Eräs akatemiallinen juhlallisuus.
Se klassillinen palatsi, joka lepää kupoolinsa painon alla Pont des
Arts-sillan päässä ja Parisin oppineiden kaupunginosan lähtökohdalla,
näytti tänä aamuna harvinaisen eloisalta ja olipa kuin aikoisi se
siirtyä paikoiltansa aina vierusrantakadun laidalle saakka. Räiskyvästä
kesäkuun sateesta huolimatta, joka toisinaan ihan virtasi alas
taivaalta, liikkui taaja, siistipukuinen, hansikkaita käyttävä
ihmisjoukko suuren oven portailla ja siitä kiemurtelevana jonona pitkin
muuri-aitaa aina Seinejoelle avautuvan holvin aukolle saakka;
kärsivällisesti odotti se tässä hyvin tietäen, että kukin heistä
pääsisi vuorossansa sisään niiden pienten, eri väristen kutsukorttien
avulla, jotka keskellä ryöppysadetta välähtelivät heidän hyppysissänsä.
Samanlainen järjestynyt ja säännöllinen jono vaunuja ulottui myöskin
läheisen Rahapajan sivua kulkevaa rantakatua pitkin, jono Parisin
upeimpia kaksivaljakkoja, joiden kuskit ja lakeijat olivat puetut joko
siroihin nykyaikaisiin tai vanhanaikuisiin, komeihin livreepukuihin,
vaikka ne tilapäisesti peittyivätkin jokapäiväisten, kansanvaltaisten
sateenvarjojen ja sadetakkien alle. Toiset toistansa ylhäisemmät
koti- ja ulkomaiset vaakunat, vieläpä kuninkaallisillakin
valiolauseilla ympäröidyt, loistivat vaunujen sivuilta muodostaen
jonkunlaisen, mahtavan suuren vaakunakirjan, jonka kuvasto komeana
levisi pitkin Seinen rantoja. Ja kun joku päivänsäde synkkiä kasvoja
kirkastavan hymyilyn lailla silloin tällöin valahti alas pilvien
lomasta, kimaltelivat kostuneet vaakunat, valjaat, vartijasotilaiden
kypärät, kupoolin yllä oleva lyhty ja vieläpä suuren portin edessä
lepäävät, aina tomuisen harmaat pronssiset leijonatkin näyttivät nyt
kauniin, mustan kiiltovärinsä.
Pitkien väliaikojen kuluttua on tuolla vanhalla akatemiatalolla
tällaiset juhlapäivänsä, jolloin se jonkun vastaanoton johdosta
iltapäivin äkkiä herää ja virkistyy eloon. Mutta tänä päivänä ei ollut
kysymys mistään vastaanotosta. Siihen oli vuodenaika jo aivan liian
myöhäinen: akatemiaan vastaanotettavat, joilla on siellä oikkunsa yhtä
hyvin kuin näyttelijöilläkin, eivät ikinä tyytyisi esiytymään sen
jälkeen kuin suuret kilpa-ajot jo ovat olleet ja menneet, taidenäyttely
suljettu ja matkakirstut sälytetyt kesämatkoja varten. Nyt oli kysymys
ainoastaan akatemian palkinnon jaosta, vähemmän huomattu tapaus, joka
ei tavallisesti houkuttele liikkeelle muita kuin seppelöitävien
läheiset perheet. Tämän erikoisen ihmistulvan ja ylhäisen väkijoukon
oli akatemian oville tuonut se uutinen, että palkittujen teosten
joukossa oli myöskin ruhtinas de Rosenin kirjoittama _Kuvaus Ragusan
piirityksestä_, jonka vuoksi monarkkinen ryhmäkunta oli käyttänyt
tilaisuuden toimeenpannaksensa -- kaupungin järjestysvallan suojaamana
-- mielenosoituksen nykyistä hallitusta vastaan. Tavattoman suotuisan
sallimuksen kautta taikka jonkun vehkeilyn johdosta, jommoiset kaikessa
salaisuudessa menestyvät virallisissa ja akatemiallisissa piireissä,
oli akatemian elinkautinen sihteeri sairastunut, jonka vuoksi jalo
Fitz-Royn herttua oli ottanut lukeaksensa julki palkintolautakunnan
lausunnon; ollen valkoisen verensä viimeiseen tippaan asti legitimisti
»alleviivaisi» hän tietysti ne kiihkeimmät kohdat ruhtinas Herbertin
kaunista historiallista puolueteosta, joissa puolueen koko
hallitusmielisyys ja kiihkoisuus ilmeni. Näin tulisi tästä
tilaisuudesta ivallinen mielenosoitus, jollaisia akatemiassa
uskallettiin panna toimeen keisarikunnankin aikana. Kaikki kävisi
nykyisen suopeuden lipun alla, sillä olihan suopeus tasavallan sävyisiä
tyttäriä.
Kun akatemian vanha kello löi kaksitoista, syntyi yleisössä liikettä.
Portit avataan. Verkallensa vetäytyy ihmisjoukko parhaimmassa
järjestyksessä Mazarinen torin ja samannimisen kadun puoleisille
sisäänkäytäville päin samalla kun vaakunoilla koristetut vaunut
kääntyvät kaaressa palatsin pihaan jättäen parhaille istumasijoille
oikeutetut herrasväkensä portaiden edustalle, missä kansliapäällikkö,
kunniamitaleilla koristetun palvelijakunnan keskellä, häärää hopealla
huolitellussa virkapuvussansa ja muuten niin hyväntuulisena kuin
linnanvouti tarinassa »la Belle au Bois-Dormant» hyörii prinsessan
sängyn ympärillä tämän herätessä satavuotisesta unestansa. Vaununovet
lyödään auki, pitkätakkiset lakeijat hyppäävät alas istuimiltansa
kuskin vieressä, herrasväet astuvat vaunuista, tervehtivät ja
kumartavat juhlallisesti ja hymyilevät toisillensa ja kuiskailevat
keskenänsä kuin vanhat tuttavat ainakin hävitäksensä sitten silkin
kahistessa joko siihen matotettuun porraskäytävään, joka vie
erityisesti varatuille lehtereille, taikka siihen pitkään käytävään,
joiden vuosisataista, kulunutta kivitystä myöten päästään palatsin
sisäosiin.
Yleisölle aiottu osa salia täyttyy kuulijoilla. Tasaisesti kohoavat
istumapenkit mustenevat yksitellen aina kattokaariin saakka, missä
seisovien kuulijain sivukuvat esiytyvät tummina kupoolin lasi-akkunoita
vastaan. Ei ainoatakaan sijaa tyhjänä. Pää pään vieressä istuu
täällä kuulijoita omituisen koleassa museo- ja kirkkovalaistuksessa,
jossa Ranskan suurkauden miehet, Descartes, Bossuet, Massillon y.m.
nerot ovat edustettuina marmorisina pystykuvina ikuisiksi ajoiksi
samaan asentoon kangistuneine, miettiväisine, liikkumattomine
kasvojen-piirteinensä. Salin suuren, nyt kuulijoilla täytetyn
puoliympyrän edessä oli sentään muutamia tyhjiä penkkejä ja ylinnä
viheriällä veralla verhottu pöytä puhujaa varten, kuten jo sille
asetettu vesilasi ilmaisi. Näille sijoille asettuvat akatemian jäsenet,
he kai koht'ikään tulevat sisään noista korkeista kaksoisovista, joiden
yläpuolella luemme suurilla, hautapatsaista tutuilla, kultakirjaimilla
kyhätyt sanat: _kirjallisuus, tiede ja taide_.
Mutta kaikki näyttää niin vanhalta, jäykältä ja köyhältä muodostaen
täydellisen vastakohdan niille keväisille puvuille, joilla lehterit ja
permanto olivat verhotut kuin kukkaisköynnöksellä. Väriltänsä hillityt,
sametin hienot, aniharvoin kirkkaat, vaaleat puvut, (kuosiltansa
ruumiinmuotoiset niinkuin ajan tapa vaati ja hohtavilla teräshelmillä
kirjaellut), keveät, ilmavat hiuslaitokset, joita koristi joko pitsit,
kukkaiset tai pienet samettirusettien eli keltaisten tähkäpäiden
sisästä pilkistävät pienet lintuset; suuret viuhkat, jotka olivat
alinomaa liikkeessä levittäen ympärillensä hienojen hajuvesien lemua --
kaikki tämä näytti saavan salia kaunistavan vanhan kotkankin
räpyttämään silmiänsä mielihyvästä. Mutta vaikka edustetaankin vanhaa
Ranskaa, niin eihän liene tarvis tuoda mukanansa näin raskasta ilmaa ja
pukeutua variksen peljättien lailla!
Kaikki, mitä Parisissa oli kuosikasta, ylhäissyntyistä ja säädyllisesti
ajattelevaa, oli saapunut tänne, hymyili toisillensa ja tunsi toisensa
pienistä salaperäisistä viittauksista; täällä nähtiin hienojen klubien
jäsenet, S:t Germainen etukaupungin ylimystö ja se seurapiiri,
joka ei koskaan sekaudu suuren yleisön elämään eikä näy teaatterein
ensi illoissa, vaan esiytyy määrättyinä päivinä Operassa tai
musiikkikonservatorion konserteissa muodostaen muuten erityisen,
suljetun maailman, joka elää paksujen akuttimien takana, erillänsä
katumetelistä, jopa päivän valostakin ja josta julkisuudessa ei näy
muuta kuin kuolemanilmoitukset, satunnaisten avioriitojen selvitykset
taikka uutinen jostakin omituisesta seikkailusta, jossa joku
»kumiylimystön» perhejäsenistä on ollut mukana.
Tämän valikoiman ohella nähtiin myöskin muutamia illyrialaisia
ylimysperheitä, jotka olivat paenneet isänmaastansa maanpakolaisen
kuninkaansa mukana, kaikki kauniita nais- ja miestyyppejä, vaikka tähän
hienoimpaan parisilaisympäristöön nähden hieman liian särmäkkäitä ja
outoja. Selvästi eristyvissä ryhmissä nähtiin sitä paitse tunnettuja
kirjallisia piiriä, jotka tavallisesti valmistavat akatemiallisia
vaaleja ja ennakolta vaikuttavat niin paljo äänestykseen, että näiden
tuttavuus ja suosio usein painaa enemmän vaa'alla kuin jonkun ehdokkaan
omat ansiot. Ylimystön keskuudessa nähtiin vielä muutamia
keisarikaudenkin suuruuksia, nousukkaita, jotka aikoinansa olivat
ivailleet vanhaa »ukkojen puoluetta», mutta nyt lukivat itsensä siihen.
Lopuksi oli tämän valioyleisön keskuuteen vielä pujahtanut muutamia
»riuduttavia» kaunottaria, jotka ylhäisön poissaollessa koreilevat
teaattereissa loistavissa puvuissansa, vaikka nämä monarkkisellekin
leirille tutut naiset nyt esiytyivät niin vaatimattomina, ja vihdoin
pari kolme koko Parisille tuttua, yleisesti suosittua näyttelijätärtä,
joita pääkaupungin kaikki naiset mielellänsä jäljittelivät
puvuissansa. Tätä varsinaista yleisöä lukuunottamatta nähtiin
joukko sanomalehtimiehiä ja ulkomaisten lehtien edustajia, jotka
kirjesalkkuinensa, kirjoitusneuvoinensa y.m. näyttivät pukunsakin
puolesta varustautuneen kuin jotakin matkaa varten keski-Afrikaan.
Alimmalla pienellä penkillä, puhujalavan luona, istui palkitun sankarin
puoliso, ruhtinatar Colette de Rosen viehättävän aistikkaassa,
intialaisesta kashmirkankaasta ja moareesilkistä tehdyssä viheriäisessä
puvussansa; siron hiuslaitoksen ympäröiminä loistivat hänen kauniit
kasvonsa voitonriemuisina. Ruhtinattaren vieressä taas istui
paksu ja karkeapintainen ukko Sauvadon ylpeillen siitä, että sai
olla veljentyttärensä seurana tässä tilaisuudessa, johon hän
tietämättömyydessänsä oli pukeutunut kuin ylhäistä perheiltamaa varten
kunnioittaaksensa sitä enemmän juhlallisuutta. Tämä pukuerehdys teki
hänet levottomaksi: valkoinen kaulaliina kiusoitti häntä kuin mikäkin
kaularauta; alinomaa tähysteli hän kaikkia sisääntulijoita keksiäksensä
edes jonkun samalla tavoin puvussa erehtyneen poloisen. Mutta tätä
toveria onnettomuudessa ei löytynyt.
Pian syntyi tuon loistavasti puetun ja hilpeän valiojoukon vilinässä
äänekäs hälinä, joka toisinaan heikkeni, mutta sentään kuului
selvästi ja vieri mainettivirtauksena toisesta päästä salia toiseen.
Pieninkin naurahdus leviää ja vaikuttaa toisiin, pieninkin liike ja
suosionosoituksiin varustautuva, ojennettu käsipari huomataan, kaikki
ovat jännittävän odotuksen vallassa, uteliaisuus on yhtä pingoitettu
kuin jossakin merkillisessä ensi-illassa, missä näytelmän menestys jo
ennakolta on taattu; ja kun kuuluisuudet tuon tuostakin saapuvat
paikoillensa, kääntyy kaikkien äänekäs huomio heihin päin, vaikka
väkijoukon utelias tai ihaileva solina sentään laimenee näiden mennessä
ohitse.
Mutta luokaapa silmänne tuonne Sullyn kuvan yläpuolelle, niin näette
kaksi naista, joista toinen taluttaa pientä poikaista ja jotka yhdessä
ottavat haltuunsa aition etumaiset sijat. Toinen heistä on Illyrian,
toinen Palermon kuningatar. Puettuina samallaisiin tummanpunaisesta
täpläisestä silkkikankaasta tehtyihin pukuihin, joiden rinnustat ovat
kirjaellut koruompeluksilla, ja diadeemihattuihin, joiden pitkät,
lepäävät sulat hivelevät toisen vaaleita ja toisen ruskeita suortuvia,
vaikuttavat nämä kuninkaalliset orpanukset toistensa viehättävinä
vastakohtina, ollen kaikessa muussa, paitse ylvään vartalon
notkeudessa, vallan erilaisia, jaloja tyyppejä. Frédérique on käynyt
kalpeaksi ja vanhenevaisuutta todistava piirre tekee hänen hymyilynsä
surullisemmaksi; maanpakolaisuuden levottomuutta ja kärsimyksiä
osoittavat myöskin hänen tumman orpanansa kasvot. Naisten välissä istuu
pikku Zaran kreivi ravistellen vaaleita suortuviansa; hänen kasvonsa,
katseensa ja päättäväinen suunsa todistavat päivä päivältä varmistuvaa
itseluottamusta. Hän on jo tosikuninkaan taimi, jonka kehitys on
alkanut menestyä.
Vanha herttua de Rosen istuu saman aition taustalla erään
henkilön kanssa; Kristian II se ei ole, sillä tämä on jäänyt pois
välttääksensä varmasti odotettavaa mielenosoitusta, vaan paksu- ja
tuuheatukkainen, pitkä mies, yleisölle tuntematon suuruus, jota tämän
juhlallisuuden aikana ei mainita, vaikka juuri hänen nimensä pitäisi
olla kaikkien huulilla. Oikeastaan on näet koko juhlallisuus hänen
kunniaksensa toimeenpantu, hän juuri on sepittänyt sen suuremmoisen
kuningasvallan rekviemiun, jota nyt käydään esittämään Ranskan
viimeisten ylimysten ja pääkaupunkiin asettuneiden, valtakunnistansa
karkoitettujen maanpakolaisten kuningashuoneiden läsnäollessa.
Korkeat maanpakolaiset ovat näet kaikki saapuneet juhlimaan
»veljeänsä ja sukulaistansa» Kristian II:sta tuottaen asianomaisille
juhlamarsalkoille melkoista päänvaivaa istuinjärjestyksen suhteen.
Sortuneen suuruuden arvon-mukaisia vaatimuksia on näet aina vaikea
täyttää ja maanpakolaisuuden kiusallisissa olosuhteissa voi heidän
epäilyksensä kehittyä suorastaan ärtyneeksi haavaksi.
Descartesin lehterillä -- näitä nimitetään näet kunkin lehterin
yläpuolella seisovan pystykuvan mukaan -- istuu Westfalin kuningas,
jonka ulkonäön ylevää ylhäisyyttä lisää terävät, mutta sokeat silmät.
Silloin tällöin hymyilee hän yhtäänne ja kumartaa toisaanne päin.
Alinomaa näyttää hän huolehtivan siitä, ettei hänen sokeuttansa
huomattaisi, tehtävä, jossa häntä alttiudella auttaa tyttärensä, tuo
pitkä ja hoikka nainen, jonka pää näyttää taipuvan alas rikkaiden
kultakiharain painosta. Kun kuningas pitää ainoastaan tummista
kiharoista, on hän yhäti salannut tältä tukkansa todellisen värin. »Jos
sinä olisit vaaleatukkainen, en ehkä voisi pitää sinusta niin paljoa»,
oli hänen tapansa sanoa suki'essansa prinsessan suortuvia. Tämä pari,
isä ja tytär, kärsi maanpakolaisuutensa arvokkaasti ja ylhäisellä
levollisuudella kuin olisi kysymys ollut jostakin kävelystä
kuninkaallisissa puistoissa. Aina kun kuningatar Frédériquen tapasi
hervottomuuden hetki, muisteli hän tätä sokeaa kuningasparkaa jaloine
oppainensa, jonka esimerkki antoi hänelle uutta voimaa ja virkistystä.
Mutta siirtäkäämme silmämme toista lehteriä kohti. Loistavassa
silkkiturbanissa istuu siellä Galitsian lihava kuningatar, joka
paksuine poskinensa ja punaisine ihovärinensä muistuttaa karkeakuorista
appelsiniä. Puuskuttaen ja puhallellen löyhyttelee hän kasvojansa
viuhkalla jutellessansa nauraen valkoharsoisen naisen kanssa, jonka
nuorissa suloisissa kasvoissa jo näkyy surun jälkiä silmien ympärillä,
kalpeilla huulilla ja noilla kyynelten uurtamilla poskijuovilla. Tämä
rakastettava nainen, Palman herttuatar, ei näytä juuri syntyneen niitä
täristyksiä ja kauhuja varten, joihin hänen seikkailuhalukas puolisonsa
on hänet elämän polulla saattanut. Läsnä on hänkin, tuo suuri hirviö,
joka tuon tuostakin aivan tuttavallisesti pistää kiiltävän mustan
partansa esille molempain naisten välistä; muuten ovat hänen kasvonsa
kauniit ja vasken karvaisiksi ahavoituneet viimeisen sotaisen yrityksen
jälkeen, joka maksoi hänelle niin paljo ja sentään epäonnistui niinkuin
edellisetkin retket. Mutta jonkun aikaa sai hän näytellä kuningasta,
pitää hovia, juhlia, naisia, laulattaa _Te deumia_ ja nähdä kukkaisia
siroteltavan tiellensä. Hän näytteli osansa, allekirjoitti päätöksiä,
tanssi, puhui kirjoitusmusteella ja ruudilla, vuodatti verta ja kylvi
vihaa. Ja kun hän menetti taistelun, jätti hän uskollisen puolisonsa ja
pakeni takaisin Ranskaan kootakseen voimia ja miljoonia uusiin
yrityksiin; muuten esiytyyhän jonkunlaisessa matkailijan ja
seikkailijan puvussa: tiukasti ruumiin mukaisessa, kiiltävillä napeilla
ja nyöreillä koristellussa pitkässä takissa, joka tekee hänet
mustalaisen näköiseksi. Kokonainen liuta solisevaa nuorisoa istuu
samassa aitiossa jutellen äänekkäästi ja vapaasti kuin nuoriso Pomareen
kuningattaren hovissa tuota kovaa ja kuherrukselta kuulustavaa,
kansallista kieltänsä, sinutellen toisiansa ja käyttäen keskenänsä
tuttavallisia puhetapoja, jotka herättävät pahennusta salissa.
Omituista kyllä, oli Bossuetin pieni aitio jäänyt tyhjäksi, vaikka
yleisöä oli kokoutunut niin paljo, että amfiteatterissa nähtiin
syntyperäisiä ruhtinaitakin. Kaikki ihmettelivät itseksensä, ketä
suuruutta tai tilapäisesti Parisissa oleskelevaa hallitsijaa varten
tämä mahtoi olla varattu, koska hän myöhästyy niin paljo, että istunto
nähtävästi saa alkaa ilman häntä. Vanha akatemian kello lyö jo 1.
Silloin kuuluu lyhyt komento: aseisiin! Ja aseiden tahdikkaan kalskeen
kestäessä avautuu korkea kaksois-ovi: saapuu »runous, tiede ja taide.»
Kaikki nämä kuolemattomat näyttävät, ihme kyllä, varsin reippailta ja
eloisilta, niin että luulisi periaatteellisen tahdonvoiman heitä
sellaisina säilyttävän; muuten tekee jokainen pian sen huomion, että
vanhimmat heistä koettavat esiytyä hilpeän nuorekkaina, jota vastoin
nuoremmat nähtävästi tahtovat mieluummin vaikuttaa totisuudellansa ja
juhlallisuudellansa, kun heiltä toistaiseksi puuttuu kunnioitusta
herättävät harmaat hapset. Kokonaisuudessaan ei tuo oppinut seura juuri
suuremmoista vaikutusta tehnyt: nykyajan kuosi, sileäksi kammatut
hiukset ja vartalonmukainen musta juhlatakki eivät juuri vaikutakaan
kehenkään. Epäilemättä näyttäisi Boileaun ja Racinen aikuinen tekotukka
toisellaiselta ja vaikuttaisi enemmän kunnioitusta herättävästi,
arvokkaasti ja kohottavasti -- kattokupua kohti! Ainoa, mikä tekee
hauskemman vaikutuksen salissa, on pari kolme palmunlehvillä
koristettua juhlatakkia, joiden näemme vetäytyvän akatemian jäsenille
varattujen penkkien ylimmäisille istuimille ja sen pöydän luo, missä
puhujia varten aiottu sokurivesilasi on. Pian astuu eräs näiden
joukosta esille ilmoittaen: »istunto alkaa». Mutta hänen sanojansa ei
kukaan usko eikä niitä usko hän itsekään. Hän tietää näet varsin hyvin
että Montyonin hyve-palkintojen jakaminen, josta eräs palmulehväisistä
herroista nyt käy tekemään seikkaperäistä, kaunopuheliasta selkoa on
varsinaisen istunnon ulkopuolella.
Puhe on tietysti akatemiallinen mestariteos, täydellisesti
akatemialliseen tyyliin laadittu ja tarpeenmukaisesta lauseparsilla
»hieman» ja »niin sanoakseni» hienonnettu osoittaen, että puhuja näillä
aina palaa samaan ajatukseensa niinkuin tekevät hurskaat naiset, jotka
ripillä jonkun pikkusynnin unhotettuansa palaavat takaisin rippi-isän
luo tunnustaaksensa senkin; sitä paitse oli puhe koristeltu
kaikenlaisilla arabeskeilla ja kiertelyillä, joilla puhuja kai tahtoi
peittää ajatustensa köyhyyttä, joten esitys siis oli täydellisesti
siihen tyyliin, joka vanhastansa on akatemiallista ja jota jokainen
sitoutuu käyttämään samalla kun hän vihreillä palmunlehvillä koristetun
juhlatakin päällensä pukee. Akatemian kokousten tavallinen yleisö olisi
epäilemättä ihastunut komeaan puheeseen ja osoittanut suosiotansa sekä
jalkoja tömistämällä että »hirnumalla» taiteellisille lause-käänteille,
joiden lopputuloksen jo alussa voi arvata.
Mutta tämänpäiväinen kiireinen ja kärsimätön yleisö ei ollut saapunut
tänne tuollaista esitystä kuulemaan. Voitte siis kuvitella mielessänne,
kuinka ylevän välinpitämättömästi ja halveksivasti tuo ylimyksellinen
valioyleisö kuunteli yksinkertaisten ja kömpelöiden ihmisten
vaatimattomia hyveitä ja uhrautuvia lemmentodistuksia ylistettävän
moisella vanhanaikaisella laverruksella, joka muistutti niiden
syrjäisten maaseutusoppien kieltä, missä kilpakirjoitusten
kirjoittajatkin asuivat. Jalosyntyinen, korkeasukuinen ylimystö
ihmetteli, että yhteiskunnassa todellakin on noin paljo -- kunnon
ihmisiä. Puhuja luettelee edelleen toisen kansanomaisen nimen toisensa
jälkeen... Yhä, yhäkö tuota jatkuu?... Ihmiset siis yhäti vain kärsivät
ja uhrautuvat ... kuin sankarit!... Klubiherrain mielestä käy tämä jo
»murhaavaksi». Ruhtinatar Colette de Rosen hengittää pienen
hajuvesipullonsa lemua... Kaikki nuo vanhat ja luetellut raukat
haiskahtavat hänestä »syöpäläisiltä». Kaikkien kasvoilta tihkuu
sellainen ahdistuksen hiki, että akatemian koleat kiviseinät uhkaavat
kaatua. Puhuja alkaa ymmärtää käyvänsä ikäväksi. Hänen täytyy siis
pitää suurempaa kiirettä.
Poloinen Marie Chaloye, kotoisin Ambegeue-les-Combesista, joka
viisikymmentä pitkää vuotta olet hoitanut halvattua tätiäsi,
ruokkinut häntä, niistänyt hänen nenänsä, pukenut hänet ja riisunut
vaatteet hänen yltänsä ja sitä paitse säästänyt varoja hänen
kymmenelle serkullensa! Ja sinä kunnianarvoisa apotti Bourillon, S:t
Maximin-le-Hautin pastori, joka vuosikausia olet kantanut lohtua
vuoristoseudun voita ja juustoa valmistavalle väestölle! ette te
aavista, että Ranskan akatemia, joka nyt on palkinnut puuhanne, saisi
kärsiä häpeää ja pilkkaa teidän tähtenne ja että nimenne luettaisiin
julki kuulijakunnan tyytymättömän solinan kestäessä, joka ei ole muuta
kuin harmistuneiden pilkantekoa vaivoistanne! Puheen loppu muodostuu
rajuksi, huonosti järjestetyksi pakoretkeksi ja niinkuin pakeneva
nopeammin joutuaksensa viskaa ojaan laukkunsa ja aseensa, jättää
akatemiallinen kaunopuhujamme pois harkitut kuvauksensa jalosta
urhoudesta ja enkelimäisestä uhrautuvaisuudesta ollen varma siitä, että
kertomus kokonaisuudessaan voitaisiin lukea seuraavan päivän lehdissä,
jolloin yleisö paremmin ehtisi huomata kaikki hänen kauniit
lausepartensa.
Vihdoinkin pääsee hän luettelonsa loppuun. Muutamat huusivat: hyvä!
toiset huoahtivat ääneen: ah! Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi.
Poloinen puhuja istuutuu, pyyhkii hänkin kasvojansa vastaanottaessaan
parin nuoremman kumppalin kiitokset puheesta, jonka tyylin
akatemiallisiin salaisuuksiin he vielä olivat vähemmän perehtyneitä.
Seuraa viiden minuutin loma-aika. Kaikki oikovat itseänsä, rykivät ja
tointuvat jälleen. Äkkiä syntyi sitten syvä hiljaisuus. Toinen
palmunlehväisiin juhlatakkeihin puetuista herroista on noussut
seisoallensa.
Kaikki tuntevat hänet jalo- ja korkeasukuiseksi Fitz-Roy'n herttuaksi.
Jokainen ehtii hyvin tarkastaa häntä tuossa, kun hän jonkun aikaa
järjestää paperejansa viheriällä veralla peitetyllä, pienellä pöydällä.
Ollen laiha, köyryselkäinen ja olkapäiltä kutistunut mies näyttää hän
roikkuvine käsivarsinensa ja terävine kyynärpäinensä jo 70-vuotiaalta
vanhukselta, vaikka tuskin on viittäkymmentä täyttänyt. Riutuneen ja
nääntyneen vartalon päässä näemme kalpeat, rumapiirteiset kasvot
ohkaisine poskipartoinensa ja harventuvine hiuksinensa. Hän muistuttaa
Montefeltroa (Lucretia Borgiassa), joka paavi Aleksanteri VI:n myrkkyä
juotuansa vetäytyy näyttämön taustalle surkeana ja masentuneena kuin
kana, jolta siivet on lyhennetty ja joka värisee vallan nolostuneena
huomatessaan olevansa vielä elossa. Jalo Fitz-Royn herttua ei ole
juonut myrkkyä eikä muuta sellaista, mutta hän polveutuu kauhean
vanhasta suvusta, joka ei ainoassakaan sukupolvessa ole nuorentanut
itseänsä vierailla lisillä ja joka nyt viimeisessä edustajassansa on
rappeutunut niin, ett'ei se voi enää jatkua säätyä alemmankaan
avioliiton kautta. Muutenkin vihertävän kalpea ja jalo Fitz Roy'n
herttua näyttää hännystakkinsa viheriäin palmunlehvien heijastuksessa
vieläkin viheriämmältä, jonkunmoiselta sairaalta apinalta, joka ukko
Sauvadonin mielestä tekee vallan jumalallisen vaikutuksen. »Erinomaisen
kaunis nimi tuo», sanoo Sauvadon naapurillensa. Naisten mielestä
vaikuttaa hän »hienosti.» Fitz-Roy, mikä kaunis nimi!
Nimeänsä ja monien esi-isiensä pitkää luetteloa, jossa ei puutu
yksinkertaisiakaan raukkoja, saa hän enemmän kiittää jäsenyydestänsä
akatemiassa kuin omia historioitsija-ansioitansa; näitä edustavat näet
vain muutamat laihat kyhäykset, joiden ensimäisellä osalla korkeintaan
voi katsoa olevan minkäänlaista arvoa. Mutta tämä ensi osa onkin toisen
kirjoittama ja jos jalo Fitz-Roy sattumalta loisi silmänsä sitä
lehteriä kohti, missä Illyrian kuningatar Frédérique istuu, ja huomaisi
sen tulisilmäisen, suuren pään, josta hänen teoksensa on lähtenyt, ei
hän ehkä järjestelisi paperejansa niin ylenkatseellisen näköisenä eikä
aloittaisi esitystänsä niin ylväällä ja ylimyksellisellä katseella kuin
hän nyt sen tekee. Aluksi mainitsee hän vain sivumennen useita vähemmin
huomattuja palkittuja teoksia typistellen mielensä mukaan tekijäin ja
teosten nimiä osoittaaksensa ettei hän niille suurempaa merkitystä
anna. Noin huvin vuoksi vain!... Tulee sitten Roblotin palkinnon vuoro,
joka annetaan parhaimmasta historiallisesta teoksesta, mitä viiden
vuoden kuluessa on julkaistu. »Kuten tiedätte, on akatemia päättänyt
antaa sen ruhtinas Herbert de Rosenille ... hänen erinomaisesta
kuvauksestansa: 'Kertomus Ragusan piirityksestä'»... Voimakkailla
suosionosotuksilla vastaanottaa sali jo nämä ensimäiset sanat, jotka
puhuja lausuu kuuluvalla äänellä ja kylväjän kädenliikkeellä.
Varrottuansa kunnes tämä innostuksen myrsky on tauonnut, jatkaa jalo
Fitz-Roy käyttäen paremman vaikutuksen vuoksi jotakuinkin lapsellista
mutta varmaa temppua. Hiljaisella ja levollisella äänellä sanoo hän
»hyvät herrat»... Sitten pitää hän lyhyen loman katsellen yleisöön
päin, joka kärsimättömänä ja jännittyneenä näyttää olevan täydellisesti
hänen käsissänsä. Jalon puhujan kasvoilla on sellainen ilme kuin
tahtoisi hän sanoa: »Kas niin, jos minä nyt en jatkaisikaan, niin
jäisitte te noloiksi vai kuinka?»... Sen sijaan nolostui hän itse
huomatessaan, ett'ei kukaan viitsinyt kuulla häntä, kun hän jälleen
jatkoi puhettansa...
Tähän saakka tyhjänä olleen lehterin ovi oli näet avautunut ja sisään
astunut nainen, joka istuutui varsin rauhallisena paikoillensa vetäen
kuitenkin useiden huomion puoleensa. Hänen tumma pukunsa oli nähtävästi
parhaimman naisräätälin valmistama, riikinkukon silmiä jäljettelevillä
koruompeluksilla kirjaeltu ja ruumiinmukainen; päässä on
hänellä kultaisella pitsillä päärmätty hattu, jonka alta tämän
Ahasveruksestansa varman Esterin vaalean rusoittavat, soikeat kasvot
eduksensa vaikuttivat. Ihmiset kuiskaavat hänen nimensä: kaikkihan
tuntevat hänet, sillä kolme kuukautta on jo »koko Parisi» puhunut hänen
lemmensuhteistansa ja loistostansa. Hänen huoneustonsa Messinan avenuen
varrella muistuttaa loistavan kalustuksensa vuoksi keisarikauden
maineaikoja. Sanomalehdet ovat rientäneet antamaan yksityistietoja
tästä ylhäisestä »häväistyksestä», ruokasalin maalauksista, jopa tallin
korkeudestakin ja tienneet kertoa, että kunniastansa kuuluisaa
Menelausta arempi aviomies oli pujahtanut ulkomaille peittääksensä
mieliharminsa niinkuin »suuren aikakauden» (= Ludvig XIV:n
hallituskauden) aviomiesten tapa oli. Mutta valloittajan nimeä eivät
sanomalehdet ole julkaisseet. Teatterissa istuu tuo nainen aina yksin
ensi-rivin etuaitiossa, mutta varjossa hänen takanansa häämöittävät
kavaljeerin hienot, mustat viikset. Kilpa-ajoissa ja Boulognen metsässä
ajelee hän niinikään yksin, suuri kukkaiskimppu toisella tyhjällä
istuinpaikalla ja vaunujen ovessa omituinen, salaperäinen vaakuna,
jonka ympärillä luemme vastamaalatun, tuhman vaalilauseen: _oikeuteni,
kuninkaani_ (mon droit, mon roy), jonka rakastaja on valinnut
hänelle tehdessänsä hänestä kreivittären. Tällä kertaa oli lemmitty
täydellisesti tunnustettu. Moisena juhlapäivänä oli hän saanut
paikkansa majesteeteille varatuilla kunniasijoilla Watteletin, kuningas
Kristianin asemiehen, ja Akselin prinssin seurassa, joka aina oli
valmis esiytymään, kun vain oli kysymys jostakin kuninkaalliselle
arvolle käyvästä hassutuksesta; tätä Kristianin menettelyä pidettiin
rakastajattaren julkisena tunnustamisena ja oli hän siis nyt ikäänkuin
leimattu Illyrian vaakunalla. Mitään mieliharmia ei hän kuitenkaan
tämän valioyleisön keskuudessa herättänyt. Kuninkailla on oikeus
kaikenlaisiin oikkuihin ja huvituksiin, jotka -- samoin kuin heidän
persoonansakin -- ovat kaiken moitteen yläpuolella, olletikin
sellaisessa seurassa kuin tämä oli, missä vielä olivat säilyneet
muistot Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n rakastajattarista, jotka ajelivat
kuningattaren vaunuissa ja suurilla juhlametsästyksillä esiytyivät
hänen sijaisenansa. Tosin voi joku nenäkäs ihminen, kuten Colette de
Rosen, olla kainosti loukkautuvinansa ja harmitellen ihmetellä, että
akatemia oli sallinut »tuollaisten naikkosten» tulla tänne, mutta
epäilemättä oli kaikilla näillä harmistuneilla kaunottarilla kotonansa
joku Kristianin lahjoittama pieni ja sievä, mutta keuhkotautinen
apinanpentu hyväiltävänä. Useimpiin teki kuninkaallinen lemmitty
erittäin edullisen vaikutuksen. Klubilaiset huudahtivat: »sangen siro
nainen!» Sanomalehtimiehet taas sanoivat: »lemmitty, josta voi
ylpeillä!» [Parisilaiset käyttivät tähän aikaan lauseparsia: très chic
ja très crâne!...] Kaikkialla näki rakastajatar suosiollisia kasvoja;
itse »kuolemattomatkin» tähystelivät mielihyvällä tuota ihanaa naista,
jossa ei näkynyt merkkiäkään yleisen huomion vaikutuksesta,
lukuunottamatta sitä vähäistä ylvästä ilmettä katseessa, mikä on niin
tavallista kaikissa naisissa, joita lorgneteilla ja kiikareilla
tarkastellaan.
Pian suuntautuu yleisön uteliaisuus toiselle taholle, nim. Illyrian
kuningatarta kohti: miten mahtoi rakastajatar häneen vaikuttaa? Ei
pienintäkään värähdystä kasvoissa; eikä liikahda edes hattusulkakaan.
Frédérique, joka ei ottanut osaa tavallisiin huvituksiin, ei tuntenut
kilpailijatartansa ulkonäöltäkään: hän ei ollut tätä koskaan nähnyt
eikä nytkään katsellut häntä sen kummemmin kuin puvuistakin huvitettu
nainen toisen pukua tarkastelee. »Kuka hän on?» kysyi Frédérique
sentään Palermon kuningattarelta, vaan sai lyhyen ja nopean vastauksen:
»en tiedä». Viereisessä lehteriaitiossa kuuli hän samassa monta kertaa
uusittavan nimen: »Spalato ... Spalaton kreivitär se on!»
Tämä nimi oli jo kuukausia ahdistellut häntä kuin paha uni. Hän tiesi,
että Kristianin uutta rakastajatarta niin nimitettiin ja oli kuullut
puolisonsa käyttäneen ainoaa kuninkaallista oikeuttansa antaaksensa
lemmityllensä nimen, joka oli Illyrian mainehikkaimpia. Kaikista
puolisonsa rikoksista oli tämä vaikuttanut pahimmin kuningattareen,
jonka mielestä mitta nyt oli kukkuransa saanut. Mikä häpeä kohottaa
moinen naikkonen ruhtinaallisten joukkoon ... ja tehdä se ihan hänen ja
Zaran kreivin nähden! Vielä pahemmin kuin tämä teko vaikutti häneen
vaistomaisesti tuon naisen ylväs ja vakava kauneus. Korskea katse, jalo
ja puhdas otsa ja hieno suu, kaikki näytti uhittelevan häntä...
Tuhannet ajatukset heräsivät hänessä. Yhtäällä ankara ahdistus ja
jokapäiväiset nöyryytykset!... Vasta eilen oli vaunuseppä ilmestynyt
hänen akkunansa alle vaatien rahaa... Rosen oli maksanut hänelle ...
siihen oli kuningattaren täytynyt suostua. Toisaalla taas tuo
nainen ... ja hänen loistava elämänsä!... Mistä mahtoi Kristian saada
rahaa hänen ylöspidoksensa?... Siitä päivästä alkaen, jolloin hän keksi
puolisonsa vaihtaneen kruunuunsa jalokivet tekokiviin, katsoi
kuningatar hänen voivan tehdä mitä tahansa. Sisäinen ääni kuiskasi
hänelle, että tuo Spalaton kreivitär koituu ikihäpeäksi hänelle,
kuninkaalle ja koko huoneelle. Äkkipikaisessa mielessänsä tunsi hän
samassa tuokiossa halun nousta ja mennä tiehensä Zaran kanssa
päästäksensä mitä pikimmin häpäisevästä naapuruudesta ja alentavasta
kilpailusta. Mutta samassa muisti hän olevansa kuninkaan puoliso ja
kuninkaan tytär, muisti, että hänen pojastansakin piti kerran kuningas
tuleman. Sen vuoksi ei hän tahtonut suoda vihollisillensa tilaisuutta
riemuita hänen onnettomuutensa kustannuksella. Se arvontunne, joka
hänestä oli naisellisuutta korkeampi ja joka kurjuudenkin päivinä oli
ollut hänen elämänsä ojennusnuorana, auttoi häntä nytkin ottamaan
vaarin arvostansa niinkuin hän kotonansakin aina huolellisesti koetti
peittää lähenevää köyhyyttä. Kuningatarten kohtalo voi olla julma,
vaikka sitä niin monet kadehtivat. Väkipakolla täytyi hänen pidättää
kyyneleitänsä, jotka mielivät kohoamaan silmiin. Tarttuen kiikariinsa
katseli hän. kostuvien lasien läpi kullatuilla kirjaimilla kyhättyjä
sanoja: _runous, tiede, taide_; ihan näyttivät kirjaimet -- puhujan
pään yllä -- suurenevan ja vaihtelevan väriänsä.
Jalo Fitz-Roy jatkaa puhettansa. Vanginpuvun yksitoikkoisen harmaata
väriä muistuttavassa tyylissä ylistelee hän kaunopuheliasta ja
voimakkaasti kirjoitettua historiallista teosta ja nuorta ruhtinas
Herbert Rosenia, joka muka »osaa käyttää kynää yhtä taitavasti kuin
miekkaa,» ja erityisesti hänen »ritarillista hallitsijaansa Kristian
II:ta, jossa miellyttäväisyys, sielun aateli, voima ja viehättävän
reipas mieli esiytyi niin kauniissa sopusoinnussa kuin se ainoastaan
valtaistuimella tehdä voi.» (Suosionosoituksia ja hyväksymishuutoja).
Kiitollinen ja altis kuulijakunta, mietti kai Fitz-Roy, koska se
seurasi häntä noin vilkkaasti ja huomasi heikoimmatkin viittaukset...
Joskus ymmärsi hän virkistää »villaista» korupuhettansa jollakin
tosivaikuttavalla otteella siitä kuvauksesta, johon kuningatar oli
antanut ainekset mainiten aina kuninkaan nimen, missä kunnia urhoudesta
olisi hänelle langennut. Vanhurskas Jumala, näin palkitsi siis Kristian
hänen uhrautumisensa! Yleisö tervehtii suosionosoituksilla huolettoman
ja ylvään uljuuden innostavia lauseita, ja yksinkertaisella
luonnollisuudella suoritettuja sankaritekoja, jotka tekijä on esittänyt
sellaisella kuvarikkaalla kielellä, että se suorastaan muistuttaa
muinaisaikojen eepillisiä kuvauksia; ja kun yleisö osoittautuu niin
innostuneeksi näistä otteista, ymmärtää viisas Fitz-Roy jättää pois
omat korulauseensa lukeaksensa julki muutamia kauneimpia lisä-kohtia
itse teoksesta.
Olipa kuin olisi voimakas siipien suhina tuonut uutta eloa tähän
ummehtuneeseen klassilliseen saliin, jonka seinät näyttivät laajenevan
ja jonka kupukatto näytti kohoavan raittiin ulkoilman tuulahduksesta.
Kaikki hengittävät helpommin eivätkä löyhyttimetkään enää niin
tahdikkaasti ilmaise yleistä välinpitämättömyyttä. Koko sali on noussut
seisoallensa ja kaikki kurkottavat päänsä kuningatar Frédériquen
lehteri-aitiota kohti; yleisö tervehtii uusilla suosionosoituksilla
kunnialla voitettua monarkkiaa Kristian II:n, viimeisen kuninkaan ja
ritarin, puolisossa ja pojassa. Pikku Zaran kreivi, joka on innostunut
hälinästä ja hyvähuudoista niinkuin lapset aina tekevät, taputtaa
naivina käsiänsä, noita pieniä, hansikoituja käsiänsä, joilla hän
silloin tällöin siirtelee kasvoille valahtaneita vaaleita suortuviansa;
yleisen innostuksen vaikutuksesta nojautuu kuningatar hieman taapäin
tuntien hänkin hetkisen aikaa todellista iloa. Hänen on siis
kuitenkin onnistunut ympäröidä jonkunlaisella kunniasätehiköllä tuon
nimikuninkaan pää, jonka takana hän itse piileksii, ja antaa uutta
loistoa samalle Illyrian kruunulle, jota hänen poikansa on kerran
kantava, loistolla, jota mikään petos ei voi siltä riistää. Mitä
merkitsi hänelle tällä hetkellä maanpakolaisuus, puolison uskottomuus
ja jokapäiväinen ahdinko! Hän eli hetkisen siinä häikäisevässä valossa,
jossa varjot häviävät... Äkkiä muisti hän sen, jota hänen oli
kiittäminen tästä ilosta; mielestänsä oli hänen jollakin tavoin
osoitettava kiitollisuutensa tätä kohtaan. Méraut istui juuri hänen
takanansa, pää seinää vastaan ja katse ylöspäin luotuna, kuunnellen
otteita teoksestansa ja unhottaen, että se oli hänen kirjoittamansa ja
että kunnia siitä oli hänelle tuleva; vielä vähemmän tunsi hän mitään
kaipausta tai katkeruutta sen johdosta, tuskinpa hän edes hetkeäkään
ajatteli, että hänen laillinen omaisuutensa oli häneltä ryöstetty.
Samoin kuin keskiajan munkkeja huvitti uhrata elämänsä uhkeiden
kirkkojen rakentamiseksi, jotka eivät suinkaan säilyttäneet
rakentajiensa nimiä jälkimaailmalle, samoin iloitsi tämä työnlapsi
nähdessänsä nimettömänä tekemänsä työn kohoavan ylväänä ilmoille
täyteen päivän valoon. Juuri tämä uhrautuva ilme, joka kierteli miehen
henkevillä huulilla todistaen heidän molempien henkistä
heimolaisuuttansa, sai kuningattaren ojentamaan hänelle kätensä ja
lempeästi kuiskaamaan: kiitos, kiitos! Herttua de Rosen, joka istui
lähinnä, luuli ystävyyden osoituksen tarkoittavan hänen poikaansa, ja
tarttui ojennettuun käteen painaen harjasviiksensä kuningattaren
hansikasta vastaan. Heidän molempain, jotka olivat uhrautuneet tämän
juhlallisuuden vuoksi, täytyi siis tyytyä siihen, että vaihtoivat
keskenänsä silmäyksiä, joissa sielut salaperäisellä tavallansa solmivat
ijäisiä keskinäisiä siteitä.
Vihdoinkin päättyi juhlallisuus ja kokous hajausi. Voimakkaiden
suosionosoitusten palkitsemana vetäytyy jalo Fitz-Roy palmunlehdillä
koristetussa juhlatakissansa pois ja häntä seuraavat toiset
nerotoverit jättäen tyhjiksi akatemialliset istuimensa. Ja sitten alkaa
yleisö tunkeutua ulos kaikista ovista meluten kuin päättyneen
teatteriesityksen jälkeen, mutta tämä rähinä on huomispäivänä »koko
Parisin» yleisenä mielipiteenä. Ehkä oli joku läsnäolleista niin
vilkkaasti eläytynyt ammoin menneiden aikojen tapoihin, että hän
kuvitteli kantotuolin odottavan häntä käytävän suulla; mutta siitä
unelmasta herätti hänet epäilemättä ankara sade ynnä ohiajavien
raitio- ja omnibusvaunujen kolina. Ainoastaan ylhäiset, jotka heti
tuntevat omat valjakkonsa, voivat jatkaa suloista unelmaansa
monarkkisen hallituksen ajoilta. Sillä välin kuin ovenvartija huutaa
kuninkaalliset vaunut yksitellen esille, seisoskelee suuren
pylväsholveikon alla mitä ylhäisin seura keskustellen saamistansa
vaikutuksista sen aikaa, kunnes majesteetit ovat ehtineet poistua.
»Voi, mikä onnistunut kokous, mikä menestys!... Onpa ihmeellistä, jos
tasavalta vielä tämänkin jälkeen voi nousta!»
Ruhtinatar Rosenin ympärille on kokoutunut suuri piiri onnittelemaan
häntä:
»Kai te nyt olette onnellinen, ruhtinatar?»
»Oi, kyllä» ... vastaa kaunis ruhtinatar veikeästi tervehtien oikealle
ja vasemmalle kuin hyvin harjoitettu sirkusvarsa. Hänen vieressänsä
kumartelee ukko Sauvadon yhäti kiusautuneena valkoisen kaulahuivinsa
vuoksi ja koettaen hatullansa peittää yliviinurin tapaista, juhlallisen
leveää paidanrintaansa. Tämä pikku ikävyys ei kuitenkaan estä häntä
iloitsemasta siitä kunniasta, mikä tänään oli kohdannut hänen
huonettansa. Tosin tietää hän paremmin kuin kukaan syyn tähän
erinomaiseen menestykseen, tietää, ettei ruhtinas Herbert itse ole
kirjoittanut riviäkään palkitusta teoksesta; mutta varmaa on, ett'ei
hän tällä hetkellä ajatellut sitä puolta asiasta enempää kuin hänen
veljentyttärensäkään. Näennäisyys riitti näet ruhtinattarelle, joka
huomasi suuren joukon onnittelevia »kumipäitä» hyörivän puolisonsa
ympärillä ja jonka nyt täytyi kaikin voimin hillitä itseänsä, ettei
heittäytyisi tämän syliin kaikkien nähden, niin täydellisesti oli hän
vakuutettu siitä, että Herbert oli kirjoittanut kuvauksen Ragusan
piirityksestä eikä siis ollut mikään tuhmajussi. Voitte myöskin
käsittää kuinka mielissänsä sävyisä Herbert itse oli kaikkien
onnittelujen ja ystävällisten silmäysten johdosta!...
Jalo Fitz-Roy oli juuri juhlallisesti selittänyt hänelle: »Teidän
tarvitsee vain lausua toivomuksenne julki, niin kuulutte te meidän
piiriimme, ruhtinas!»
Mutta vielä enempi ilahdutti häntä Coletten osoittama, odottamaton
ystävällisyys, jopa hellä ja antautuva alttius, millä tämä nyt nojautui
hänen käsivarteensa, sillä tällaista ei hän muistanut kokeneensa sen
jälkeen, kun hän hääpäivänänsä urkujen soidessa saattoi nuoren
morsiamensa kuorin eteen St Thomas d'Aquinon kirkossa.
Yleisö väistyy tieltä paljastaen kunnioittavasti päänsä. Alas
laskeutuvat lehteriltä kaikki nuo sortuneet majesteetit, jotka ovat
nousseet ylös muutamiksi tunneiksi vaipuaksensa jälleen mitättömyyteen.
Kokonainen sarja kuninkaiden varjoja kulkee nyt ohitse: sokea vanhus
tyttärensä taluttamana, Galitsian kuningatar kauniin veljenpoikansa
kanssa y.m. menee sivuitse kankeiden hameiden kahistessa kuin
kannettaisiin ohi jotakin peruvialaista madonnaa; viimeksi tulee
kuningatar Frédérique poikansa ja orpanansa kanssa. Vaunut ajetaan
portaiden eteen; ihanana, loistavana ja pystypäisenä nousee hän
vaunuihin ihmisjoukon ihailevan solinan saattamana ja istuutuu
vasemmalle puolen; »takaportin kuningatar» oli Akselin prinssin ja
Watteletin kanssa pujahtanut tiehensä jo ennen juhlallisuuden loppua
eikä siis mitenkään lähtöä häirinnyt. Mitään sanottavaa ei heillä enää
ole eikä mitään nähtävää. Pitkät palvelijaroikaleet kiiruhtavat esille
sateenvarjoinensa. Kokonaisen tunnin kestäessä kuuluu ainoastaan
hevoisten kavioiden töminää, vaunujen kolinaa, vaunuovien kalketta,
sadevirtojen litinää ja vanhan akatemiatalon kivimuuria kierivää kaiun
kertaamia nimihuutoja ajureille.
Varmaankin vilkastuivat sinä iltana veikeät kuvat Boucherin hieman
vanhentuneissa seinämaalauksissa, joilla Herbertin kamari Rosenin
palatsissa oli koristeltu, kun äkkiä kuulivat suloisen äänen visertävän
oven takana: »minä täällä olen ... oma Colettesi.» Häilyvään, pitsiseen
yöpukuun puettuna tuli Colette sanomaan »hyvää yötä» urhollensa,
ritarillensa ja nerollensa.
Samaan aikaan illalla käveli Elysée Méraut yksinänsä puutarhassa
Herbillonin kadun varrella noiden jo hieman vihertävien puiden alla,
joiden lävitse sinersi kaistale kirkasta kesäillan ruskon valaisemaa
taivasta: tummat varjot heittyivät polveileville, vaaleammille
käytäville, mutta valkeana ja kuolleena haamoitti itse palatsi
kaikkine alaslaskettuine säleakuttiminensa. Ainoastansa yläkerrassa
sijaitsevasta kuninkaan kammiosta loisti enää lampun valo. Kaikki oli
hiljaista; kuului ainoastaan hienoa solinaa suihkulähteen vesisäiliöstä
ja yksinäisen satakielen ajoittaista liverrystä. Ilma lemusi sateen
virvoittamien ruusujen, sitrooni- ja magnoolikukkain tuoksua. Tässä
lemujen ja satakielen liverryksen huumauksessa ei suinkaan laimennut se
kuume, joka Vincennesin juhlan jälkeen jo pari kuukautta oli vaivannut
Elyseetä kuumentaen hänen otsaansa ja käsiänsä; päinvastoin kuohui se
kuin myrskyävä meri ajaen hyökyaallot aina sydämeen asti.
»Voi sinuas, vanha hupsu, ... vanha hupsu!» sanoi joku samassa vallan
lähellä häntä. Varsin totta ja sattuvaa, sillä niin olen itsekin jo
tuntikauden ajatellut, myönsi Elysée ajatuksissansa.
»Hupsu ja kurja riiviö!... Tuleen sinä joutaisit kasvioinesi,
miesparka!»
»Tekö se olette, hra hovineuvos?»
»Elkää kutsuko minua hovineuvokseksi... Se minä en enää ole... Ei
mitään, ei mitään... Ei kunniaa, ei järkeä... Voi, _porco di_...!»
Nyyhkyttäen kiihkeästi kuten italialainen ainakin ravisteli Boscovitsh
päätänsä, jolle lehmusten kukkien välistä lankesi omituinen valaistus.
Mies poloinen oli jo jonkun aikaa ollut vallan suunniltansa. Milloin
esiytyi hän sangen iloisena ja puheliaana ikävystyttäen kaikki ihmiset
lörpötyksillä kuulusta kasviostansa Laibachissa, jonka hän piakkoin
toivoi saavansa takaisin; milloin vaikeni hän vallan äkkiä, keskellä
puhetulvaansa, katseli karsaasti naapuriansa eikä sen koommin virkkanut
luotuista sanaa. Elysée luuli miehen tulleen pähkähulluksi nähdessänsä
tämän nyt lapsellisin huudahduksin lähestyvän häntä, olletikin kun tämä
sen lisäksi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi keskellä hiljaista
yötä kuin olisi hän apua huutanut:
»Méraut, se on mahdotonta... Meidän täytyy estää se.»
»Mitä olisi meidän estettävä, hra hovineuvos?» kysyi Elysée koettaen
irroittautua hänestä.
Kiihkeästi huohottaen kuiskasi Boscovitsh:
»Luopumuskirjelmä on valmiina... Itseni on minun täytynyt se
kirjoittaa... Majesteetti allekirjoittaa kai sen juuri tällä
hetkellä... _Ma che, ma che_... Hän on kuningas ... ja sitä paitse
lupasi hän toimittaa takaisin kasvioni... Kauniit, harvinaiset
kasvini!...»
Mies joutui nähtävästi jälleen hupatuksiinsa, ajatteli Méraut; kauhean
iskun huumaamana ei hän enää kuunnellut Boscovitshin loruja, vaan lensi
hänen ajatuksensa heti kuningattareen. Tämä oli siis hänen alttiutensa
ja kieltäymyksensä palkka! Näin loppui siis tämä uhrautumuksen päivä!
Kuinka joutavalta tuntui kaikki kunnia sellaisen otsalla, joka ei
välittänyt kruunusta, olkoonpa se millainen hyvänsä! Äkkiä
pimentyneessä puutarhassa näki hän nyt ainoastaan lampunvalon kuninkaan
suojasta, missä siis rikos oli tekeillä. Mitä oli hänen tehtävä! Kuka
voisi sen estää?... Ainoastaan kuningatar... Mutta voiko hän nyt päästä
kuningattaren puheille?...
Unenhorroksissa nuokkuva kamarirouva de Silvis, kuningatar ja kaikki
luulivat tulen päässeen irti, kun Elysée tähän aikaan ilmestyi taloon
pyytäen saada puhutella hänen majesteettiansa kuningatarta.
Makuuhuoneista kuului naisten peljästynyttä, sekavaa puhetta, joka
muistutti liian äkkiä herätetyn kyyhkyslakan surinaa. Pitkässä
aamupuvussa, jonka alta käsivarsien ja kaulan ihmeteltävän kauniit
muodot näkyivät, tuli Frédérique vihdoin saliin, missä Elysée häntä
vartosi.
»Mitä nyt?» kysyi hän hiljaa ja nopeasti iskien samalla silmää merkiksi
siitä, että hän oli valmistautunut tulevan iskun varalle.
Jo ensimäiset sanat kuultuansa syöksähti hän esille.
»Ei, ei, se ei saa tapahtua, niinkauan kuin minä olen elossa!»
Voimakas liikutus saattoi kiiltävän runsaan tukan epäjärjestykseen;
luontevan ylväällä kädenliikkeellä, josta väljän yöpuvun hiha valahti
alas kyynärpäähän asti, kiinnitti hän jälleen tukkansa antaen samalla
puoliääneen käskyn vierushuoneeseen:
»Herättäkää heti paikalla hänen majesteettinsa, jos hän jo on käynyt
levolle!»
Sanaakaan sen koommin virkkaamatta meni hän yläkertaan kuninkaan luo.