Ja nähdä oisin tahtonut
tuon Galilean kauniin profeetan,
niin sanoissaan kuin töissähän
niin mahtavan, niin valtavan.
Hän ruusu keskell' orjantappurain,
yön kolkon keskell' aamun kirkas koi.
Yön tähtein keskell' itse aurinko,
mi valaista maanpiirin kaiken voi.
Hän ihmevesa Israelin puun,
ja kaikkein kaunein ihmisistä hän.
Niin, — ihmiskunnan kukka ihanin
ja paljon, paljon vielä enemmän.
Maan vaivaisvesain pienten keskellä
hän taivoon yltävä on setripuu.
On Alpin huippu saavuttamaton,
mi matalan maan yli kohouu.
On ijäisyyden meri rajaton
hän rinnall’ ajan ihmispisarain.
On taivas, mikä maata syleilee,
ja ihmiset maan matosia vain.
Kaikk' ihmislempi häneen verraten
on säde heikko rinnall' auringon.
Kaikk' ihmisviisaus häneen verraten
laps' aakkosia alkava vain on.
Kuin sammuu tähdet noustess' auringon,
maan suuruudet niin häipyy rinnallaan:
Ne katoaa, kuin kastepisarat,
hän, suurin suurist', elää ainiaan.
Oi, persoonaans', oi, työtään, oppiaan!
Ei aikakirjat tiedä suurempaa.
Oi, rakkautensa loistetekoja!
Oi, sanojensa voimaa valtavaa!
Jos sanan virkkoi, viihtyi myrskysää.
Jos kutsui, nousi kuollut haudastaan.
Jos viittas vain, niin vaivat vaimentui.
Jos siunas, lahjoja sai lapset maan.
Niin korkea ja sentään alhainen.
Niin mahtava ja sentään nöyrä niin.
Niin voimakas ja salli sentään sen,
ett' ylös ristille hän raastettiin.
Kun kiros muut, hän eipä kironnut.
Kun vihas muut, hän rakkautta soi.
Ja ristilläkin viel', oi, riippuissaan
hän siunata, hän anteeks' antaa voi.
Oi, sankari, oi, Herran sankari,
mies suurten kiusausten, kipujen!
Oi, jalopeura, voittoon kulkenut
myös keskell’ itse kuolon kauhujen!
Oi, nähdä oisin tahtonut
tään Galilean kauniin profeetan,
niin sanoissaan kuin töissähän
niin mahtavan, niin valtavan!
Oi, nähdä oisin tahtonut
ma hänet, kun hän kulki päällä maan,
ja kuulla, kuulla hiljaa, nöyränä
ma hänen kaunist' äänenkaikuaan!