Ah, niinkuin raukee ruoho, kukka,
niin raukee, katoo ihmis-rukka,
jos ylhäinen hän lie tai alhainen.
Koht' ijäisyyttä tiemme kulkee,
ja syliinsä maa kerran sulkee,
niin rikkahan kuin köyhän vaivaisen.
Etk’ ihminen, oi, arvaa, tiedä,
sun konsa, kurjan, kuolo viedä
jo täällä suureen ijäisyyteen voi.
Ah, kesken kevään kukoistusta
tai toukoajan aherrusta
jo kuolon kutsukello usein soi.
Voit pitkäks' elonpäiväs luulla,
kun kutsu suuri sun jo kuulla
tää täytyvi: »Nyt talos toimita!
Et elää saa, sun täytyy kuolla,
ja haudassa sun majas tuolla
maan mullan mustan all' on oleva.»
Eik' auta suku suur', ei valta,
ei maine, saatu maailmalta,
ei oppi, viisaus, ei aarteet maan;
ei heimos hellät toivotukset,
ei vaimos, lastes voivotukset,
ei valittelut, vastustelutkaan.
Ei, viivyttyäs näillä mailla
vain hetken, sumun, sauhun lailla
sun elos riento kaikk' on katoova.
Jos pitkänkin saat iltapuhteen,
on elos ijäisyyden suhteen,
kuin meren suuren suhteen pisara.
Oi, muista: kerran täytyy varmaan
sun mennä poveen haudan harmaan, —
se, ah, on laki peruuttamaton!
Ja kaikki, mik' on kallehinta,
ja mille sykki täällä rinta,
ja mik' on täältä, tänne jääpä on.
Vaan vahingoks' ei kuolo sulle,
kun täällä Ristiinnaulitulle
sa sielus uskoit, sydämesi soit:
Käy kautta kuolon virran, vaivan
ties ylös ihanuuteen taivaan,
miss' ijät' ylistystä laulaa voit.
Ja vaikka peittää multa musta
sun ruumiis raihnaan, lohdutusta
sun rakkahillas surevilla on.
He tietää: vaimentui jo vaivas,
ja kotis korkea on taivas,
ja tomumajas pääsi lepohon.
Ja tää on toivo meillä vielä:
Ah, autuaitten mailla siellä
sun riemusuin me saamme kohdata.
Siell' yhdess' äänemme kai kerran
viel' ylistystä helkkyy Herran, —
meit ylös sinne, Herra, johdata!