Oi, nähdä oisin tahtonut
ma Ateenan, tuon kauniin, muinaisen,
sen Akropolis-kukkulan
ja jalot, ylväät muistomerkit sen!
Ma nousta oisin tahtonut
tuonn' ylös kukkulalle kuulullen,
kun loistettansa aamu-aurinko
loi halki taivaan kirkkaansinisen,
tai ilta-aurinko kun ihanaa
yl' Ateenan ois luonut purppuraa,
ja sätehet kun säihkynehet sen
ois yli jaloin marmorpintojen,
ja sunnuntainen suuri, syvä rauha
kun yllä Akropoliin ollut ois,
ja melu mainen viihtynyt ois pois.
Ma nousta oisin tahtonut
tuonn' ylös ylvään vuoren huipullen —
josp' onnettaret suoneet oisi sen! —
leveitä marmor’portahia myöten,
kautt' uljaan propylaiain loistoportin.
Mnesikleen kauniin, kuulun merkkiluoman.
Ja koruportin suuremmoisen tään
ma vieress' oisin, oisin viivähdellyt.
Ma tarkoin, tyystin oisin tutkinut
tän pylväspihan viisin porttineen
ja siroin siipirakennuksineen
ja ihanine eteissaleinensa
ja eteissalin kolmin kammioineen.
niin puhtoisine pylväsriveineen
ja kaunihine marmor’kattoineen.
Ja nähdä, nähdä oisin tahtonut
nuo viidet uljaat, uhkeet portahat,
jotk' ylös luota jalon loistoportin
vei korkeoille vaskiporteille
ja kukkulalle johtivat.
Ja kukkulalla siellä nähnyt, oi,
ma oisin, mitä suuri taide loi:
Ma nähnyt oisin syömin sykkivin
siell' ylvään templin Pallas Athenen.
tuon Parthenonin kauniin, ihanan,
kautt' aikojen ja kansain kuuluisan
rakennustaiteen mestar’teoksen,
min Pentelikon-vuoren marmorista
loi helleenien henki ylevä,
loi Iktinon ja Kallikrateksen
ihana, suuri arkkitehtitaito.
Siell' oisin nähnyt, siellä katsellut
sit' ympäröivää kaunokäytävää,
min kattoa niin kaunist', ylevää
ihanat, kauniit kantoi marmor’pylväät.
Siell' oisin kauan, kauan katsellut
tuon juhlatemplin päätypintoja,
jotk' oli somistettu sorjimmin,
niin kuvaveistoin ihmeen ihanin,
mi suuren taiteen kielin kirkkahin
ja puhtoisin ois mullen puhelleet
niin synnystä kuin elonvaiheista
Ateenan suuren jumalattaren.
Siell’ oisin eelleen kauan katsellut
ma templin katon reunan friisiä,
mi kuvat piirtein hienoin, tenhoisin
loi panathenaia-juhlan retkistä,
sen sulonherttaisista hetkistä,
sen tulisoihtujuoksuist' öisistä,
sen uhreista, sen asetansseista,
sen kilpailuista huiluin, kitaroin
ja kauniin, ihanaisin lauleloin.
sen urheiluista, sotalaivojen
myös kiivahista sountikiistailuista,
ja muusta, muusta paljosta, oi, niin.
Sen kaiken, mik' ol' armaint’, ihaninta
ja uhkeinta, kaikkein uljahinta,
sai panathenaian juhlasaatossa,
mill' Athenea ylhää kunnioitiin,
Ateenan kansa nähdä kulkevan
editse silmiensä jalan, ratsain
tai kaunihissa kilpavankkureissa.
Tää panathenaian juhlakulkue
ois templin korkokuvavyöhykkeessä
mun silmieni sivu, kautta käynyt, —
oi, mikä näky jalo, verraton!
Vaan temppelsaliss' oisin, oisin nähnyt
ma kuvan itse jumalattaren,
mi norsunluust' ol' luotu, kullasta, —
se kuvapatsas kuulu Hellaanmaan
ol' ylväs luoma suuren Pheidiaan.
Sit' oisin kauan, kauan katsellut
ma, kattoaukost’ armaan auringon
säteiden säihkyessä kuvaan päin,
ja juhla suur' ois ollut syömessäin.
Ma kauneill' oisin nähnyt kasvoillaan
lepäävän vakavuuden lempeän,
ja nähnyt toisess' oisin kädessään
ma kuvan voiton jumalattaren
ja toisessa taas kilven kirkkahan
ja keihään uijaan, keihään komean,
min kultakärki näytti ylöspäin,
koht' ylhää korkeutt' ilmain siintäväin.
Ja Parthenonin puolla toisella
viel' oisin nähnyt toisen templin ma, —
ma nähnyt oisin Erekhtheionin,
niin upean, niin kaunihin.
mi pyhitetty, vihitty myös se
ol' jumalattarelle suurelle.
Ja läheisyydess' Erekhtheionin
ma kohdat' ylimmällä kukkulan
viel' oisin nähnyt kuvan toisenkin
Ateenan ylhän jumalattaren,
tuon kuvan seitsenkymmenjalkaisen,
mi Marathonin luona saadusta
valettu oli voittosaaliista.
Kilp’ aseenaan ja keihäs se
siin’ uljahana seisoi niin,
ja katsein paljon merkitsevin se
tuonn' ulos katsoi kauas merelle,
sen avaralle siniseljälle,
mi näyttämö ol’ entis-Ateenan
niin vallan kuni kunnian.
Ja kaukaa, kaukaa merenkyntäjät
tuon kuvapatsahan jo näkivät,
niist' Ateenata lähestyi jos ken.
Kas, loitos Sunion jo niemen luo —
viis peninkulmaa pitkä matka tuo! —
he näki, kuinka jumalattaren
kuvastui hahmo taivaan sinehen
ja kuinka uljas vaskikypärä
se välkkyi, säihkyi päivän säteissä.
Ja juurell’ Akropoliin kukkulan
viel' oisin nähnyt Odeion ma myös,
tuon pyörörakennelman muhkean,
mi Kserkseen oli teltan kaltainen,
ja huippukattoa min kannatti
ne mastot monet sotalaivojen,
jotk' oli kautta sankar’taistojen
käsistä saatu persialaisien.
Tää asunnoks' ol’ armaaks' aiottu
niin soiton, laulun, kuni näytelmäin,
ja koristettu kuvateoksin
ja sisustettu marmor’istuimin.
Nää nähnyt oisin ja myös muutakin,
niin paljon muuta kaunist', ihaninta,
jot’ aavistella vainen voi nyt rinta,
niin paljon taiteen iki-aarteita,
sen kauneimpia saavutuksia,
sen korkeimpia kauneusarvoja,
joill' isänmaataan jalo Perikles,
tuo toden, kauniin, taiteen ystävä,
jalosti, ihanasti kaunisti
ja joita Hellaan suuret miehet muut
maamiehillensä luoda soi tai loi. —
Oi, nähdä oisin tahtonut
ma Ateenan, tuon kauniin, muinaisen,
sen Akropolis-kukkulan
ja jalot, ylväät taideluomat sen!
Ja kantelein ma oisin kansallein
kaikk' ilmi tuonut, mitä suurta näin,
ja näyttänyt, kuin kansa pienikin
voi edistystä viedä eteenpäin.
Ja innostusta suurta laulanut
ma oisin kalliiseen mun kansahain,
ja huutanut: oi, lailla Hellahan
sa pyri, nouse, kuki, kansan', ain!
Sa, korkealle määräs aseta!
Näe saavutukset pienen Hellaanmaan!
Siis _sursum corda_! Ylös sydämet!
Ken ponnistaa, saa suurta aikaan vaan.