Perhekohtaus.
Suviyön koko viehkeys tulvasi suuresta avonaisesta akkunasta saliin,
jonka yksi ainoa palava kandelaberi valaisi salaperäisen hämärällä
valolla, kuutamon kalpeat leveät valojuovat hohtivat seinillä,
kimaltelivat erään trapezin kiilloitetulla sauvalla, seinämällä
riippuvan guzla-soittimen kaarevalla rokalla ja köyhästi varustetun
kirjakaapin lasiovissa, jonka takaa ammoittavia tyhjiä paikkoja
Boscovitsh oli koettanut täytellä ummehtuneilta ja lahoilta haisevilla,
kuivatuilla kasvikokoelmillansa. Tomuttuneiden paperien päällä seisoi
pöydällä hopeinen, tummunut ristiinnaulitun kuva. Vaikka Kristian II
ei juuri paljoa kirjoittanutkaan, muisti hän sentään katolisen
kasvatuksensa ja piti mielellään ympärillänsä uskonnollisia esineitä;
naistenkin kanssa hummatessansa ja torvien juhlatoitotuksia
kuullessansa hän usein hypisteli päihtyneen vapisevin sormin korallista
rukousnauhaansa, joka hänellä aina oli yllänsä. Ristiinnaulitun kuvan
vieressä oli paksu pergamenttilehti, jolla näkyi suurta, vapisevin
käsin kirjoitettua käsialaa. Siinä se oli kuninkaan luopumuskirja,
valmiina ja puhtaaksikirjoitettuna. Puuttui ainoastaan allekirjoitus,
joka tarmokkaalla tuulella ollessa oli tehty muutamalla kynänvedolla;
mutta heikko Kristian II istui vielä empien ja hievahtamatta,
kyynärpäät pöytää vastaan nojautuneena, parin vahakynttilän ääressä,
jotka hän oli sytyttänyt painaaksensa kuninkaallisen sinettinsä
paperiin.
Levotonna, vakoilevana, notkeana ja ketteränä kuin perhonen tai tumma
tornipääskynen vartoi häntä Lebeau, tuo uskollinen kamaripalvelija;
sanoja käyttämättä osasi hän yllyttää herraansa siihen ratkaisevaan
tekoon, jota liittoutuneet jo kuukausia olivat odottaneet milloin
suurin toivein, milloin levottomin sydämin ja epävarmoina. Huolimatta
lähellä seisovan kamaripalvelijan tarmokkaan tahdonvoiman henkisestä
vaikutuksesta istui Kristian yhäti kynä kädessä eikä allekirjoittanut
luopumuskirjaa. Nojatuoliin vajoutuneena katseli hän haaveksien
pöydällä olevaa pergamenttia. Tosin ei hän välittänyt paljoa kruunusta,
jota hän ei ollut tavoitellut eikä rakastanut, sillä jo varhaisesta
lapsuudesta oli se hänestä näyttänyt liian raskaalta; myöhemmin oli hän
taas saanut kylläksi kokea sen tuottavaa masentavaa edesvastausta ja
kovuutta. Helppoa oli ollut luopua siitä ajaksi, laskea se johonkin
salin nurkkaan ja unhottaa se ulkona huvittelemalla; mutta lopullinen
päätös ja ratkaisun teko pelotti häntä. Kuitenkaan ei muita
mahdollisuuksia ollut nyt välttämättä tarpeellisten varojen
hankkimiseksi, sillä hän oli jo kirjoittanut vekselejä kolmelle
miljoonalle eikä tuo riivattu koronkiskuri ja lainanantaja,
taulukauppias Pichery enää suostunut niitä uudistamaan. Hän olisi ehkä
mies ottamaan takavarikkoon koko St Mandén hovitalouden? Ja kuinka
silloin kävisi kuningattaren ja pienokaisen? Kohtaus kohtaukselta
ajatteli hän tämän kurjuuden kehitystä nähden jo mielikuvituksessansa,
mikä hirveä melu hänen »alhaisuuksistansa» syntyisi. Ehkä oli sittenkin
paras tehdä kerralla loppu tästä kaikesta välittämättä kenenkään
moitteista ja vihoittelusta? Sitä paitse oli hänellä eräs syy
allekirjoittaa luopumuskirja ja se olikin ratkaisevaa laatua.
Hän oli antanut Señoralle, Spalaton kreivittärelle, sanansa ja
lupauksensa, jonka nojalla tämä oli sallinut miehensä matkustaa yksin
Lontooseen, käyttänyt asuntoa Messinen kadun varrella ja vastaanottanut
sen arvon ja nimen, josta hänen suhteensa kuninkaaseen kävi julki
maailmalle; odottaen hetkeä, jolloin Kristian II toisi hänelle
allekirjoittamansa luopumuskirjan, oli hän sitä paitse toistaiseksi
evännyt rakastajaltansa kaikki lähemmät oikeudet. Tähän osasi hän
keksiä todellisesti rakastuneen naisen tekosyitä; kuningas voisi näet
muuten ehkä palata takaisin Illyriaan ja hyljätä hänet valtaistuimen ja
valtikan vuoksi: eikä hän suinkaan ensimäinen olisi, jonka moiset
kauheat, valtiolliset syyt saattoivat vapisemaan ja itkemään. Kuinka
voivat Akselin prinssi tai muut suuren klubin »kumipäät» aavistaakaan,
että kuningas, joka lemmittynsä luota saapui klubille väsyneenä ja
punertavin silmin, oli saanut viettää iltahetkensä sohvalla kylmän
Señoran vierellä; vavisten ja jännitettynä kuin jousi kiemurteli hän
matona tuon naikkosen lannistumattoman tahdon edessä, joka alinomaa
luotansa lykäten ja taas puoleensa vetäen osasi tehdä mitä luontevinta
vastarintaa jättäen hänen hyväiltäväksensä vain pari jääkylmää kätöstä
ja vastaten hänen huultensa kiihkoisiin kysymyksiin huudahduksilla:
»oi, jospa sinä et olisi kuningas! Silloin olisin minä sinun ...
kokonansa sinun!!!»
Kuningas parka sai kärsiä kylmyyden ja teeskennellyn, muka hillityn
intohimon vaihtelua. Niinpä oli hänen tapansa omituisen hitaasti vetää
hansikkaat käsistänsä ja samalla tuijottaa rakastajaan vallan kylmästi,
kunnes hän äkkiä ojensi tälle kätensä, jolle kuningas silloin painoi
kuumat huulensa...»
»Vai niin, rakas Lebeau, Pichery on siis vallan taipumaton?»
»Niin on, teidän majesteettinne... Ellei vekselejä lunasteta, jättää
hän ne oikeuden ulos haettavaksi.»
Kannatti todellakin vaarinottaa, millä kaihoisan ähkyvällä äänellä
Lebeau lausui sanan »oikeuden» tehdäksensä uhkaavan vaaran kaikkine
seurauksinensa sitä hirvittävämmäksi: leimapapereja, ulosmittaus,
kuningashuoneen täydellinen häväistys ja talosta karkoitus siitä
seuraisi. Mutta tästä kaikesta ei Kristian näyttänyt välittävän. Hän
mietti, kuinka hän keskellä yötä hiipisi ulos levottomana ja väristen,
kuinka hän hiljaa ja nopeasti kiiruhtaisi ylös noita salaperäisiä
verhoitettuja portaita ja sitten pujahtaisi huoneeseen, missä vähäinen
yölamppu paloi keveän varjostimensa takana.
»Kas niin, nyt se on tehty ... minä en ole enää kuningas... Nyt olet
sinä minun, minun kokonaan, eikö totta?»
Ja hän oli näkevinänsä, että kaunoinen lemmitty veti hansikkaat
käsistänsä.
»No niin,» sanoi hän havahtuen unelmastansa ja -- allekirjoitti
pergamentin.
Samassa aukesi ovi ja kuningatar astui sisään.
Hän oli niin odottamaton vieras Kristianin luona olletikin tähän
aikaan ja sitä paitse olivat puolisot eläneet niin kauvan erillään
toisistansa, ettei häpäisevän tekonsa täyttänyt kuningas eikä häntä
vartioiva Lebeau edes kääntyneet oveen päin, vaikka kuulivatkin jonkun
tulevan. Molemmat luulivat Boscovitshin palaavan puutarhasta.
Äänettömänä ja keveänä kuin varjo lähestyi hän rikollisia ja oli jo
vallan pöydän luona, kun Lebeau huomasi hänet. Laskemalla sormen
huulillensa käski kuningatar häntä vaikenemaan ja hiipi lähemmäs. Hän
tahtoi yllättää kuninkaan suoranaisesta pahanteosta ja ilmeisestä
petoksesta päästäksensä kaikista joutavista verukkeista ja keksityistä
tekosyistä. Mutta Lebeau ei totellut hänen käskevää katsettansa, vaan
päästi hälytyshuudon à la d'Assas: »Kuningatar, teidän majesteettinne!»
Tästä kovin suuttuneena löi dalmatialainen tottuneen ratsastajan
voimakkaalla kädellä palvelijaa korvalle ja odotti ylväänä siksi,
kunnes lurjus oli hävinnyt, ennenkuin puhutteli hämmästynyttä
majesteettia.
»Mitä on tapahtunut, rakas Frédérique?» kysyi tämä, »ja mikä tuottaa
minulle kunnian?»
Nojautuen pöydällä olevan pergamentin ylitse, jota hän koetti
piiloittaa puolisoltansa, hymyili hän mitä luontevimmassa asennossa,
jossa hänen vaaleanpunaisilla koruompeluksilla kirjaeltu, silkkinen
yönuttunsa näytti sangen sirolta. Hiukan kalpeat olivat tosin hänen
huulensa, mutta ääni oli levollinen, puhe luontevaa, käytös kohteliaan
miellyttävä niinkuin aina, milloin hän vaimoansa puhutteli; tätä tapaa
käytti hän puolustuskilpenänsä nytkin. Muutamalla sanalla ja liikkeellä
sai kuningatar sentään hänet luopumaan tästä.
»Ei mitään korupuheita ... eikä teeskentelyä!... Minä tiedän, mitä sinä
siinä olet kirjoittanut!... Elä koetakaan valhetella minulle!!!»
Astuen askeleen lähemmäs oikaisihe hän suoraksi ja korskeaksi sanoen:
»Kuules, Kristian»... Tämä tavattoman tuttavallinen nimitys kuulusti
hänen suussansa totisen juhlalliselta. »Kuules», jatkoi hän, »sinä olet
tuottanut minulle paljo kärsimyksiä sen jälkeen, kun suostuin
vaimoksesi. Yhden ainoan kerran olen minä niistä puhunut sinulle ...
sen ainoan kerran, jonka kai muistanet... Huomattuani sitten, ett'et
sinä minua enää rakastanut, annoin asiain vapaasti kehittyä. Mutta
uskottomuutesi, hullutuksesi ja kaikki minä tiedän... Niin, totisesti
olet sinä mieletön niinkuin oli isäsi, joka tuhlasi elämänsä tuon Lolan
kanssa, ja niinkuin oli isoisäsi Juhana, joka kuoli häpeällisen
raivokohtauksen vallassa käyttäen vahtosuisena ja intohimonsa
riivaamana sanoja, jotka saattoivat laupeudensisaret ja hoitajattaret
kalpenemaan... Sama kiihkeä veri, sama tulisen kuilun polte se sinuakin
kalvaa.
»Yöllisten hyökkäysten aikana Ragusassa saimme etsiä sinua
näyttelijätär Foedorin luota ... kuten muistanet... Hän oli luopunut
teatterista seurataksensa sinua, sen minä tiesin... Kuitenkaan en
ole sinua moittinut siitä... Nimen kunnia pysyi tähän saakka
tahraamattomana... Silloinkin kun kuningasta kaivattiin Ragusan
valleilla pidin minä huolen siitä, ett'ei hänen paikkansa tyhjäksi
jäänyt... Mutta Parisissa ... Parisissa pitäisi sinun toki...» Tähän
asti oli hän puhunut kylmästi ja hitaasti, jopa säälien kuin toruva
äiti, tapa, joka hyvin sopikin kuninkaan asentoon, sillä nyrpeänä ja
silmät maahan luotuina istui hän kuin pahanteosta nuhdeltava lapsi.
Mutta sana Parisi sai hänet suunniltansa. Parisi, tuo epäuskoinen ivan
ja kirouksen pesä, jonka verisiä katukiviä niin monta kertaa oli
käytetty katusulkujen tekoon kapinain aikana! Mikä mielettömyys
suistuneilta hallitsijaraukoilta paeta tähän Sodomaan! Juuri tämä
Sodoma ja sen ruudinsekainen saastutettu ilma tekee lopun vanhoista
ylimyssuvuista; tämä sama Sodoma oli riistänyt häneltä, kuninkaalta sen
sukuylpeyden ja kunnioituksen vaakunakilpeänsä kohtaan, jonka hänen
mielettömimmätkin esi-isänsä toki olivat säilyttäneet. Heti heidän
tänne tultuaan, jopa heti maanpakolaisuuden ensimäisenä yönä oli
Frédérique alkanut aavistaa, mikä nöyryytys hänen kohtaloksensa täällä
koituisi, sillä toisten salaa itkiessä oli Kristian vain nauranut... Ja
nyt syöksyi kuningattaren suusta sellainen ruoskiva sanatulva, että
korkean elostelijan kasvoihin väkisinkin kohosi häpeän puna, juovaten
hänen poskensa kuin piiskan lyönnit, sillä yksitellen sai hän nyt
kuulla lueteltavan ne erehdykset, joiden kautta hän oli liukunut
huvituksista syvimpään siveettömyyteen!
»Sinä olet pettänyt minua ihan silmieni edessä ... omassa kodissani ...
niin, aviorikokseen olet sinä tehnyt itsesi syypääksi melkeinpä minun
kupeellani ja pöytäni ääressä. Ja kun kyllästyit tuohon maalattuun
nukkeen täällä, niin heittäysit sinä katuojien lokaan ja piehtaroit
siinä häpeämättä pakottaen meidät katselemaan siveettömyydestä
veltostuneita kasvojasi ja kuulemaan öisissä hummauksissa käheytynyttä
ääntäsi. Muistatko, millaisena minun täytyi nähdä sinut sinä päivänä,
jolloin sinä toistamiseen menetit valtaistuimesi: juopuneena sinä
horjuit ja änkytit... Oi, taivaan pyhä äiti, mitä kaikkea sinä oletkaan
tehnyt!... Millä kaikella rikkonut!... Rahaa olet sinä keinotellut
kuninkaallisella leimasimellasi, myynyt kunnianmerkkejä ja
arvonimiä!...»
Alentaen äänensä ikäänkuin olisi hän peljännyt yön hiljaisuudessa
jonkun kuuntelevan heitä, jatkoi kuningatar:
»Ja sitä paitsi olet sinä varastanut, niin, sinä olet varastanut!...
Sillä sinä juuri olet irroittanut oikeat jalokivet kruunustamme... Minä
pidin huolen siitä, että vanha palvelijamme Grock joutui siitä
epäluulonalaiseksi, ja ajoin hänet pois talosta. Kun teko kerran oli
tehty, täytyi jonkun välttämättä kantaa syyn varjo, ettei todellista
rikollista epäiltäisi... Ainoa ja alituinen ajatukseni on ollut pitää
kuningasta loukkaamattomana ja sinun vuoksesi olen minä alistunut
kaikkeen, vieläpä sellaiseenkin, mikä maailman silmissä voi tahrata
minunkin kunniaani. Sotahuudokseni, joka koettelemuksen hetkinä on
minua innostanut ja voimistanut, asetin minä: kaikki kruunun vuoksi! Ja
sittenkin tahdot sinä myydä tuon kruunun, joka on tuottanut minulle
niin paljon ahdistusta ja kyyneliä! Rahasta tahdot sinä vaihtaa sen
pois tuon juutalaisnartun vuoksi, jonka sinä tänään kehtasit asettaa
istumaan ihan vastapäätäni!»
Mykkänä oli Kristian tähän saakka kuunnellut puolisoansa istuen
masentuneena ja allapäin paikallansa. Mutta lemmityn solvaus rohkaisi
äkkiä hänen mielensä. Kasvot punajuovaisina ja eteensä tuijottaen sanoi
hän kohteliaasti, mutta päättävästi:
»Kas niin, riittää jo! Te erehdytte: nainen, josta puhutte, ei ole
mitenkään osallinen päätökseeni. Tämän teen minä teidän, itseni ja
meidän kaikkien yhteisen rauhan vuoksi... Vai ettekö te jo ole saanut
kylläksenne tästä hädän ja puutteen alaisesta elämästä? Vai ettekö
luule minun tietävän mitä täällä tapahtuu ja kärsivän nähdessäni
kauppiaiden ja velkojain alinomaa ahdistavan teitä? Ajoin juuri pihaan,
kun tuo tuommoinen mies melusi akkunanne alla ... ja kuulin kaikki.
Ell'ei Rosen olisi rientänyt apuun, olisi hän joutunut vaunujeni alle.
Te seisoitte sillä välin akuttimienne takana odottaen, että hän menisi
tiehensä... Sopiiko se kuningattarelle? Me olemme jo velkaa koko
maailmalle. Kaikki valittavat vuoksemme. Puolet palvelijoistanne eivät
ole saaneet palkkojansa... Eikä Zaran opettaja ole saanut äyriäkään
kuuteen kuukauteen. Rva de Silvis saanee palkkansa käyttämällä teidän
vanhoja vaatteitanne. Toisinaan kuuluvat sihteerini ja sinettivartijani
lainaavan kamaripalvelijaltani rahoja nuuskaostojansa varten... Kuten
huomaatte, tunnen minä asiain tilan... Itse olen niin velkainen kuin
ihminen olla voi... Pian saatte nähdä kruunuanne kaupattavan jossakin
porttiholvissa muun vanhan hopearomun kanssa...»
Ollen taipuvainen ivailuun ja klubiympäristössänsä tottunut puhumaan
huolettomasti unhotti hän pian äskeisen sävyisän puhetapansa ja lausui
hävyttömällä nenä-äänellänsä pisteliäitä sukkeluuksia, jotka osaksi
olivat Señoran keksimiä; tämä naikkonen ei näet säästänyt pilkkasanoja,
kun oli kysymys kuninkaan viimeisten sovinnaisten näkökantojen
hävittämisestä.
»Te syytätte minua, rakkaani, joutavista korupuheista, vaikka itse
juuri sellaisia käytätte. Mitä merkitsee muka tuo Illyrian kruunu,
josta te alinomaa minua muistutatte? Ell'ei se kuulu todelliselle
kuninkaalle, ei se merkitse ollenkaan mitään, vaan on hyödytön ja
haitallinen kapine; jonka paon hetkellä voi pistää hattukoteloon taikka
asettaa lasikuvun alle katseltavaksi, niinkuin näyttelijät tekevät
laakeriseppeleillensä ja vanhat ryökkinät keinotekoisille kukkasille.
Ennen kaikkea on teidän ymmärrettävä, että kuningas on kuningas
ainoastaan valtaistuimella, jolloin valta kuuluu hänelle. Sortuneena ei
hän ole mitään, korkeintaan joku kenkäriepu... Turhaan koetamme me
säilyttää sovinnaisia tapoja, käyttää kuninkaallista kruunua vaunujen
ovessa ja kalvostimien napeissa, turhaan jäykistämme itsemme
vanhanaikaisilla, juhlallisilla menoilla... Se on kaikki joutavaa
kerskailua: ympäristömme, ystävämme ja palvelijamme tukevat meitä tässä
asiassa ainoastaan kohteliaisuudesta. Täällä kotona olen minä Kristian
II Rosenille ja ehkä muutamille muille uskollisille. Mutta ulos
mentyäni olen minä yksi suuresta joukosta. Herra Kristian n:o 2... Ei
edes sukunimeni ... ristimänimi vain: Kristian! Ikäänkuin kysymys olisi
jostakin kelvottomasta näyttelijästä tai kapakkaviinurista!...»
Hengästyen nopeasta puheestansa vaikeni hän. Näin paljoa hän ei
muistanut puhuneensa vielä koskaan yhteen menoon -- ei ainakaan
seisoaltansa. Yön hiljaisuudessa kuului yökehrääjälinnun terävät äänet
ja muutamia satakielen hätäisiä liverryksiä. Huoneessa lenteli juuri
yöperho polttaen siipensä palavan kynttilän liekissä. Kuului ainoastaan
tämän korventuneen poloisen räpäköimistä ja kuningattaren hillittyä
nyyhkytystä; suuttumusta ja mielenpurkauksia olisi tämä kyllä osannut
vastustaa, mutta pilkkaajan edessä oli hän vallan avuton, sillä iva oli
kerrassaan vieras hänen suoralle luonteellensa: hän oli kuin sotilas,
joka ei pelkää rehellisiä iskuja, mutta kiusautuu neuvottomaksi
pikkupistoista. Kristian huomasi hänen tilansa ja luuli jo
kukistaneensa hänet; varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä pari piirrettä
ivakuvaukseensa »kuninkaista maanpaossa», kuinka surkuteltavia
olivatkaan kaikki nuo valheruhtinaat, kuninkuuden »statistit», jotka
kävivät puettuina pääosia esittäväin näyttelijäin puvuissa lausuen
juhlallisia lorujansa tyhjille istuimille ja saamatta penniäkään
vaivoistansa! Eiköhän olisi parempi vaieta, yhtyä muihin ihmisiin ja
elää huomiota herättämättä heidän kanssansa? Varakkaille tuo elämä ehkä
sentään vielä soveltui. Sellaiset voivat kannattaa ruhtinaallista
suuruutta ja loistoa. Mutta toiset poloiset ... sellaiset kuin esim.
orpanamme Palermon kuningatar, joka seurueensa kanssa asui niin perin
ahtaassa talossa, että italialainen ruo'an haju löyhkäsi vastaan
porraskäytävissä!... »Aina haisee niissä sipulilta, hyi!...
Säästäväisyys on tosin hyvä, mutta mitä on moinen elämä? Eikä se
kuitenkaan vielä ole pahin onnettomuus. Näinpä tuonoin erään
puhdasrotuisen Bourbonin prinssin juoksevan raitiovaunujen perässä! 'Ei
ole sijaa!' Prinssi ei hellittänyt. 'Johan minä sanoin sinulle,
ukkoparka, ett'ei ole sijaa', huusi konduktööri. Silloin suuttui
prinssi huomauttaen, että häntä oli puhuteltava arvonimellä 'teidän
korkeutenne'. Ikävä kyllä ei sitä ainakaan puvusta voinut päättää.
Teatterikuninkaita, rakkaani!... Tuon luopumuskirjan olen minä
allekirjoittanut päästäkseni naurettavasta hätätilasta, rauhalliseen,
arvokkaampaan ja varmaan toimeentuloon».
Lopuksi lisäsi hän pari lausetta, joissa viekasteleva slaavilainen ja
jesuiitta paljastui:
»Sitä paitsi on allekirjoitus ainoastaan muodollinen asia, tulee sinun
muistaa. Me saamme omaisuutemme takaisin ... mutta käsiäni en minä
tuolla katso sitoneeni... Kuka tietää? Ehkäpä me juuri noilla
miljoonilla voitamme takaisin valtiokaakin?»
Kuningatar oikaisihe äkkiä suoraksi ja katseli häntä hetkisen
terävästi, niin että Kristian löi silmänsä pois; sitten sanoi hän
olkapäitänsä kohauttaen:
»Elä tee itseäsi huonommaksi kuin jo olet... Tiedäthän varsin hyvin,
että kun luopumuskirja kerran on allekirjoitettu, niin on kaikki
menetetty. Mutta kuninkaaksi olet sinä liian heikko ja sen vuoksi
haluat sinä päästä siitä, juuri silloin kun sinun olisi taisteltava
tätä ajan suuntaa vastaan, joka ei tahdo tietää mistään jumalallisesta
eikä ihmisellisestä käskyvallasta, vaan ahdistaa Jumalan säätämää
esivaltaa niin ankarasti, että maa jalkojemme alla vapisee. Tikari,
pommit, kuulat ja kaikki kelpaavat aseiksi ... petoksiin ja murhiin...
Kaikki saamme me vavista johonkin julkiseen juhlaan mennessämme, niin
hyvin huonoimmat kuin parhaat meistä, jos vain joku joukosta erkanee.
Jokaista anojaa saamme me epäillä murhamieheksi ... kuka meistä on
palatsistansa lähtiessä varma siitä, että hän elävänä takaisin palajaa?
Ja sellaisena aikana vetäydyt sinä pois taistelukentältä!...»
»Oi, jospa kysymys olisikin vain taistelemisesta», huudahti Kristian II
vilkkaasti. »Mutta tässä täytyy kamppailla ivantekijöitä, hätää ja
elämän kurjuutta vastaan, johon päivä päivältä tuntee vajoavansa yhä
syvemmälle...»
Toivon välähdys vilahti kuningattaren silmässä.
»Todellako? Olisitko sinä todellakin valmis taistelemaan miekka
kädessä?... No, kuulehan».
Ja nyt kertoi hän yhteen menoon, kuinka hän ja Elysée Méraut jo kolme
kuukautta olivat työskennelleet aseellista retkeä varten, kirjoittaneet
kirjeitä, levittäneet puheita kansalle ja lähettäneet sähkösanomia,
joita isä Alphée oli jaellut Illyrian väestölle kierrellessänsä
maakylissä ja vuoristossa. Tällä kertaa eivät he olleet välittäneet
aatelistosta, vaan kääntyneet alempien kerroksien, Ragusan
aasin-ajurein ja kantajien, Brenon ja Brazzan vihannesviljelijäin ja
saaristolaisten puoleen, jotka aluksillansa purjehtivat kaupunkiin.
Sanalla sanoen, nyt olivat he koettaneet nostattaa itse rahvasta,
joka on valmis kuolemaan kuninkaansa edestä, jos tämä vain asettuu
joukon etunenään... Komppaniat ovat jo muodostumassa, salasana on
jo annettu ... ja kansa odottaa vain sodan merkkiä. Puhuessansa
innostui kuningatar yhä enemmän ja myrskynä syöksivät hänen sanansa
Kristianin heikkoutta vastaan; mutta mieliharmiksensa näki hän tämän
ravistelevan päätänsä puheen lopussa: hän ei näyttänyt pelkurilta, vaan
välinpitämättömältä. Ehkäpä oli syy siinä, että tämä kaikki oli tehty
hänen tietämättänsä. Kristianin mielestä oli retki mahdoton. Sisämaahan
ei voitu tunkea, ell'ei saaristo ollut vallassa, sanoi hän; toiveita
hankkeen onnistumisesta ei juuri voinut olla, mutta sensijaan tulisi
ihana maa kärsimään; kaikki jäisi kuin jäisikin vain Palman herttuan
seikkailuhankkeen jäljittelyksi ja hyödyttömäksi verenvuodatukseksi.
»Ei, rakas ystävättäreni, intoileva rippi-isänne ja yltiöpäinen
gascognelaisenne ovat saattaneet teidät harhaan. Minäkin saan
Illyriasta viestejä, jotka lienevät luotettavampia kuin teidän
tietonne. Itse teossa on kuningasvallan aika jo ohi Dalmatiassa
niinkuin muuallakin... Kansa on sielläkin jo kyllästynyt siihen!...
Ihmiset eivät siitä enää välitä!...»
»Tiedänpä varsin hyvin, kuka siitä ei enää välitä», vastasi kuningatar.
Sitten poistui hän vallan nopeasti jättäen Kristianin hämmästelemään
sitä, että kohtaus niin äkkiä päättyi. Pistettyänsä Iuopumuskirjan
taskuunsa aikoi hän juuri vetäytyä makuusuojaansa, kun Frédérique
samassa palasi takaisin nuoren prinssin kanssa.
Tämän oli äiti herättänyt syvimmästä unesta, nostanut vuoteelta ja
sanaakaan virkkamatta pukenut kiireimmiten, minkä vuoksi se kummasteli
suurin silmin äitinsä menettelyä, vaikka ei mitään kysynyt. Poikasen
pienessä unisessa päässä heräsi hämäriä muistoja samanlaisista
tapauksista niinä aikoina, jolloin hänet äkkiä herätettiin pakoretkelle
lähdettäessä, näki silmänsä avatessa kalpeita kasvoja ympärillänsä
ja kuuli hengästyneitä pelonhuutoja. Silloin oli hän tottunut
kärsivällisesti mukautumaan äitinsä johdettavaksi, kun tämä vain
puhutteli häntä totisesti ja käskevästi, olletikin kun hän samassa
tunsi äidin hellän syleilyn suojaavan itseänsä. Tämän tarvitsi siis
vain sanoa: »tule!» niin seurasi Zara häntä luottavaisena, kummastellen
ainoastaan, että kaikki nyt oli niin rauhallista useihin muihin
tulipalojen ja nuotioiden punertamiin öihin nähden, jolloin kuului
kanuunain jyskettä ja pyssyjen pauketta.
Tuossa näki hän kuninkaan seisovan edessänsä, mutta ei tuntenut häntä
samaksi hyväntahtoiseksi isäksi, joka joskus tarinoi hänen kanssansa,
kun hän jo oli ehtinyt sänkyynsä, tai hymyili hänelle kehoittavasti
kouluhuoneen läpi mennessänsä. Isä näytti nyt päinvastoin väsyneeltä ja
ankaralta ja olipa kuin olisi ilme hänen kasvoissansa yhä synkistynyt
äidin astuessa sisään poikasen kanssa. Mitään virkkamatta vei
Frédérique poikasen ihan Kristianin eteen, heittäysi itse polvillensa,
asetti pojan eteensä, risti tämän kätöset ja sulki ne omiinsa sanoen:
»Kuningas ei välitä rukouksistani... Ehkä hän kuulee sinun rukouksesi,
Zara... Kas niin, kertaa nyt sanani: Isäni»...
Aralla äänellä toisti poika: »Isäni»...
»Isäni ja kuninkaani!» jatkoi äiti: »minä rukoilen sinua, ett'et
riistäisi pojaltasi sitä kruunua, jota hän on luotu kantamaan. Muista,
ett'ei se kuulu yksistänsä sinulle, vaan on se saman korkeimman
Jumalan suoma, joka kuusisataa vuotta sitten antoi sen Illyrian
kuningassuvulle. Isäni, Jumala tahtoo tehdä minusta kuninkaan... Kruunu
on minun perintöni ja omaisuuteni, jota sinulla ei ole oikeus riistää
minulta».
Pikku prinssi tavaili jäljessä nämä äitinsä lausumat sanat kuiskaavalla
äänellä katsellen rukoilevasti isäänsä, joka olkapäitänsä kohauttaen
käänsi päänsä pois mutisten hampaittensa välistä perin suuttuneena,
vaikka maltillisesti:
»Mikä hullun sopimaton menettely! ... kuinka voi ihminen höperöittää
lapsen tuolla tavoin?»
Sitten hän nousi ja aikoi poistua. Mutta samassa ponnahti kuningatar
seisoallensa, huomasi äskeisen pergamentin hävinneen kirjoituspöydältä
ja käsitti, että kuningas oli allekirjoittanut tuon häpeällisen
kirjelmän ja ottanut sen mukaansa.
Ihan kiljahtaen huudahti hän:
»Kristian!»
Tämä ei pysähtynyt.
Silloin astui hän askeleen eteenpäin, tehden liikkeen kuin aikoisi hän
kohottaa hameensa liepeitä kiiruhtaaksensa poistuvan jälkeen, vaan
hillitsi itsensä samassa sanoen:
»No, olkoon menneksi!»
Nyt pysähtyi kuningas. Suorana seisoi kuningatar avonaisen akkunan
luona, jalka kapean kiviparvekkeen permannolla ja pitäen poikasta
käsivarrellensa kohotettuna kuin uhkaisi hän tehdä tästä lopun; toisen
kätensä hän kohotti uhmaavasti sitä kurjaa kohtaan, joka tämän
kohtauksen syy ja alku oli. Öinen kuutamo valaisi ulkoa tuota
ihmeteltävää ryhmää.
»Narrikuningas sinä olet, joutava operettikuningas, mutta tragillisen
kuningattaren sinä minusta saat!... Ellet sinä heti polta
allekirjoittamaasi kirjelmää ja vanno pyhän ristin nimessä luopuvasi
ijäksi noista hankkeista, niin on sukusi hävinnyt ja lopetettu:
puolisoasi ja lastasi saat etsiä tuolta alhaalta!»
Hänen sanansa ja kuutamoista avaruutta vastaan näkyvä kaunis ryhtinsä
ilmaisivat sellaista epätoivoista päättäväisyyttä, että Kristian
kauhistuneena hyökkäsi estämään häntä:
»Frédérique!» huusi hän.
Kuullessansa isän huudon ja tuntiessansa äidin käsivarren vapisevan
luuli poika, joka jo oli akkunan ulkopuolella, että loppunsa oli tullut
ja kuolema lähellä. Mutta äänetönnä ja valittamatta seurasi hän
äitiänsä. Hän kietoi vain pienet käsivartensa tiukemmin äitinsä kaulan
ympäri, heitti kuoloon tuomitun pitkäkutrisen päänsä taapäin ja sulki
silmänsä, ettei hyppäys kauhistaisi.
Kristian ei enää vastustellut. Sellaista alistumista ja rohkeutta ei
liene ennen nähty pienessä kuninkaan pojassa, joka kutsumuksestansa jo
ymmärsi yhden tehtävän: kuolla kunnialla! Isän sydän heltyi. Viskaten
pöydälle rutistuneen kirjelmän, jota jo hetkisen oli hypistellyt
käsissänsä, hän vajosi nyyhkien tuoliin. Yhäti epäilevä kuningatar
silmäsi nopeasti luopumuskirjan sisällyksen alusta loppuun, lähensi sen
kynttilän liekkiä ja antoi sen palaa hyppysiinsä saakka välittämättä
siitä, että musta tuhka varisi pöydälle.
Sitten hävisi hän äänetönnä pois poikansa kanssa, joka jo oli
torkahtanut äskeiseen, kuoloa uhmaavaan sankarilliseen asentoonsa.