I.

Suuri kaappaus.

Äkkiä ja mahtavasti aukesi ulko-ovi ja läpi koko asioimiston kävi

sellainen veto, että siniset oviverhot (mackintosh) paisuivat, laskut

konttoristien käsissä lepattivat ja naisten pienet hattusulat

häilähtelivät. Toiset kököttivät kätensä, toiset kumarsivat syvään:

J. Tom Lewis astui sisään. Hymyillen tervehdykseksi koko seuralle ja

antaen muutamia lyhyitä käskyjä konttoristeille, kysyi hän taas »oliko

lähetys hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille jo

toimitettu», koroittaen tällä kertaa äänensä melkein riemuisaksi. Ja

niin hävisi hän yksityiseen työhuoneeseensa, konttoristien iskiessä

silmää toisillensa ja ihmetellessä isäntänsä hyvää tuulta. Jotakin

erityistä oli epäilemättä tekeillä. Aina rauhallinen Señorakin huomasi

sen istuessansa ristiaitansa takana ja kysyi miellyttävällä äänellänsä

heti Tomin sisään tultua:

»No, mitä on tapahtunut?»

»Tärkeitä asioita», sanoi Tom hymyillen hiljaista, leveää naurua ja

mulkoillen silmillänsä niinkuin hänen tapansa oli suurissa

tilaisuuksissa.

Viitaten vaimoansa tulemaan mukaan sanoi hän:

»Tulehan tänne!»

Molemmat laskeusivat he sitten alas noita kapeita, vaskilevyreunaisia

portaita alakerroksessa olevaan pieneen suojaan, joka oli sangen

viehättävillä seinäpapereilla ja verhoilla varustettu ja kalustettu

divaanisohvalla ynnä toaletilla; muuten oli huone melkein aina

valaistava kaasulla, sillä pienestä, paksulla ja himmeäksi tahkotulla

ruudulla lasitetusta akkunasta tuleva valo ei riittänyt sitä

valaisemaan. Tämä pieni suoja oli yhteydessä kellarikerroksen ja pihan

kanssa, niin että Tom kenenkään huomaamatta voi tämän kautta tulla ja

mennä, jos hänen piti pujahtaa tiehensä ikävien ja tungettelevien

»karhujen» ahdistaessa taikka muuten välttää »loukkauskiviä», millä

sanalla Parisin kansankielessä nimitetään jonkun rauhaa ja mukavuutta

häiritseviä henkilöitä ja asioita. Sellaisia liikeasioita ajavassa

toimistossa kuin Tom Lewisin oli, täytyi tällaista viekkautta

välttämättömästi käyttää, jos isännän mieli välttää alituisia

ikävyyksiä ja kinastuksia.

Tähän maanalaiseen, salaperäiseen rauhankammioon, jonne ainoastaan

Señoralla oli oikeus tulla, eivät asioimiston vanhimmatkaan apulaiset,

jotka olivat palvelleet liikkeessä viisi kuusi kuukautta, olleet

koskaan jalallansa astuneet. Tämä suoja olikin Tomin erityinen

tyyssija, hänen sisäisin majansa, omatuntonsa ja lämpiönsä, mistä hän

aina lähti ulos kaupungille muuntuneena kuin ilvenäyttelijä

pukuhuoneestansa, jota tämä pikku kammio marmoritoalettia ja sen

sivulla riippuvia verhoja valaisevine kaasuliekkeinensä muistuttikin.

Ilveilijäksi ulkolais-asioimiston isäntä pian osoittausi itsekin:

tuokiossa avasi hän pitkän englantilaisen takkinsa ja viskasi sen pois

samoin kuin liivinsäkin, jonka alta paljastui toinen monivärinen kuin

sirkusratsastajilla; sitten kiersi hän kaulastansa vähintäin kymmenen

metriä valkeaa musliiniliinaa, joka muodosti hänen omituisesti kyhätyn

pappismaisen kaulaliinansa, ja irroitti lopuksi vyötäisiltänsä useita

pitkiä villakääreitä, kunnes tuosta lihavasta, pyyleästä ja

luonnottomasti paisuneesta olennosta, jonka alinomaa nähtiin

pääkaupungin ainoassa englantilaisessa »cabissa» ajelevan katuja

pitkin, jäi jäljelle vain pieni, hoikka ja laiha mies, niin rutilaiha

kuin mikäkin keritty rullanketrä tai pahin parisilainen renttu, niin

kurttuinen, ryttyinen ja korventunut kuin olisi hän vasta pelastunut

palavasta pätsistä. Siitä huolimatta näytti hän sentään tässä

muodossansa iloiselta, poikamaisesti iloiselta ja veitikkamaiselta,

eikä Tom Lewis itse teossa ollutkaan muu kuin entinen nostoväen

kaartilainen vuodelta 1848 Narcisse Poitou, sen puuseppä Poitoun poika,

joka silloin asui Orillonin kadulla (Bellevillessä). Kasvaen

kymmenvuotiaaksi isänsä höyläpenkin lastukoilla ja siitä viisi

vuotta kansakoulussa ja kadulla, joka sekin on verraton koululaitos

taivas-alla, oli Narcisse jo aikaiseen tuntenut voimakasta

vastenmielisyyttä rahvasta ja sen ammattia kohtaan; mutta samalla oli

Parisin katu- ja lokaviemäri-elämä kehittänyt hänen mielikuvitustansa

ehkä enemmän kuin monta kehittävät matkat vieraissa maissa. Jo

poikasena teki hän suunnitelmia kaikenlaisiksi laajasuuntaisiksi

yrityksiksi. Vanhemmaksi tultuansa huomasi hän saman mielikuvituksen

vilkkauden estävän itseänsä asettumasta pysyvästi mihinkään paikkaan,

jonka vuoksi hän matkusteli maailmalla harjoittaen milloin mitäkin

ammattia. Australiassa toimi hän kullankaivajana, Amerikassa n.k.

skvatterina, Bataviassa ilvenäyttelijänä ja Brysselissä poliisina;

kaikkialla ehti hän velkautua ja jätti jälkeensä huonot raha-asiat,

jotka estivät häntä palaamasta takaisin, ja niin joutui hän vihdoin

Lontooseen, missä perusti oman asioimiston. Täällä oleskeli hän

pitemmän aikaa ja olisi epäilemättä menestynytkin toimi-alallansa,

ell'ei hänen väsymätön mielikuvituksensa, joka ei koskaan tyytynyt

nykyisyyteen, vaan aina etsi uutta ja jännittävää, olisi saanut häntä

poikkeamaan vaarallisille sivupoluille. Näille jouduttuansa vajosi hän

vähitellen surkeimpaan kurjuuteen ja joutui eräänä yönä, kun hän Hyde

Parkin puistolammikosta yritti anastamaan joutsenen, poliisin valtaan

ja -- vankilaan. Vankeusrangaistuksen kärsittyänsä huomasi hän vapaan

Englannin menettäneen kaiken viehätyksensä, jonka vuoksi pudisti

Albionin tomun jaloistansa, suunnaten haaksirikkoisen aluksensa

takaisin lähtövalkamoille s.o. Parisin kivitetyille kaduille. Matkalla

pälkähti hänen päähänsä esiytyä täällä englantilaisena: ollen vanha

veitikka ja ilveilijä huvitti häntä esiytyä toisellaisena kuin hän itse

teossa oli ja englantilaisen näytteleminen kävikin hänelle helpoksi,

sillä pitkällisen oleskelunsa aikana Lontoossa oli hän hyvin perehtynyt

anglosaksilaisen kansakunnan tapoihin, kieleen ja eleihin. Tämä ajatus

pälkähti hänen päähänsä juuri silloin kun aloitti liikkeensä ja aikoi

tehdä ensimäisen »suuren kaappauksensa» välittäjänä ja asioitsijana.

»Kenen saan minä ilmoittaa?» kysyi pitkä livreepukuinen

palvelija-roikale häneltä hävyttömällä äänellä.

Poitou vilkaisi kuluneeseen pukuunsa ja näytti mielestänsä niin

renttumaiselta, että hän pelkäsi tulevansa heti ulosajetuksi, ell'ei

hän keksisi jotakin erikoista keinoa, joka vaikuttaisi niin

kunnioittavasti palvelijaan, ettei tämä hänen pukuansa arvostelisi.

-- Oh, sanoi hän, ilmoittakaa sir Tom Lewis! Tuskin oli hän saanut

tämän sanotuksi, kun hän jo tunsi tuon keksityn nimen ja kansallisuuden

kohottavan vaikutuksen ja sai kaivatun tyytyväisyyden itseensä. Sitten

huvitti häntä edelleen kehittää taitoansa näytellä valitsemaansa osaa

ja esittää englantilaisen omituisuuksia ja käytöstä niin uskollisesti

kuin mahdollista; ollen näin pakotettu pitämään tarkkaa vaaria

käytöksestänsä ja muukalaisesta ääntämisestä huomasi hän samalla

voivansa hillitä intoiluansa ja liioitteluhaluansa kaikessa

esiytymisessänsä, niin että hän verkalleen ranskaa puhuessansa näytti

ikäänkuin etsivän sanoja ja lauseparsia, vaikka hän itse teossa silloin

mietti jotakin viekasta juonta kaikessa rauhassa.

Omituista kyllä miellytti tämä hänen ensimäinen ja vähimmän

harkittu keksintönsä Señoraa enemmän kuin kaikki ne muut juonet,

joita hänen kekseliäät aivonsa tulvivat; Señora piti muuten tähän

aikaan jonkunlaista »Family Hotelia» (= perhehotellia) eräässä

kolmikerroksisessa rakennuksessa Champs Elyséen varrella, joka

punaisine akkunaverhoinensa ja kukkaisten ynnä viheriöitsevien kasvien

ympäröimme porraskäytävineen -- Antinin kadun puolelta -- teki varsin

hauskan vaikutuksen. Hyvin puetun emännän rauhalliset ja kauniit

kasvot nähtiin aina eräässä alakerran akkunassa, jonka ääressä hän

istui joko käsityönsä taikka kassakirjansa kanssa. Hotellissa taas

liikkui omituinen sekoitus kaikenlaatuisia majavieraita: klowneja,

ilveilijöitä, sirkusratsastajia, hevoskauppiaita, matkustelevia

englantilaisia, amerikalaisia ja ylipäänsä siihen ihmisluokkaan

kuuluvia hylkyjä, jotka matkustelevat pelipankista toiseen. Naiset taas

olivat enimmäkseen Mabillen tunnetussa tanssipaikassa esiytyviä, josta

soiton säveleet kesä-illoin kuuluivat hotelliin saakka, sekoittuen

hotellivierasten äänekkäihin väittelyihin ja pelimarkkain ynnä

kultarahain helinään, sillä täällä pelattiin päivällisten jälkeen

tavallisesti korkeaa peliä.

Jos joku kunniallinen perhe joskus -- erehdyttävän nimikyltin johdosta

-- eksyi Señoran luo, kului tuskin vuorokautta, ennen kuin tämä

täyshoidokkaiden epäilyttävät kasvot ja vieläkin epäilyttävämmät puheet

kuultuansa suin päin pakeni talosta pois avaamattomat kapsäkit

mukanansa. Mutta juuri tässä ympäristössä tuli hra Poitou eli Tom

Lewis, kuten tämä pieni vuokralainen vinnikerroksessa itseänsä

nyttemmin nimitti, varsin huomattavaksi henkilöksi: tähän vaikutti

hänen iloinen mielensä, luontevuutensa ja ennen kaikkea hänen

taitavuutensa kaikenlaisissa liikeasioissa. Palvelijoita auttoi hän

heidän rahasäästöjensä sijoittamisessa ja näiden kautta saavutti hän

emännänkin suosion. Toisin ei voinutkaan käydä, sillä olihan Tom aina

iloisen näköinen, esiytyi kaikissa tilaisuuksissa vilkkaana ja

rattoisana ja ruokapöydässä hän oli vallan verraton pitämään vieraiden

mieliä vireillä ja innostamaan heitä peliin ja juomatavarain

nauttimiseen.

Yhtä kylmä ja sulkeutunut kuin Señora muuten oli kaikkia muita kohtaan,

yhtä avosydämisenä ja vapaana esiytyi hän Tomia kohtaan, joka jälkeen

puolen päivän ulosmennessänsä tai kaupungilta palatessansa aina istui

jonkun aikaa juttelemassa hänen luonansa hotellin pienessä, peileillä

ja matoilla varustetussa konttorihuoneessa. Señoran oli silloin tapana

kertoa hänelle asioistansa, näytellä koruesineitänsä ja kassakirjojansa

tai neuvotella hänen kanssansa päivän ruokalistasta tai suuren,

kukkivan arumin hoidosta, joka kukoisti fajanssiruukussa hänen

vieressänsä akkunalla.

Niille monille lemmenkirjeille ja erilaisille tarjouksille, joita

Señoralle tehtiin, nauroivat he yhdessä: ihanalla emännällä ei ollut

mitään sydäntä ihailijoitansa kohtaan. Aina säilytti hän saman

kylmäverisyyden, eikä kai ymmärtänyt mitään intohimoa, sillä

lemmensuhteet olivat hänelle ainoastaan taloudellisia asioita. Nuoren

tytön ensimäinen rakastaja on ainoa oikea, sanotaan tavallisesti; mutta

Señoran ensimäinen rakastaja oli ollut 60-vuotias ukko, jonka isä oli

hänelle valinnut, ja tämä ukko oli kylmentänyt hänen verensä ja

turmellut ainiaaksi hänen ihanteellisen käsityksensä rakkaudesta. Nyt

näki hän rakkaudessa ainoastaan keinon ansaita rahaa, juonitella,

viekastella ja kaupita: olihan ihana olento siitetty kaupustelijan

ammatissa ja sitten rahasta myyty, niin että mitä muuta hän itsekään

siis voi tehdä?

Siitä huolimatta syntyi hänen ja Señoran välillä aikaa myöten ensin

jonkunlainen ystävyyden suhde, joka muistutti enon suhdetta alaikäiseen

suojattiinsa. Tomista tuli Señoran neuvonantaja ja tuki, jona hän

osoitti sellaista taitoa ja kekseliäisyyttä, joka herätti luonteeltansa

enemmän laskevassa ja järjestävässä kuin mielikuvitukselta rikkaassa

Señorassa mitä suurinta ihailua. Eläen aina nykyisyyden todellisuudessa

ei hän koskaan keksinyt mitään uutta, eikä saanut koskaan mitään uusia

aatteita, jonka vuoksi Tomin nerokkaiden aivojen alituisesti säkenöivä

ilotulitus suorastansa häikäisi hänet. Täydellisesti hänen vangiksensa

joutui Señora, kun tuo iloinen majavieras eräänä iltana -- ranskan

kieltä mitä naurettavimmalla tavalla päivällispöydässä rääkättyänsä --

tuli hänen luoksensa konttoriin ottamaan asuntonsa avainta ja kuiskasi

hänen korvaansa:

»En minä ole mikään englantilainen, sen kai te lienette huomannut?»

Tästä hetkestä alkaen oli Señora häneen ihastunut eli paremminkin

hassustunut aivan samalla tavoin kuin salonkinainen ihastuu

näyttelijään, jonka hän yksin luulee tuntevansa tavallisena ihmisenä,

ilman maalia ja teaatteripukua, s.o. sellaisena kuin hän itse teossa on

eikä sellaisena kuin yleisölle esiytyy. Rakkaus vaatii aina jotakin

etuoikeutta.

Samanlaiset lapset soveltuvat parhaiten yhdessä leikkimään,

on tapana sanoa. Tom ja Señora olivat molemmat kasvaneet niin

sanoakseni Parisin katuloassa: jälkimäinen oli tosin kantanut hameensa

ylöskierrettynä, jota vastoin Tom oli kerrassaan kierinyt siinä. Mutta

erotus heidän välillänsä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä heidän

luonteensa ja taipumuksensa olivat samat. Jos Tomin kasvoissa toisinaan

-- englantilaisesta naamiosta huolimatta -- vilahti Parisin

etukaupunkilaisen rentun intohimoista välkettä, niin voi sama ilme

joskus äkkiä näkyä Señorankin pipliallisesti kauneilla kasvoilla tai

ilmetä jossakin ivallisessa, ilkeässä hymyilyssä, joka siksi hetkeksi

kerrassaan riisti hänen huuliltansa kaiken yhtäläisyyden hurskaan

Salomon kanssa. Tämä omituinen rakkauden suhde »kaunottaren ja eläimen

välillä» kasvoi Señorassa samassa määrässä kun hän tutustui

rakastajansa elämänvaiheisiin, konnankoukkuihin ja ilveihin, joihin

m.m. kuului ajaa englantilaisissa ajopeleissä, ja pitää yllänsä

useampia liivejä, menettely, jonka avulla hän koetti paksuudellansa

vaikuttaa juhlallisesti, kun ei voinut lisätä pituuttansa; Señoran

rakkaus kasvoi siis sikäli kun hän perehtyi rakastajansa suunnitelmiin

ja huimaaviin keinotteluyrityksiin, joita hän nimitti »pieniksi tai

suuriksi kaappauksiksi». Ja niin suuri oli tuon ihmishahmossa esiytyvän

apinan viehätysvoima kaunottareemme, että hän vielä kymmenen vuotta

kestäneen laillisen avioliiton jälkeen miellytti häntä yhtä paljo kuin

ensimäisen tutustumisen aikana; se näkyi selvästi nytkin, sillä nauruun

ratketen vääntelihe hän pienen kamarin sohvalla, huudahteli ihastuneena

ja haltioissaan: »millainen ilveilijä, millainen hupakko ilveilijä sinä

olet, Tom!»

Sillä välin riisui Tom yltänsä oheten vähitellen luonnolliseen

muotoonsa: pieneksi, kuivaksi, laihaksi ja luisevaksi mieheksi, joka

ihonmukaisissa värillisissä alushousuissansa teki hänen edessänsä

kaikenlaisia hassunkurisia hyppyjä, joita hän säesti ilveilevillä

kädenliikkeillä. Kun toinen heistä sitten väsyi ilveilemään ja toinen

noille kujeille nauramaan, heittäysi Tom vaimonsa viereen sohvalle,

lähensi apinanaamansa Señoran enkelimäisiä kasvoja ja ilmoitti syyn

iloonsa seuraavasti:

»Niin, nyt on Spricht kukistettu koko joukkokuntansa kanssa! Kaikki on

nyt lopussa!... Sillä nyt olen minä keksinyt kaappaukseni, suurenmoisen

kaappaukseni!»

»Ihanko varmasti? Kuka hän siis on?»

Nimi, jonka Tom nyt mainitsi, sai Señoran hymyilemään

ylenkatseellisesti.

»Mitä?... Hänkö?... Uhrilammasko?... Mutta eihän hänellä ole enää

ropoakaan... Olemmehan me kerinneet ja korventaneet niin hyvin hänet

kuin hänen illyrialaisen jalopeuransa, ett'ei koko ruumiissa enää ole

karvaakaan tallella.»

»Elä sinä puhu pahaa Illyrian leijonasta, tyttöseni... Sen pelkkä nahka

on parin sadan miljonan arvoinen, siinä saat uskoa minua», sanoi Tom,

jonka kasvoille nyt oli palannut entinen hidasverinen ilme.

Señoran silmät iskivät tulta. Pannen voimakkaan koron kullekin tavulle

toisti hän sanansa:

»Kaksi sataa miljoonaa!»

Sitten teki hän vallan kylmäverisesti selkoa »suuresta

kaappauksestansa». Kysymys oli siitä, että saataisiin Kristian II

suostumaan Illyrian valtiopäiväin ehdotukseen, jonka mukaan hän

kahdesta sadasta miljoonasta frangista luopuisi oikeuksistansa Illyrian

kruunuun. Ja mitä tällaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin? Ainoastaan

hänen allekirjoituksensa, ei muuta, ja sen olisi Kristian aikoja sitten

antanut, jos hän olisi saanut yksin päättää asiasta. Mutta luopumista

estämässä oli kuningatar ja kuninkaan muu ympäristö. Kuitenkin täytyi

asiain kehittyä siihen suuntaan ennemmin tai myöhemmin. Talossa ei enää

ollut rahaa juuri ropoakaan. Velkoja oli tehty teurastajan luona, jolta

oli ostettu lihaa ja viljakauppiaan luona, jolta oli ostettu kauroja

hevosille; herrasväen köyhyydestä huolimatta seisoivat hevoset vielä

tallissa ja muutenkin ylläpidettiin yhä ulkonaista komeutta, vaikka

hätä ja kurjuus jo näkyi loiston takana. Kaikki kuningasparin

liinavaatteet olivat kovin kuluneet, huolimatta kruunulla ja

vaakunoilla varustetuista nimikirjaimista, eikä talossa ollut rahaa

ostaa uusia. Tallissa ei ollut heiniä ja talon kalliimmat hopeaesineet

olivat pantissa; palvelijoita tosin pidettiin vielä, vaikka ei enää

entistä määrää, mutta jäljelle jääneistä eivät monetkaan olleet saaneet

palkkojansa moneen kuukauteen.

Kaiken tämän oli Tom kuullut kamaripalvelija Lebeaulta, joka niinikään

oli jutellut hänelle noista kahdesta miljoonasta, mitkä Laibachin

eduskunta oli tarjonnut kuninkaalle korvaukseksi Illyrian kruunusta, ja

siitä kohtauksesta, jonka tämä uutinen oli hovissa aikaansaanut.

Saatuansa tietää olevansa monen miljoonan arvoinen, jos vain suostuisi

uhraamaan pari tippaa kirjoitusmustetta, oli kuningas muuttunut

mieleltänsä: nyt hän ei enää nauranut eikä puhunut mitään, vaan

ilmestyi hänen otsallensa sen piintyneen päähänpiston varjo, joka

huolestuneena piirteenä sittemmin nähtiin aina samassa paikassa. Hän

oli käynyt ärtyisäksi kuin äreä koira ja usein kuultiin hänen

huokailevan syvään. Mitään ulkonaista muutosta ei hänen ympäristössänsä

tapahtunut; palvelijakuntansa piti hän entisellänsä: sihteerin,

kamaripalvelijan, ajurin ja »pikentin». Myöskin suojiensa

kallisarvoisen ja loistavan kalustuksen säilytti hän ennallansa eikä

näyttänyt mitenkään supistavan persoonallisia menojansa. Eikä tuo

lannistumattoman ylpeä kuningatar, joka ylhäisellä käytöksellänsä luuli

voivansa peittää maailmalta lisäytyvän köyhyytensä, olisi sallinutkaan

hänen kärsivän minkäänlaisia puutteita. Jos joskus niin tapahtui, että

kuningas aterioitsi kotonansa, tapasi hän täällä aina saman

ylellisyyden kuin ennenkin. Mutta yhtä puutetta ei hän kuitenkaan

voinut korjata: kuninkaalta alkoi puuttua rahoja klubi-iltojen, pelin

ja naisten varalle! Ja tämä olikin se heikko kohta, jonka avulla

voitiin päästä hänen majesteettiansa lähemmäs. Vietettyänsä yön

pelipöydän ääressä ja tehtyänsä siinä velkoja, joita hän ei voinut

suorittaa, suostuisi kuningas kyllä jonakin päivänä allekirjoittamaan

luopumisehdotuksen, sillä pitkällisempiin pelivelkoihin hän

luultavasti ei tahtonut antautua ja vielä vähemmän antaa aihetta

sellaiseen häväistykseen, että Kristian II julistettaisiin klubissa

maksukyvyttömäksi! Tämä olisi kuitenkin jo aikoja sitten tapahtunut,

ell'ei vanha Rosen kaikessa salaisuudessa ja vastoin kuningattaren

kieltoa olisi alkanut suorittaa kuninkaan velkoja. Tarkoitus oli nyt

houkutella tämä menettämään rahaa yli tavallisuuden ja pakottaa hänet

niin suuriin tuhlauksiin, etteivät vanhan herttuan varat riittäisi enää

hänen menoihinsa.

»Tämä on niin sievä 'ahvääri'», sanoi Tom, »ettei appiukko Leemans

saattane kieltäytyä antamasta meille tarpeellista liikepääomaa, sillä

tässä täytyy meidän toimia yhteisin voimin. Vaikeinta on hankkia itse

väkipyörä, jota paitsi koneistoa ei voida saada käymään: tarkoitan

naista, joka...»

»Naista! Mitä naista?» kysyi Señora suurin silmin ja viattoman

näköisenä.

»Tietysti sitä, joka viskaa silmukan kuninkaan kaulaan... Tässä

tarvitaan vakava ja älykäs nainen, joka sitä paitse voi syödä hyvin,

menettää rahoja ja ennen kaikkea ottaa eteensä...»

»Amy Férat ehkä...?»

»Eeei, ei hän tähän kelpaa. Ensiksikin on hän jo ollut liian paljo

mukana ja toiseksi puuttuu häneltä tarpeellinen vakavuus. Kunhan hän

vain saa syödä illallisia, laulaa ja elostella, niin on hän vallan

tyytyväinen... Eei, ei hän ole sellainen tyttö, että hän osaisi

'kiristää' pikku miljoonansa kuukaudessa mitään ulkonaista jälkeä

näkymättä. Tässä tarvitaan sellainen, joka voi pitää syöttiä korkealla

ilmassa eikä menetä itse paljo mitään ja joka myy itsensä sentimetrin

mukaan ja kalliimmasta kuin neliömetri kalleinta tonttia maksaa la

Paix-kadun varrella.

»Ah niin, alanpa käsittää, miten siinä olisi meneteltävä», sanoi

Señora, näyttäen miettiväiseltä... »Mutta kenen me siihen saisimme?»

»Siinä se juuri pulma on», sanoi Tom, »kenen saisimme me uhrautumaan?»

Sitten katsoivat he toisiinsa hetkisen aikaa ja hymyilivät kumpikin. He

ymmärsivät toisensa. Asia oli sovittu.

»No niin, koska sinä jo olet pannut asian vireille, niin...»

»Kuinka niin? Mitä sinä siis tiedät?...»

»Etkö sinä luule minun huomanneeni, kuinka hän tähystelee sinua

seisoskellessansa pulpettiaition vieressä ... aavistamatta että minäkin

olen lähellä? Muuten ei hän koetakaan salata aikeitansa ... vaan kuuluu

hän antaneen merkitä ne klubin muistokirjaan ja kirjoittaneen nimensä

sen alle.»

Kuultuansa jutun kuninkaallisten kesken lyödystä vedosta, närkästyi

Señora.

»Vai niin, vai luulee hän sen käyvän niin helposti ... 2,000

louisdoria!... Oletteko mokomaa ennen kuulleet?»

Hän nousi ylös ja käveli muutamia askelia lauhduttaaksensa harmiansa;

sitten palasi hän miehensä luo takaisin, sanoen:

»Tom, siitä on jo yli kolme kuukautta, kun se hupelo alkoi saarrella

minua... Mutta mitä on hän voittanut? Usko minua, ett'ei tämän

enempää.»

Samalla näpsähytti hän pientä, terävää kynttä hammastansa vastaan

ikäänkuin olisi hän puraisemista matkinut.

Señora ei valhetellutkaan. Kuningas oli todella jo kauvan häntä

metsästellyt, mutta tähän hetkeen saakka ei hän ollut sen pitemmälle

päässyt kuin että oli joskus koskettanut hänen sormiensa päitä,

pureskellut kynänvartta, jota Señora ajatuksissansa oli pitänyt

suussansa, taikka oli kaunottaren hame joskus tilapäisesti koskettanut

helposti huumautuvaa majesteettia. Näin huonosti ei viehättävä ruhtinas

vielä koskaan ollut hankkeissansa onnistunut, sillä muuten oli hän aina

naisten ihailun esineenä ja voi syystä kerskailla lukemattomista

lemmenhymyilyistä ja lemuavista lemmenkirjeistä. Hänen kaunis, hyvin

kammattu päänsä ja kaartuva otsansa, jolla vilkas naisen mielikuvitus

helposti näki kruunun sijat ohimoilla, kuningattaren taitavasti keksimä

romanttinen sankarihistoria ja ennen kaikkea se viettelevä sätehikkö,

joka ympäröi sankaria lemmen ruusuisissa kahakoissa, oli tuottanut

hänelle kauniit laakerit ylimyksellisissä piireissä, joissa monet

nuoret rouvat voivat kerskailla saaneensa lahjaksi pienen apinanpennun

kuninkaallisesta apinahuoneesta. Teaatterimaailmassa taas, missä

ylipäänsä ollaan niin suosiollisia kaikelle kuninkaalliselle, oli moni

nuori tyttö jo saavuttanut onnensa ainoastaan sen tautta, että oli

voinut näyttää albumissansa kuningas Kristian II:n valokuvan antajan

omakätisellä nimikirjoituksella varustettuna. Ja tällaisen

lemmensankarin, joka oli tottunut siihen, että ihanat silmät ja mehevät

huulet hymyilivät häntä kohti, ja joka oli nähnyt niin monen sydämen

syttyvän tuleen pienimmästäkin silmänluonnista, tällaisen leijonan oli

nyt täytynyt menettää kuukausittain aikaa ja vaivaa aina yhtä kylmänä

ja jäykkänä pysyvää olentoa saartaessansa! Señora oli näet yhäti sama,

sama ahkera kirjanpitäjä, joka kirjoitti numeroja laskien ja selaillen

raskaan kassakirjansa lehtiä suomatta ihailijallensa muuta tyydytystä

kuin minkä hänelle mahdollisesti tuotti hänen hienon sivukuvansa

katseleminen tai heikot hymyilyn oireet silmäkulmissa.

Señoran tekemä vastarinta huvitti kuningasta, jonka itserakkautta sitä

paitse imarteli tieto siitä, että klubin jäsenten huomio tämän

lemmensadun aikana seurasi häntä, mutta vähitellen väistyi kaikki tämän

syttyvän intohimon tieltä, joka sankarin laiskotellessa kasvoi ja

kiihtyi niin voimakkaaksi, ett'ei hän voinut pysyä poissa päivääkään,

vaan saapui Tom Lewisin asioimistoon joka iltapäivä klo 5, jolloin

Parisin huvitteleiva maailma tavallisesti kokoutuu sopimaan yhteisistä

illanvietoista.

Nuoret miehet, jotka -- ollaksensa Señoran läheisyydessä --

tavallisesti tähän aikaan söivät päivällisensä Tom Lewisin

asioimistossa, vetäytyivät vähitellen pois kohteliaisuudesta kuningasta

kohtaan. Mutta Señoraa ei tämä heidän menettelynsä erityisesti

huvittanut, sillä se vaikutti asioimiston jokapäiväisiin tuloihin, jota

vastoin kuninkaan käynnit eivät tuottaneet ropoakaan; ja kun Illyrian

leijonajärjestön kunniamerkeilläkään ei enää ollut mitään menekkiä,

osoittausi Señora ihailijallensa entistänsä kylmemmäksi. Olipa hän jo

alkanut jotakuinkin selvästi osoittaa, että kuningas häntä vaivasi, kun

hän äkkiä muutti täydellisesti käytöksensä: se tapahtui sen jälkeen

kuin hän oli miehensä kanssa keskustellut siitä, mistä ylempänä jo

olemme tehneet selkoa.

»Oliko teidän majesteettinne eilen illalla Fantaisies-teaatterissa?»

Joku oli nähnyt teidät siellä.

Kuullessaan nämä suruisen katseen säestämät sanat, tunsi Kristian

suloista hämmennystä...

»Aivan oikein, minä olin todellakin siellä.»

»Yksinkö?»

»No, mutta...»

»Ah! Onnellisia ne naiset, joiden kanssa te...»

Kuitenkaan ei hän tahtonut jättää ihailijaansa niin suoranaisen,

kehoittavan vaikutuksen alaiseksi, jonka vuoksi hän heti antoi

selittävän lisäyksen siihen, kertoen aina kovin halunneensa nähdä sen

pienen salongin ja olletikin sen _ruotsalaisen_ tanssijattaren, joka

siellä par'aikaa esiytyi; hänen miehensä ei häntä koskaan vienyt

minkäänlaisiin huvituksiin...

Kristian tarjoutui saattamaan häntä.

»Ei, ei se käy laatuun, sillä kaikki tuntevat teidät.»

»Mutta voimmehan istua taka-aition hämyssä...»

Vihdoin sovittiin siitä, että he yhdessä menisivät seuraavana iltana

teaatteriin; onni suosi heitä sitä paitse siinä, ettei Tom sattunut

olemaan kotonakaan.

Tämä teaatterissakäynti sukeusi heille mitä viehättävimmäksi pikku

seikkailuksi. Hän, Señora, istui aition eturivillä erittäin hyvin

valitussa, vaikka muuten yksinkertaisessa puvussa, katsellen

lapsellisella ilolla ulkomaista tanssijatarta, pienikasvuista,

vaaleakutrista, tumma- ja säihkyvä-silmäistä ruotsalaista neitosta.

Mustassa puvussansa vaikutti hän sokeasti rohkeiden liikkeittensä

vuoksi kuin suuri yölepakko...

»Voi, kuinka hauskaa!» huudahti Señora tuon tuostakin.

Mutta liikkumattomana istui muuten elämänhaluinen kuningas hänen

takanansa, konvehtirasia polvellansa; suloisempaa tunnetta ei hän

voinut ajetellakaan kuin se oli, minkä hän nyt tunsi, kun Señoran

pehmeä, pitseillä ympäröity käsivarsi -- tämän päin kääntyessä --

kosketti hänen käteensä taikka kun Señoran raikas hengähdys lemahti

häntä kohti. Hän tahtoi seurata ihanaa seuralaistansa S:t Lazaren

asemalle, josta tämä aikoi maalle; vaunuissa valtasi hänet voimakas

tunne, jonka vallassa hän kiersi kätensä kaunottaren vyötäisille ja

likisti tätä sydäntänsä vastaan.

»Oi, huudahti Señora, nyt turmelette te koko illan iloni!»

Ensi luokan suuri odotussali oli autio ja huonosti valaistu. Molemmat

istahtivat samalle penkille ja kun Señora tunsi kylmän väristyksiä,

kiersi kuningas laajan turkkinsa helman hänen ympärillensä. Nyt ei hän

enää peljännyt, vaan suli vallan helläksi ja kuiskasi suloisia sanoja

ihailijansa korvaan. Eräs rautatievirkämies meni salin läpi heiluttaen

lyhtyä kädessänsä ja sitten tuli seurue näyttelijöitä, jotka Parisin

näyttämöillä esiydyttyänsä nyt palasivat koteihinsa kaupungin

läheistössä. Näiden joukossa oli eräs rakastava parikin, joka käyskeli

rinnakkain ja pysyttelihe loitolla muista.

»Kas, kuinka onnellisia nuo ovat! kuiskasi Señora... Ei mitään

siteitä ... ei mitään velvollisuuksia ... ainoastaan sydämen vapaa

valinta... Ja turhaahan kaikki muu onkin!»

Näissä asioissa ei hän muuten ollutkaan aivan kokematon. Ikäänkuin

hetken tunnelman valtaamana alkoi hän nyt kertoa omaa surullista

elämäntarinaansa niin vilpittömällä tavalla, että se teki kuninkaaseen

syvän vaikutuksen; Señora puhui kaikista niistä ansoista, väijyksistä

ja houkutuksista, joihin nuori tyttö -- täytyessänsä yksin kulkea

Parisin katuja työpaikkaan ja takaisin kotiinsa -- voi joutua, hän

kertoi, kuinka hänkin, joka ei oikeastaan ollut köyhälistön lapsia, oli

isänsä ahneuden vuoksi saanut tuntea tuollaisen köyhän tytön kohtalon

kovuutta ja kuinka isä jo 16-vuotiaana halpamaisesti myi hänet

ikäkululle ukkorahjukselle, jonka kanssa hän oli elänyt neljä raskasta

vuotta, ollen itse teossa vain tämän sairaanhoitajattarena.

Päästäksensä toistamiseen joutumasta isänsä valtaan ja hänen

voitonpyyntinsä uhriksi oli hän -- tuntien välttämättä tarvitsevansa

puolustajaa ja turvaa -- antanut kätensä Tom Lewisille, joka jumaloi

ainoastaan rahaa. Tälle miehelle oli hän uhrautunut ja hänen vuoksensa

oli hän luopunut kaikista elämän iloista, asuen ensin yksinäisessä

piilossa maalla ja ahertaen sitten arkipäiväisessä ja sielunmurhaavissa

töissä; eikä hänellä näyttänyt olevan vähimpiäkään toiveita saavuttaa

helpoitusta kovassa kohtalossansa. Sillä hänen miehensä, joka

luonteeltansa oli kylmä ja laskeva, muistutti häntä aina entisestä

elämästänsä, kun hän vain uskalsi tehdä vähänkin vastarintaa tai

hiemankaan viittasi suurempaan vapauteen, vaikka entisten erehdysten

edesvastaus ei kuitenkaan kohdannut yksin häntä.

»Tämä entinen elämäni», sanoi hän nousten lähteäksensä ulos

junasillalle, »on tietysti syynä siihenkin kauheaan häpeään, minkä te

kuulutte antaneen merkitä suuren klubin muistokirjaan.»

Asemakello soi junanlähdöksi. Hetki oli siis hyvin keksitty tällaisen

ajatuksen oikealle vaikutukselle. Señora viittasi kädellänsä

jäähyvästiksi ja poistui pehmein, notkein askelin, niin että hänen

musta hameensa laahus keveänä lakaisi siltapermantoa. Nolostuneena ja

täydellisesti masentuneena kaunottaren viimeisestä lauseesta seisoi

Kristian kotvan, paikaltansa hievahtamatta. Señora tiesi siis

vedosta!... Kuinka oli se mahdollista!... Kuinka häntä nyt harmitti oma

alhainen ja kerskaileva ylimielisyytensä!... Seuraavan yön valvoi hän

kotonansa, kirjoittaen Señoralle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi tältä

anteeksi tekoansa, höystäen kirjeen kotimaansa runollisesta

kuvakielestä lainatuilla korulauseilla ja verraten rakastettua

kaunotarta kuhertelevaan kyyhkyiseen ja azeroli-puun ruusunväriseen

hedelmään.

Mikä mainio keksintö muistuttaa kuningasta tuosta

vedonlyönnistä juuri tuolla hetkellä! Sillä jutulla piti Señora

häntä kauvan aikaa nolattuna. Sillä selitti hän tuonoisen

kylmyytensä ja epäystävällisyytensä ja sitä käytti hän myöhemmin

erinomaisella menestyksellä, kun hän kekseliäästi alkoi kaupustella

suosionosoituksiansa. Mies, joka oli sillä tavoin häväissyt nuorta

naista, oli kai valmis kärsimään häneltä mitä tahansa? Tottelevaisesti

suistuikin Kristian kaikkiin hänen oikkuihinsa ja koko maailman edessä

täytyi hänen nyt esiytyä Señoran julkisena rakastajana ja orjana. Hänen

kauneutensa lohdutti Kristiania tietysti tässä orjuudessa ja riitti

ehkä selitykseksi muulle maailmalle, mutta hänen miehensä tungettelevaa

ja ikävää tuttavallisuutta ei sekään voinut tehdä siedettäväksi. Tom

käytti hänestä aina nimitystä »ystäväni Kristian II» ja voittehan

kuvitella mielessänne, kuinka mies silloin oikoi pientä vartaloansa!

Kerran pälkähti Tomin päähän kutsua kuningas vieraaksi maatilallensa,

tämä hänen huudahduksensa voi hänet saattaa, jonka teko, josta naapuri,

tuo kuuluisa naisräätäli Spricht ärtyi niin mustasukkaiseksi, että pian

sen jälkeen kuoli. Kuninkaan täytyi silloin kuljeskella ympäri

kaikkialla, katsella rakennuksia ja puistoa, tulla mukaan retkeilylle

huvipurrella ja mukautua siihenkin, että hänet valokuvattiin

päärakennuksen portailla, Señora toisella, Tom toisella puolen; nämä

halusivat näet tällä tavoin ikuistaa tämän heille niin merkillisen

kunniapäivän muistoa. Myöhemmin illalla poltettiin ilotulitus, joka

komeasti heijastui Seinejoen pintaan; tämän aikana kuljeskeli Señora

kuninkaan käsikynkässä pitkin käytäviä, joiden istutuskaiteet loistivat

punertavina räiskyvien rakettien valossa.

»Oi, kuinka minä teitä rakastaisin, ell'ette te olisi kuningas!»

huudahti Señora hellän ihastuksen vallassa... Tosin oli tämä rakkauden

tunnustus, mutta sellaisena kovin kekseliäs. Kristianin kaikkia muita

rakastajattaria oli huumannut juuri kuninkaallisen arvon loisto ja

hänen korkea sukuperänsä. Mutta Señora rakasti siis häntä itseänsä:

»... ellette te olisi kuningas», oli hän sanonut. Ett'ei hänessä paljo

kuninkaallista ollut, sen Kristian hyvin tiesi; kuinka mielellänsä

uhraisikaan hän lemmittynsä vuoksi sen vähäisen kaistaleen

kuninkaallista purppuramanttelia, mikä mahdollisesti vielä häilyi hänen

olkapäillänsä!

Erään toisen kerran oli Señora vieläkin suorapuheisempi. Juuri oli hän

ilmaissut huolensa ja levottomuutensa siitä, että Señora näytti niin

kalpealta ja itkeneeltä.

»Pelkään, ett'emme pian saa enää nähdä toisiamme!» nyyhkytti tämä.

_Hän_ -- Tom -- sanoo näet asiainsa menestyvän huonosti täällä

Ranskassa, jonka vuoksi hän aikoo lopettaa liikkeensä, jättää maan ja

siirtyä ulkomaille.»

»Ja teidänkö on häntä seuraaminen?»

»Ah, minä olen esteenä hänen suunnitelmillensa. 'Voit tulla mukaan, jos

tahdot', sanoi hän. Ja täytyyhän minun seurata häntä, sillä mitenkäpä

minä täällä tulisin toimeen vallan yksin, ilman apua ja tukea?»

»Olettepas te ilkeä, kun unohdatte, että minä olen luonanne.»

Señora katsoi häntä suoraan silmiin, sanoessansa:

»Aivan oikein, olettehan te luonani. Te rakastatte minua, te... Teille

voin minä kuulua tarvitsematta hävetä itseäni... Mutta ei ... sehän on

mahdotonta.»

»Mahdotonta?» kysyi hän autuaiden tunteiden tukahduttamalla äänellä.

»Teidän korkeutenne on liian ylhäinen herra Señora Leemans'ille!...»

Tähän vastasi kuningas hieman itsetyytyväisenä, jossa ilmeni

jonkunlaista lapsen miellyttäväisyyttä:

»Mutta minäpä voin kohottaa teidät tasalleni, minä... Minä voin tehdä

teidät kreivittäreksikin... Se valta minulla on jäljellä. Ja sitten

teetän minä teille täällä Parisissa pienen pesän, jonka sisustan

täydellisesti uuden arvonne mukaan ja jossa me sitten voimme elää

kahden ... onnellisina, vallan kahden!...

»Oi, kuinka ihana unelma!» huokasi Señora katsahtaen häneen nuoren

tyttösen viattomilla, kyyneleisillä silmillä. Sitten lisäsi hän

vilkkaasti:

»Ei, ei ... te olette kuitenkin kuningas ... ja kun onnetar kerran taas

hymyilee teille, jätätte te minut ja...»

»En koskaan!»

»Mutta jos saatte kutsun palata takaisin»...

»Illyriaan?... Ei, se juttu lienee ainaiseksi lopussa... Viime vuonna

olisi siihen ollut tilaisuus, mutta sen minä laiminlöin. Toista kertaa

sitä ei tarjoudu.»

»Todellako?» huudahti Señora teeskentelemättömällä ilolla. »Jospa minä

vain olisin varma siitä, että...»

Nyt pyöri kuninkaan huulilla pari vakuuttavaa sanaa, joita hän tosin ei

lausunut, mutta jotka Señora varsin hyvin arvasi.

Kun puolisot Lewis myöhemmin olivat kahden kesken ja Señora tapansa

mukaan teki miehellensä selkoa keskusteluistansa kuninkaan kanssa,

selitti Tom juhlallisesti:

»Meidän on puhuteltava ukkoa, se on selvä!»

Ukolla tarkoitti hän vanhaa Leemansia, jonka Tom jo monta kertaa ennen

oli kaunopuheliaisuudellansa taivuttanut ottamaan osaa useihin

vävypojan kekseliäissä aivoissa syntyneihin keinotteluihin. Alussa oli

hän näissä voittanut, sitten menettänyt, kuten pelissäkin usein

tapahtuu, ja pari kolme kertaa tappiota saatuansa oli ukko päättänyt

vast'edes pysyä Tomin keinotteluista erillänsä. Mitään erityistä

äreyttä hän tosin ei kieltäytyessänsä osoittanut eikä myöskään

raivostunut; hän oli näet liian vanha ja tottunut liikemies

jaarittelemaan asioista, jotka eivät ketään hyödyttäneet. Mutta kun

vävypoika tavallisella kaunopuheliaisuudellansa esitti ehdotuksiansa ja

koetti saada häntä osalliseksi ilmalinnoja rakentamaan, vastasi vanha

kaupustelija näihin hymyilyllä, joka merkitsi samaa kuin epäys, taikka

loi hän luomensa maahan merkiksi siitä, että hän piti Tomia

haaveksijana, jonka olisi parasta »ottaa lusikka oikeaan käteensä» ja

tyytyä todellisuudessa mahdollisiin yrityksiin.

Tom puolestansa tunsi appi-ukkonsa nykyisen haluttomuuden ryhtyä

asioihin hänen kanssansa ja senpä vuoksi jättikin hän nyt Señoran

tehtäväksi neuvotella hänen kanssansa. Ukko oli näet vanhoilla

päivillänsä alkanut osoittaa jonkunlaista hellämielisyyttä ainoaa

lastansa kohtaan, jossa hän muka oli uudistuvinansa.

Vaimonsa kuoltua oli Leemans lopettanut suuren antikviteettikauppansa

la Paix-kadulla ja supistanut liikkeensä entiseen, vanhaan myymäläänsä

siinä, missä hän yhäti asuikin. Sinne suuntasi siis Señora eräänä

varhaisena aamuna kulkunsa tavataksensa sitä varmemmin ukon kotona,

mikä muuten ei ollut niinkään helppo tehtävä. Sillä vaikka ukko oli

upporikas ja monen mielestä »liikkeensä lopettanut rahamies», jatkoi

hän yhä kävelyjänsä Parisin ympäristössä, nuuskien milloin vanhoja

myymällä, milloin huutokauppoja ja vainuten aina tarkasti sen, mikä voi

tuottaa hänelle voittoa; sitä paitse otti hän tarkan vaarin lukuisten

pikku kauppiaiden vanhoista kauppatavaroista, tauluista, koruesineistä

ja muista omituisuuksista; nämä liikkuivatkin usein ukon rahoilla,

tehden sen sentään hiljaisuudessa, sillä ukko ei tahtonut saattaa

rikkauttansa maailman tietoon.

Haluten jälleen tutustua lapsuutensa oloihin, päätti Señora

mennä jalkaisin Royale-kadulta aina Eginhardin kadulle saakka ja

seurata samoja teitä, joita hän ennen oli kulkenut palatessansa

antikviteetti-kaupasta kotiinsa. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan

aamulla. Ilma oli pureva, ajopelejä liikkui vielä vähän kaduilla ja

Bastillen torilla näki hän kauniin aamuruskon heijastuksen kimaltelevan

korkean muistopatsaan huipussa seisovan enkelin siivillä. Näiltä

seutuvilta ja läheisiltä sivukaduilta kiiruhti nuoria työläisnaisia

työpaikkoihinsa. Jos Akselin prinssi olisi jaksanut saapua tänne näin

aikaiseen aamulla, olisi hän varmaankin ollut tyytyväinen siihen, mitä

hän nyt sai nähdä täällä. Kaksittain ja kolmekin parvessansa

kiiruhtivat tytöt pirteinä jutellen nopein askelin niitä tehtaita ja

työpaikkoja kohti, joita niin runsaasti tapaamme S:t Martinin, S:t

Denisin ja Vieille du Templen katujen varsilla; muutamat hienommin

puetut neitoset taas poikkesivat keskuskaupungin puistokaduille, missä

myymälät aina avataan myöhemmin kuin muualla. Nämä tytöt eivät tosin

nyt olleet niin iloisia kuin illalla liikkeistä palatessansa, jolloin

he nauraen ja jutellen ja päivän tapahtumat mielessänsä palaavat noihin

ahtaihin vinnikamareihinsa, jotka loistavilta puistokaduilta tulevista

ehkä tuntuvat sitä ahtaammilta ja kolkommilta. Nyt sitä vastoin loisti

noilla nuorekkailla kasvoilla, joilta uni oli tyyten häipynyt, yölevon

tuottama terveys; sileiksi su'ituille suortuville sidotun nauharusetin

ja hyvin harjatun, mustan hameen kanssa antoi se tyttösille

miellyttävän sirouden ja järjestyksen leiman, joka heiltä työstänsä

palatessa puuttui. Ollen muuten samalla tavoin puettuja erosivat heidän

ulkoasunsa toisistansa vain siinä, että jollakulla oli valhetimanteilla

koristellut korvarenkaat, toisella korea kampa, kolmannella loistava

vyö vyötäisten ympäri ja näkyipä muutamain sadetakkien taskuista joku

helppohintainen päivän sanomalehtikin pilkistävän. Kaikilla näytti

olevan kiire, kaikki riensivät he reippain askelin; vaikka käynti

noilla hieman linttaan kuluneilla, korkeakorkoisilla kengillä toisinaan

oli vähän epävarmaa, astuivat he kaikki pystyssäpäin ja avoimesti

eteensä katsellen. Kaikkien ryhdissä voi huomata saman veikeilyhalun,

saman seikkailunkaipauksen ja uteliaisuuden siitä, mitä merkillistä

alkanut päivä mahdollisesti voi tullessansa tuoda; sanalla sanoen

kaikessa näkyivät nuoren parisilaisen työläisnaisen luonteenomaiset

tunnusmerkit, sillä tämä odottaa aina jotakin edullista muutosta

kohtalossansa.

Señora ei ollut mikään hentomielinen nainen ja tavallisesti ajatteli

hän aina vain omia asioitansa; mutta sittenkin huvitti häntä nyt

vaeltaessansa katsella tätä elämää ympärillänsä. Nähdessänsä noiden

näppärien tyttösten astelevan ohitsensa muisti hän taas varhaisemman

nuoruutensa ja tunsi noissa neitosissa oman itsensä sellaisena kuin hän

oli viisitoista vuotta sitten liikkunut tässä ympäristössä: sama vanha

kaupunginosa, missä katukulmien kyltit vielä ilmoittivat silloisista

ajoista tuttuja nimiä j.n.e. Tultuansa P. Paavalin kadulle, missä

Eginhardin katu kaartuu sivulle kuin holvisola, kohtasi hän juutalaisen

rabbin pitkässä kauhtanassansa tallustelevan läheiseen synagogaan;

kuljettuansa muutamia askelia eteenpäin näki hän korttelin

»rottavoudin» sauvoinensa ja lautapalasinensa, jossa ohutkarvaiset

otukset riippuivat rivissä; tämä rottain teurastaja oli vielä vanhan

katoavan Parisin tyyppejä, joita nyttemmin tavataan ainoastaan siinä

rappeutuvassa ja vanhentuneessa rakennusryhmässä, missä pääkaupungin

rottain pääpesä yhäti on. Sen jälkeen kohtasi hän saman ajurin, joka

ennenkin -- hänen lähtiessänsä myymälään -- oli raskaissa saappaissansa

kiivennyt istuimellensa, kädessä ammattiin kuuluva ruoska, jota hän

piti pystysuorassa asennossa niin juhlallisena kuin olisi se ollut

kirkon kynttilä. Parin kolmen myymälän ikkunoissa, joita juuri

avattiin, näki hän riippuvan vallan samanlaisia ryysyjä ja kuuli

puhuttavan aivan samaa juutalaista mongerrusta kuin silloinkin; ja kun

hän isänsä talon porttikäytävän kautta tuttuun eteiseen tultuansa

kiipesi ne neljä porrasta, jotka veivät myymälään, ja nyt tarttui

vanhan, haljenneen soittokellon hihnaan, tunsi hän itsensä viisitoista

vuotta nuoremmaksi; nuo viisitoista vuotta olivat siis kuluneet

jättämättä häneen mitään huomattavia jälkiä.

Nyt niinkuin ennenkin tuli vanha palvelijatar Darnet, kotoisin

miilunpolttajain ja nuohoojain kotimaasta Auvergnesta, avaamaan

hänelle ovea, josta näkyi hänen kookas, paksu vartalonsa, punaiset

poskensa, noettunut leukansa, vyötäisille vyötetty villasaalinsa ja

valkearaiteinen päähineensä ikäänkuin olisi viime mainittu kielinyt

omistajan surevan jotakin manalle mennyttä miilunpolttajaa. Hänen

asemansa talossa huomasi jo siitä tavasta, millä hän lykkäsi oven auki,

ja siitä imelästä hymyilystä, millä hän tulijaa tervehti.

»Onko isä kotona?» kysyi Señora.

»On, rouva, verstaassa hän on... Minä kutsun hänet.»

»Ei ole tarvis ... kyllä minä sinne tien löydän.»

Señora meni sitten eteisen läpi vierashuoneeseen ja sen kautta pieneen

puutarhaan, joka vaikutti noiden korkeiden rakennusten ympäröimänä kuin

syvä kaivo, minkä pohjalla kasvoi muutamia puita. Tämä n.k. puutarha

oli täynnä kaikellaista rautaromua, koristeisia portaiden katkelmia,

ruosteisia vanhoja vitjoja y.m., mikä hyvin soveltui yhteen puksipuiden

kostean vihreyden ja kivestä tehdyn, homeisen suihkukaivon kanssa.

Puutarhan toisessa päässä oli vaja, johon oli sälytetty joukko kaiken

ikäisiä, repaleisia huonekaluja, kokoon käärittyjä mattoja ja

seinäverhoja; toisessa taas oli työpaja eli »verstaa», jonka akkunoissa

näkyi himmeät lasiruudut, ett'eivät naapurit voineet tähystellä,

mitä siellä milloinkin tehtiin. Työhuone oli permannosta kattoa

myöten täynnänsä vanhoja aarteita, joiden todellisen arvon ukko yksin

tiesi: lyhtyjä, kynttiläkruunuja, haarakynttilä-jalkoja, varuksia,

suitsutus-astioita, vanhanaikaisia ja ulkomaisia pronssiteoksia y.m.s.

Perimpänä loisti kaksi pajauunia, joiden luona höyläpenkki ja pöytä

hienompaa sepäntyötä varten. Täällä aherteli vanha veijari joko

korjaillen tai valmistellen kaikellaista uutta ja vanhaa, aherteli

ahkerana ja väsymättömänä kuin mikäkin munkki työkammiossansa. Ennen

kuului täältä ankara hälinä aamusta iltaan asti, sillä mestarin kanssa

työskenteli täällä silloin viisi, kuusi kisälliä; mutta nyt seisoi hän

täällä vallan yksin nakutellen ja viilaillen: ainoastaan hänen

työkalujensa kalke sekä yksinäisen lampun valo juorusivat täältä

iltaisin maailmalle, ettei kuolema vielä ollut korjannut vanhaa

kaupustelijaa ja tehnyt loppua hänen liikkeestänsä.

Tyttären sisään astuessa seisoi vanha Leemans, esinahka sidottuna

yllensä ja paidan hihat käärittyinä, par'aikaa alasimen ääressä,

valmistaen Ludvig XIII:n aikuista kynttiläjalkaa. Paljaat, karvaiset

käsivarret paistoivat kellertäviltä ikäänkuin olisi ne värjännyt pöly

juuri taottavana olevasta vaskesta; ja kun ukko oven käydessä käänsi

päin punaisen harmaan, sankkatukkaisen ja -partaisen naamansa, näkyi

noiden tuuheiden, epätasaisten kulmain alta tirkistävän pari äreää

silmää, jotka muistuttivat ärsytetyn villakoiran katsetta.

»Päivää, pappa!» tervehti Señora, joka ei ollut huomaavinansakaan,

millä nololla liikkeellä ukko koetti piiloittaa kynttilänjalkaa, jota

hän par'aikaa »korjusteli». Hän ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin

tai että hänet näin yllätettiin työssä.

»Kas, sinäkö se olet, tyttöseni!» vastasi hän tullen luo ja nuohoten

vanhaa kärsänaamaansa Señoran hienoja ja kukkeita poskia vastaan. »No,

mitä nyt on tapahtunut?» jatkoi hän lykäten tyttärensä hiljaa ulos

puutarhaan.

»Kuinka olet sinä näin varhain liikkeellä?»

»Minulla on tärkeää puhuttavaa teidän kanssanne, isä.»

»Vai niin, no, mennäänhän sisään!»

Ja sitten veti hän Señoran mukanansa sisään.

»Mutta vanha Darnet ei saa olla kuuntelemassa puhettamme!»

»Vai niin, vai niin», sanoi ukko hymyillen karvaisen naamansa sisästä.

Huoneeseen tultua huusi hän palvelijattarelle, joka juuri kiilloitti

venetsialaista peiliä, kuivaten ja kihnuttaen sitä yhtä kiiltäväksi

kuin hänen kiilloitetun permannon kanssa kilpaileva otsansa oli:

»Mene ulos puutarhaan ja vartioi siellä tavaroita sen aikaa kuin olen

täällä sisällä!»

Tämän huusi hän sellaisella äänellä, että Señora heti huomasi,

ettei vanhus suinkaan vielä ollut käskyvaltaansa luovuttanut

lempi-orjattarellensa.

Isä ja tytär olivat nyt kahden kesken pienessä, porvarillisessa

salissa, jonka valkoisilla, irtonaisilla päällyksillä varustetut

huonekalut ja pienet, villaiset matot tuolien edessä uuden aikaisen

kuosinsa ja siisteytensä vuoksi muodostivat täydellisen vastakohdan

romuttuneille, järjestämättömille aarteille vajassa ja työpajassa.

Hienot kokit pitävät ainoastaan yksinkertaisista ruokalajeista ja

samoin oli tuo vanhojen taide-esineiden ja omituisuuksien älykäs

tuntija, ukko Leemans, karttanut sälyttämästä huoneisiinsa mitään

vanhanaikaista, menettely, joka selvästi osoitti hänen vain myyvän

niitä muille eikä itse vähääkään välittävän kaikista noista

kauppatavaroista, joita hän vaihtoi ja valmisteli huolehtimatta siitä,

tuliko joku harvinaisuus sellaisen tuntijan haltuun, joka älysi

käsitellä sitä sen historiallisen arvon mukaisesti.

Ainoa, mikä täällä muistutti hänen ammattiansa, oli Watteletin maalaama

muotokuva, joka esitti ukkoa kaikellaisten romutavarain keskellä.

Erittäin näköinen se oli: ainoastaan tukka oli ukolla entistä

harmaampi. Muuten oli hän yhä vieläkin sama, minkä muotokuva osoitti

hänen silloinkin olleen: laiha ja köyryselkäinen ukko, koiramainen

tyyppi, punainen parta ja tukka, joka riippui pitkänä, takkuisena ja

niin tuuheana, ettei kasvoista näkynyt paljo muuta kuin alituisesta

ihotulehduksesta tulipunaiseksi käynyt, suuri nenä, joka teki hänet

juopon näköiseksi, vaikka hän olikin vallan raitis mies.

Muotokuvaa lukuunottamatta oli salissa eräs toinen huomattava esine,

nim. uunin reunalla lepäävä, avonainen messukirja. Sitä sai Leemans

kiittää monesta onnistuneesta kaupasta; sama messukirja eroitti hänet

vanhasta Schwalbachista, muori Esausta ja muista läheisistä, jotka

olivat alkaneet juutalaisten korttelista, Ghettosta, sillä ukko Leemans

oli kristitty, jopa katolinenkin, vaikka hän oli nainut juutalaisen

tytön. Ylhäisten ostajain parissa liikkuessansa oli hänellä

kristinuskostansa tosi hyöty. Kreivitär Malletin rukoushuoneessa ja

vanhimman nti Sismodos'in kappelissa kuunteli hän usein messua eikä

laiminlyönyt koskaan ilmestyä lauvantaisin p. Tuomas Aqvinolaisen tai

p. Klotildan kirkkoihin, joissa hänen parhaat ostajansa kävivät;

varakkaammista juutalaisista oli taas hänen vaimovainajansa pitänyt

huolta. Hänen tapansa esiytyä hurskaan lailla oli vähitellen käynyt

hänessä jonkunlaiseksi tarpeeksi, jonka vuoksi hän nyt vanhemmilla

päivillänsä harvoin laiminlöi »ravita itseänsä» messullakin, kuten

hänen oli tapansa sanoa; sitä paitse oli hän ollut huomaavinansa, että

kauppa kävi paremmin niinä päivinä, jolloin hän oli ollut messussa.

»No, mistä on kysymys?» kysyi hän katsellen viekkaasti tytärtänsä.

»Suuresta kauppa-asiasta, pappa!»

Samassa veti hän salkustansa esiin kimpun vekseleitä ja

maksu-osoituksia, jotka kaikki Kristian II oli kirjoittanut.

»Kysymys on näiden myymisestä! Ostatko nämä?»

Nähtyänsä käsialan, virnisti ukko naamaansa rypistäen sen niin

sykkyrään, että koko kasvot näyttivät häviävän parran ja tukan

peittoon. Nyt muistutti hän piikkisikaa, joka kohottaa harjaksensa

puolustukseksensa.

»Illyrialaisia arvopapereja!... Ei kiitoksia, nuo laput minä tunnen...

Miehesi lienee tullut pähkähulluksi, joka lähettää sinut tänne

sellaisissa asioissa... Vai ovat asiat nyt todellakin sellaisiksi

kehittyneet!»

Tähän vastaukseen oli Señora valmistunut eikä siitä häiriytynyt

rauhassansa.

»Kuulehan nyt, isä», sanoi hän alkaen seikkaperäisesti selittää

millaiset olosuhteet nyt olivat; hän antoi tarkan selonteon koko

»suuresta kaappaustuumasta», todistaen sanansa sillä numerolla

_Quernaro-lehteä_, jossa esitys Illyrian eduskunnan istunnosta löytyi,

ja muutamilla Lebeaun kirjoittamilla kirjeillä, jotka sisälsivät

tietoja kuninkaan toimista ja suunnitelmista... Lorun loppu oli nyt se,

että kuningas oli korviansa myöten rakastunut erääseen naiseen, jolle

hän tahtoi panna kuntoon komean asunnon (Messinan avenuen varrella)

kalustuksinensa, tallinensa ja vaunuvajoinensa; sen vuoksi ei hän

varmaankaan epäröisi kirjoittaa maksuosoituksia kuinka korkeille

summille ja kuinka suurta korkoa vastaan tahansa...

Vähitellen kävi ukko Leemans tarkkaavaksi. Vihdoin alkoi hän itse

kysellä lähemmin hankkeesta, jonka viekkaasti keksittyjä

yksityisseikkoja hän nyt kaikin puolin pohti.

»Ja milloin arvopaperit lankeisivat?»

»Kolmen kuukauden kuluttua...»

»Asia olisi siis suoritettu kolmen kuukauden kuluttua.»

»Niin kyllä ... kolmen kuukauden kuluttua.»

Señora teki samassa käsiliikkeen ikäänkuin olisi hän sitaissut jotakin

solmulle ja puristi huulensa varsin päättäviksi.

»Ja mitä korkoa vastaan?»

»Mitä vain haluat... Mitä suuremmiksi sitoumukset saamme, sitä

varmemmin pääsemme päämääräämme. Hän on saatettava siihen, ettei hänen

auta muu kuin allekirjoittaa luopumus kruunustansa.»

»Ja kun hän on suostunut sen tekemään, niin...?»

»Niin pitää tuo nainen huolen lopusta... Hänellä on silloin rakastaja,

jolla on kaksi miljoonaa kulutettavana.»

»Mutta jos nainen keksii pitää kaikki itsellensä! Täytyy olla saakelin

varma naisesta, jota käytetään...»

»Hänestä me olemmekin varmat.»

»Kuka hän siis on?»

»Et sinä häntä tunne», sanoi Señora varmasti, korjaten arvopaperit

takaisin salkkuun.

»Ei, jättäkäämme asia sittenkin siksensä», sanoi ukko vilkkaasti;

mietittyänsä hetkisen lisäsi hän: »Se on paljo rahaa ... sangen paljo

rahaa... Ainakin täytyy minun puhua Picheryn kanssa asiasta.»

»Ei, kavahda itsesi siitä, isä... Tähän juttuun ei pidä muita ihmisiä

enää sekoittaa. Meitä on jo ennestänsäkin liian monta. Tom, Lebeau ja

sinä ... ja jos ai'ot kertoa siitä useammille, niin...»

»Ainoastaan Picherylle, tyttöseni... Voinethan ymmärtää, ett'en minä

yksinäni voi niitä hankkia... Ei, se on liian paljo rahaa ... aivan

liian paljo minun varoilleni...»

»Ja vast'edes saa hän maksaa vielä enemmän», vastasi Señora

kylmäverisesti.

Nyt syntyi hetkisen vaiti-olo, jonka kuluessa ukko mietti itseksensä

salaten ajatuksensa tuuhean tukkansa alle, jonka häiläytti

kasvoillensa.

»No niin», äännähti hän vihdoin, »minä suostun, mutta yhdellä ehdolla:

tuo asunto Messinan avenuen varrella tulee tietysti erikoisesti

kalustettavaksi ... ja siihen tarvittavat kompeet hankin minä.»

Tähän saakka oli koronkiskurilla ollut puhevuoro, mutta nyt näytti

kaupustelija karvansa.

Señora ratkesi nauramaan.

»Voi sinua vanha lumppukauppias, voi sinua vanhain rääsyjen

kaupustelija!»

Tämän sanoi hän äänellä, joka hyvin soveltui tähän ympäristöön, mutta

huonosti hänen omaan pukuunsa ja ryhtiinsä.

»No, olkoon menneeksi, isä... Sinä saat hankkia kaikki nuo 'kompeet',

mutta ei mitään äitivainajan vanhoja rääsyjä, ettäs sen tiedät.»

Näillä tarkoitti hän niitä kuluneita ja tavallisissa oloissa vallan

mahdottomia esineitä, jotka ukko oli koonnut yhteen antaen niille

hurskaan nimityksen: »vaimovainajani kokoelma.» Ukko käytti näet

hyödyksensä ihmisten tunteellisuutta saadaksensa myydyksi kaiken tuon

rojutavaraston, jota hän nimitti rakkaan vainajan jälkeenjättämiksi

»muistoesineiksi» ja kun joku tahtoi ostaa jotakin näistä »hänelle

kallisarvoisista» esineistä, otti hän siitä hyvän maksun.

»Ymmärrätkö, isä ukko, ei mitään kitsastelua, ei mitään lumppuja... Tuo

nainen tietää näet erotuksen oikean ja jäljennetyn tavaran välillä!»

»Häh! Vai on hän sitä laatua», murisi vanha villakoira kuonokarvojensa

takaa.

»On, hän ymmärtää ne asiat yhtä hyvin kuin sinä ja minä, tiedätkös!»

»Hm, mutta...»

Ja nyt lähensi villakoira ruman kuononsa liki Señoran ihania kasvoja;

vaikka isän ja tyttären ulkomuodot niin vähän muistuttivat toisiansa

kuin vanha, rytistynyt pergamenttilehti voi muistuttaa raitista ruusua,

oli molempain kasvoihin nyt kuitenkin kirjoitettu: »tässä

kaupustellaan.»

»Mutta», jatkoi ukko, »koska minä nyt jo olen suostunut asiaan, pitää

minun mielestäni saada tietää, kuka hän on? Kuka tuo nainen siis on?»

»Se on...»

Señora keskeytti itsensä sitoaksensa kiinni leveän hattunsa nauhat

peilin edessä, joka kuvasti hänen kauniit kasvonsa ja tyytyväisen,

melkeinpä ylhäisen hymyilynsä; sitten lopetti hän lauseensa sanoen

erityisellä äänenpainolla:

»Se on Spalaton kreivitär!»