tehtyäni pari muistoonpanoa sanoin hänelle: 'Luottakaa vain minuun,

hra markiisi!' ja käännyin pois lähteäkseni, kun samassa tunsin käden

olkapäälläni. Käännyin päin ja näin Simsonin katselevan minua sangen

koomillisesti naurahtaen:

»'Mutta voimmehan puhua vielä minustakin!' nauroi hän.

»'Kuinka, hra markiisi?'

»'Kautta kunniani, enhän minä vielä niin perin vanha ole ... ja jos

sopiva tilaisuus sattuisi, niin...' Lopuksi sain tietää, että miesparka

oli ihan vajonnut velkoihin omistamatta frangiakaan. 'Jos te siis,

rakas hra Tom, sattumalta tiedätte taatusti äveriään naisen ...

kauppiaanlesken taikka -tyttären ... sama se ... niin lähettäkää hänet

rahamassinensa luokseni... Minä teen hänestä rva markiisittaren!'

»Kadulle tultuani selvisi minulle koko käyntini opetus: olin nähnyt

mitä Pariisissa voi tehdä ... ja silloin syntyi minussa suunnitelma

Lewisin asioimistoksi.»

Tom Lewisin kertomus oli todellinen taideteos, olletikin sellaisena

kuin hän sen esitti. Milloin nousi hän ylös, milloin taas istuutui;

vanhaa ylimystä hän matki erittäin arvokkaasti, vaikka puhetavassa

silloin tällöin vilahti rappiolle joutuneen julkeutta. Muuten esitti

hän sangen hauskasti ukon tapaa asettaa nenäliina polven päälle

ennenkun tämä heitti jalkansa toisen ylitse; yhtä hauska oli myöskin

hänen kuvauksensa siitä, miten ukko alinomaa uusi vakuutuksensa

»todellisesta varallisuudestansa». Kertomus vaikutti kuin kohtaus

»Rameaun veljenpojasta» yhdeksännellätoista vuosisadalla, ilman

puuteria, hienoutta ja viuluja: hieman raa'asti ja villisti, olletikin

kun Tom samalla matki englantilaisten ääntämistapoja, murahdellen kuin

mikäkin bulldog-koira; näillä sukkeluuksilla koetti näet tuo entinen

parisilainen katupoika korvata sen, mitä häneltä leikinlaskijana

puuttui ranskalaisten pirteästä luontevuudesta. Kuulijat nauroivat:

Tomin kertomus huvitti heitä suuresti ja usein keskeyttivät he sen

kaikellaisilla mieteperäisillä, hävyttömillä lisäyksillä.

»Näettekös, lapsukaiseni», sanoi ukko Leemans, »jos me kaupustelijat

vetäisimme yhtä köyttä, olisimme me pian maailman herroja... Nykyaikana

kaupustellaan kaikkea. Kaikki kääntyisivät meidän puoleemme, kaikki

kävisi kättemme läpi, ja ainahan siinä silloin meillekin jotakin jäisi,

hehehee. Ohhoh, kun muistelen millaisia kauppoja minäkin tässä

Eginhardin kadun varrella jo olen tehnyt, mitä pajassa sulatellut,

korjaillut, vaihtanut ja myynyt!... Yksi esine minulta tähän saakka

sentään on puuttunut: kuninkaallista kruunua en ole sattunut ennen

saamaan, mutta nyt saanen sellaisenkin».

Lasi kädessä nousi ukko ylös ja huudahti ahmarin katsein:

»Ammattimme malja, lapset!»

Darnet-eukko seisoi toisessa päässä huonetta mustassa auvergnelaisessa

myssyssänsä: hän näytti kuuntelevan ja vakoilevan kaikkea, oppiaksensa

jotakin keskustelusta hänkin, sillä eukko aikoi kuin aikoikin heti

»herran» kuoltua avata samanlaisen liikkeen.

Äkkiä kuului ovikello soivan rämisten kuin vanha köhäinen ja käheä

kurkku. Kaikki säpsähtivät. Kuka mahtanee näin myöhään...?

»Se on Lebeau», sanoi ukko Leemans. »Hän se vain on...»

Äänekkäillä huudoilla tervehti pöytäseura kamaripalvelijaa kuin ainakin

harvinaista vierasta. Lebeau näytti kalpealta, väsyneeltä ja kovin

huonotuuliselta.

»Istuhan, vanha veijari», kehotti Leemans tehden hänelle tilan itsensä

ja tyttärensä välille.

»Kas, saakeli!» huudahti Lebeau katsellen pöytäseuran hohtavia kasvoja,

juomapöytää ja kemujen tähteitä... »Täällä pidetään hauskaa, kuten

näyttää...»

Tämä synkällä äänellä tehty huomautus sai toiset hieman levottomiksi...

»Niinpä tietysti, täällä on vähän huviteltu ja hauskuteltu, entä

sitten? Minkä vuoksi olisimme aina ikävällä päällä?...»

Lebeau näytti hämmästyneeltä.

»Mitä! Ettekö te siis tiedä, että...? Milloin tapasitte te viimeksi

kuninkaan, rva kreivitär?»

»Viimeksi? Tänä aamuna ... eilen ... ja joka päivä».

»Eikö hän siis ole virkkanut teille mitään siitä kauheasta

tilityksestä, joka vasta on tapahtunut...»

Muutamin sanoin hän sitten teki selkoa siitä miten luopumuskirja oli

joutunut tulen omaksi. Ja samoin saanee koko »kaappausta» pitää

menetettynä pelinä.

»Voi, mikä hylkiö!... Hän on siis pettänyt minut!»

Tom kävi levottomaksi. Hän katsoi vaimoansa suoraan silmiin: olisiko

tämä todellakin ollut niin typerä, että...? Mutta Spalaton kreivitär ei

ollut nyt sillä tuulella, että olisi sallinut hänen syventyä

minkäänlaisiin asiaa valaiseviin yksityistutkimuksiin. Toistaiseksi

halusi hän vain purkaa raivostuneen vihansa Kristiania kohtaan, joka

viikkokauden jo oli keksinyt kaikellaisia valheita selitykseksi siihen,

ettei hän vielä ollut allekirjoittanut luopumuskirjaa. Voi, sitä

valhettelijaa! Mutta miksi ei Lebeau jo ennen ollut kertonut hänelle

tuosta tapahtumasta?

»Miksi? On sekin kysymys?» sanoi kamaripalvelija ilkeästi hymyillen.

»Minun ei, hitto vie, ole ollut helppo toimittaa siitä tietoa teille.

Kymmenen vuorokautta olen ollut matkoilla... En ole saanut aikaa edes

niin paljo, että olisin kirjoittanut teille, niin tarkoin on minua

vartioinut eräs kirottu munkki, jolla on jahtikoiran vainu ja joka

tarvittaessa osaa käyttää veistä kuin pahin ryöväri... Hän vahti

kaikkia liikkeitäni eikä sallinut minun poistua luotansa hetkeksikään,

sillä hän ei muka osannut hyvästi ranskaa tullaksensa yksin toimeen.

Selvää on, että olen joutunut epäluulon alaiseksi; sitä paitsi on

poissaollessani pantu toimeen kaunis juttu...

»Mikä juttu?» kysyivät kaikki katseillansa.

»Luulen, että on kysymys jostakin sotaretkestä Dalmatiaan. Sen on tuo

helvetin gascognelainen keksinyt... Oi, sanoinhan minä jo heti, että se

riiviö olisi samassa tuokiossa ollut toimitettava hiiteen!»

Huolimatta kaikista varokeinoista oli kamaripalvelija sentään saanut

vihiä salaisista hankkeista ja tärkeistä valmistuksista, sillä alinomaa

lähetettiin kirjeitä ja pidettiin neuvotteluja kaikessa hiljaisuudessa.

Kerran oli ruhtinatar Rosen varomattomuudessansa unhottanut pöydälle

pienen albumin. Lebeau oli selaillut sitä ja näki mallipiirustuksia

univormuiksi ja puvuiksi Illyrian vapaehtoisille, Valtaistuimen

rakunoille, Sinipuseroille, Vanhurskauden kyrassiereille y.m. Erään

toisen kerran sattui hän kuulemaan saman ruhtinattaren keskustelevan

vakavasti rva de Silvisin kanssa kokardien muodosta ja koosta. Tästä

kaikesta ja tilapäisesti kuulemistansa puheista oli Lebeau tehnyt sen

johtopäätöksen, että suuri retki oli hankkeissa; epäilemättä oli hänen

pakollinen matkansa yhteydessä saman retken kanssa. Hänet oli

lähetetty etsimään Navarran vuoristosta erästä pientä, tummaveristä,

kyttyräselkäistä miestä: tämä lienee joku kenraali, joka kuningasta

lähinnä johtaisi armeijaa.

»Mitä? Aikooko kuningas siis mukaan?» huudahti Leemans heittäen

halveksivan silmäyksen tyttäreensä.

Yhteinen solina seurasi tätä kysymystä.

»Entäs meidän rahamme?»

»Ja velkakirjat?»

»Tämä on jo julkeaa!»

»Selvää varkautta!»

Nykyaikana on politiikka samassa asemassa kuin eräs oikeus Aisopon

tarinoissa, joka sekotettiin kaikkeen. Senpä vuoksi katsoi Pichery, tuo

ankara bonapartelainen, joka iltakauden oli istunut jäykkänä ja korkean

kaulaliinansa kangistamana, täytyvänsä hyökätä tasavallan kimppuun.

»Hm, se on jo rauhan häiritsemistä naapurivaltakunnassa. Se on jo

liikaa... Keisarikautena se ei olisi käynyt laatuun».

»Eipä totisesti», sanoi Tom Lewiskin arvokkaasti; »mutta varmaa on,

että jos presidentin palatsissa tiedettäisiin tästä, niin ei sitä

sallittaisi... Sinne olisi tieto toimitettava ... ja ryhdyttävä

toimenpiteisiin, jotta...»

»Olen minäkin jo samaa ajatellut», vastasi Lebeau, »mutta paha kyllä en

tiedä mitään varmaa koko hankkeesta. Minun sanastani ei siellä

välitettäisi. Sitä paitsi ovat he varuillansa ja pitäneet huolen

kaikista mahdollisista varokeinoista, joiden avulla toivovat

välttävänsä epäluulon. Tänään esim. on Rosenin palatsissa suuri juhla

kuningattaren syntymäpäivän johdosta. Hallitusmiehiä käy vaikeaksi

saada uskomaan, että nuo, jotka huvittelevat itseänsä tanssijaisilla ja

kemuilla, miettisivät valtiollisia salahankkeita ja valmistelisivat

taisteluja!... Ja kuitenkin merkitsee tuo juhlallisuus jotakin

erityistä...»

Nyt vasta huomasivat toiset, että Lebeau oli juhlapuvussa, valkoinen

kaulaliina yllä ja hienot kengät jalassa. Hänen tehtävänsä oli valvoa

tarjoilua ja sen vuoksi täytyi hänen takaisin Ludvigin saarelle.

Kreivitär, joka oli istunut hetkisen aikaa äänetönnä, sanoi äkkiä:

»Kulkaas, Lebeau!... Jos kuningas matkustaa, niin kaiketi te saatte

siitä tiedon, vai mitä?... Täytyyhän teidän saada tieto siitä ainakin

silloin kun sälytätte matkalaukun, ell'ei ennen?... Jos te vain tuntia

ennen lähtöä toimitatte minulle tiedon matkasta, niin vastaan minä

siitä, ett'ei lähdöstä tule mitään».

Tämän hän sanoi rauhallisesti ja hitaasti; mutta sangen varmasti. Sillä

aikaa kun Tom Lewis mietti, millä ihmeen mahdilla Señora voi estää

kuninkaan lähdön, ja toiset asialliset noloina laskivat, minkä tappion

he saisivat asiain nurin päin kääntyessä, kiiruhti mestari Lebeau

hienoissa kengissänsä takaisin pitkin noita kapeita, pimeitä,

vanhanaikaisia katuja, -- rakennukset taitekattoisia ja portit

vaakunakilvillä koristettuja -- sivuuttaen kaupunginosan, jossa Ranskan

aatelisia vielä viime vuosisadalla asui, mutta jossa rakennukset

nyttemmin olivat muutetut tehtaiksi ja työpajoiksi. Päivän aikana

kuuluu täällä alinomaa työrattaiden kolina ja vilisee köyhää kansaa,

mutta yön tullen saa kaupunginosa jälleen omituisen muinaisaikaisen

leimansa.

Juhlavalaistus näkyi jo loitolle kuin mikäkin tulipalon loimo, ja

kauvas kuului juhlahumukin Seinejoen molemmille rantamille.

Saaren kaukaisin, soikea niemi näytti tässä valaistuksessa ankkuroidun

jättilaivan pyöristyvältä keulalta. Lähemmäs tullessa erotti jokainen

nuo korkeat akkunat, jotka ikäänkuin leimusivat tulessa kirjavine

akkunaverhoinensa; puutarhan tuuheiden puiden latvojen välistä hohti

taidolla ripustettuja värilamppuja, ja rantakadulla, joka tähän aikaan

vuorokaudesta muuten lepää kuin syvässä unessa, vilkkui lukemattomia

vaunulyhtyjä, muodostaen sarjan pysyviä tuikkivia valopisteitä yön

tummaa taustaa vastaan.

Ruhtinas Herbertin hääpäivän jälkeen ei Rosenin palatsissa mitään

tällaista juhlaa oltu vietetty ja silloistakin suurenmoisempi ja

upeampi oli tämän-iltainen juhlallisuus. Kaikki ovet ja akkunat olivat

avoinna, niin että sisällä olijat voivat nähdä tähtitaivaan tenhoisan

loiston.

Alakerroksessa oli pitkä sarja kirkon korkuisia maalauksilla ja

vanhoilla kultauksilla koristeltuja salonkeja, joissa hollantilaiset ja

venetialaiset kattokruunut ja itämaisista temppeleistä anastetut lamput

levittivät valoansa omituiselle kalustolle: tapetit ja verhot hohtivat

kullalta, vihreältä ja punaiselta, pöydillä raskaita hopea-lippaita,

seinillä norsunluuveistoksia puitteissa, vanhoja tummuneita kuvastimia,

pyhien esineiden säiliöitä, ryöstettyjä lippuja, taideaarteita

Montenegrosta ja Hertsegowinasta, järjestettyjä sellaisella

parisilaisen kaunoaistilla etteivät ne näyttäneet mätetyiltä,

raakalaismaisilta kasoilta. Orkesteri oli saanut sijansa vanhalla

kirkon lehterillä, jolta lippuja riippui alas; näiden alla olivat

kuninkaan ja kuningattaren nojatuolit; heidän edessänsä väikkyi nyt

hoviseura ohitse nykyaikaisen valssin tahdissa sellaisten

kallisarvoisten muinaisesineiden hohteessa, joista ukko Leemans olisi

joutunut haltioihinsa. Silkkihameita laahuksinensa, käherrettyjä

kutreja, loistavia katseita, tasaisesti keinuva valssi, joka näytti

kukoistavan nuorison elävältä vastalauseelta kaikkea vanhaa ja

ruostunutta vastaan, naisia, vaaleita, hoikkia, tummasilmäisiä,

kalpeaihoisia kaunottaria! Tästä karkeloivien pyörteisestä piiristä ja

keveiden pukujen kirjavasta vilinästä, jossa helmat häilyivät niin

hiljaa ja mielyttävästi soiton tahdin mukaan, kuin salaperäinen

säestävä kuiske, erosi silloin tällöin joku pari vetäytyen ensin noiden

korkeiden lasiovien ulkopuolelle, joiden yllä kuningattaren

nimikirjaimet tulisina hohtivat, ja häipyi sitten karkelossa väikkyen

puutarhan käytäväin peittoon. Vähitellen kävi heidän karkelonsa

epävarmaksi, kun soiton tahtia oli vaikea erottaa, ja vihdoin he

muuttivat tanssinsa tahdikkaaksi kävelyksi pitkin tuoksuvia ruusu- ja

magnoliakujanteita.

Lukuunottamatta omituisen harvinaista kalustoa ja koristelua sekä

vaaleaverisiä, nähtävästi slavilaisia naistyyppejä ei pintapuolinen

katsoja olisi voinut huomata mitään, mikä erityisesti olisi eronnut

niistä S:t Germainen etukaupungissa asuvan ja täälläkin runsaasti

edustetun ylimystön iloisista juhlista, joita he toimeenpanevat

Yliopistokadun varrella sijaitsevissa puutarhoissansa, joissa tanssijat

niin helposti voivat siirtyä parkettilattialta ruohonurmikolle

karkeloansa jatkamaan. Tuollaisissa kesätanssijaisissa, jotka pidetään

ulkona vapaassa ilmassa, on seuraelämä tavallista rattoisampi ja

hurjempi eikä sovinnaisuus estä ketään käyttämästä väriltänsä

iloisempiakin liivejä ja housuja, kunhan hännystakki on musta.

Toisessa kerroksessa sijaitsevaan kamariinsa kuuli vanha herttua, joka

jo viikon päivät oli voihkinut luuvalon ahdistamana, tanssijaissoiton

säveleet. Koettaen peitteellänsä tukahduttaa kipujansa ja

soturikirouksiansa, sadatteli hän julmaa tautia, joka ivallisesti kyllä

pakotti hänet vuoteen omaksi tällaisena päivänä ja, mikä pahempi, esti

häntä liittymästä huomenna matkalle lähtevien nuorten urhojen seuraan.

Kun tunnussana jo oli lähteville annettu ja hyökkäyksen lähtökohdat

määrätty, olivat hankkeen johtajat keksineet nämä tanssijaiset

varokeinoksi Ranskan poliisivallan mahdollisia epäilyksiä vastaan.

Herttuaa, joka ei voinut lähteä mukaan, lohdutti tieto siitä, että

hänen poikansa Herbert oli mukana samoin kuin muuten herttuan rahatkin,

sillä majesteetit olivat armossa suvainneet hänen kustantaa tämän

sotaretken. Sen vuoksi oli hänellä sänkynsä laidalla pääesikunnan

karttoja, sotaretken suunnitelmia ynnä kiväärien, saappaiden,

huopapeitteiden ja muonan hankkijain laskuja, joita hän juuri tutki,

samalla kun hänen suupielensä hirmuisesti tempoilivat todistaen

selvästi, että sankarillisen kuningasmielinen vanhus ankarasti taisteli

synnynnäistä kitsasteluhaluansa vastaan. Joskus puuttui joku numero tai

selitys, jonka vuoksi hän kutsutti Herbertin luoksensa saadaksensa

samalla keskustella hänen kanssansa jonkun aikaa, ennenkun tämä

huomenna jättäisi isänsä. Ensi kerran he nyt eroaisivat toisistansa

eikä hän ehkä koskaan saisi enää tavata ainoaa poikaansa, jota hän

rajattomasti rakasti voimatta juhlallisella, vähäpuheisella

kohtelullansa täysin peittää tunteitansa. Mutta ruhtinasta oli

vaikea pidättää täällä, sillä hän ei tahtonut laiminlyödä

isännänvelvollisuuksiansa eikä menettää sekuntiakaan siitä lyhyestä

ajasta, mikä hänellä vielä oli rakasta Coletteansa varten.

Puolisonsa vierellä seisoen vastaanotti tämä etumaisessa salissa

kutsuvieraita ollen entistänsä kauniimman ja siromman näköinen tuossa

vartalonmukaisessa tunikassansa, jonka kallisarvoiset, vanhat pitsit

olivat ratkotut jostakin kreikkalaiskatolisen piispan messukaavusta.

Salaperäisen totinen oli hän tänä iltana ja rauhallinen levonilme

nähtiin, omituista kyllä, hänen kasvoillansa: muuten näyttivät hänen

silmänsä tavallista tummemmilta, tumman siintäviltä niinkuin tukkaan

pistetty, timanttineulan puoleksi peittämä pikku kokardikin.

Toimeton ei Colette ollut suinkaan kolmen viimeisen kuukauden kuluessa

ollut. Hän oli kirjoittanut puhtaaksi kaikellaisia julistuksia ja

kaikessa salassa itse vienyt ne Mustain veljesten luostariin, hän oli

piirustanut univormujen ja sotalippujen malleja suorittaen työnsä

sangen nerokkaasti keksittyjen varokeinojen suojassa johtaakseen

poliisit harhaan -- hän luuli näet poliisien aina olevan

kintereillänsä; -- sanalla sanoen hän koetti kaikessa täyttää

velvollisuutensa sellaisena kuningasmielisenä ylimysrouvana, joista hän

koulutyttönä ollessansa oli lukenut romaneissa.

Eräässä suhteessa ei hän kuitenkaan voinut toteuttaa ihannettansa

Vendée-sotien ajoilta: hän ei saanut seurata Herbertia sotaretkelle!

Nyt hän näet alinomaa mietti ainoastaan Herbertiansa; kuninkaan oli hän

jo aikoja sitten unhottanut samoin kuin sen apinapoloisen, jonka hän

niin armotta oli viskannut akkunastansa rantakatuun. Mieliaatettansa

pukeutua miesten vaatteisiin ja vetää saappaat pieniin, sieviin

jalkoihinsa ei hän kahdesta tärkeästä syystä voinut toteuttaa: toinen

oli hänen tehtävänsä kuningattaren seuranaisena, toinen taas vallan

yksityistä laatua, kuten hän eilen oli herttaisesti kuiskannut

puolisonsa korvaan. Ell'eivät merkit pettäne, voi tämä tuonnoisesta

akatemiallisesta juhlasta alkaen laskea ajan, jolloin Rosenin suku

lisäytyisi pienokaisella, eikä niin rakasta toivetta tietystikään

voinut saattaa sotaisten vaarojen alaiseksi, olletikin kun retkillä voi

tapahtua tosiottelujakin. Samasta syystä hän ei myöskään ottanut osaa

valssin pyörteeseen komeassa tanssijaissalissa. Coletteparalla oli siis

paljo peitettävää, ja vaikka huulet vaikenivatkin, niin eivät silmät

kuitenkaan voineet peittää ihastuttavaa ilmettänsä; myöskin se kaihoisa

tapa, millä hän nojausi Herbertin käsivarteen, ilmaisi selvästi hänen

halunsa kertoa muillekin salaisuutensa.

Äkkiä taukosi orkesteri ja keskeytyi karkelo; kaikki odottivat

jännityksellä kuningas Kristianin ja kuningattaren tuloa. Tuossa he

saapuvat astuen läpi salonkien, joissa kaikissa kuningatar näki

nimikirjaimensa loistavan milloin kukkaisten, milloin kaasunliekkien,

milloin hohtokivien muodostamana. Kaikki muistutti heitä kaukaisesta

isänmaasta ja sen kunniasta. Vihdoin he pysähtyivät puutarhaan vievälle

ovelle. Ylevämmin ja loistavammin ei kuningaskunta liene koskaan

esiytynyt, ja moinen ruhtinaspari ansaitsi todellakin tulla

kaiverretuksi kansakunnan rahoihin ja saada sijansa kuningassarjassa!

Olletikin kuningatar oli ihmeteltävän ihana upeassa puvussansa, joka

kymmenellä vuodella nuorensi häntä. Kaulassa hänellä oli vain

merenvahainen koriste, josta riippui risti. Kaulakoriste oli paavin

siunaama lahja, jolla oli oma historiansa, kuten muutamat hiljaa

kertoivat toisillensa. Kuningatar oli kantanut sitä koko ajan Ragusan

piirityksen kestäessä; pari kertaa se jo oli joutunut hukkaan, mutta

kuin ihmeen kautta oli se hyökkäysten ja taistelujen keskellä aina

löytynyt. Kuningattareen teki tämä taikauskoisen vaikutuksen, jonka

alaisena hän vannoi pyhän ja kuninkaallisen lupauksen; mutta varmaan ei

hän aavistanut, kuinka mainiosti nuo kullankiiltävät helmet vaikuttivat

rehevää vaaleaa tukkaa vastaan, jonka suortuvat kilpailivat helmirivin

kultaisen hohteen kanssa.

Korkeat puolisot jäivät joksikin aikaa puutarhan oven luo ihailemaan

juhlaa ja puutarhan tarumaista valaistusta. Silloin alkoi erään

rototendronpensaan takaa äkkiä kuulua viulunsäveliä, muutamia vetoja

vain, mutta omituisen nopeita ja sydäntä vihlovia. Kaikkien

slaavilaisten sydän sykähti: olivathan nuo guzlan, tuon tummain

pensaiden välistä pilkistävän tutun, pitkäkaulaisen mandolinin ääniä!

Kuului aluksi vain kumiseva alkusoitto, etäinen sävelläikky, joka

lähenee, kohoaa, paisuu ja laajenee. Niinkuin raskas ukkospilvi, joka

toisinaan salamoi, syöksähti soittimesta myrskyisiä, hekkumallisia,

sankarillisia laulunsäveliä, jotka milloin kuulustivat karkelosoitolta,

milloin virreltä: tämä soitto, joka Illyriassa kaikui niinhyvin

iloisissa kemuissa kuin hurmeisissa taisteluissa, oli tuo tunnettu

Radoitzan sävel.

Tähän lauluun yhtyy muinaistaru, joka selittää sen kaksinaisen

luonteen. Jouduttuansa turkkilaisten vangiksi tekeytyy heitukka

Radoitza kuolleeksi. Saadaksensa selville, onko hän todellakin kuollut,

sytyttävät turkkilaiset tulen hänen rintansa päälle; heitukka ei

hievahda sittenkään. Sitten päästävät he miehen povelle auringon

lämmöstä virkistyneen käärmeen ja iskevät hänen kyntensä läpi

kaksikymmentä naulaa. Sittenkin pysyy heitukka jäykkänä kuin

marmoripatsas. Silloin noudetaan paikalle Haïkouna, Zaran kaunein ja

komein tyttö, joka Illyrian kansanlaulua laulaen alkaa karkeloida.

Kuullessansa neitosen kaulakoristeiden karkelossa helkkävän ja hänen

vyönsä hepenien kahisevan alkaa Radoitza hymyillä, avaa silmänsä ja

olisi siinä paikassa ollut hukassa, ell'ei tanssijatar neuvokkaasti

olisi pyörähtänyt hänen luoksensa ja viskannut saalinsa hänen

kasvojensa ylitse, joissa elonmerkit selvästi jo näkyivät. Niin

pelastui heitukka Radoitza, jonka mukaan Illyrian kansanlaulua on

nimitetty.

Tätä kaikille Illyrian miehille ja naisille yhtä rakasta laulua

kuunnellessa, joka täällä ikävässä maanpaossa vaikutti sitä

voimakkaammin, kalpenivat kaikkien posket. Guzlan säveleet, joita

orkesteri hillitysti säesti salissa ja jotka muuten muistuttavat

aaltojen kuohua ja vetten yli kuuluvaa myrskylinnun laulua, olivat kuin

oman isänmaan kyyneleinen ja hellämuistoinen ääni, jossa ilmeni

sanomatonta kaipausta ja kaihoisaa toivoa. Guzlan mahdottoman suurilla

ja raskailla jousilla ei soitella tavallisia kieliä, vaan tiukasti

pingoitettuja jänteitä ja väräjäviä suonia. Nuoret, uljaat, ylväät ja

heitukan näköiset miehet tunsivat kaikki omassa povessansa hurjan

Radoitzan rakkauden, jonka naisen rakkaus niin hyvin palkitsee; ja

Dalmatian kookkaat ja kauniit naiset tuntevat puolestansa hellän lemmen

tunteita urhojansa kohtaan. Ja kun vanhemmat miehet muistelevat

kaukaista isänmaataansa ja äidit katselevat poikiansa, alkaa heitä

kaikkia itkettää ja elleivät kuningas ja kuningatar olisi läsnä

yhtyisivät he kaikki täyttä kurkkua siihen kimeään hätähuutoon, jolla

guzlansoittajat säestävät soittimensa viimeistä, taivaalle kimpoavaa

loppusäveltä.

Pian alkaa karkelo uudelleen ja ihan tavattoman ja hämmästyttävän

vilkas seurapiirissä, jossa muuten huvitellaan noin sovinnaisuuden

vuoksi. Selvää oli, ettei tämä ollut mikään tavallinen juhla, vaan että

sillä oli oma sala-tarkoituksensa, kuten Lebeau sanoi? Jotakin

intohimoista ja kiihkoista oli jo siinä tavassa, millä herrat hurjassa

karkelossa kiersivät kätensä naisten vyötäisten ympäri, samoin nuorten

tulisissa katseissa, jopa itse tanssimusikissa, joka toisinaan soi kuin

säestäisi sitä urhojen kannusten ja rautaisten jalustimien kalske.

Tanssijaisten lopussa tapahtuu tosin toisinaan, että huvituksen

viimeiset hetket aamun sarastaessa näyttävät yhtä kiihkeän vilkkailta

ja hermostuneelta juopumukselta kuin tämä juhla oli. Mutta nämä

tanssijaiset olivat vasta alkaneet ja kuitenkin kihelmöitsi täällä

kuumana jokainen hansikoittu käsi ja kaikkien sydämet sykkivät

vilkkaasti rintakukkaisten ja jalokivikorujen alla: ja kun joku

pariskunta väikkyi ohitse soiton ja lemmen kiihoittamana, seurattiin

sitä kotvanen hymyilevin ja myötätuntoisin katsein. Tietäväthän jo

kaikki nämä Illyrian pulskeat ja jalot ylimykset, jotka kuninkaansa

mukana ovat maanpakolaisina saapuneet tänne, että läsnäolevan Ranskan

aateliston, joka aina oli ollut valmis vuodattamaan verensä hyvän asian

vuoksi, että sen jo päivän koittaessa piti lähteä vaaralliselle

sotaretkelle. Jos onnetar sattuisikin suosimaan hanketta, niin kuka

tietää, kuinka monta näistä sotaan lähtevistä takaisin palaisi? Kuka

tietää, kuinka moni heistä jo viikon kuluttua lepäisi tappotantereella,

jonkun vuoren jyrkänteellä, missä tämän hurmaavan masurkan säveleet

vielä soivat, heidän korvissansa yhtyen kuohuvan veren kohinaan? Juuri

tuo lähenevä vaara se vilkastuttaa tanssijaisia, sillä taistelun

aattoillan rauhallista huvitusta seuraava levottomuus se kiihoittaa

hurjaa iloa, kostuttaa silmät ja tekee katseet rohkeiksi ja suloisen

kaihoaviksi. Mitä neitonen voikaan kieltää surmaansa kohti lähtevältä?

Ja kuinka jouduttavasti vaikuttaakaan sydämen hellempien tunteiden

tunnustukseen tämä juhlasalissa väikkyvä kuolon ajatus? Julman

kuolonenkelin siipien suhina, joka melkein kuuluu jouhisoittimien

sävelten alta, näyttää tekevän syleilytkin kiihkeämmiksi. Oi, kuinka

moinen lyhyt lemmenilo muistuttaa päiväperhosten karkeloita auringon

häipyvän säteen paisteessa! Monet tapaavat tässä toisensa ensimäisen

kerran eivätkä ehkä enää koskaan tapaa toisiansa; mutta varmaa on, että

monet sydämet tänä iltana parittain yhtyvät. Tosin koettavat muutamat

korskeimmat kaunottaret hymyillä liikutuksesta huolimatta; mutta mikä

hellyys onkaan kaiken ilkamoivan leikkisyyden alla? Ja kaikki hyörivät

nyt karkelossa kumartunein päin ja liehuvin suortuvin, kaikki parit

näyttävät luulevan olevansa kahden kesken, niin hurmaa heidät tuo

tenhoisa väikkyminen Brahmsin valssin tai Chopinin masurkan sävelten

mukaan.

Innostus oli vallannut myöskin Mérautin, jossa tuo guzlan milloin

hurjan voimakas, milloin suloisen hellä soitto oli herättänyt eloon

kaikissa etelämaisissa luonteissa piilevän seikkailuhalun ja rajattoman

kaihon päästä outoihin maihin, valoon ja vapauteen; hänessäkin hehkui

halu sotaan ja sankaritekoihin, joita naiset aina ovat ihailleet.

Vaikka hän ei ottanutkaan osaa tanssiin eikä ollut mikään sotilas,

joutui hänkin näiden sotaisten tanssijaisien hurmaukseen; häntä

sanomattomasti suretti ja hävetti että hänen itsensä täytyi jäädä tänne

vanhusten ja lasten kanssa, kun kaikki nuo nuoret lähtivät vuodattamaan

vertaan taistelukentälle ja antautuivat kunniakkaihin vaaroihinkin, ja

häntä suretti, että tämä hänen suunnittelemansa ristiretki siis

toteutuisi ilman häntä. Aate häpesi toiminnan edessä. Ehkä lisäsi

sekin hänen kärsimyksiänsä ja slavilaisten sävelten herättämää

kuoleman-kaihoansa, että kuningatar Frédérique niin loistavin silmin ja

ylhäisenä nojausi Kristianin käsivarteen. Näkyi selvästi, kuinka

onnellinen hän oli nähdessänsä, että Kristian jälleen oli sekä kuningas

että sotilas... Haïkouna, Haïkouna, voitko sinä aseiden kalskeessa

unhottaa ja antaa anteeksi kaikki, niinhyvin velvollisuuden

laiminlyönnin kuin valheet? Onhan sinusta yksilön rohkeus kalleinta

kaikesta maan päällä ja sankarillehan sinä jäähyvästiksi liehutat

kuumain kyynelten kostuttamaa nenäliinaasi, joka tuoksuu poskipäittesi

hienoja hajuvesiä!...

Äkkiä huomasi Haïkouna surullisiin mietelmiin vajonneen miehen leveine

ajattelijaotsinensa, jolle runsaat, muotilain vaatimuksia itsepäisesti

vastustavat suortuvat olivat valahtaneet.

Hymyillen viittasi hän tätä luoksensa. Hän näytti melkein aavistavan

syyn miesparan surumielisyyteen.

»Mikä kaunis juhla, hra Méraut!» sanoi hän ja lisäsi äänensä alentaen:

»Tästäkin on minun kiittäminen teitä... Mutta teitä onkin meidän

kiittäminen niin paljosta, ettemme kohta tiedä, kuinka sen tekisimme».

Ja olihan Méraut todellakin vahvan uskonsa avulla liehtonut tuleen

sammuvat hiilet, virittänyt masentuneissa toivon kipinän ja valmistanut

sitä kansankapinaa, johon nyt aiottiin turvautua. Tätä ei kuningatar

unhottanut. Eikä tässä loistavassa seurassa ollut ainoatakaan ihmistä,

jonka kanssa hän olisi keskustellut niin kunnioittavan armollisesti,

hyväntahtoisesti ja kiitollisena kuin hän nyt kaikkien nähden ja

keskellä kuninkaallisten ympärille kertynyttä arvokasta seurapiiriä

puhutteli Mérautia. Kuningaskin lähestyi häntä ja sanoi tarjotessansa

Frédériquelle käsivartensa:

»Markiisi de Hezeta on täällä... Oletteko nähnyt häntä?»

»Minä en häntä tunne, teidän majesteettinne.»

»Hän väitti kuitenkin olevansa vanha tuttu kanssanne... Kas, tuossa hän

on».

Vanhan kenraali Rosenin sairauden vuoksi oli markiisi de Hezeta valittu

sotaretken johtajaksi. Palman herttuan viimeisen yrityksen aikana oli

hän osoittanut hämmästyttäviä päällikön lahjoja; ja jos hänen neuvoansa

olisi seurattu, ei tuo verinen kahakka olisikaan päättynyt niin

onnettomasti. Huomatessansa, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat

turhia ja että vallantavoittelija itse antoi paon merkin, piiloutui hän

ikävystyneenä ihmisvihaajana baskilaisen vuoriston peittoon ja eli

siellä hiljaisuudessa, erillänsä kaikista salaliitoista, joutavista

toiveista ja tuhmista sotahankkeista. Hänen ainoa toivonsa oli saada

kuolla huomaamattomana miehenä isiensä maassa. Mutta pater Alphéen

innokas kuningasmielisyys ja Kristian II:n uljuuden maine houkuttelivat

hänet jälleen uhkarohkeihin sotayrityksiin. Vanhan aatelisen sukunsa,

romanttisen maanpakolais-elämänsä, vainotun asemansa ja hämmästyttävän

rohkeiden sankaritekojensa vuoksi oli markiisi José Maria de Hezeta

tarumaisella tavalla vetänyt kaikkien huomion puoleensa ja joutunut

illan sankariksi.

»Hyvää päivää, Ely», sanoi hän tullen käsi ojennettuna Elyséen luo ja

käyttäen hänen lapsi-nimeänsä Reynhaan ajoilta. »Kas niin, minä se

olen ... vanha opettajasi Papel».

Kunnia- ja ritarimerkeillä koristettu musta takki ja valkea kaulaliina

eivät paljo muuttaneet hänen ulkonäköänsä eivätkä edes ne kaksikymmentä

vuottakaan, jotka hän oli saanut lisäksi mahdottoman suuren

kääpiöpäänsä ylle; kasvot vain olivat vallan ahavoittuneet ja ruudin

savustamat, niin ettei tuota vanhastansa tuttua, suurta otsasuonta

juuri huomannutkaan. Hänen kuningasmielisyytensä näytti kutistuneen

otsasuonen kanssa; baskilaisen hatun mukana, jonka hän sotaretkeltä

palattuansa oli viskannut jokeen, näytti hän heittäneen luotansa

myöskin joukon entisiä mielipiteitänsä ja lapsuutensa harhaluuloja.

Elysée säpsähti omituisesti kuullessansa vanhan opettajansa äänen,

tämän saman miehen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli:

»Niin, pikku Elyni»...

Pikku Ely oli pari jalkaa häntä pitempi ja sitä paitsi jo jotenkin

harmaatukkainen.

»Niin, ne ajat ovat olleet, Ely, tosikuninkaita ei ole enään.

Kuningasvallan periaate elää ehkä vielä, mutta sopivia miehiä ei löydy

enää. Ainoakaan noista satulastansa heitetyistä ratsumiehistä ei enää

voi nousta siihen eikä ehkä tahdokaan. Voi, mitä olenkaan saanut nähdä

ja kokea viime sotaretkelläni!»

Veri kohosi samassa hänen poskillensa ja levisi kuin pilvi yli

kasvojen, silmät suurenivat ja tuijottivat eteensä kuin olisi mies

nähnyt vain häpeän ja kavalluksen näkyjä.

»Mutta kaikki kuninkaat eivät ole samanlaisia», väitti Méraut, »ja

olenpa vakuutettu, että kuningas Kristian...»

»Sinun kuninkaasi ei ole muita parempi... Lapsi ja elostelija hän on...

Mitään tahdonvoiman oiretta tai merkkiäkään ei hänen huvitusten

veltostamassa katseessansa ole!... Katsohan häntä tarkempaan!...»

Samassa viittasi hän kuninkaaseen päin, joka juuri tanssi heidän

ohitsensa kaihoisin silmin, hikoilevin silmin, pieni pyöreä pää

kumartuneena naisen paljaan kaulan ylitse ja suu auki ikäänkuin olisi

hän tahtonut ahmia sisäänsä nuoren naisruumiin koko tuoksun. Pari

väikkyi heidän ohitsensa kummankaan heistä huomaamatta tähystelijöitä,

vaikka heidän huohottava hengityksensä ihan kosketti Elyséetä. Monet

vetäytyivät lehterille katsellaksensa kuinka Kristian IV, valtakuntansa

paras valssintanssija, väikkyi kauniisti karkelossa. Hezeta ja Méraut

taas peräysivät erään akkunan luo, joka oli Anjoun rantakadulle päin.

Siinä juttelivat he kotvan aikaa, osaksi tanssijaisten humussa, osaksi

viileän yön sumussa ja rauhoittavassa hiljaisuudessa.

»Kuninkailla ei enään ole mitään uskoa eikä tahtoa. Miksikäs me sitten

heidän hyväksensä itsepäisesti ponnistelisimme?» sanoi espanjalainen

synkän näköisenä.

»Teiltä puuttuu siis usko asiaan... Ja kuitenkin lähdette te mukaan?»

»Niin teen».

»Toivotonna?»

»Ei aivan ... yksi ainoa toivo minulla on...»

»Ja se on?»

»Että joku hyvä ihminen halkaisee kalloni siellä... Tukea sillä ei enää

ala olla.»

»Entäs kuningas?»

»Mitä tuollaisesta!... Hänen suhteensa olen minä melkein varma siitä,

että...»

Tarkoittiko mies, ettei Kristian vielä ollut päässyt satulaan vaiko

että hän -- Palman herttuan tavalla -- kyllä tietäisi pelastautua ehein

nahoin taistelusta? Lausettansa ei markiisi päättänyt.

Tanssijaiset jatkuivat vilkkaasti, mutta Elysée katseli niitä nyt

toisin silmin: hän näki ne nyt vanhan opettajansa toivottomien

silmälasien läpi ja omien pettyneiden toiveittensa valossa. Koko

sielustansa hän nyt surkutteli kaikkia noita reippaita nuorukaisia,

jotka iloisin mielin olivat valmiit lähtemään retkelle miehen johdolla,

joka ei enää uskonut tehtäväänsä. Ja tuo rattoisa juhlatungos ja

häikäisevä valo muuttui hänen mielikuvituksessansa taistelutantereen

pölypilveksi ja tappiota aina seuraavaksi hurjaksi epäjärjestykseksi,

jonka jälkeen jäljelle jääneet saavat etsiä tantereelta kaatuneita

sankareja.

Päästäksensä tästä onnettomasta näystä nojausi hän hetkeksi

akkunanaitaa vastaan katsellen ulos autiolle rantakadulle, jolle

palatsin seinät heittivät pitkiä, kauas Seinejoelle ulottuvia,

nelikulmaisia varjoja. Siinä kuunteli hän virran kolinaa, sillä tässä

saaren kohdalla todellakin oli voimakkaan virranjuoksun kohina. Sen

kuohut siltapylväitä vastaan sekoittuivat valittaviin viulunsäveliin ja

guzlan vihloviin vaikerruksiin läikähdellen lyhyinä, tyrskyvinä

laineina kuin nyyhkytykset ahdistuneesta rinnasta: milloin leveinä

aaltoina kohisten, milloin kuohahtaen kuin hurme suuresta, ammottavasta

haavasta.