Yli kukkien polkuni kulkenut ei,
elo riemuja paljon ei suonut.
Läpi mustien murheiden kulkuni vei:
surun maljast' oon usein ma juonut.
Ma en vienoja vesiä soudellut vain:
olen soudellut keskellä tyrskyin.
Kera venhoni, veikkoset, usein sain
minä keinua keskellä hyrskyin.
Olen vuosia aaltojen pauhaavien
kera, keskellä taistella saanut.
Olen viimojen viuhinaa kuullut, jos ken,
ja se viuhina vielä ei laannut.
Ja paljon, ah, armainta aallokkohon
meren saaliiks' on mennyt jo multa.
Vain henkeni vaivainen jälellä on,
se, min sain minä, Luojani, sulta.
Tok' en tuomita töitäsi voi, en saa:
Surut tuottavat runsahan voiton,
surun pilvien tummien kätkit sä taa
elon korkeamman jalon koiton.
Surut, tuskat, siis luokseni tulkaa vaan!
Te täytätte käskyjä Herran.
Jos kärsin ja itkenkin täällä, niin saan
ijäks' itkuni kuivata kerran.